Syyrian kansannousun myöhemmät vaiheet osa 2

Jabhat al-Nusran lippu

Teksti: Joonas Laine
Kuva: Wikimedia Commons: Flag of the al-Nusra Front (CC BY-SA 3.0)

Tämä on toinen (ja viimeinen) osa kirjoituksesta, joka käsittelee Syyrian vuonna 2011 alkanutta kansannousua. Ensimmäinen osa käsitteli kansannousun ”alkuperäisiä” tavoitteita, niiden kannattajia sekä heidän nykyistä, vaikeaa tilannettaan eri tavoin suuntautuneiden aseellisten ryhmien määrätessä pitkälti tahdin. Kirjoituksen tässä osassa käsitellään islamististen aseellisten ryhmien nousua valta-asemaan kapinallisten keskuudessa Syyrian arabiankielisillä alueilla.

Kirjoituksen alussa olevan lyhyen taustoituksen jälkeen esitellään kolme keskeisintä islamistijärjestöä – IS, Jabhat al-Nusra (elokuusta 2016 eteenpäin Jabhat Fateh al-Sham) sekä Ahrar al-Sham – minkä jälkeen siirrytään Syyrian kansannousun ja sodan islamisoitumisen läpikäyntiin enimmäkseen aikajärjestyksessä. Loppupuolella luodaan lyhyt katsaus siihen, miltä kapinallisalueiden islamismi näyttää käytännössä sharia-oikeusistuinten muodossa, sekä siihen, mitä Jabhat al-Nusran muuttuminen Jabhat Fateh al-Shamiksi merkitsee.

1. Islamismi Syyriassa.

1.1. Taustaa

Islamistit tulivat mukaan Syyrian kansannousuun vuoden 2011 puolivälin tienoilla, eli melko nopeasti mielenosoitusten alkamisen jälkeen.[1] He eivät kuitenkaan ilmestyneet tyhjästä, vaan ilmiön juuret Syyriassa olivat osaltaan seurausta sekä pitkän että lyhyen aikavälin tekijöistä. Pitkällä aikavälillä islamismin nousuun vaikutti toisen maailmansodan jälkeisen, monissa arabimaissa harjoitetun itsevaltaisen nationalismin epäonnistumisen käyminen yhä ilmeisemmäksi 1970-luvulta eteenpäin. Sunnilaisen Saudi-Arabian tuella sekä shiialaisen Iranin islamilaisen vallankumouksen osaltaan innoittamana islamismi onnistui työntämään syrjään myös vasemmistolaisen vaihtoehdon, joka Neuvostoliiton edustaman järjestelmän (ja arabimaissa nationalistista autoritarismia tukeneen vasemmiston) johdosta niin ikään kärsi uskottavuusongelmista. Gilbert Achcar huomauttaa lisäksi, että islamistien harjoittaman hyväntekeväisyyden merkitys kasvoi arabivaltioiden vähän myöhemmin luopuessa valtiososialistisesta politiikasta ja edistäessä talouden liberalisoimista; köyhistä huolehtiminen yksityisen hyväntekeväisyyden voimin sopi hyvin sekä islamistiseen että uusliberaaliin eetokseen.[1b]

Lyhyellä aikavälillä islamismin nousu Syyriassa oli edellä mainittujen laajempien, alueellisten syiden lisäksi seurausta maan hallituksen noudattamasta strategiasta 2000-luvun alusta lähtien, jonka mukaisesti hallitus ylläpiti läheisiä suhteita radikaaleihin islamisteihin usuttaakseen näitä ulkoisten vastustajiensa kimppuun. Toisaalta kyse oli Yhdysvaltain Irakiin-hyökkäyksen jälkivaikutuksista.[2]

Vaikka Syyrian hallitus ilmoitti tuestaan Yhdysvalloille WTC-iskujen jälkimainingeissa, se samanaikaisesti katsoi läpi sormien maassa operoivien islamistisolujen toimintaa. Yhdysvaltain hyökättyä Irakiin 2003 se salli sekä syyrialaisten että ulkomaalaisten jihadistien virran lähes yksinomaan Syyrian kautta taistelemaan Irakiin länsimaiden ”ristiretkeläisiä” vastaan. Tämän seurauksena Syyriaan kehittyi jo tässä vaiheessa kattava islamistinen rektrytointiverkosto. Kun Irakin miehityshallinnon johtaja Paul Bremer päätti lakkauttaa Saddam Husseinin armeijan, merkitsi se samalla rajavartiolaitoksen lakkauttamista, mikä helpotti ratkaisevasti jihadistien liikkumista rajojen yli. Se helpotti myös Syyrian ja Irakin Ba’ath-puolueiden – Syyriassa nykyisen ja Irakissa entisen valtapuolueen – elementtien yhteydenpitoa ja yhteistyötä Irakin al-Qaidan kanssa käytännön tavoitteiden saavuttamiseksi.[3]

Vuodenvaihteessa 2004–2005 Syyrian hallituksen oli kansainvälisen paineen vuoksi pakko puuttua alueellaan operoiviin terroristijärjestöihin, jotka näin pakotettiin maan alle. Rajavalvontaa Irakin-vastaisella rajalla lisättiin Syyrian puolelta. Vaikka taistelijoiden virta Syyrian kautta Irakiin väheni vuonna 2005, se alkoi taas kasvaa vuosina 2006 ja 2007. Vuonna 2006 Irakin al-Qaida muuntui Irakin Islamilaiseksi valtioksi (ISI). Yhdysvallat yritti parantaa tilannetta tukemalla ISI:n jyrkkää sharia-tulkintaa vastustavia heimopohjaisia liikkeitä Länsi-Irakissa koulutus- ja aseavulla.[4]

Kun mielenosoitukset sitten alkoivat Syyriassa alkuvuonna 2011, ei niiden nopea militarisoituminen ja islamisoituminen ollut tätä taustaa vasten suuren suuri yllätys: aseellisella islamismilla oli valmiina toimivia verkostoja sekä Syyriassa että Irakissa. Vuoteen 2014 mennessä oli jo tavallista, että Syyrian taisteluita hallitsivat sunni-islamistien aseelliset ryhmät kuten Jabhat al-Nusra tai ISIS.[5] Tällä hetkellä Syyria on maailman monimutkaisin ja voimakkain jihadismin keskittymä, jollaista ei ole aikaisemmin nähty nykyhistoriassa.[6]

1.2. Syyrian hallituksen hajota ja hallitse -strategia

Uskonnollisten ryhmien väliset jännitteet tai islamismi yleensä eivät syntyneet 2000-luvulla, vaan molempia oli ollut Syyriassa olemassa jo kauan, mutta erityisesti hallituksen pian mielenosoitusten alettua valitsema hajota ja hallitse -strategia toimi islamismin ja uskonnollisen lahkolaisuuden voimistajana. Lisäksi väkivaltaisuuksien alkamisen myötä sodan kauhut yleensä saivat ihmiset etsimään aikaisempaa enemmän merkitystä ja turvaa uskonnosta – ja siltä osin islamisteilla oli tarjota vastauksia.[7]

”Lahkolaisten epäluulojen olemassaolo sekulaareissa, jopa epäuskonnollisissa yhteiskunnissa kuten Irlannissa ja Skotlannissa osoittaa, ettei näissä konflikteissa ole kyse uskonnollisista kysymyksistä vaan ryhmien keskinäisistä peloista ja epäluuloista ja siitä, miten valtaapitävät käyttävät niitä omaksi hyväkseen. Eri yhteisöjen väliset jännitteet eivät toisin sanoen ole seurausta ikiaikaisista vihollisuuksista vaan tässä ja nyt pelattavasta valtapelistä. […] Syyrian suistumisessa lahkolaisuuteen ei ollut mitään ennaltamäärättyä, vaan päinvastoin se oli seurausta tavoitteellisesta manipulaatiosta, johon syyllistyi kylläkin myös joukko toissijaisia tahoja, mutta enimmäkseen oli kyse hallituksen toiminnasta.”[8][9]

Heti vallankumouksen alkumetreillä, maaliskuusta lokakuuhun 2011, hallitus vapautti vankiloistaan noin 1,500 parhaiten verkostoitunutta salafistia (konservatiivista sunnimuslimia). Tämän ”armahduksen” myötä vapautuneiden joukossa oli mm. kaikkien nykyään keskeisten islamistijärjestöjen perustajajäseniä ja/tai nykyisiä johtajia (Jaysh al-Islam, Ahrar al-Sham, Jabhat al-Nusra, ISIS).[12]

Hallitus otti myös hyvin nopeasti sunnien yhteisöt iskujensa kohteeksi, samalla kun se jätti hyvin näkyvästi alavien alueet rauhaan.

”Esimerkiksi Homsissa sijaitseva Zahran kaupunginosa oli silminnähtävä loukkaus sitä ympäröiville alueille, jotka olivat piirityksen ja pommituksen kohteina. Tämä alavien asuttama kaupunginosa oli täynnä sotilaita, sen aukioilla oli raketinlaukaisualustoja ja sen kaikki valot olivat päällä samalla kun muu osa kaupungista oli pimeänä. Zahrassa sijaitsevat kaupat olivat täynnä tuotteita, ja ’sunni-torilla’ myytiin halvalla huonekaluja, vaatteita ja elektroniikka, joka oli ryöstetty opposition kannattajien kodeista.”[13]

Yksi keskeisistä lahkolaisuutta lietsovista operaatioista oli kesällä 2012 järjestettyjen iskujen sarja Homsin ja Haman kaupunkien välisellä alueella.

”Toukokuun 25. päivänä murhattiin 108 ihmistä sunnien asuttamassa Houlehissa, jonka ympärillä oli alavien ja shiiojen kyliä. Uhrien – joista lähes puolet oli lapsia – kurkut oli leikattu, päät halkaistu ja heidät oli ammuttu täyteen luoteja. Kesäkuun 6. päivänä 78–100 ihmistä murhattiin samalla tavalla al-Qubeirissa, sunnien asuttamassa kylässä, jota ympäröivät alavien kylät. Heinäkuun 10. päivänä 68–150 ihmistä – mukana sekä kapinallistaistelijoita että siviilejä – tapettiin Tremsehissä.”[14]

Iranin tukeman shiiajärjestö Hizbollahin mukaantulo sotaan hallituksen puolelle oli omiaan vahvistamaan sunni-shiia -vastakkainasettelua, joka oli alueellisesti kasvattanut merkitystään vuonna 2003 alkaneen Irakin miehityksen ja maan sen jälkeisen hallituspolitiikan johdosta. Näin siitä huolimatta, että shiioja oli Syyrian väestöstä vain prosentti eivätkä he asemaltaan olleet erityissuhteessa valtioon. Aiemmin Hizbollah oli ollut kaikkien syyrialaisten keskuudessa hyvin suosittu sen Israelia vastaan käymän taistelun johdosta, mutta nyt asia muuttui.[15]

1.3. Muita syitä islamismin voimistumiselle

Hallituksen lahkolaisuutta lietsovan strategian ohella kolme muutakin tekijää vaikutti islamisoitumista voimistavasti. Ensimmäinen tekijä oli rahoitus. Helpoiten rahaa oli saatavissa Persianlahden konservatiivisilta liikemiehiltä ja muilta vastaavilta yksityishenkilöiltä. Tämä sai myös monet ei-islamistiset aseelliset ryhmät muuttamaan nimensä ”islamilaiseksi”.

”Erityisesti Qatarin merkitys tällaisten ryhmien tukemisessa konfliktin ensimmäisen vuoden aikana oli keskeinen, kun taas Turkki ja Jordania käyttivät vaikutusvaltaansa Syyrian vastaisella raja-alueellaan varmistaakseen, että tietyillä ryhmillä oli luotettavampaa tukea kuin toisilla”.[16]

Lubna al-Kalawati sai huomata tämän muutoksen Harastassa: ’Kun he huomasivat mahdollisuuden saada rahaa, he muuttivat ryhmänsä nimen, ulkomuotonsa, symbolinsa ja puhetapansa.’ Ziad Hamoudin esimerkki tukee tätä havaintoa: ’Che Guevara -niminen ryhmä ei saa rahaa. Ghoutassa oli prikaati nimeltä ”Marttyyri Meshaal Temmo’. Se muutti nimensä ”Mujahid Osama bin Ladeniksi”’.”[17]

Toinen tekijä oli FSA:n korruptoituneisuus ja hajanaisuus, kun taas islamistijärjestöjä pidettiin kurinalaisina.[18] Heinäkuussa 2012 suoritettu Aleppon osittainen valtaus ja sen jälkiseuraamukset ovat tästä hyvä esimerkki. Aluksi valtaus sujui hyvin, mutta elokuussa kapinallisten ammukset loppuivat, ja hallituksen pommitusten seurauksena ihmiset pakenivat kapinallisten hallussa olevilta sunnienemmistöisiltä alueilta. Kapinalliset alkoivat riidellä keskenään ruoasta ja ammuksista, ja joulukuussa ryöstely ja gangsterismi olivat yleisiä ilmiöitä. Leila al-Shamin ja Robin Yassin-Kassabin haastatteleman Sedar Ahmadin mukaan ”Vapaa armeija oli aluksi hyvä, todella mahtava. Ajan kuluessa siihen liittyi opportunisteja omien rikollisten tarkoitusperiensä vuoksi. Etujen saamiseksi. Varakkaat henkilöt, jotka olivat päättäneet jäädä, joutuivat sieppausten kohteeksi.” Monien silmissä kapinallisten joukossa olevat rikolliset elementit likasivat kaikkien maineen. Muun muassa tästä ovesta islamistit pääsivät möyhemmin sisään.[19]

”Joulukuun puolivälistä [2012] lukien Jabhat al-Nusra otti haltuunsa jauhon tuotannon ja jakelun opposition hallitsemilla Aleppon kaupungin alueilla ja asetti leivän myynnille kiinteän 15 liiran hinnan (tuolloin noin $0,21). ’Joillakin alueilla se oli vähemmän kuin puolet siitä, mitä leipomot olivat pyytäneet aiemmin samana vuonna’, sanoi eräs Liwa al-Tawhid -prikaatin jäsen, jonka mukaan ennen kuin Jabhat al-Nusra otti jauhontuotannon ja -jakelun haltuunsa – ’joissain tapauksessa paljon voimaa käyttäen’ – paikalliset FSA-prikaatit olivat käyttäneet ruokaa tulonlähteenä; ne olivat olleet myös etusijalla jaettaessa niukkoja voimavaroja, samalla kun siviilit saivat jonottaa päiväkausia.”[20]

Kolmas tekijä, joka helpotti islamistien nousua, oli kansainvälinen välinpitämättömyys. Erityisesti elokuun 2013 Ghoutan kaasuhyökkäystä edeltäneet ja sen jälkeiset tapahtumat, joissa Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ensin ilmoitti, että kemiallisten aseiden käyttö johtaisi toimenpiteisiin, mutta sitten perääntyi ja teki sopimuksen Venäjän – Assadin tukijan – kanssa, johtivat sen mielipiteen yleistymiseen, että länsimailta tai ”kansainväliseltä yhteisöltä” ei ole odotettavissa mitään tukea. Persianlahden maiden ja sieltä kotoisin olevien varakkaiden liikemiesten merkitys kasvoi, ja Islamilaisen rintaman (Islamic Front, IF) perustaminen marraskuussa 2013 oli näiden tapahtumien suora seuraus.[21] (Islamilaisesta rintamasta lisää tuonnempana.) Vaikutuksensa oli myös sillä, että kun Yhdysvallat alkoi pommittaa ISIS:iä loppuvuodesta 2014 Kobanên kaupungista käytävän taistelun tueksi, se pommitti myös Jabhat al-Nusraa ja Ahrar al-Shamia. Vaikka näiden järjestöjen johdossa oli radikaaleja islamisteja, myös ne taistelivat ISIS:iä vastaan. Keskeisintä kuitenkin oli, että samanaikaisesti ne kuitenkin taistelivat myös Assadia vastaan, ja juuri tämä pantiin kapinallisalueilla merkille – aikaisemminhan Yhdysvallat ei ollut suostunut toimiin Assadia vastaan, mutta nyt se pommitti niitä, jotka puolustivat kapinallisalueita Assadia vastaan. Samoihin aikoihin julkisuuteen tuli myös Washington Postissa julkaistu tieto Obaman kirjeestä Iranin johtajalle Ali Khameneille, jossa hän vakuutti, että Assad ei joutuisi Yhdysvaltain pommitusten kohteeksi.[23]

Marraskuussa 2013 julkaistiin tiedote, jossa ilmoitettiin Islamilaisen rintaman (Islamic Front, IF) perustamisesta. Viisi sen seitsemästä perustajaprikaatista oli aiemmin taistellut FSA:n lipun alla, mutta nyt ne alkoivat korostaa islamilaista identiteettiään. Toisaalta tätä pidettiin hyvänä, sillä muutoin al-Qaida -järjestö Jabhat al-Nusran ja ISIS:in (joista kumpikaan ei ollut IF:ssä jäsenenä) ajateltiin saavan yksinoikeuden aseellisen islamismin tunnuksiin, mutta toisaalta Islamilaisen rintaman näkemykset demokratiasta huolestuttivat epämääräisyydellään. Yhtäältä sen edustajat ilmoittivat kannattavansa islamilaista valtiota, mutta toisaalta lupasivat kunnioittaa kansan enemmistön tahtoa ja olla toimeenpanematta tavoitteitaan väkipakolla. Sama ristiriitaisuus vallitsi kysymyksessä eri uskonnollisten ryhmien asemasta. Yhtäältä esimerkiksi Jaysh al-Islamin (entinen) johtaja Zahran Alloush oli vaatinut sekä ”Syyrian puhdistamista shiia-saastasta” että luvannut suojella vähemmistöjä.[24] Jaysh al-Islamin valta-alueella Ghoutassa, Damaskoksen esikaupungeissa, vallankumousta kannattavat alavit ovat saaneet olla rauhassa, mutta toisaalta maalliset henkilöt ja vähemmistöt olivat saaneet sopeutua elämään Alloushin näkemysten mukaisessa yhteiskuntajärjestyksessä.[25]

2. Islamistijärjestöt

2.1. Islamilainen valtio (IS)

Nykyisin itseään Islamilaiseksi valtioksi (IS) kutsuvan järjestön juuret johtavat vuoteen 1999, jolloin Abu Musab al-Zarqawi vapautettiin jordanialaisesta vankilasta. Hän matkusti Afganistaniin, otti yhteyttä al-Qaidan johtoon ja sai $200,000 lainan terroristien koulutuskeskuksen perustamiseksi Heratin maakuntaan Taliban-johtaja Mohammad Omarin henkilökohtaisesti valitsemalle maapläntille. Siellä al-Zarqawi koulutti lähinnä jordanialaisista ja palestiinalaisista koostunutta ryhmäänsä, jonka nimi oli Jama’at al-Tawhid we’l Jihad.[26]

al-Zarqawin päävastustajiin lukeutuivat Jordanian hallitus, länsimaat (”kansainvälinen yhteisö”) ja shiialainen islam, joista jälkimmäistä hän piti suurimpana uhkana sunnien valta-asemalle Irakissa ja muualla Lähi-Idässä. Yhdysvaltain hyökättyä Afganistaniin 2001 al-Zarqawi taisteli ryhmänsä kanssa miehittäjiä vastaan sekä itsenäisesti että yhteistyössä Talibanin ja al-Qaidan kanssa. Vuoden 2002 aikana hän siirtyi seuraajineen Pohjois-Irakiin, missä he asettuivat pohjoisen kurdialueille.[27]

Vuonna 2004 al-Zarqawi ryhmineen liitty al-Qaidaan, ja ryhmän nimi muuttui Irakin al-Qaidaksi (al-Qaida in Iraq, AQI), mutta kesällä 2006 hän sai surmansa Yhdysvaltain erikoisjoukkojen operaatiossa. Seuraajaksi valittiin Abu Ayyub al-Masri, ja järjestön nimi muutettiin jälleen, nyt muotoon Irakin islamilainen valtio (Islamic State in Iraq, ISI). ISI:n perustamisen aikoihin Anbarin maakunnan sunniheimot alkoivat nojautua enenevässä määrin Irakin hallitukseen päästäkseen eroon alueellaan yhä määräävämmin esiintyvästä AQI:sta/ISI:stä ja niiden tiukasta uskonnollisuudesta. Vaikka vuoteen 2006 mennessä ISI oli kehittynyt vakavaraiseksi järjestöksi, joka pystyi keräämään 70–200 miljoonan dollarin vuositulot, se ei ollut valmis tinkimään tuumaakaan ideologisissa kysymyksissä. Se aiheutti järjestön joutumisen vastahankaan paikallisen väestön kanssa – kaikkialla missä se vain pyrki muuttamaan ideologiansa käytännöksi. Länsi-Irakissa perustettiin hallituksen tuella heimojen Sahwa-neuvostoja taistelemaan ISI:ä vastaan yhteistyössä Yhdysvaltain ja Irakin armeijan kanssa. ISI joutui ahtaalle, ja järjestön johto siirtyi Mosulin kaupunkiin. Lokakuussa järjestön johtoon lukeutuvan marokkolais-ruotsalaisen Abu Qaswarah al-Maghribin kuolema johti syyrialaisen Abu Mohammed al-Jolanin nousuun ISI:n ylimpään johtoportaaseen; al-Jolanista tulisi myöhemmin Syyriassa toimivan al-Qaida -jäsenen, Jabhat al-Nusran johtaja.[28]

Vuoteen 2009 mennessä ISI oli kärsinyt Irakissa huomattavia tappioita, se oli pakotettu maan alle ja toimi ”tavallisena” terrorijärjestönä eikä niinkään avoimesti toimivana kapinallisjoukkona. Yhdysvallat oli operaatioissaan onnistunut tappamaan tai pidättämään 34 jäsentä järjestön 42-henkisestä ylimmästä johtoelimestä. Näihin aikoihin kuitenkin Yhdysvaltain vetäytyminen Irakista oli ehtinyt pisteeseen, jossa vastuu turvallisuudesta siirrettiin paikallisten irakilaisjoukkojen käsiin. Tämä johti nopeasti Länsi-Irakin sahwa-neuvostojen ja -joukkojen toimintakyvyn laskuun, missä palkanmaksuun liittyvät ongelmat eivät olleet pienimmästä päästä. ISI onnistuikin vähitellen nakertamaan sahwa-joukkojen rivejä tarjoamalla taistelijoille parempia palkkoja. Samanaikaiset shiiajohtoisen keskushallituksen toimet herättivät katkeruutta sunnimuslimeissa.[29]

Vuonna 2010 ISI:n uudeksi emiiriksi nimitettiin Abu Bakr al-Bagdadi. Hänen sanottiin kuuluvan Quraysh-heimoon, josta islamilaisen uskomuksen mukaan nousisi seuraava kalifi.[30]

Vuonna 2011 ISI näytti viimein voittaneen vuosina 2006–2007 alkaneet vaikeudet. Yhdysvallat nopeutti vetäytymistään Irakista, ja sen ylläpitämien sotilasvankiloiden sisältö laskettiin vapaaksi – näin myös noin 20 ISI:n ylimpään johtoon kuuluvaa pääsi takaisin taistelukentälle. 2011 alkaneiden arabimaiden mielenosoitusliikkeiden ja kansannousujen innoittamana järjestö kiihdytti iskujaan eri puolilla Irakia ja lähetti miehiä myös Syyriaan aloittamaan toimintaa sielläkin. Tarkoituksena oli nyt pyrkiä jälleen hallitsemaan alueita, ei vain toteuttamaan ”tavallisia” terrori-iskuja.[31]

2.2. Jabhat al-Nusra

Kesällä 2011 ISI:n johtaja Abu Bakr al-Bagdadin ”oikea käsi” Samir al-Khaliwafi ehdotti al-Bagdadille alaosaston perustamista Syyriaan, jotta järjestö pääsisi hyödyntämään maassa syntynyttä suotuisaa tilannetta. Kuukautta myöhemmin ISI:n emiiri Abu Mohammed al-Jolani matkasi yhdessä kuuden muun ISI-komentajan kanssa Syyrian puolelle ja alkoi kiertää ympäri maata perustamassa järjestölle toimintaryhmiä. Lokakuussa 2011 järjestetyissä kokouksissa päätettiin lopulta Jabhat al-Nusran (”Tukirintama”) perustamisesta. Järjestö sai irakilaiselta emojärjestöltään 50 prosenttia budjetistaan, minkä lisäksi hyödynnettiin Persianlahden tavanomaisia rahoittajalähteitä. Järjestön perustamisesta ilmoitettiin tammikuussa 2012, kun julkaistiin äänite, jolla al-Jolani ilmoitti järjestön käyvän sotaa Assadia vastaan sekä sen tavoitteesta perustaa islamilainen järjestelmä ”Suur-Syyrian” (al-Sham)[32] alueelle. Yhteydet ISI:in ja al-Qaidaan pidettiin kuitenkin salassa.[33]

Vaikka al-Jolani painotti järjestön tavoitteita Syyriassa, oli sillä ”normaaliin” al-Qaida -tyyliin globaalit tavoitteet, jotka oli mahdollista havaita mm. sen tiedotteissa käytetystä symboliikasta ja johtajien kansallisuuksista (yhteys ISI:n paljastettiin vasta huhtikuussa 2013). Osin tästä johtuen al-Nusra ei kuitenkaan niittänyt kansannousun keskuudessa sen kummempaa kannatusta; islamistiset tai edes sunni-identiteettiin liittyvät vaatimukset eivät olleet kansannousun alkuperäisten tunnusten joukossa.[34] Tästä huolimatta järjestön kansainvälisten yhteyksien julkistamisella huhtikuussa 2013 oli Charles Listerin arvion mukaan mahdollisesti kauaskantoiset seuraukset, sillä radikaalien terroristien esiinnousu ja esiintyminen Assadia vastaan sai Yhdysvallat ja EU:n varomaan FSA:n tukemista asein.[36]

Kansainvälisistä tavoitteistaan huolimatta Jabhat al-Nusra painotti syyrialaisia tavoitteita yhtäältä siksi, että Syyrialla on keskeinen rooli profeetta Muhammedin ennustamissa lopunajan tapahtumissa, mutta toisaalta siksi, että järjestön johdossa mietittiin al-Qaidan perinteistä toimintastrategiaa osin uusiksi. Järjestö ryhtyi aktiivisesti ajamaan linjaa, jonka mukaan välittömien tavoitteiden nopean saavuttamisen sijaan tulisi toimia tavalla, joka kantaisi hedelmää hitaammin, mutta tekisi yhteiskunnasta pitkällä aikavälillä vastaanottavaisemman jihadistien sanomalle – vaikka se lyhyellä aikavälillä vaatisi islamististen periaatteiden venyttämistäkin. Käytännössä se tarkoitti keskittymistä taisteluun Assadia (eikä kilpailevia islamistiryhmiä) vastaan, sharian tulkinnan suhteellista maltillistamista sekä toimimista myös yhteiskunnallisena liikkeenä puhtaan sotilasliikkeen sijasta. Ajatuksella oli kasvavaa kannatusta maailmanlaajuisenkin al-Qaidan johdossa.[36b]

Loppuvuodesta 2012 Jabhat al-Nusra ei edelleenkään nauttinut kovin suurta kannatusta kapinallisten keskuudessa, ja sitä pidettiin laajasti vanhingollisenakin kansannousun tavoitteiden kannalta. Paikoin se oli kuitenkin jo onnistunut koordinoimaan toimintaa muiden aseellisten kapinallisryhmien kanssa, ja sillä oli toimintaa eri puolilla Syyriaa. Se oli vielä melko lähellä ”tavanomaista” pommituksia tekevää terroristijärjestöä eikä vielä niin kykenevä suorittamaan monimutkaisempia operaatioita tai kampanjoita, mutta uusi, maltillisempi strategia oli jo alkanut tuottaa tuloksia. FSA-ryhmiin verrattuna al-Nusran taistelijoilla oli puolellaan lisäksi uskonnollisen vakaumuksen tuoma rohkeus sekä järjestön johdon kokemus aseellisesta toiminnasta sotilas- ja sissitehtävissä.[37]

Talvella 2012–2013 islamistiset virtaukset alkoivat päästä niskan päälle aseellisen kapinaliikkeen piirissä, ja tänä aikana myös Jabhat al-Nusra nousi yhdeksi Assadin-vastaisen aseellisen opposition keskeisistä tekijöistä; muilla ryhmillä ei enää ollut varaa jättää koordinoimatta operaatioitaan sen kanssa, ja al-Nusran valitseman yhteistyöstrategian ansiosta se myös itse suostui tähän. Linjaerimielisyyksistä huolimatta erityisesti Ahrar al-Sham on tältä osin toiminut al-Nusran tärkeimpänä yhteistyökumppanina ja ”mahdollistajana” (enabler).[37b] al-Nusran merkityksen kasvu oli sitäkin selvempää, kun FSA-ryhmien oman sisäisen koordinaation onnistuminen näytti yhä kyseenalaisemmalta. Tämä johti myös siihen, että jos hallituksen tynnyripommituksissa katkeroituneen nuoren miehen tavoitteena oli yksinkertaisesti vihatun Assadin kaataminen, tehokkaasti toimiva ja samalla ”maltillista” PR-strategiaa noudattava al-Nusra (joka ei vielä ollut myöntänyt tai julkistanut Al-Qaida -yhteyksiään) oli monesti FSA-ryhmiä selvästi houkuttelevampi vaihtoehto.[38]

”Vaikka FSA-nimikkeen alla toimivia taistelijoita oli valtavasti enemmän kuin yhdessäkään syyrialaisessa jihadistijärjestössä, jopa enemmän kuin niissä kaikissa yhteensä, erityisesti Jabhat al-Nusra todisti vuoden 2012 kahden viimeisen kuukauden aikana pystyvänsä panoksellaan ratkaisemaan Pohjois-Syyrian suuret taistelut kapinallisten eduksi.”[39]

”Aleppossa leipomoihin kohdistuneet hallituksen pommitukset, heikot huoltoreitit ja FSA-ryhmien ryöstely ja kurittomuus synnyttivät leipäkriisin talvella 2012–2013. Jabhat al-Nusra käytti tilaisuutta hyväkseen ja perusti Islamilaisen palvelukomitean veden ja leivän turvaamiseksi; järjestön kyky turvata viljavarastot ja jakaa ne oikeudenmukaisesti sai paikallisten kiitokset. [al-Shamin ja Yassin-Kassabin haastattelema aktivisti] Zaid Muhammad myöntää: ’Poliittisesti [Jabhat al-Nusra] on katastrofi, mutta palveluiden turvaamisessa se on usein onnistunut.'”[40]

Loppuvuodesta 2012 al-Nusra solmi ensimmäiset viralliset liittolaissopimukset lukuisien muiden aseellisten kapinallisjärjestöjen kanssa, joihin kuului myös FSA-ryhmiä. Jihadistileirissä[41] oli uutta harjoittaa tämänkaltaista avointa yhteistyötä vain syyrialaisia päämääriä tavoittelevien ”nationalistien” kanssa, mutta uuden strategian puitteissa oltiin valmiita venyttämään periaatteita pitemmän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi. Tästä huolimatta mm. Aleppossa ei kaihdettu julistaa, että tavoitteena on islamilaisen valtion perustaminen Syyriaan, vaikka tällainen johtikin joidenkin ryhmien julkiseen protestiin.[42]

Joulukuussa Yhdysvallat päätti, että Jabhat al-Nusra on sama järjestö kuin Irakin al-Qaida, ja näin määritteli sen terroristijärjestöksi. Tällä oli välittömät seuraukset Syyriassa.[43]

”Kolme päivää myöhemmin kaikkialla maassa järjestettävien perjantaimielenosoitusten keskeinen teema oli iskulause ’Me kaikki olemme Jabhat al-Nusra’. Jopa Syyrian kansallisen koalition (SNC) puheenjohtaja Moaz al-Khatib tuomitsi al-Nusran määrittelemisen terroristijärjestöksi. ’Päätös määritellä hallituksen vastaisen sodan yksi osapuoli terroristijärjestöksi tulee miettiä uudelleen’, hän kertoi Syyrian ystävien kokouksessa Marokkossa. Samaan aikaan FSA:n edustajatkin kertoivat kansainväliselle medialle, että Jabhat al-Nusra vastasi noin 7,5–9 prosentista Vapaan Syyrian armeijasta, edusti noin 6,000–10,000 taistelijaa maanlaajuisesti ja ’kasvoi nopeasti’. Näytti siis siltä, että Jabhat al-Nusran sotilaallinen ylivoima ja suhteellinen ideologinen maltillisuus oli myötävaikuttanut siihen, että se oli hyväksytty osaksi laajempaa oppositiota, ainakin toistaiseksi [vuoden 2012 lopussa].”[44]

2.3. Ahrar al-Sham

Maailmanlaajuista jihadismia edustavan al-Nusran nousun ohella myös paikallisemmin suuntautuneet islamistiset ryhmät kasvattivat vaikutusvaltaansa. Loppuvuodesta 2012 syntyi kaksi islamistista yhteistyörintamaa. Ensimmäinen niistä oli syyskuussa perustettu Syyrian islamilainen vapautusrintama (SILF), joka ilmoitti tavoittelevansa ”valtiota, jossa on islamilaisia piirteitä” (”a state with islamic reference”) sekä haluavansa ”veljellisiä suhteita” kaikkien oppositioryhmien kanssa. Charles Listerin arvion mukaan SILF:n jäsenjärjestöissä oli tuolloin noin 30,000 taistelijaa ja se kattoi noin kolmanneksen aseellisesta oppositiosta.[45]

Joulukuussa 2012 ilmoitettiin SILF:iä jyrkemmän Syyrian islamilaisen rintaman (SIF) perustamisesta. Perustajien mukana oli sittemmin yhdeksi merkittävimmistä islamistijärjestöistä kehittynyt Kataib Ahrar al-Sham. SIF:n julkaisemassa seitsensivuisessa ohjelmassa vaadittiin Syyriaan ’sivistynyttä islamilaista yhteiskuntaa, jota hallitsee Jumalan laki’. Ihmisen keksimänä käsitteenä ’demokratia’ ei ollut sallittua, sillä se olisi merkinnyt ihmisen tekemän lain valtaa Jumalan lain ylitse. Sellainen täsmennys ohjelmasta tosin löytyi, että siinä kannatettiin ihmisten näkemysten kuuntelemista ja huomioonottamista (shura) viisaiden päätösten tekemiseksi; ’vaikka islamilaista lakia ei voida alistaa äänestykseen […] me erotamme toisistaan äänestämisen parhaan ehdokkaan valitsemiseksi ja äänestämisen islamilaisesta laista. Ensimmäinen sopii meille, sikäli kuin islamilainen laki säätelee sitä, mutta jälkimmäinen ei tietenkään ole hyväksyttävissä.'”[46]

Kataib Ahrar al-Sham yhdistyi pian kolmen muun SIF:läisen järjestön kanssa, muutti nimensä muotoon Harakat Ahrar al-Sham al-Islamiyya (myöhemmin vain Ahrar al-Sham) ja nousi yhdessä yössä taistelijamäärältään Syyrian suurimmaksi yksittäiseksi kapinallisjärjestöksi, jonka piirissä toimi ainakin 15,000 taistelijaa ympäri maata. Sillä oli myös vakiintuneet yksityiset rahoituslähteet Persianlahdella. Vaikka järjestöllä ei ilmeisesti ollut virallisia yhteyksiä al-Qaidaan, sillä oli läheiset suhteet Jabhat al-Nusraan ja sen ylimmässä johdossa oli joukko henkilöitä, jotka olivat olleet mukana al-Qaidan toiminnassa tai joilla oli muuten läheiset suhteet sinne. Poliittiselta linjaltaan Ahrar al-Sham oli lähellä Jabhat al-Nusran omaksumaa linjaa: järjestöllisesti noudatettiin suhteellisen joustavaa, pragmaattista politiikkaa, vaikka ideologisesti oltiinkin sitoutuneita salafistiseen konservatismiin.[47]

Lokakuussa 2013 perustettiin kuukausia kestäneiden salaisten keskustelujen päätteeksi Islamilainen rintama (Islamic Front, IF), johon kuului seitsemän vaikutusvaltaista islamistiryhmää, mukana Ahrar al-Sham ja Jaysh al-Islam; taistelijoita jäsenjärjestöissä oli ainakin 55,000.[48] Rintaman ohjelmassa kannatettiin Assadin hallituksen korvaamista ”oikeudenmukaisella islamilaisella valtiolla”. Järjestö ilmoitti olevansa valmis yhteistyöhön kaikkien tahojen kanssa, jotka ”kannattavat vallankumousta, eivät politikointia tai ulkomaisia agendoja”. Jabhat al-Nusra ei kuulunut IF:ään, mutta se oli kutsuttu mukaan seuraamaan perustamistilaisuutta.[49]

Vuoden 2014 kesällä Ahrar al-Sham oli kasvanut merkittäväksi, hyvin järjestäytyneeksi kapinallisorganisaatioksi. Charles Lister kertoo havainnoistaan tavattuaan liikkeen johtoa, että

”Ahrar al-Shamin ylimmän kokouksissa, jossa osanottajat olivat henkilökohtaisesti läsnä, poliittiset avustajat kirjoittivat johdonmukaisesti muistiinpanoja, ja muutaman tunnin kuluttua tapaamisen päättymisestä kokouksesta pois olleet johtajat lähettivät jo kyselyjä kokousasiakirjojen pohjalta. Tällainen yksityiskohtiin paneutuminen ja panostus keskitettyyn päätöksentekoon – jota tämän kirjoittaja ei ole havainnut minkään muun syyrialaisen kapinallis- tai oppositioryhmän kohdalla – varmaankin selitti järjestön Qatarista ja yksityisistä Persianlahden lähteistä saaman ulkoisen tuen.”[49b]

3. Islamistien nousu valta-asemaan

Talvella 2012–2013 Iranin, sen tukeman libanonilaisen Hizbollah-liikkeen sekä muiden ulkomaisten aseellisten shiiaryhmien merkitys Assadin hallituksen taistelijoina, kouluttajina ja tukijoina alkoi nousta yhä voimakkaampana esiin ja vaikutti hallituksen asemien vahvistumiseen. Syyskuussa Iranin vallankumouskaartien komentaja ilmoitti ensimmäisen kerran virallisesti, että iranilaisia erikoisjoukkoja toimi Syyriassa neuvonantotehtävissä kouluttamassa hallituksen puolella toimivia vapaaehtoisjoukkoja (National Defence Force, NDF). Hizbollah puolestaan vahvisti virallisesti ensimmäisten taistelijoidensa kaatumisesta Syyriassa lokakuun alussa. Seuraavan vuoden helmikuussa Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah ilmoitti järjestönsä taistelijoiden toimivan aktiivisesti Libanonin rajalla olevissa syyrialaiskylissä.[50]

Hizbollahilla oli keskeinen merkitys, kun toukokuussa 2013 Libanonin rajalla sijaitsevasta al-Qusayrin kylästä käytävä taistelu päättyi hallituksen joukkojen voittoon. al-Qusayrin taistelun myötä alueelliset sunnijohtoiset valtiot nostivat ensimmäistä kertaa uskonnollispainotteisen äläkän tarpeesta puolustaa Syyrian sunneja ”shiioja” (Hizbollah) ja ”alaveja” (Syyrian hallitus) vastaan.[51] Shiialaisen Iranin ja Hizbollahin tuki Assadille oli omiaan voimistamaan kehitystä, jossa Syyriassa käytävän kamppailun luonne muuntui yhä enemmän alkuperäisestä tyrannian vastustamisesta kohti lahkolaista sotaa.[52]

Irakissa ISI:n edustama sunnijihadismi oli saanut lisää kasvualaa pääministeri Nuri al-Malikin shiiaenemmistöisen hallituksen harjoittaessa sunneja syrjivää politiikkaa ja Yhdysvaltain yrittäessä päästä eroon aiheuttamastaan Irak-sekasotkusta. Länsi-Irakissa ISI:ä vastaan taistelleet heimopohjaiset liikkeet olivat romahtaneet Yhdysvaltain tuen lakattua, ja ISI pyrki kanavoimaan sunnien tyytymättömyyden omiin tarkoituksiinsa; sitä paitsi useasti heimojen puolesta sopimuksia tekevien johtajien lähtökohdat taistella ISI:ä vastaan olivat olleet enemmän taloudellista kuin ideologista laatua.[53]

al-Nusran ja ISI:n välit rikkoutuvat

Huhtikuussa 2013 ISI:n johtaja al-Bagdadi ilmoitti, että hänen järjestöllään oli toimintaa Syyriassa – toisin sanoen Jabhat al-Nusran yhteys ISI:in ja siten al-Qaidaan tuli julkiseksi. Samalla al-Bagdadi ilmoitti, että järjestö aikoo ottaa alunperin alaosastonaan Syyrian perustetun Jabhat al-Nusran takaisin omaan komentoonsa. Tästä syystä nimi ’Irakin islamilainen valtio’ oli vanhentunut, ja jatkossa käytettäisiin nimeä Irakin ja Syyrian islamilainen valtio (Islamic state in Iraq and al-Sham, ISIS). Ensimmäinen todiste ISIS:n toiminnasta Syyriassa saatiin kuukauden kuluttua julkaistun, Raqqassa kuvatun teloitusvideon muodossa.[54]

Vaikka Jabhat al-Nusran yhteyksiä al-Qaidaan oli jo ounasteltu, al-Bagdadin paljastus tuli silti yllätyksenä, varsinkin kun al-Nusra ”maltillisine” linjoineen vaikutti hyvin erilaiselta kuin verisistä operaatioistaan ja jyrkästä linjastaan tunnettu ISI. al-Nusran johtaja Abu Mohammed al-Jolani myönsi järjestönsä suhteen ISI:iin/ISIS:iin, mutta kieltäytyi alistamasta sitä al-Bagdadin komentoon. Seurauksena järjestöt ajautuivat katkeriin vihollisuuksiin al-Qaidan globaalin johtajan, Ayman al-Zawahirin sovitteluyrityksistä huolimatta. Salaisessa mutta sittemmin julkisuuteen vuotaneessa kirjeenvaihdossa al-Zawahiri asettui al-Jolanin puolelle sanoen, että ISI:n/ISIS:in tulisi rajoittua toimintaan Irakissa ja al-Nusran toimintaan Syyriassa. ISIS torjui globaalin al-Qaidan johtajan näkemykset ja asetti näin hänen johtopäätöksensä ja asemansakin kyseenalaisiksi.[55]

Kenttätasolla ISIS:n Syyrian-operaatioiden tärkein rekrytointipohja olivat kuitenkin Jabhat al-Nusran taistelijat; al-Nusran jäsenkunta jakautui käytännössä kahtia huhti-toukokuussa 2013, ja ISIS onnistui saavuttamaan jalansijaa Aleppon ja Raqqan maakunnissa. Paikoin – kuten esimerkiksi Aleppon ja Latakian maakunnissa – ISIS myös koordinoi hyökkäyksiä Syyrian hallituksen joukkoja vastaan muiden aseellisten kapinallisryhmien kanssa; tämä kuitenkin loppui kesällä 2013, kun suhteet muihin kapinallisiin muuttuivat kireistä vihamielisiksi. ISIS alkoi keskittyä valtaamaan alueita muilta kapinallisilta ja vähensi hyökkäyksiä hallitusta vastaan.[56] ISIS paljastuikin hyvin pian järjestöksi, jota kiinnosti vain ja ainoastaan sen oma tavoite, islamilaisen valtion perustaminen, ja joka olisi valmis menemään hyvin pitkälle sen saavuttamiseksi.[57]

ISIS:n ja al-Nusran riidoista johtuen paikallisemmin suuntautuneet islamistiryhmät onnistuivat parantamaan asemiaan al-Nusran kustannuksella. Kuten jo todettua, vuoden 2013 jälkipuoliskolla ne ilmoittivat perustaneensa Islamilaisen rintaman, jossa yhdistyi seitsemän aseellista ryhmää ja joka käsitti noin 50,000 taistelijaa.[58] Kaikkia islamisteja hyödytti myös Egyptin presidentti Mohammed Mursin syrjäyttäminen armeijan vallankaappauksella, sillä se antoi tukea väitteelle, että länsimainen tuontitavara, demokratia, ei toimi Lähi-Idässä. Samaan suuntaan toimi Ghoutan kaasuhyökkäyksen jälkipuinti, jossa Yhdysvaltain ja Venäjän tekemä sopimus Syyrian hallituksen kemiallisten aseiden hävittämiseksi (hallituksen rankaisemisen sijaan) nähtiin Syyrian kansan pettämisenä. Syyskuussa yksitoista Syyrian voimakkaimpiin lukeutuvaa kapinallisjärjestöä – kaikki enemmän tai vähemmän islamistisia – julkaisivat tiedotteen, jossa ne tuomitsivat ykskantaan länsimaiden tukeman, melko voimattoman maanpakolaisopposition, Syyrian kansallisen koalition (SNC). Lokakuussa yhdeksäntoista vaikutusvaltaista islamistiryhmää, mukana Ahrar al-Sham, ilmoitti torjuvansa kokonaisuudessaan tuolloin suunniteilla olleet rauhanneuvottelut Genevessä (ns. Geneve II, joka kokoontui tammikuussa 2014); vähän aikaisemmin jopa 70 Etelä-Syyriassa toimivaa FSA-prikaatia oli ilmoittanut irtisanoutuvansa Syyrian kansallisesta koalitiosta (SNC), joka oli äskettäin myöntynyt vastahakoisesti Geneven rauhanneuvotteluihin.[59][60]

Yhdysvallat aloittaa FSA:n tukemisen

Syksyllä 2013 Yhdysvallat alkoi huolestua vakavasti jihadismin kasvusta Syyriassa, ja syyskuussa sanomalehdet raportoivat CIA:n toimittaneet ensimmäiset aselähetykset muutamille FSA-ryhmille.[62] (CIA:n hankkeesta enemmän tuonnempana.) Loppuvuodesta 2013 se myös painosti kulissien takana tavoitteidensa mukaisesti voimakkaasti kapinallisten tärkeimpiä tukijoita, Qataria ja Saudi-Arabiaa, virtaviivaistamaan tukistrategioitaan, yhtäältä tuen keskittämiseksi Jordaniasta ja Turkista johdetuille yhteenliittymille ja toisaalta kapinallisten ideologian maltillistamiseksi.[63] Ensinmainittu osa oli loppuvuonna 2013 jo hyvässä vauhdissa, mutta jälkimmäisen kannalta ongelmia aiheutti ideologisesti konservatiivisen Islamilaisen rintaman (IF) vahva asema. Alkuvuodesta 2014 painostus alkoi kuitenkin tuottaa hedelmää, ja IF:n tärkein ulkomainen tukija, Qatar, keskitti Syyria-kysymyksen ulkoministeriöönsä (osin myös seurauksena siitä, että hallitusvalta Qatarissa oli siirtynyt kesällä 2013 isältä pojalle). Seurauksena IF:n rahoitus väheni huomattavasti alkuvuodesta 2014 ja johti rintaman (sekä sen jäsenjärjestöjen kuten Ahrar al-Shamin) toimintakyvyn laskuun. Kapinallisryhmien rahoitus alkoi keskittyä Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian tukemille, Turkista johdetuille kapinallisryhmille, mistä hyötyivät suhteellisesti maltillisemmat voimat.[64]

Tammikuussa IF julkaisi tiedotteen, jonka mukaan rintama ei hyväksy yhteistyötahokseen ”mitään ryhmää, joka väittää olevansa valtio”. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun IF julkisti taistelevansa myös ISIS:iä vastaan. Samassa kuussa Ahrar al-Shamin ylin shariaoppinut julisti, että islamilaisen lain mukaan on oikeutettua taistella Syyriassa ISIS:iä vastaan. Ahrar al-Shamin voimia siirrettiin nyt osittain itärintamalle ISIS:iä vastaan, mistä johtuen Assadin joukot ja Hizbollah onnistuivat etenemään Aleppon maakunnassa tammikuun aikana.[65]

Myös Jabhat al-Nusran johtaja al-Jolani myönsi pian tämän jälkeen, että al-Nusrakin taistelee ISIS:iä vastaan, mutta ehdotti samalla ISIS:ille sovittelua ja yhteisiä keskusteluja kiistojen ratkaisemiseksi. ISIS kuitenkin tyrmäsi kaikki sovitteluyritykset ja samalla julisti koko maltillisen opposition (SNC ja siihen yhteydessä olevan komentokeskuksen Turkissa [SMC]) vääräuskoisiksi ja siten ISIS:n maalitauluiksi. al-Nusra yritti vielä pelastaa tilanteen ja taisteli ISIS:iä vastaan vain puolustuksellisesti, ja al-Jolani antoi vielä helmikuun lopussa ISIS:ille kolme päivää harkinta-aikaa. Tämäkin toivo kuitenkin särkyi, kun ISIS aloitti suurhyökkäyksen al-Nusran asemiin Deir ez-Zorissa (Itä-Syyriassa). al-Nusran ja Ahrar al-Shamin yhteisoperaatiossa ISIS pakottiin perääntymään koko maakunnasta, ja myöhemmin maaliskuussa ISIS vetäytyi kaikkialta Latakiasta, Idlibistä ja läntisestä Alepposta. al-Nusra yritti kuitenkin korjata välejä vielä tämän jälkeenkin.[66]

”Käänteellä oli valtava merkitys Syyrian sodan dynamiikalle, eikä paluuta ollut. ISIS oli nyt julistanut noin puolet Syyrian kapinallisista kuoleman ansaitseviksi vääräuskoisiksi, kun taas toinen puolikas taisteli ISIS:iä vastaan kaikkialla maassa.”[67]

Myös kansainvälinen al-Qaida ilmoitti helmikuun alussa, että se ”ei ole millään tavalla yhteyksissä Irakin ja Syyrian islamilainen valtio -nimiseen ryhmään”.[68]

Geneven rauhanneuvottelut epäonnistuvat

Rintaman kääntyminen ISIS:iä vastaan sai maltillisen opposition (tai ainakin Turkissa istuvien maanpakolaisten) harkitsemaan uudelleen osallistumista Geneven rauhanneuvotteluihin (ns. Geneve II) keinona kirkastaa ääriliikkeiden vastaista luonnettaan, vaikka rauhanneuvottelut olivat niiden lähtöasetelmien vuoksi kapinallisten keskuudessa erittäin epäsuosittuja. Kansallinen koalitio (SNC) ei onnistunut luomaan yksimielisyyttä jäsentensä keskuuteen poliittisen ratkaisun tarpeellisuudesta ja luonteesta, ja monet keskeiset kapinallisryhmät (ks. ylempänä) irtisanoutuivat koko hankkeesta. Lähinnä vain hajanaisen FSA:n ”johto” ilmoitti kannattavansa neuvotteluja, minkä lisäksi jotkut pienemmät ryhmät, kuten Syyrialainen vallankumouksellisten rintama (Syrian Revolutionaries’ Front, SRF), olivat kiinnostuneita lähettämään edustajia. Myös kurdien PYD pyysi oikeutta lähettää edustajia, mutta heidän osallistumisensa torjuttiin.[69]

Vaikka neuvottelut lopulta saatiin muodollisesti järjestettyä, niistä ei tullut mitään, sillä yhteisiä näkemyksiä sodan osapuolten välillä ei löytynyt. Kansallisella koalitiolla ei ollut juuri minkäänlaista uskottavuutta, ja hallituksen edustajat pitivät käytännössä parempana edelleen yrittää sotilaallista ratkaisua. Kenttätasolla Syyriassa opposition edustajista suuri osa torjui jo periaatteessa neuvottelut hallituksen kanssa.[69b]

Lakhdar Brahimi erosi YK:n Syyria-edustajan tehtävästään toukokuussa 2014. Hänen tilalleen valittiin Staffan de Mistura, joka pyrki kokonaisvaltaisen ratkaisun (kuten siirtymäkauden hallituksen perustamisen) sijaan etenemään saamalla aikaan aluksi paikallisten tulitaukojen kaltaisia pienempiä järjestelyjä.[70]

Rauhanneuvotteluiden ajaessa karille onnistui ISIS:n heittää al-Nusran ja Ahrar al-Shamin joukot ulos Raqqasta tammikuun puolivälissä, uudesta ISIS:n vastaisesta rintamasta huolimatta. Kaupunki jäi nyt kokonaan ISIS:n haltuun, ja siellä kiellettiin julkinen musiikin kuuntelu, ihmisiä esittävien valokuvien kiinnittäminen kauppojen näyteikkunoihin sekä savukkeiden ja vesipiippujen käyttö ja myynti. Tämän lisäksi naisia vaadittiin pukeutumaan niqabiin kodin ulkopuolella ja miehiä osallistumaan päivän kaikkiin viiteen rukoustilaisuuteen moskeijassa.[71] Kouluissa otettiin käyttöön opinto-ohjelma, joka lakkautti musiikin, nationalististen koulutussisältöjen, yhteiskuntatutkimuksen, historian, taiteen, urheilun, filosofian ja psykologian opetuksen.[72] Kansalaiset saivat kolmen päivän siirtymäajan totutella muutokseen. Helmikuussa otettiin käyttöön ”Hakkaraisen ohjelma”, jonka mukaan kristittyjä ja juutalaisia kiellettiin pitämästä ristiä tai näiden uskontojen pyhiä kirjoituksia muslimien näkyvissä, heitä kiellettiin korottamasta tai vahvistamasta ääniään rukouskutsua annettaessa tai jumalanpalvelusten aikana, ja lisäksi kiellettiin pyhien tekstien lausuminen ja kellojen soittaminen muslimien kuullen, ja ylipäätään julkinen uskonnon harjoittaminen. Heidän sallittiin kuitenkin elää ISIS:n alueella, jos he suostuisivat islamilaisen valtion alamaisiksi ja maksaisivat erityistä veroa valtion tarjoamasta ”suojeluksesta”.[73]

Islamilainen rintama häivyttää islamismia

Keväällä 2014 alkoi näkyä merkkejä siitä, että Yhdysvaltain paine keskittää Qatarin ja Saudi-Arabian rahoitus Turkista ja Jordaniasta toimiville FSA-ryhmille oli tuottanut tulosta, erityisesti etelässä ja Idlibin maakunnassa luoteessa. Idlibissä nousivat huhtikuussa julkisuuteen ensimmäiset amerikkalaisten (mahdollisesti Saudi-Arabian kautta) lahjoittamat panssarintorjunta-aseet. Aseita tuli seuraavina kuukausina lisää, mutta vain CIA:n hyväksynnän saaneille ryhmille. Syyskuuhun 2014 mennessä julkisuudessa oli todisteet ainakin 284 panssarintorjuntaohjuksesta, ja näistä vain kuusi oli nähty muun kuin ne saaneiden ryhmien käsissä (tuo ”muu” ryhmä oli Ahrar al-Sham). Kuitenkin jo alkuvuodesta 2014 aseita saaneet ryhmät olivat joutuneet al-Nusran ja ISIS:n hyökkäysten kohteeksi, jotka puolestaan olivat esittelleet videomateriaalillaan myös näitä aseita.[74]

Vuoden 2014 edetessä al-Nusran suhde FSA-ryhmiin muuttui muutenkin vihamielisemmäksi. Samoihin aikoihin paikallisemmin suuntautuneet islamistit yrittivät paaluttaa asemiaan yhtäältä FSA-ryhmien ja toisaalta maailmanlaajuisen jihadismin ohjelman pohjalta toimivien ryhmien välillä. Toukokuussa 2014 Islamilainen rintama (IF) julkaisi asiakirjan, jossa se julisti mm.,

• että se kannattaa ”aitoa uskontoa” ja vastustaa ”fundamentalismia ja radikalismia”;
• että vallankumouksen tavoitteena on kaataa ”nykyinen hallitus”, joka tulee saamaan ”oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ilman kostoa”;
• että sotilaallinen toiminta rajoittuu Syyrian alueelle;
• että hallituksen kaataminen on eri vallankumouksellisten voimien yhteistyön lopputulos;
• että Syyrian alueellinen koskemattomuus on taattava, ja ”kaikki hankkeet maan jakamiseksi ovat vastoin vallankumouksellisia periaatteita eikä niistä tulla neuvottelemaan” (tämä oli viesti Pohjois-Syyrian kurdeille);
• että ”vallankumoukselliset voimamme nojautuvat sotilaallisissa operaatioissaan vain syyrialaisiin, ja uskomme että sotilaallinen ja poliittinen päätöksenteko tulee olla vain syyrialaisten käsissä”;
• että ”Syyrian kansa haluaa perustaa valtion, jossa vallitsee laki, vapaus ja oikeus, ilman minkäänlaista painostusta tai diktatuuria”;
• että tavoitteena on ”vapaus, oikeus ja turvallisuus Syyrian yhteiskunnan kaikille osatekijöille, kaikkine moninaisine etnisine ja uskonnollisine piirteineen”.

IF oli ensimmäistä kertaa jättänyt julistuksestaan pois viitteet islamilaisen valtion perustamiseen. Epäilemättä myös moni muu julistuksen kohta oli tarkoitettu kansainväliseen kulutukseen ja osoittamaan, että islamilainen rintama oli vastuullinen toimija, jonka kanssa asioista voi päästä sopimukseen. Varmaankin myös IF:n voimakkaimman jäsenjärjestön, Ahrar al-Shamin, vähentynyt rahoitus Qatarista oli osatekijänä asiassa.[75]

Charles Lister kertoo[76] haastattelemansa Ahrar al-Shamin johtaja Hassan Abboudin puhuneen arvostelevasti muiden islamististen liikkeiden kuten Talibanin, al-Shabaabin tai Boko Haramin otteista. BBC:lle antamassaan haastattelussa Abboud sanoi:

”[Alavit] ovat eläneet täällä 900-luvulta asti – naiset ajaisivat autoa, menisivät yliopistoon, ja hijabiin pukeutuminen olisi heille henkilökohtainen valinta. Meidän hallitusmuotoihanteemme on sharia [mutta] lännessä shariasta vallitsee väärinkäsityksiä. Se ei ole vain pelkkiä rangaistuksia […] shariassa on sisäänkirjoitettuna kaikki vapauden ja oikeuden arvot. Emme pakota sitä kenellekään. Toivomme että ihmiset vaativat shariaa omasta tahdostaan.”[76b]

New York Timesiin kirjoitetun pääkirjoitussivun mielipidekirjoituksen ohella BBC:n haastattelukin oli todennäköisesti osa kampanjaa esiintyä maltillisena, yhteistyökykyisenä voimana kansainvälisesti.

Toistaiseksi Ahrar al-Shamia ei ole yleisesti määritelty terroristijärjestöksi,[76c] ja tämä asiantila varmaankin halutaan säilyttää. Laskelmoinnista on varmasti kyse, mutta vaikeampaa on arvioida, missä määrin kyseessä on kyyninen laskelmointi ja siihen liittyvät valheelliset lupaukset, jotka on tarkoitus pettää valtaannousun jälkeen, ja missä määrin kyse on aidoista asenteista, joista ainakin pyritään pitämään kiinni. Oma kysymyksensä on sekin, missä määrin erilaiset lausunnot heijastavat eri yleisöille suunnattuja viestejä, missä määrin taas eri mielipiteitä ja ehkä kovaakin linjataistelua järjestön sisällä. Ylläkuvatun kaltaisten maltillisten lausuntojen ohella järjestön johdosta on kuultu myös ”perinteisempiä” islamistisia näkemyksiä, joista päätellen ainakaan kaikkien järjestöjen johtajien kohdalla omena ei sittenkään ole pudonnut kovin kauaksi puusta.[77]

Joka tapauksessa ISIS ja al-Nusra ilmaisivat halveksuntansa IF:n julistuksen johdosta. ISIS julisti sodan IF:lle, kun taas al-Nusra arvosteli asiakirjaa ankarasti islamilaisten periaatteiden ja jihadin pettämisestä. Vaikka al-Nusra ja IF edelleen koordinoivat operaatioita kenttätasolla (mikä oli sotilaallisista syistä yleinen käytäntö aseellisten kapinallisryhmien välillä ideologioista riippumatta), välirikko oli Charles Listerin arvion mukaan periaatteellisesti merkittävä.[78]

ISIS valtaa Mosulin ja etenee Syyriassa

Kesäkuun 2014 uutispommi oli ISIS:n suorittama Mosulin, Irakin toiseksi suurimman kaupungin valtaus. Järjestöllä oli ollut siellä kattava verkosto, jonka kautta se oli ansainnut arvioiden mukaan 12 miljoonaa dollaria kuukaudessa kiristyksellä, keräämällä ”suojelurahaa” ym. Valtauksessa ISIS:n käsiin jäi tusinoittain armeijan ajoneuvoja ja sadoittain erilaisia asejärjestelmiä, monet niistä peräisin Yhdysvalloista. Kaupungin keskusvankilan arviolta 1,500 vankia ajettiin autiomaahan, jaettiin uskonnoittain ryhmiin, ja noin 600 shiiamuslimia ammuttiin joukkohautaan.[79] ISIS onnistui lietsomaan sunnien kapinaa Länsi-Irakissa, toisaalta koska Yhdysvaltain tuella valtaan nostetun shiiapääministeri Nuri al-Malikin harjoittamaa politiikkaa pidettiin sunneja syrjivänä, mutta myös Saddam Husseinin perinnöllä oli vaikutuksensa: vaikka Saddam ei ollut ollut uskonnollinen, hän oli tukenut sunnilaista konservatismia 1990-luvun alkupuolella Länsi-Irakin sunniheimojen keskuudessa vastustaakseen muslimiveljeskunnan vaikutusvaltaa, mm. soluttamalla moskeijoihin kovaa linjaa lietsovia salaisen palvelun agentteja.[80]

Samanaikaisesti ISIS eteni muualla Irakissa. Tikritissä noin 3,000 Irakin armeijan sotilasta joutui paniikkiin, jätti varusteensa ja yritti paeta jalan, mutta ISIS sai pääjoukon kiinni ja myöhemmin väitti teloittaneensa heistä 1,700. Myös pohjoisessa, Kirkukissa, Irakin armeija pakeni, mutta täällä sen tilalle astuivat kurdien peshmergajoukot. Irakin armeijan rakenteellinen heikkous oli paljastunut kaikkien ihmeteltäväksi. Suuri osa armeijalta jääneistä varusteista siirrettiin nopeasti Syyrian puolelle, missä niitä käytettiin tehokkaasti Itä-Syyriassa ISIS:iä vielä vastaan taistelevien heimojen alistamiseen; ISIS jakoi alueella myös miljoonia dollareita heimojohtajille näiden vastarinnan pehmittämiseksi.[81]

Hävitettyään käytännössä Irakin ja Syyrian välisen rajan ISIS järjesti näyttävän mediaoperaation, jossa se ilmoitti pyyhkineensä pois ensimmäisen maailmansodan lopussa eurooppalaisten voittajavaltioiden vetämät rajat. Tämän myötä myös järjestön nimi muuttui, ja se nimitti itseään nyt yksinkertaisesti Islamilaiseksi valtioksi (IS).[82] Jatkossa se edellytti muslimeja vannomaan uskollisuutta näin perustetulle kalifaatille ja sen kalifille. Kalifiksi nimitettiin IS:n johtaja Abu Bakr al-Bagdadi. Toimenpide oli suora haaste Talibanin johtaja Mohammed Omarille, jolle kansainvälisen al-Qaidan johto viime kädessä oli uskollinen.[83]

Heinäkuussa 2014 vuoti julkisuuteen äänite, jolla al-Nusran johtaja al-Jolanin kuvasi järjestönsä tavoitetta alkaa toimeenpanna shariaa Syyriassa perustamalla useita islamistisia emiraatteja ympäri maata. Kyseessä oli mitä todennäköisimmin yritys kilpailla ISIS:n julistaman kalifaatin ja sen viimeaikaisten käytännön voittojen vetovoiman kanssa. Vuoto herätti levottomuutta maltillisempien kapinallisten keskuudessa, koska nämä olivat olleet pitkään sitä mieltä, että al-Nusra olisi elimellinen osa opposition rintamaa kunhan se vain ei ottaisi kantaa vallankumouksen periaatteisiin tai toisi mukaan ”ulkomaisia” tavoitteita. al-Nusra yritti selittää vuodon julkisuudessa parhain päin, ja kertoi ryhtyvänsä mainittuihin toimiin vain tiedusteltuaan islamilaisten oppineiden sekä Syyrian muslimitaistelijoiden mielipidettä. Selitys hyväksyttiin ainakin sikäli, että välittömiä seurauksia vuodosta ei aiheutunut. Vuoto yhdessä al-Nusran johdon muutosten kanssa sai maltilliset kapinalliset kuitenkin suhtautumaan järjestöön yhä epäilevämmin, ja samalla al-Nusra suhtautui Yhdysvaltain raha- ja aseapua saaneisiin ryhmiin yhä enemmän vaarallisina kilpailijoina.[84]

Irakista vauhtia saanut IS eteni nyt myös Syyriassa. Vuoden 2014 elokuun puoliväliin mennessä se oli vallannut lisää kyliä Aleppon maakunnan pohjoisosassa, ja uhkasi jo katkaista kapinallisten tärkeimmät huoltoreitit Turkkiin. Elokuussa Yhdysvallat ryhtyi toimiin tukeakseen Pohjois-Irakissa toimivia kurdien peshmergajoukkoja, ja käynnisti ensimmäiset pommituslennot näiden tueksi. Mosulin pato onnistuttiin näin valtaamaan takaisin.[85]

IS iski takaisin tiedotusrintamalla. Elokuun 19. päivä julkaistiin video, jolla kuvattiin Guantánamo-tyyliseen oranssiin haalariin puetun amerikkalaisen toimittaja James Foleyn teloittaminen. Videon puheosuudesta huolehti brittiaksentilla puhuva mies, jota lehdistössä alettiin kutsua nimellä Jihadi John. Foleyn teloituksen jälkeen videolla näytettiin toinen amerikkalainen toimittaja, Steven Sotloff, jonka ”John” ilmoitti olevan seuraavana vuorossa, ellei Yhdysvallat lopeta pommituksia. Video ei jäänyt ainoaksi tätä lajia.[86]

Syyskuuhun 2014 tultaessa IS oli kehittynyt huomattavan byrokraattiseksi, tiukasti johdetuksi terrorijärjestöksi, jolla oli riveissään noin 25,000–30,000 taistelijaa ja hallussaan kaupunkeja ja maa-alueita. Vaikka se oli edelleen ideologialtaan erityisen äärimmäinen, sen jossain määrin ”maltillistettu” paikallinen hallinto – 2000-luvun puolivälissä Irakissa kokeiltuun versioon verrattuna – onnistui pysymään pystyssä, mitä epäilemättä helpotti myös ympärillä vallitseva kaaos.[87]

”On selvää, että mahdollisesta menneisyyden virheistä oppimisesta huolimatta IS:n hallintotyyli on niin äärimmäinen, että se ei tule saamaan hyväksyntää pitkällä aikavälillä. Realistisesti arvioiden vain ympärillä vallitseva yhteiskunnallinen ja taloudellinen sekasorto ja sota – joita IS on itse aktiivisesti synnyttänyt – on mahdollistanut, että hallitustyhjiö on voitu täyttää IS:n mallilla Irakin ja Syyrian sunnialueilla. Kummassakin maassa vallitseva paremman vaihtoehdon puute asettaa riman melko alas. IS on pyrkinyt vastaamaan tähän tarpeeseen jonkinlaisella määrällä yhteiskunnallisia palveluita kuten poliisi, oikeuslaitos, ilmainen koulutus, paikallisen rakennuskannan ja rakenteiden ylläpito […] Julkinen liikenne on usein palautettu toimintaan siellä, missä se oli lakannut, ja uusia palveluita alettu tarjota. IS:n tiedetään myös ylläpitävän kuluttajansuojatoimistoja, jotka tarkkailevat paikallisilla toreilla myytävien tuotteiden laatua, järjestävän ruoanjakelua köyhille sekä rokotuksia ja terveydenhoitoa lapsille.”[88]

”Voimavarojen ja asiantuntemuksen puutteen vuoksi IS jättää yleensä paikallisten tehtaat, ruoantuotannon ja vastaavat laitokset alkuperäisten omistajien ja työntekijöiden käsiin, mutta lisää tämän päälle valvontaa suorittavan kerroksen varmistaakseen väestölle omasta mielestään tasa-arvoisemmat palvelut. Tältä osin IS:n tiedetään alentavan peruselintarvikkeiden hintoja tukiaisilla ja asettavan vuokrille kattoja.”[89]

”Vaikka järjestö onkin yrittänyt tuottaa joitakin palveluita, sen hallintotyyli on samanlainen kuin mafiapomon, joka jakaa muutaman porkkanan vasemmalla kädellään samalla kun heiluttaa lekaa oikeassa. Lisäksi IS:n lopullinen tavoite on perustaa sunni-islamilainen valtio, ja tästä johtuen muut islaminuskoiset sekä muiden uskontojen kannattajat eivät pääse osallisiksi sunnilaisten naapureidensa nauttimista eduista”.[90]

”IS:n valtaamilla alueilla otetaan nopeasti käyttöön tiukat käyttäytymismääräykset, jotka pidetään voimassa täysin keskiaikaisilla rangaistuksilla, mukaanlukien ruoskiminen, amputaatio, ristiinnaulitseminen, kivitys ja korkeiden rakennusten katoilta alas heittäminen. Lyhyesti sanoen IS pakottaa ihmisiin alueillaan ’jumalanpelon’ säilyttääkseen vakauden, jota se tarvitsee laajentuakseen.”[91]

IS ja sen edeltäjäjärjestöt olivat 2000-luvun puolivälistä pyrkineet tietoisesti rakentamaan rahoituksensa itsenäiselle perustalle, mikä olikin onnistunut hyvin: Yhdysvaltain tiedustelun haltuunsa saamien asiakirjojen mukaan AQI/ISI:n tuloista vain 5% tuli järjestön ulkopuolisista lähteistä vuosina 2005–2010. ”Sisäisiä” tulonlähteitä olivat kiristys ja ”suojelurahojen” kerääminen (extortion), verotus sekä sieppaukset lunnasvaatimuksineen, mutta myös rahanteko öljy- ja kaasubisneksessä[91b] ja maataloudessa olivat asialistalla. Kesällä 2014 IS:n tulojen arvioitiin olevan $1–3 miljoonaa kuukaudessa, mikä teki sen maailman rikkaimmaksi terrorijärjestöksi.[92]

Hallintorakenteeltaan ISI on kuin pyramidi: huipulla on Abu Bakr al-Bagdadi, hänen alapuolellaan hänen ”oikea kätensä” ja kaksi varamiestä (yksi Syyriaa, toinen Irakia varten). Näiden alapuolella on 8–10 -miehinen ”ministeristö”, joukko ”kuvernöörejä” ja 12-miehinen sotilasneuvosto. al-Bagdadin noustua valtaan huippujohtoon nimitettiin enimmäkseen irakilaisia, joista monilla oli sotilas- ja hallintokokemusta Saddam Husseinin Irakista.[93]

Yhdysvallat aloittaa pommituslennot IS:iä vastaan Syyriassa

IS:n julkaistua toimittaja Steven Sotloffin teloitusvideon Yhdysvallat kokosi Lähi-Idän valtiot ja Turkin yhteiseen kokoukseen suunnittelemaan kampanjaa IS:iä vastaan. Hankkeen tiimoilta SNC-pohjainen oppositio vaati, että operaatiot IS:iä vastaan tulisi tehdä yhteistyössä FSA-ryhmien kanssa ja että niihin tulisi liittyä FSA-ryhmien koulutusta ja aseistamista.[94]

Syyskuussa 2014 IS käynnisti hyökkäyksen kurdienemmistöistä Kobanên kaupunkia vastaan lähellä Turkin rajaa. Yhdysvallat käynnisti nyt, syyskuun 22. päivänä, ensimmäiset ilmaiskunsa Syyriassa IS:iä vastaan; operaatiossa oli mukana hävittäjiä myös Bahrainista, Jordaniasta, Saudi-Arabiasta, Qatarista ja Arabiemiraateista. Samalla iskettiin myös Jabhat al-Nusraa vastaan Aleppossa ja Idlibissä. Syyrian hallituksen kohteisiin ei isketty, mikä herätti katkeruutta arabikapinallisten keskuudessa; yhdessä ensimmäisistä risteilyohjusiskuista al-Nusraa vastaan Idlibissä oli kuollut seitsemän naista ja kolme lasta. Iskujen johdosta kymmenen Yhdysvaltain tukea saanutta ryhmääkin julkaisi tiedotteet, joissa iskut tuomittiin; Yhdysvallat ei ollut kysynyt heiltä koordinaatioapua eikä muutenkaan tiedottanut iskuista etukäteen. Yhdysvaltain tukemien ryhmien jäsenet kertoivat heihin suhtaudutun kielteisesti iskujen jälkeen USA-yhteyksien takia. Ensimmäisten iskujenjälkeisten perjantaimielenosoitusten johtaviin teemoihin lukeutui solidaarisuudenosoitus al-Nusralle.[95]

IS eteni Kobanêssa kaupungin keskustaan. Yhdysvallat suoritti vielä 53 ilmaiskua alueella lokakuun puolivälissä, mutta IS:n eteneminen jatkui edelleen. Yhdysvallat pudotti YPG:lle 24 tonnia aseita ja 10 tonnia lääkintatarvikkeita; kaksi asepudotusta joutui IS:n käsiin. IS:n korkea mediaprofiili (johon sisältyi lokakuussa aloitettu englanninkielinen rekrytointikampanja sosiaalisessa mediassa) ja menestyksekäs eteneminen Syyriassa johti siihen, että sen riveihin liittyi noin 1,000 ulkomaista taistelijaa kuukaudessa.[96] Marraskuussa 2014 se myös ilmoitti hyväksyneensä uskollisuudenvalat ryhmiltä Algeriasta, Saudi-Arabiasta, Jemenistä, Libyasta ja Egyptistä. Näiltä osin kilpailu al-Qaidan kanssa kansainvälisen jihadistijärjestöjen ykköspaikasta jatkui. Muutamien pienempien syyrialaisten jihadistiryhmien tekemät aselepoehdotukset tyrmättiin täysin.[97]

Loppuvuodesta Yhdysvallat keskitti operaationsa IS:iä vastaan Kobanên alueelle, jonne se teki 84 prosenttia joulukuussa Syyriassa tekemistään iskuista. Vuoden 2015 alkaessa IS:n operaatio siellä alkoi ottaa takapakkia, ja tammikuun lopussa sen oli pakko perääntyä Kobanêsta.[98]

Islamistien vallankumouksellinen komentoneuvosto perustetaan

Marraskuussa 2014 ilmoitettiin uuden kapinallisten yhteenliittymän, vallankumouksellinen komentoneuvoston (Revolutionary Command Council, RCC) perustamisesta. RCC:ssä yhdistyi 72 kapinallisjärjestöä, mukaanluettuna kaikki Islamilaisen rintaman (IF) jäsenjärjestöt (siis myös Ahrar al-Sham), erinäisiä muita islamisteja sekä suurin osa Yhdysvaltain tukemista ryhmistä. RCC:n maltillisemmat jäsenet arvostelivat järjestöä liiasta islamismista, mutta jäivät kuitenkin sen osaksi tästä huolimatta; epäilemättä sillä oli vaikutusta, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun näin suuri ja kattava joukko ”kenttätoimijoita” (eikä vain maanpaossa toimivia paperijärjestöjä) oli yhdistynyt yhteiseen komentorakenteeseen. Mahdollisuudet siis arvioitiin riskejä pienemmiksi. RCC:n ohjelman mukaan sen tavoitteena oli järjestelmä, joka perustuu ”aidon islamilaisen uskonnon lakeihin” ja jonka pohjana käytetään shuraa (kansalaisten näkemysten huomioonottamista). Samoin luvattiin kunnioittaa ”Syyrian moninaista yhteiskunnallista kudelmaa, jossa kaikki sen [etniset ja uskonnolliset] osatekijät nauttivat vapaudesta ja oikeudesta”. Lipuksi otettiin islamilaisten tunnusten sijaan vihreäraitainen vallankumouksen lippu.[99]

RCC:n julkistamista edeltäneiden valmisteluiden aikana oli perustettu mm. oikeusjärjestelmää pohdiskeleva työryhmä yhtenä tärkeimmistä. Sen työhön ottivat osaa sekä IF:n sharia-oppineet että hallituksen puolelta loikanneet siviilituomarit, jotka yhdessä pohtivat mahdollisuutta ottaa ns. yhtenäistetty arabilainsäädäntö (Unified Arab Code, UAC) oikeusjärjestelmän pohjaksi opposition hallitsemilla alueilla. Oikeusjärjestelmän ohella RCC:n toinen keskeinen tavoite oli perustaa kansallinen armeija.

Joulukuun puolivälissä al-Nusran, Ahrar al-Shamin ja Jund al-Aqsan yhteinen hyökkäys hallituksen kahta sotilastukikohtaa vastaan Idlibin maakunnassa päättyi kapinallisten voittoon. Voitto alleviivasi, miten voimatasapaino Idlibissä oli muuttunut Yhdysvaltain tukemien ryhmien vahvasta alueesta islamistien hyväksi. Samanaikaisesti hallituksen joukot jatkoivat taistelua Aleppon kaupungista, jossa kapinallisten hallussa olevat kaupungin itäiset osat jäivät saartoon.[100]

Kesäkuussa 2015 RCC järjesti Turkissa suuren kokouksen, jossa oli läsnä sen 72 jäsenjärjestön lisäksi myös vaikutusvaltaisia opposition siviiliedustajia ja jossa keskusteltiin sodan jälkeisistä poliittisista tavoitteista. Kaksipäiväisen kokouksen päätteeksi julkaistiin kaksi asiakirjaa, joiden mukaan mm.

• tavoitteena on kaataa Assad ja hänen edustamansa järjestelmä;
• Assadilla ei ole sijaa osana siirtymäratkaisua;
• tavoitteena on järjestää kansalliskokous, joissa kaikki vallankumoukseen osallistuneet tahot ovat edustettuina;
• kansalliskokous valitsee siirtymäkauden hallituksen yhdeksi tai enintään kahdeksi vuodeksi, jona aikana sillä on täydet lainsäädäntövaltuudet;
• maassa noudatetaan vuoden 1950 perustuslakia, kunnes uusi perustuslaki on saatu valmiiksi ja hyväksytty;
• median toimintavapaus turvataan, samoin kuin oikeus perustaa poliittisia puolueita myöhemmin järjestettäviä vaaleja varten;
• perustetaan oikeuslaitos, joka on vallanjako-opin periaatetta seuraten riippumaton;
• ”Syyrialainen nainen on ottanut vallankumoukseen osaa tärkeässä roolissa, joko marttyyrin vaimona tai vallankumouksellisen äitinä. Syyrialainen nainen katsotaan tämän vuoksi miehen vertaiseksi, mikä takaa hänen aktiivisen roolinsa tulevassa jälleenrakennuksessa”[100b]

al-Nusra alkaa hyökkätä myös muiden kapinallisten kimppuun

Loka-marraskuussa 2014 al-Nusran ja Yhdysvaltain tukemien arabikapinallisten välinen pitkäaikainen kitka eteni murtumispisteeseen. Keskinäisissä taisteluissa al-Nusra tuhosi lähes täysin kaksi keskeisintä Yhdysvaltain tukemaa ryhmää, Harakat Hazmin sekä SRF:n (Syrian Revolutionary Front). Monet Harakat Hazmin taistelijat loikkasivat al-Nusran puolelle vieden mukanaan Yhdysvalloilta saatuja aseita. Idlib oli ollut yksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisen tuen (ei kuitenkaan pelkän sotilaallisen tuen) alueista, minkä johdosta al-Nusrassa oli pelätty tukea saaneiden ryhmien kasvavan sen kustannuksella. al-Nusran toiminta herätti arvostelua myös paikallisesti suuntautuneiden islamistien keskuudessa.[101] al-Nusran johdossa alettiin nyt osin näyttää yhä selvemmin ulkoisiakin merkkejä al-Qaida -tyylisestä ajattelusta, kun mm. tammikuun 2015 alussa tuhottiin 1400-luvulla kuolleen imaamin hauta Deraassa, ja viikkoa myöhemmin Idlibissä aviorikoksesta syytetty nainen kivitettiin kuoliaaksi. Charles Listerin mukaan tällaiset teot olivat siihen asti olleet merkillepantavan harvinaisia.[102]

Tammikuussa myös muut ryhmät joutuivat al-Nusran tähtäimeen, joiden kimppuun se hyökkäsi perusteluinaan korruption kitkeminen. al-Nusran oikeusjärjestelmään sidoksissa olevat taistelijat sulkivat Aleppossa ’vapaan poliisiaseman’ ja muutamaa päivää myöhemmin al-Nusran joukot toimeenpanivat pidätyskampanjan pienten FSA-ryhmien jäseniä vastaan. Harakat Hazmin rippeet – ryhmä, joka oli saanut käyttöönsä ensimmäiset yhdysvaltalaiset panssarintorjunta-aseet edellisenä vuonna – sai kärsiä kaikkien niiden puolesta, joita Yhdysvallat ja Saudi-Arabia olivat tukeneet al-Nusran kaltaisia ryhmiä vastaan. al-Nusra otti toistuvasti yhteen jopa Ahrar al-Shamin kanssa, joka oli FSA-ryhmiin verrattuna aivan toista kokoluokkaa. Helmikuussa Harakat Hazmin teloitettua joukon al-Nusran taistelijoita al-Nusra julisti sille sodan, ja Harakat Hazm ilmoitti purkautumisestaan maaliskuussa.[103]

Etelä-Syyriassa FSA-ryhmien yhdentyminen onnistui paremmin kuin pohjoisessa, jossa islamismi oli hallitsevana. Eteläinen rintama (Southern Front) antoi vuodenvaihteessa 2014–2015 Assadin-jälkeistä Syyriaa käsittelevän julkilausuman, jonka mukaan rintama pyrkisi taistelemaan kaikkien syyrialaisten oikeuksien puolesta etnisestä alkuperästä ja uskonnosta riippumatta, kunnioittaen kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia; asiakirjassa myös toivottiin YK:n apua sodasta rauhaan siirryttäessä.[104]

Saudi-Arabian, Qatarin ja Turkin aikaisempaa yhtenevämpi linja Assadin-vastaisen opposition tukemisessa johti mm. Jaysh al-Islamin silloisen johtajan Zahran Alloushin vierailuihin Turkissa ja Jordaniassa, missä hän osallistui Eteläisen rintaman kesäkuussa 2015 aloittaman tärkeän hyökkäysoperaation suunnitteluun (hän myös johti operaatiota kulisseista). Nopeassa hyökkäyksessä hallituksen tukikohta joutui FSA:n käsiin vain kuudessa tunnissa. Pian paikalle saapui myös Ahrar al-Sham sekä väitteiden mukaan al-Nusra, ja kansainvälisesti esiin nousi huoli paikallisen shiialaisen druusivähemmistön asemasta. Vaikka Etelä-Syyrian kapinalliset eivät olleet uhkailleet druuseja, Idlibissä al-Nusra oli tappanut ainakin 20 druusia korruptiosyytteisiin vedoten. Ahrar al-Sham ja eräät muut islamistiset kapinallisryhmät olivat tuominneet teon, mutta al-Nusran toimet saivat joka tapauksessa druusit myös Etelä-Syyriassa kääntymään hallituksen puoleen.[104b]

Eteläisen rintaman offensiivi Deraan valtaamiseksi kuitenkin epäonnistui, ja myöhemmin samana vuonna hallitus alkoi vallata aiemmin menettämiään kaupunkeja takaisin Venäjän alettua maan pohjoisosassa iskut sen tueksi. Alkuvuodesta 2016 kirjoittaneen Syyria-asiantuntija Aron Lundin mukaan epäonnistumisen tarkat syyt olivat edelleen epäselviä, mutta joka tapauksessa Eteläisen rintaman eteneminen oli vähintäänkin pysähtynyt.

”Deraa-operaation lopputulos näkyisi hillinneen sekä lännessä että arabimaissa eläteltyjä toiveita FSA:n Eteläisestä rintamasta, jota siihen asti oli tarjottu esimerkkinä Syyrian muille kapinallisille. Jos etelän kapinalliset eivät onnistu järjestäytymään uudelleen ja aloittamaan taas etenemistä, luulen että kesän 2015 tapahtumat voivat osoittautua etelässä käytävän sodan käännekohdaksi.”[105]

Helmikuussa 2015 YK:n Syyria-lähettiläs Staffan de Mistura vieraili Damaskoksessa ja myöhemmin tiedotti, että näkee Assadin ”osana ratkaisua”. Tämä tuhosi de Misturan jo entisestään huonon maineen arabiopposition riveissä, eivätkä hänen myöhemmät selityksensä siitä, että hän oli tarkoittanut lyhyen tähtäiset ratkaisuja kuten tulitaukoja ym., auttaneet. RCC tuomitsi tiedotteessaan paria päivää myöhemmin de Misturan ”puolueellisuuden”, ja kahden viikon kuluttua myös Aleppon keskeisten kapinallisjärjestöjen kokous ilmoitti, ettei se halunnut olla missään tekemisissä YK:n kanssa.[106]

Helmikuussa Syyrian hallitus keskitti voimiaan pohjoiseen Aleppon rintamalle. Armeijan itsensä sijaan taistelun päävastuun kantoivat kuitenkin hallitusta kannattavat aseelliset ryhmät, joiden joukossa oli tällä kertaa paljon vain lyhyen sotilaskoulutuksen saaneita vapaaehtoisia. Kapinallisjoukkojen yhteenliittymä tuotti hallituksen kannattajille merkittäviä tappioita.

”Hallituksen joukkojen menestyksen nopea kääntyminen Aleppossa osoitti hyvin, miten äärirajoille armeija ja sen tukena toimivat vapaaehtoisjoukot oli venytetty. Armeijan ja vapaehtoisten riveihin otettiin sekä yhä vanhempia että yhä nuorempia ja lisäksi ulkomaalaisia, mutta se ei riittänyt palauttamaan toimintoakuntoa vuosien 2013–2014 tasolle. Kutsuntoja vältteleviä yritettiin saada kiinni perustamalla tarkastuspisteitä jo hallitusta kannattaviin kyliinkin. Iranin rahallinen ja aseellinen tuli piti hallitusta ja armeijaa kuitenkin edelleen pystyssä. Myös Hizbollahin taistelijoiden antama tuki oli yhä tärkeämpää.”[107]

Hallituksen heikkenemisestä reuna-alueilla hyötyi ehkä eniten IS. Arabikapinalliset olivat aina pitäneet Assadia tärkeimpänä vihollisena, eikä hallituskaan ollut keskittynyt taisteluun IS:iä vastaan. Vuodenvaihteessa 2014–2015 keskeisimmäksi IS:n vastaiseksi voimaksi nousi pohjoisessa Yhdysvaltain ilmavoimien tukemana kurdien YPG ja sen ympärille perustettu SDF.[108]

Islamistit valtaavat Idlibin

Maaliskuussa 2015 Ahrar al-Sham ilmoitti yhdistyvänsä toisen IF:n jäsenen, Idlibissä toimivan Suqor al-Shamin kanssa.

”Alusta lähtien, vuosina 2011 ja 2012 kun ryhmän nimi oli ollut Kataib Ahrar al-Sham, se oli kasvanut vähitellen ylläpitämällä rakentavia suhteita muihin kapinallisryhmiin. Alukuvuodesta 2015 se oli epäilemättä suurin ja vaikutusvaltaisin yksittäinen aseellinen oppositioryhmä Syyriassa (jos IS:iä ei lasketa). Saman kuun loppupuolella ilmoitettiin Idlibin maakunnassa toimivan sotilaallisen komentokeskuksen, Jaysh al-Fatehin perustamisesta, jossa olivat jäseninä mm. Jabhat al-Nusra ja Ahrar al-Sham. Sen julkilausuttu tavoite oli vallata Idlibin kaupunki. Perustamisjulistuksen mukaan ’emme lepää ennenkuin sortaja on juurittu pois ja korvattu armeliaalla ja oikeudenmukaisella islamilaisella hallinnolla'”.[109]

Idlib oli IS:n valtaaman Raqqan ohella kuitenkin vasta toinen maakuntapääkaupunki, jonka hallitus oli kokonaisuudessaan menettänyt. Vaikka kaupunki vallattiin alle viikko Jaysh al-Fatehin perustamisjulistuksen jälkeen, se oli tulosta ainakin kahdeksan kuukauden mittaisesta suunnittelusta, jonka kuluessa erityisesti Ahrar al-Sham oli saanut tuntuvaa sotilas- ja logistiikkatukea Turkista ja jossain määrin Qatarista. Kaupungin vallanneiden kapinallisten keskinäinen koordinaatio oli Syyrian sodan oloissa ennennäkemättömän laajaa. Kuukauden kuluessa Jaysh al-Fateh valtasi käytännössä koko maakunnan, ja voiton myötä useat FSA-ryhmien johtajat kertoivat Turkista käsin toimineiden tukijoidensa kannustaneen heitä koordinoimaan toimintansa tiiviimmin al-Fatehin kanssa.[110]

Kulissien takana Ahrar al-Shamin johto kuitenkin ilmaisi jatkuvan huolensa siitä, että Jabhat al-Nusra oli sen mielestä väärillä linjoilla. al-Fatehin menestyksestä koitui suurta hyötyä myös al-Nusralle. Jopa al-Qaidan johtaja al-Zawahiri oli kehottanut al-Nusraa koordinoimaan toimintaansa paremmin paikallisten islamistiryhmien kanssa, välttämään kaikkea, joka voisi liittää sen länsimaita vastaan tehtyihin hyökkäyksiin, ja keskittymään maanlaajuisen sharia-järjestelmän rakentamiseen.[111]

al-Jolani linjasi al-Nusran tavoitteita toukokuussa 2015 antamassaan TV-haastattelussa. Mitä alavimuslimeihin tulee, hän sanoi, jos nämä hylkäävät Assadin ja uskontonsa, al-Nusra on valmis suojelemaan heitä. Kristityt saisivat elää rauhassa, mutta heidän tulisi maksaa erityistä veroa ”suojeluksestaan”.

”Vaikka al-Jolani esiintyi tavalla, joka monille oli astetta maltillisempi kuin IS, oli hänen esittelemänsä visio Syyrian tulevaisuudesta sellainen, että harva syyrialainen kannatti sitä. ’Tuo ensimmäinen haastattelu oli meille tärkeä’, eräs Idlibissä, Khan Sheikhunissa toimiva islamistikomentaja kertoi. ’Jolani yritti puhua harmittomasti, mutta sittenkin oli selvää, mitä Nusran tavoitteet ovat. Olen syyrialainen muslimi ja olen valmis taistelemaan Nusran rinnalla toistaiseksi, koska hallitus on meille tärkein [vihollinen], mutta en minä Syyrian tulevaisuudesta tuollaista halua.'”[112]

Maaliskuussa Jemenissä puhkesi sota shiialaisten huthien ja entisen presidentti Ali Abdullah Salehin kannattajien välillä, ja Saudi-Arabia puuttui Yhdysvaltain ja kahdeksan muun arabivaltion tukemana tilanteeseen asevoimin. Tällä oli vaikutusta Syyriankin tilanteeseen, sillä Jemenin shiiakapina yhdisti alueen sunnivaltioita Irania vastaan. Lopputuloksena Saudi-Arabian välit Qatariin ja Turkkiin paranivat, ja ne pääsivät aikaisempaa parempaan yhteisymmärrykseen yhteisestä Syyria-politiikasta.[113]

Jaysh al-Fatehin tavoitteet Idlibissä keskittyivät siviiliasioiden uudelleenjärjestelyyn, ja Ahrar al-Shamin johtaja Hashem al-Sheikh painotti tärkeyttä pitää islamilaisuuden kilpi puhtaana ihmisten asioita hoidettaessa. Hallitus kuitenkin vaikeutti näiden tavoitteiden saavuttamista aloittamalla rajut tynnyripommitukset ja hävittäjäiskut kaupunkia vastaan. Kuten monella muullakin alueella Syyriassa, hallituksen summittaiset pommitukset aiheuttivat pakenevien siviilien virran, ja näiden mukana kaupungista pakenivat siviilihallintoa pyörittäneet virkamiehetkin, joiden työhön kaupungin arkisten asioiden pyörittäminen osaltaan perustui.

Venäjä rientää Assadin tueksi

Kesällä 2015 kapinalliset alkoivat onnistua monin paikoin operaatioidensa johtamisessa yhteisistä komentokeskuksista, ja Syyrian sota näytti olevan siirtymässä uuteen vaiheeseen. Uusi vaihe toteutui kuitenkin odottamattomassa muodossa, kun Venäjä tuli voimalla mukaan Assadin tueksi ja aloitti lokakuussa kapinallisten asemien pommitukset Pohjois-Syyriassa. Vaikka Venäjä ilmoitti pommittavansa IS:iä ja ”terroristeja”, suuri osa iskuista kohdistui FSA-ryhmiin, joista monet olivat vieläpä saaneet tukea Yhdysvalloilta ja jotka siis taistelivat etupäässä IS:iä vastaan. Lopputuloksena jihadistit hyötyivät, sillä iskujen vaikutuksesta FSA-ryhmät lisäsivät operaatioidensa koordinointia al-Nusran kanssa.[114]

Pohjois-Syyriassa Turkki yritti perustaa rajalleen noin 100km leveän vyöhykkeen, johon kurdien YPG:llä tai IS:illä ei olisi asiaa. Vyöhykkeen kautta hoidettaisiin myös Turkin tukemien kapinallisryhmien huoltoreitit. Turkin turvallisuuspalvelu organisoi heinäkuun lopussa joukon kokouksia Aleppossa toimivien kapinallisryhmien kanssa, ja nämä antoivat hankkeelle tukensa. al-Nusra ei ollut näissä kokouksissa mukana, eikä se onnistunut vakuuttamaan Ahrar al-Shamia olemaan ottamatta osaa niihin. al-Nusra syytti Turkkiin suuntautuneita ryhmiä ”nationalismista” ja ”Turkin intressien edistämisestä”, mutta turhaan. Elokuussa paikallisesti suuntautuneita islamisteja lähellä oleva Syyrian islamilaisen neuvoston uskonoppinut antoi fatwan, jonka mukaan kaikki yhteistyö Turkin kanssa oli sallittua. Jäätyään tältä osin poliittisesti eristyksiin al-Nusra vetäytyi Aleppon maakunnassa Turkin rajalta, jossa se oli taistellut IS:iä vastaan, koska ilmoitti pitävänsä Turkki-yhteistyötä islamilaisen lain vastaisena.[115]

Ahrar al-Sham vastasi tähän tiedotteellaan, jonka mukaan Turkki on ”Syyrian vallankumouksen tärkein liittolainen”. Näyttävä julkinen nojautuminen Turkkiin paljasti merkittävän eron Ahrar al-Shamin ja al-Nusran poliittisessa strategiassa, josta yksi osa oli Ahrar al-Shamin harkittu esiintyminen länteen päin. Turkki-tiedote oli osa kuukausia valmisteltua kampanjaa, uutta diskurssia, jonka ytimessä oli ajatus esiintymisestä länteen päin järjestönä, joka on elimellinen osa Syyrian vallankumousta ja jolla ei ole kansainvälisiä tavoitteita tai kytköksiä al-Qaidaan. Ensimmäisiä näkyviä askeleita tästä oli Washington Postissa 10. heinäkuuta 2015 julkaistu pääkirjoitussivun viereinen mielipidekirjoitus (ns. op-ed), jossa järjestön ulkomaansuhteiden päällikkö kertoi Ahrar al-Shamin edustavan valtavirtaista sunni-islamia ja arvosteli länsimaiden virhettä luokitella kaikki islamistit samaan kasaan. Vastaavanlainen kirjoitus julkaistiin vähän myöhemmin The Daily Telegraphissa, jossa hän sanoi muun muassa:

”Mutta ne, jotka odottavat ’täydellistä’ sunnivaihtoehtoa, joka vastaisi länsimaisia liberaaleja mittoja, tulevat pettymään. Kuten pitäisi jo olla selvää, poliittisia järjestelmiä ja hallintomalleja ei voida niin vain siirtää Lähi-Itään ja odottaa niiden menestyvän siellä, missä historialliset kokemukset, poliittiset kulttuurit ja yhteiskunnan rakenteet ovat niin erilaisia. Uskonnolla ja paikallisilla tavoilla on oltava keskeinen rooli sodan jälkeen pystytettävässä järjestelmässä, ja sen pitää vastata syyrialaisten enemmistön uskomuksia.”[116]

Yhdysvaltain yritykset tukea arabikapinallisia epäonnistuvat

Samoihin aikoihin Yhdysvaltain hanke kouluttaa ja aseistaa Syyrian arabikapinallisia ajoi kiville lyhyen onnistumisvaiheen jälkeen.[117]

”Yhdysvaltain CENTCOM:in ajatuksena oli integroida koulutettuja kapinallistaistelijoita suuremmiksi ’tarkistuksen läpikäyneiksi’ (vetted) yksiköiksi, joiden taistelukyky IS:iä vastaan näin parantuisi. Tällaisten joukkojen vähittäisen kasvamisen oli tarkoitus myös vähentää suhteellisesti kurdien YPG:n ylivoimaista merkitystä IS:n vastaisessa taistelussa, koska siitä oli aiheutunut kasvavaa etnistä kitkaa kurdien ja arabien välillä Syyrian maltillisen opposition keskuudessa.”[118]

Hankkeen tavoitteena oli, että arabikapinallisten ryhmät kykenisivät ”tilaamaan” Yhdysvaltain johtaman koalition ilmaiskuja IS:n asemiin, mitä YPG jo teki. Ensimmäiset 54 koulutettua arabikapinallista ylittivät rajan takaisin Syyriaan heinäkuun 14. päivänä, mutta he erehtyivät rehvastelemaan saamillaan varusteilla valokuvissa, jotka levisivät nopeasti sosiaalisessa mediassa. Pian ryhmän saapuminen Syyriaan oli kaikkien tiedossa, ja se joutui seuraavien viikkojen aikana al-Nusran hyökkäysten kohteeksi. Hengissä selvinneet taistelijat pakenivat Turkkiin tai kurdien hallitsemaan Afriniin. Koulutus- ja aseistushankkeen kohteeksi valittu kapinallisryhmä ilmoitti katkaisseensa kaikki suhteet Yhdysvaltain johtamaan hankkeeseen ja että se ei aikoisi taistella al-Nusraa vastaan.[119]

Puolitoista kuukautta myöhemmin rajan ylitti toinen ryhmä, tällä kertaa 71 taistelijaa, mutta lähes välittömästi yksi joukon johtajista luovutti saamansa ajoneuvot ja 25 prosenttia ammuksista Jabhat al-Nusralle vastineeksi siitä, että al-Nusra takaisi ryhmän turvallisuuden. CENTCOM väitti tietoja ensin ”100-prosenttisesti vääriksi”, mutta joutui kolme päivää myöhemmin myöntämään, että ne pitivätkin paikkansa.[120]

Yhdysvaltain valikoimien ryhmien heikkouden lisäksi tukiohjelman tavoitteetkaan eivät olleet omiaan edistämään kapinallisten sitoutumista niihin. Yhdysvalloilla on ollut kaksi tukiohjelmaa, toinen CIA:n kautta järjestetty, joka on pyrkinyt tukemaan kapinallisia Assadia vastaan, ja toinen, puolustusministeriön kautta järjestetty, joka on suunnattu IS:n vastaiseen taisteluun. Yhdysvaltain omat tavoitteet tukiohjelmille merkitsivät kuitenkin – CIA:n hankkeen osalta – että kapinallisia on tuettava vain sen verran, että he pysyvät pelissä mukana, mutta eivät onnistui voittamaan Assadia, ja – puolustusministeriön hankkeen osalta – että hankkeessa saatua koulutusta ja aseistusta on käytettävä vain IS:n vastaisessa taistelussa, ei Assadin hallitusta vastaan.[121]

Washington Postin ja The Daily Beastin raporttien mukaan syyskuussa 2013 aloitettu CIA:n hanke kapinallisten kouluttamiseksi ja aseistamiseksi Assadia vastaan oli jäänyt vaatimattomaksi, vaikka New York Times kertoikin tammikuussa 2016, että Saudi-Arabia ja Qatar olivat ottaneet hankkeeseen osaa lahjoittamalla pari miljardia dollaria rahaa sekä jonkin verran aseita (mm. panssarintorjuntaohjuksia).[122]

”Viranomaisten mukaan Valkoinen talo on määritellyt CIA:n hankkeen tavoitteeksi poliittisen ratkaisun saavuttamisen, joka perustuu sodan osapuolten väliseen pattitilanteeseen, sen sijaan että tuloksena olisi selvä voittaja”, Washington Post kirjoitti lokakuussa 2013 tukihankkeen tavoitteista. ”Näin viranomaisten mukaan CIA:n valtuudet sallivat sen toimittaa tukea maltillisille, Yhdysvaltain tukemille kapinallisille, jotta nämä eivät kukistuisi, mutta ei riittävästi, jotta he voisivat voittaa.”[123]

The Daily Beast puolestaan veti yhteen puolustusministeriön vetämän hankkeen tulokset kesäkuussa 2015.

”Alkuperäinen tavoite oli kouluttaa 5,000 taistelukykyistä kapinallista vuodessa, mutta hanke on kärsinyt lukuisista takaiskuista ja viivästyksistä. Viime toukokuun alussa [Yhdysvaltain puolustusministeri Ashton] Carter kertoi toimittajille puolustusministeriön järjestämässä tiedotustilaisuudessa, että vain 90 kapinallista oli läpäissyt koulutuksen ensimmäisen vaiheen Jordaniassa. CENTCOM:n edustaja, eversti Patrick Ryder kertoi 3,700 syyrialaisen ilmoittautuneen vapaaehtoisiksi, mutta heistä vain 400 oli hyväksytty ja lisäksi 800 muun ilmoittautumiset olivat vielä käsittelyssä.”[124]

CNN:n mukaan ”alhaisista lukemista syytetään tiukkaa seulomismenettelyä, joka varmistaa, että taistelijat ovat motivoituneita taistelemaan ISIS:iä eikä Assadin hallitusta vastaan”.[125] Kapinallisten näkökulmasta keskeinen tekijä hankkeen epäonnistumiselle olikin Yhdysvaltain vaatimus, että ”kapinalliset eivät saa käyttää taistelukykyisyyttään tai Yhdysvaltain toimittamia aseita Bashar al-Assadin armeijaa tai sen liittolaisia vastaan (mukaanlukien libanonilainen Hizbollah)”, vaikka nimenomaan Assad oli suurimmalle osalle kapinallisista tärkein vihollinen.[126] Se ei ole mikään ihme, sillä nimenomaan hallituksen toimien seurauksena on kuollut moninkertainen määrä ihmisiä ISIS/IS:in aiheuttamiin kuolonuhreihin verrattuna.[126b] Jälkimmäisen brutaalius nousee otsikoihin, mutta se ei ole onnistunut pääsemään lähellekään hallituksen lukuja, sillä sen käytössä ei ole ilmavoimia.

”Amerikkalaiset kieltäytyvät vahvistamasta [kapinallis]ryhmiä”, sanoi Charles Listerin haastattelema, Aleppon kaupungissa toimivaa Yhdysvaltain seulonnan läpäissyttä (vetted) Tajamu Fastaqim Kama Umrit -ryhmää edustava Zakariya Malahfji. ”Samanaikaisesti he kuitenkin vastustavat sitä, että sallimme al-Nusran auttaa meitä käymissämme taisteluissa. Siinä ei ole mitään logiikkaa.” Toinen johtavassa asemassa oleva, Yhdysvaltain hyväksymä henkilö Alepposta (joka halusi pysytellä nimettömänä) kertoi Listerille vastaavanlaisesta turhautumisesta. ”Tilanteemme Aleppossa on ollut epätoivoinen jo pitkään, mutta amerikkalaiset vain katsovat päältä kun kärsimme ja kuolemme. Olemme epätoivoisia ja otamme tukea mistä vain saamme, jos se auttaa meitä taistelussa Assadia vastaan.”[126c]

500 miljoonan dollarin hanke arabikapinallisten tukemiseksi IS:n vastaisessa taistelussa lopetettiin lokakuussa 2015, ja jatkossa luvattiin toimittaa vain ammuksia ja joitakin aseita.[127] Vaikka Yhdysvallat on edelleen tehnyt joitakin yrityksiä tukea myös arabikapinallisia, sen pääasialliseksi yhteistyökumppaniksi Syyriassa vakiintui ikäänkuin puolivahingossa Kobanêsta käytävän taistelun yhteydessä kurdien YPG ja sen ympärille loppuvuodesta 2015 perustettu SDF, joka Yhdysvaltain tavoitteisiin sopivasti on toistaiseksi pitänyt yllä taktista rauhaa Assadin hallituksen kanssa ja joka on Yhdysvaltain ilmavoimien tuella osoittanut pystyvänsä tuottamaan IS:lle merkittäviä tappioita.[128]

4. Kapinallisalueiden sharia-tuomioistuimet

Hallituksen vetäydyttyä useilta kapinallisalueilta oli voimavarojen ja kokemuksen puute syynä kapinallisten moniin vaikeuksiin. Koska islamistisilla järjestöillä oli alueella sekä pitkät perinteet että alueellisia tukijoita (sekä yksityishenkilöitä että hallitsijoita Qatarissa, Saudi-Arabiassa ja Turkissa), onnistui näiden saada itselleen merkittävä osa kapinallisalueilla jaossa olleesta vallasta. Yksi osoitus tästä ovat kapinallisalueilla olevat sharia-tuomioistuimet, jotka ovat korvanneet Syyrian hallituksen tuomioistuimia sekä myös muiden kapinallisten perustamia ei-uskonnollisia tuomioistuimia. Ihmisten suhtautuminen sharia-tuomioistuimiin on kaksijakoista: yhtäältä pidetään hyvänä, että järjestystä ylläpidetään jollakin tavalla, toisaalta ne nähdään korruption pesäkkeinä, jotka vastaavat enemmän valtapitävien islamistiryhmien kuin oikeutta tarvitsevan väestön etuja.[128b]

Al-Monitorin haastattelema entinen Idlibin kaupugin työntekijä Ahmad Sulaiman kertoi lehdelle, että ”yksi suurimmista ongelmista Idlibin kaupungissa on oikeusjärjestelmän korvautuminen Nusra-rintaman perustamalla sharia-oikeudella sen jälkeen kun hallitus vetäytyi. Vaikka se [entinen oikeusjärjestelmä] ei koskaan ollut kovin tehokas laajalle levinneen korruption ja puolueellisuuden vuoksi, se auttoi kuitenkin estämään rikoksia ja ylläpitämään turvallisuutta, tiettyyn pisteeseen asti.”[129]

Brysselissä nykyisin asuva syyrialainen kansalaisoikeusaktivisti Iyas Kadouni puolestaan kertoi, että ”näiden [sharia-]oikeusistuimien nousu liittyy islamististen ryhmien valta-asemaan alueilla, joilta hallitus on vetäytynyt. On tunnettua, että nämä ryhmät eivät kannata positiivista oikeutta,[130] vaan nojautuvat sharia-lakiin kaiken oikeuden lähteenä. Tämä tilanne on luonnollinen mutta väliaikainen, sillä se ei pysty vastaamaan syyrian kansan demokraattisiin tarpeisiin”, Kadouni sanoi optimistisesti.[131]

Al-Monitor haastatteli myös turkkilaista juristia, Anwar al-Ahmadia, jonka mukaan monissa sharia-komiteoissa on jäseniä, joilla ei ole minkäänlaista pätevyyttä islamilaisen tai maallisen oikeuden alalla.[132]

Idlibin maakunnassa sijaitsee myös Kafranbelin kaupunki (kirjoitusasu voi olla myös Kafr Nabl), joka on tunnettu englanninkielisistä mielenosoitusjulisteistaan. Kafranbelissa on toiminut sharia-tuomioistuin marraskuusta 2012 lähtien. Institute for War and Peace Reporting (IWPR) kirjoitti aiheesta maaliskuussa 2014.

”Oikeudella ei ole sisäisiä menettelysääntöjä tai lakitekstejä, jotka määrittelisivät sen toiminnan laajuuden, eikä rangaistuksia määritellä minkään erityisten lakien perusteella. ’Islamilainen sharia on perustuslakimme, lakimme ja järjestelmämme, [sharia-oikeusoppinut oikeuden päällikkö ja saarnaaja, Mohammad Khayro] al-Khatib sanoi.

”’Sharia määrittelee rikokset ja niiden asianmukaiset rangaistukset. Nojaudumme islamilaista oikeutta käsittelevään oikeudellisiin teksteihin. Emme ole sitoutuneet mihinkään tiettyyn koulukuntaan. Meitä sitoo islamilaisten oikeusoppineiden yleinen mielipide. Jos he ovat jostain asiasta eri mieltä, valitsemme niistä sen näkemyksen, joka meistä tuntuu asianmukaisimmalta.’ […] Oikeus ei sovella kaikkia mainittujen tekstien sisältämiä rangaistuksia, kuten käsien amputointia varkauksien vuoksi, ruoskintaa naimattomien välisten sukupuolisuhteiden johdosta, tai naimisissa olevien avionrikkojen kivittämistä. ’Islamilaisen sharian rangaistukset pätevät kaikkina ajanjaksoina, mutta emme sovella niitä tällä hetkellä, koska olemme sotatilassa’, Khatib kertoi. ’Sen sijaan korvaamme ne vankilalla, sakoilla, tai molemmilla.'”[133]

Oikeuden päätökset panee toimeen 20-henkinen turvallisuuspataljoona. Vuonna 2013 oikeus käsitteli yli 350 juttua, joista noin puolet liittyi varkauksiin ja petoksiin. Istunnot ovat avoimia, syytetyillä on oikeus puolustusasianajajaan ja päätöksistä voi valittaa valitustuomioistuimeen. Khatib kuitenkin myönsi, että oikeusistuimella on on vain rajallisesti valtaa rangaista aseellisten ryhmittymien jäseniä näiden tekemistä väärinkäytöksistä.[134]

Maallisia oikeusistuimia ei Idlibin kaupungin lähialueilla IWPR:n artikkelin mukaan ole. Hallituksen ylläpitämä oikeusistuin oli kyllä maaliskuussa 2014 periaatteessa edelleen olemassa, mutta se käsitteli vain henkilöpapereihin liittyviä ja avioliittokysymysten kaltaisia asioita; hallituksen myöntämiä henkilöpapereita käytetään edelleen.[135]

Myös Aleppon kaupungissa sharia-tuomioistuin on maallista vahvempi. Aleppoon perustettiin marraskuussa 2012 islamistinen poliisi, jonka merkitys Jabhat al-Nusran, Ahrar al-Shamin ja muiden kaupungissa toimivien islamistijärjestöjen perustamalle sharia-tuomioistuimelle oli keskeinen. Sharia-tuomioistuimen perustaminen Syyrian suurimpaan kaupunkiin sai osakseen myös taloudellista tukea Persianlahden valtioissa asuvilta lahjoittajilta. Charles Listerin tietojen mukaan tuomioistuin ei kuitenkaan onnistunut levittäytymään kaikkialle kaupunkiin, vaan osassa sekulaarimpaa painotusta noudattava yhdistynyt oikeudellinen neuvosto (Unified Judiciary Council) on vahvempi.[136]

Al-Monitorin kesällä 2013 julkaisemassa artikkelissa kerrotaan, miten islamististen aseellisten ryhmien perustamat sharia-tuomioistuimet ovat kuitenkin usein vahvempia kuin maallista oikeutta jakava tuomioistuin, jolla ei ole takanaan minkään aseellisen ryhmittymän tukea. Sharia-tuomioistuimiinkaan ei ainakaan kesällä 2013 kuitenkaan yleisesti luotettu. ”On paljon ryöstelyä, ja valitettavasti siviiliveljemme eivät kerro näistä rikoksista oikeille viranomaisille, sanoo Abu Ahmed, sharia-neuvoston viestintäosaston jäsen. ’Ihmiset eivät tiedä mitä tehdä varkauksien ja sieppausten kohdalla, ja kääntyvät usein aseellisten ryhmien puolueen’. Monet kansalaiset eivät pidä sharia-neuvostoa oikeutettuna ja ovat sitä mieltä, että se vain uusintaa Bashar al-Assadin hallituksen aikaisia asenteita.”[137]

Washington Postin haastattelema Aleppon sharia-tuomioistuimen edustaja kertoo oikeudenjaosta käytännössä.

”Sovelletut lait on ’johdettu islamilaisesta uskonnosta’, puhemies kertoi, mutta äärimmäisimpiä islamilaisia rangaistuksia, kuten varkaiden käsien katkaisua, ei sovelleta, koska islamilainen laki vaatii, että niitä ei käytetä sota-aikana. Tämän sijaan, hän sanoi, jaetaan 5–40 raipaniskua käsittäviä rangaistuksia rikoksista kuten huumeiden väärinkäyttö, aviorikos ja varkaus, jotta väärintekijät voivat palata perheidensä luo; jos heidät suljettaisiin vankilaan, perhe saattaisi menettää palkkaa ansaitsevia jäseniään. ’Rangaistus ei ole suuri, emmekä käytä raskaita putkia – putket ovat pieniä – opetuksen antamiseksi’, puhemies sanoi.” Putkilla viitataan 10 metalliputken iskua käsittävään rangaistukseen, jonka oikeus langetti miehelle joka oli paiskannut maahan muslimien uskontunnustuksen tekstin sisältävän lipun.[138]

Maallisemmin suuntautuneet hallituksen vastustajat eivät kuitenkaan hyväksy näitä menettelyitä. Samassa artikkelissa haastatellaan silmälääkäri Othman al-Haj Othmania, joka joutui pidätetyksi poistettuaan sairaalan seinältä julisteen, johon oli kirjoitettu muslimien uskontunnustus. Othman vapautettiin mielenosoitusten tuloksena ilman rangaistusta. ”He eivät edusta vallankumousta, he eivät ymmärrä sitä”, Othman kertoi Washington Postille maaliskuussa 2013. ”Heillä on valta, heillä on aseet, mutta ei tukea. Kun järjestetään vapaat vaalit, niin sitten se nähdään.”[139]

Thomas Pierret kirjoittaa sharia-laista ja sen soveltamisesta Aleppossa:

”Mitä tulee Assadin jälkeiseen oikeusjärjestelmään, kysymys ei ole niinkään ’sharia vai ei’, vaan 1. minkälainen sharia? 2. minkälainen oikeusjärjestelmä? Ensimmäisellä kysymyksellä tarkoitan sitä, että sharia-lain idea on monien arabimaiden perustuslaissa myös ennen vuotta 2011, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Yhdistynyt oikeuslaitos [Unified Judiciary] (Aleppossa ’valtavirtaa’ edustava Assadin-jälkeinen oikeusjärjestelmä) toimeenpanee arabimaiden oikeusministerien vuonna 1996 hyväksymää yhtenäistettyä arabioikeusjärjestelmää [Unified Arab Code], joka on esimerkki shariaan perustuvasta positiivisesta oikeudesta. Vaikka minulla ei ole ollut tilaisuutta analysoida Haya Sharian [Aleppon sharia-tuomioistuimen] tekemiä päätöksiä, vaikutelmani on, että ne ovat lähempänä perinteistä islamilaista oikeutta, siis sitä, että uskonoppineet tekevät päätöksiä uskonnollisten kirjoitusten ja tunnustettujen asiakirjojen (scriptural sources and classical treaties) pohjalta eivätkä moderniin positiiviseen lakiin nojautuen.”[140]

Pierret asettaa islamilaisen lain laajempaan yhteyteen eräässä toisessa kirjoituksessaan. Assadin hallituksen oikeusjärjestelmä perustui muodollisesti pääasiassa islamilaiseen lakiin, vaikka käytännössä oikeusjärjestelmä oli sekularisoitu. Hallituksen oikeusjärjestelmää kohtaan tunnettu epäluottamus, islamistisen liikkeen nousu sekä hallituksen vetäytymisen aikaansaama turvallisuus- ja järjestystyhjiö vaikuttivat kuitenkin siten, että hallituksen vetäydyttyä monilta alueilta islamilaisen oikeusjärjestelmän perustaminen paikallisesti ei kohdannut vastustusta. ”Hankkeen takana oleva yksimielisyys oli ilmeinen siihenkin nähden, että nämä alueet ovat maan konservatiivisimpia ja väestö on valtaosin sunnimuslimeita”, Pierret kirjoittaa.[141]

Käytännössä ongelmia syntyi kuitenkin mm. siitä, että ”[hallituksen vallasta] vapautuneilla alueilla oli vain vähän koulutettuja tuomareita, sillä heillä oli huono maine hallituksen kannattajina, tai sitten he olivat keskittyneet kaupunkeihin tai paenneet maasta. Uskonoppineet astuivat tähän tyhjiöön, sillä yleisesti ottaen heitä kunnioitettiin paikallisyhteisössä ja koska oli jossain määrin ’luonnollista’, että sharia-oikeusistuimia johtaisivat uskonnolliset henkilöt. Sheikeillä oli kuitenkin harvoin sen kummempaa tietoa oikeudellisista menettelyistä ja paikoin edes islamilaisista tieteistä yleensä. Tuomarien tavoin kaikkein oppineimpia henkilöitä rasitti se, että he olivat olleet hallituksen kannattajia tai se, että he olivat paenneet maasta.”[142]

5. Jabhat al-Nusran muuttuminen Jabhat Fateh al-Shamiksi

Irakin islamilaisen valtion (ISI) alaosastoksi perustettu al-Qaida -jäsenjärjestö Jabhat al-Nusra muutti heinäkuun lopussa 2016 nimensä Jabhat Fateh al-Shamiksi (JFS) ja ilmoitti katkaisevansa siteet al-Qaidaan. Vain vähän ennen tätä ilmoitusta Charles Lister oli vetänyt yhteen Jabhat al-Nusran luonteen ja tavoitteet Syyriassa näin:

”Jabhat al-Nusra pyrkii toteuttamaan al-Zawahirin kaudella muuttuneet al-Qaidan tavoitteet, joiden mukaisesti sen jäsenjärjestöt yrittävät mennä mukaan paikallisiin sotiin ja juurruttaa itsensä kansanjoukkojen vallankumoukselliseen dynamiikkaan. Tarkoituksena on saavuttaa kestävät asemat, joista käsin voidaan yrittää toteuttaa pitkän aikavälin tavoitteet perustaa islamilaisia emiraatteja ja lopulta uusi kalifaatti. Näin myös Syyrian vallankumous nähdään yhteiskunnallis-poliittisena prosessina, joka on syntynyt maallisen vallan epäonnistumisesta ja joka vaatii islamilaista ratkaisua, siis jihadia ja oikeudenmukaisen islamilaisen vallan pystyttämistä. Siitä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen – että Jabhat al-Nusran juuret ovat Irakin al-Qaidassa, [al-Nusran johtaja] al-Jolani vaikuttaa pyrkivän tietoisesti ottamaan oppia Irakin-kokemuksista, missä raakuus ja lain yksipuolinen pakottaminen johtivat siihen, että väestö torjui ISI:n. Lyhyesti sanoen Jabhat al-Nusra pelaa Syyriassa pitkän taktiikan mukaisesti yrittäessään saavuttaa keskeisiä strategisia tavoitteitaan.”[143]

Syyskuussa 2016 Lister palasi aiheeseen al-Nusran ilmoittaman muutoksen ja sen aiheuttamien reaktioiden valossa.[144] Hänen mukaansa toimenpide oli suunnattu lähes yksinomaan syyrialaiselle yleisölle, sillä muiden kapinallisten keskuudessa – mukaanlukien ”nationalistiset” islamistit kuten Ahrar al-Sham – al-Nusra oli edelleen saanut osakseen torjuntaa al-Qaida -yhteyden vuoksi; al-Qaidan tavoitteiden ajateltiin kuitenkin viime kädessä olevan eri raiteilla kuin Assad vastaisen kapinan. al-Jolani oli esimerkiksi tunnustellut alkuvuodesta 2016 Pohjois-Syyrian muiden kapinallisten valmiutta tiivistää rivejä, mutta nämä yritykset oli torjuttu nopeasti viittaamalla al-Qaida -yhteyksiin.

Tämän yrityksen kariuduttua joukko syyrialaisia ja ulkomaalaisia islamisteja alkoi lobata al-Nusran johtoa voimallisesti al-Qaida -yhteyksien katkaisemiksi. Lobbaus sai lisätehoa kesällä 2016 kiertäneistä huhuista, että Yhdysvallat ja Venäjä harkitsivat yhteistyötä al-Nusraa vastaan. Järjestön johdossa päätettiin nyt ryhtyä toimeen al-Qaida -eron toteuttamiseksi.

Taktiikanvaihdos ei ollut kuitenkaan yllättävä täyskäännös, vaan siteiden katkaisemista al-Qaidaan oli pyöritelty järjestön johdon keskusteluissa jo vuonna 2013, osana keskusteluja pitkän aikavälin strategiasta. Taustalla oli al-Qaidan kansainvälisen johtajan, Ayman al-Zawahirin vanha yleisemmän tason suunnitelma, jonka hän oli hahmotellut vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan (englanniksi The Knights under the Prophet’s Banner). Siinä hän oli painottanut paikallisen toiminnan tärkeyttä ja pyrkimystä maa-alueen hallintaan, jota voitaisiin käyttää tukikohtana taisteltaessa kalifaatin uudelleenperustamiseksi. Tämä suuntaus asetettiin individualistisempia menetelmiä vastaan, jotka vain pyrkivät vahingoittamaan vihollista (kuten vuoden 2001 WTC-iskut Yhdysvalloissa), minkä lisäksi korostettiin tärkeyttä välttää tavoitteiden kannalta haitallista julkisuutta. Nämä kaksi tekijää – maa-alueen hallinta sekä sopeutuminen paikallisiin olosuhteisiin – muodostavat al-Zawahirin jihad-mallin ytimen.

Kun siteiden katkaisu julkistettiin heinäkuun 26. päivänä, al-Zawahiri antoi sille siunauksensa. Kaikesta huolimatta päätös oli silti ollut vaikea ja aiheutti huomattavia sisäisiä ristiriitoja al-Nusran johdossa. Yhtäältä ainakin kymmenen keskeistä al-Nusra -johtajaa kieltäytyi osallistumasta uuden järjestön toimintaan, mutta toisaalta samanaikaisesti heinäkuun puolivälissä noin kolmannes al-Nusran koko vahvuudesta oli päättänyt erota al-Nusrasta ja perustaa uuden itsenäisen ryhmän, ellei siteitä al-Qaidaan katkaistaisi.

Uusi Jabhat Fateh al-Sham sai heti esiintulonsa jälkeen myönteistä julkisuutta, kun se osallistui kapinallisten hallussa olevan Itä-Aleppon saarron murtamiseen. Elokuun puolivälissä JFS kävi jo keskusteluja Ahrar al-Shamin johdon kanssa mahdollisesta poliittisesta yhdistymisestä. Vaikka muut oppositioryhmät pitivät voimien yhdistämistä periaatteessa hyvänä ajatuksena, ne varoivat silti vaarantamasta suhteitaan taustatukijoihinsa Saudi-Arabiaan, Turkkiin ja Qatariin. Kaikki Listerin haastattelemien 32 oppositioryhmän edustajat – Ahrar al-Shamista CIA:n tukemiin FSA-ryhmiin asti – pitivät al-Qaida -siteiden katkaisua kuitenkin myönteisenä kehityksenä ja myönnytyksenä vallankumouksen vaatimuksille. Ahrar al-Shamin edustaja kertoi hänelle kuitenkin syyrialaisten vaativan myös, että JFS:n käyttäytyminenkin muuttuu.

5.1. Eliittijihadista joukkojihadiin

al-Nusran toiminta Syyrian vallankumouksen ensimmäisinä vuosina oli keskittynyt aseellisen järjestön rakentamiseen ja siitä koituvan hyödyn osoittamiseen muille kapinallisille. Vaikka se ei peitellyt jihadistisia juuriaan, se teki kaikkensa esiintyäkseen vakuuttavasti syyrialaisena, ei ulkopuolisten ohjailemana voimana. Vähitellen ryhmä onnistui tekemään itsensä tärkeäksi, jopa korvaamattomaksi tueksi muiden aseellisen opposition ryhmien taistelussa Assadia vastaan. Vuodesta 2015 eteenpäin järjestön johdossa alettiin tunnustella mahdollisuutta siirtyä strategian toiseen vaiheeseen. Tunnustelut osoittivat, että suhde al-Qaidaan oli rasite, joka vaikeutti kannatuspohjan ja vaikutusvallan kasvattamista. JFS:n perustaminen ja ilmoitus suhteiden katkaisemisesta ei vakuuttanut edelleenkään kaikkia, mutta selvää oli, että merkittävä osa muista kapinallisryhmistä piti tointa riittävänä myönnytyksenä, jotta ainakin vakavat neuvottelut voimien yhdistämiseksi voitaisiin aloittaa.

Listerin mukaan JFS tavoittelee täsmälleen samoja päämääriä kuin vanha Jabhat al-Nusra, nimittäin islamistisen emiraatin perustamista Syyriaan, josta käsin jonakin päivänä voidaan alkaa toteuttaa kansainvälisempiä tavoitteita.

”Viime kädessä uusi JFS edustaa vain uutta vaihetta jihadistisen liikkeen pitkän aikavälin strategiassa, joka on nyt keskittynyt laajentamaan hankkeensa kannatuspohjaa, eristämään Syyrian opposition kansainvälisestä yhteisöstä (ja päinvastoin) sekä hävittämään maltillisen opposition tavoitteiden uskottavuuden. Uudessa vaiheessa JFS pyrkii mitä todennäköisimmin tilanteeseen, jossa se saavuttaa riittävästi joukkokannatusta perustaakseen islamistisen emiraatin Pohjois-Syyriaan (todennäköisesti Idlibiin). Keskeistä on, että JFS pyrkii tähän vasta sitten, kun tunnustelut osoittavat, että emiraatin perustaminen ei johda merkittävään paikalliseen vastustukseen. Jabhat al-Nusra on tunnustellut tätä jo kerran aikaisemmin, alkuvuonna 2016, ja silloin vastustus oli voimakasta.”[145]

Lister huomauttaa kuitenkin, että uusi järjestöstrategia ei kaikilta osin välttämättä toimi siihen suuntaan kuin JFS:n johto on kaavaillut. Siteiden katkaisu al-Qaidaan ja suuntautuminen yhä enemmän paikalliseen toimintaan voi johtaa myös siihen, että JFS:n äärimmäisimmät toimijat joutuvat eristyksiin. Ainakin jotkut JFS-yhteistyötä kannattavat kapinalliset näkevät asian näin:

”Yhtenäisyydellä on meille tärkeä aseellinen merkitys, kun taistelemme hallitusta vastaan. Tiedämme kyllä, että jotkut JFS:ssä kannattavat tavoitteita, jotka ovat vastoin [Syyrian] vallankumouksen periaatteita. Kun ryhmät liittyvät [aseellisen toiminnan] komentokeskuksiin ([military] operations rooms), päätökset tehdään yksimielisesti. Sama pätisi, jos yhdistyisimme [JFS:n] kanssa. Hankalimmat äänet jihadistien keskuudessa joutuisivat vähemmistöön ja toiminta saataisiin rajattua Syyriaan nopeasti. Tämä on se, mitä jotkut al-Qaidassa pelkäävät.”[146]

Lister ennakoi myös JFS:n pyrkivän tulevaisuudessa aselepojen ja tulitaukojen sabotoimiseen, koska rauhan aikaansaaminen johtaisi sen vaikutusvallan vähenemiseen – järjestön vaikutusvaltahan perustuu pitkälti sen tehokkaaseen asevoimaan. al-Nusran kyvykkyys hallituksen vastaisessa taistelussa on ollut keskeisin tekijä, joka on taannut sen kannatuksen kapinallisten alueilla, eikä tämä tule todennäköisesti muuttumaan JFS:nkään osalta niin kauan kuin taistelut jatkuvat.

★ ★ ★

Viitteet:

[1] Kahf 2013, s. 13.
[1b] Achcar 2013, luku 3, kappale ’The Muslim Brothers, Washington and the Saudis’. Charles Lister huomauttaa lisäksi, että jo isä-Assad oli ”avautunut islamille” 1990-luvulla sallimalla saudirahoitteisten moskeijoiden ja koraanikoulujen perustamisen. (Lister 2016, luku 3.)
[2] Lister 2016, luku 3.
[3] Emt.
[4] Emt.
[5] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 109.
[6] Lister 2016, luku ’Introduction’.
[7] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, 109.
[8] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 110.
[9] Syyrian nykyoloissa uskonryhmä tai -lahko ei viittaa vain uskontoon – sunni, kristitty, shiia jne. – vaan myös kulttuuriseen identiteettiin. Näin esimerkiksi alavit, jotka ”periaatteessa” kannattavat shiialaisen islamin erästä suuntausta, eivät välttämättä ole lainkaan uskonnollisia, mutta heidän identiteettinsä on silti alavi. ”Suurin osa alaveista ei ole uskonnollisia ja tietää vain vähän omasta perinteestään. Jos he sitten kääntyvät uskonnon puoleen, he harjoittavat usein sunnilaista islamia tai valtavirtaista shiialaisuutta. […] Nykyisin alavien ryhmäidentiteetti ei ole ensi sijassa uskonnollinen, vaan he näkevät itsensä historiallisesti alistettuna vähemmistöryhmänä, jonka kohtalo on erottamattomasti sidoksissa valtion sortokoneistoon ja Assadien sukuun.”[10]
[10] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 115.
[12] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 120–121.
[13] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 111.
[14] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 111–112.
[15] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 112–113.
[16] Lister 2016, luku ’Introduction’.
[17] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 122.
[18] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 122; Lister 2016, luku ’Introduction’. Ks. myös tämän kirjoituksen ensimmäinen osa FSA:n osalta.
[19] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, 94–96.
[20] Lister 2016, luku 6.
[21] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 122, 193–195.
[22] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 141.
[23] Emt., 196; Lister 2016, luku 8.
[24] On huomattava, että ”vähemmistöjen suojeleminen” ei välttämättä tarkoita edes ”kirjan uskontoja” (kristittyjä ja juutalaisia) edustavien vähemmistöjen tasavertaisuutta muslimien rinnalla.
[25] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 123–124.
[26] Lister 2016, luku 11.
[27] Emt., luku 11.
[28] Emt.
[29] Emt.
[30] Emt.
[31] Emt.
[32] al-Sham (tai bilad al-sham) viittaa alueeseen, joka kattaa nykyisen Syyrian, Libanonin, Israelin, Palestiinan, Jordanian sekä alueita Etelä-Turkista. Bilad al-sham oli ollut hallinnollinen ja kulttuurinen alue Ottomaanien valtakunnassa, jonka ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot pilkkoivat osiin vastoin alueen edustajien vuonna 1919 järjestetyn kokouksen näkemyksiä. (al-Shami & Yassin-Kassab 2016, 4–5.)
[33] Lister 2016, luku 4.
[35] Emt., luku 4, 5.
[36] Emt., luku 5.
[36b] Emt.
[37] Emt., luku 5.
[37b] Emt., luku 13, 14.
[38] Emt., luku 6.
[39] Emt.
[40] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 127.
[41] Jihadisteilla tarkoitetaan tässä kirjoituksessa aseellisia islamisteja, joilla on kansainvälisiä tavoitteita. Niitä islamisteja, joilla ei ole kansainvälisiä tavoitteita, kutsutaan tässä nimillä ”paikallisesti suuntautuneet” tai ”nationalistiset” islamistit. Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan arabiankielen sana jihád tarkoittaa ”kilvoittelua, kamppailua”; uskonnollisessa merkityksessä se on joko kamppailua ihmisen sisällä piilevää pahaa vastaan (suuri jihád) tai aseellista taistelua ulkoista, islamia uhkaavaa vihollista vastaan (pieni jihád). (Hämeen-Anttila 2008, 217–218). Tässä kirjoituksessa jihadismilla tarkoitetaan siis kansainvälistä ”pyhää sotaa” käyviä islamisteja, vaikka periaatteessa myös ”kansallista” sotaa Bashar al-Assadia vastaan käyviä islamistejakin voitaisiin nimittää jihadisteiksi sillä perusteella, että 1900-luvulla sunnalaisten aktivistien keskuudessa yleistyneen, joskin oppineiden muodollista hyväksymistä vailla olevan tulkinnan mukaan ”jihád on taistelua islamilaisten maiden maallisia hallituksia vastaan” (emt., 218.)
[42] Emt., kappale 5, 6.
[43] Emt., kappale 6.
[44] Emt.
[45] Lister 2016, luku 8.
[46] Emt.
[47] Lister 2016, luku 6.
[48] Lister 2016, luku 8.
[49] Emt.
[49b] Emt., luku 7.
[50] Emt.
[51] Emt.
[52] Emt, luvut 6, 7.
[53] Benraad 2009.
[54] Lister 2016, luku 7.
[55] Emt.
[56] Emt., luvut 7, 8.
[57] Emt., luku 9.
[58] Emt., luku 8.
[59] Emt.
[60] YK:n ensimmäisen Syyria-edustajan, Kofi Annanin kesällä 2012 perustetussa ”rauhanryhmässä” (ns. Geneve I) ei ollut lainkaan syyrialaisedustusta, ja vaikka sekä Syyrian hallitus että kapinallisten SNC sitoutuivat tuolloin periaatteessa sen tavoitteisiin yhteisestä siirtymäkauden hallituksesta, käytännössä kumpikin esitti varauksia, jotka merkitsivät suunnitelman tyrmäämistä. Annan erosikin tehtävästä vielä saman vuoden kuluessa, ja hänen tilalleen YK:n Syyria-edustajaksi nimitettiin Lakhdar Brahimi, jonka johdolla järjestettiin rauhanneuvotteluiden toinen kierros tammikuussa 2014, ns. Geneve II. Tämäkin yritys epäonnistui.[61]
[61] Abboud, luku 4, kappale ’The United Nations Security Council’.
[62] Lister, luku 8.
[63] Emt., luku 9.
[64] Emt.
[65] Emt., luku 9.
[66] Emt., luvut 9, 10.
[67] Emt., luku 9.
[68] Emt.
[69] Abboud, luku 4, kappale ’The United Nations Security Council’.
[69b] Emt.
[70] Emt.
[71] Lister 2016, luku 9.
[72] Emt., luku 12.
[73] Emt., luku 9.
[74] Emt.
[75] Emt., luku 10.
[76] Emt.
[76b] Lainaus teoksesta Lister 2016, luku 10.
[76c] Ahrar al-Shamia pitävät terroristijärjestönä Syyrian hallitus, Yhdistyneet arabiemiraatit, Egypti, Iran ja Venäjä.
[77] Hassan 29.5.2016.
[78] Lister 2016, luku 10.
[79] Emt.
[80] Emt., luvut 10, 11.
[81] Emt., luku 10.
[82] Niinpä tässä kirjoituksessa järjestöstä käytetään jatkossa nimitystä IS.
[83] Lister 2016, luku 10. Tuossa vaiheessa ei vielä ollut tiedossa, että Omar oli kuollut vuonna 2013. Tieto tuli julkisuuteen vasta 2015. (Reuters 4.8.2015.)
[84] Emt.
[85] Emt.
[86] Emt.
[87] Emt., luku 11.
[88] Emt.
[89] Emt.
[90] Emt.
[91] Emt.
[91b] Syyrian sodan osapuolet syyttelevät usein toisiaan öljykaupasta IS:n kanssa, vaikka todellisuudessa kaikki ovat siinä mukana enemmän tai vähemmän. Välikädet kuljettavat IS:n alueilla tuotetun öljyn sekä sunnikapinallisten että kurdien hallussa oleville alueille, joissa sitä tarvitan kipeästi kaupunkien ja kylien pitämiseksi asuinkelpoisina. Myös toisiinsa vihamielisesti suhtautuvat YPG ja Ahrar al-Sham ovat päässeet sopimukseen öljykuljetuksista, jotka ylittävät sodan osapuolten poliittiset ja sotilaalliset rajalinjat. (Foreign Policy 20.4.2016.)
[92] Lister 2016, luku 11.
[93] Emt.
[94] Emt., luku 12.
[95] Emt.
[96] Emt., luvut 8, 12.
[97] Emt., luku 12.
[98] Emt., luvut 12, 13.
[99] Emt.
[100] Emt.
[100b] Emt., luku 13.
[101] Emt., luvut 12, 13.
[102] Emt., luku 13.
[103] Emt.
[104] Revolutionary Forces of Syria Media Office 15.12.2014.
[104b] Emt., luku 13.
[105] Lund 3.1.2016.
[106] Lister 2016, luku 13.
[107] Emt.
[108] Emt.
[109] Emt.
[110] Emt.
[111] Emt.
[112] Emt.
[113] Emt.
[114] Emt., luku 14.
[115] Emt.
[116] Emt.
[117] Emt.
[118] Emt.
[119] Lister 2016, luku 14.
[120] Emt.
[121] New York Times 23.1.2016; The Washington Post 29.4.2015.
[122] New York Times 23.1.2016; The Daily Beast 6.1.2015.***linkki!
[123] Washington Post 2.10.2013; Washington Post 11.9.2013; Washington Post 29.4.2015.
[124] The Daily Beast 6.1.2015.
[125] CNN 8.7.2015.
[126] The Daily Beast 6.1.2015.
[126b] Washington Post. 5.9.2015; International Business Times. 29.12.2015.
[126c] Lister 2016d.
[127] New York Times 9.10.2015; The Independent. 9.10.2015.
[128] Washington Post 15.10.2015.
[128b] Ks. kapinallisten alueilla siviilijärjestöissä toimien henkilöiden mielipiteitä sharia-tuomioistuimista tämän kirjoituksen ensimmäisestä osasta (kappale ’2.6.1. Kansalaistoimijoiden suhtautuminen paikallisiin neuvostoihin’).
[129] Al-Monitor, 11.2.2016 http://www.al-monitor.com/pulse/originals/2016/02/syria-extremist-factions-sharia-courts-aleppo-idlib.html
[130] Positiivisella oikeudella tarkoitetaan ihmisten säätämiä lakeja, joiden määräykset ovat sitovia mutta jotka ovat muutettavissa. Tätä vastassa on esimerkiksi luonnollinen oikeus, jossa lakien katsotaan perustuvan (muuttumattomaan) ihmisluontoon tai asioiden ”luonnollisen järjestykseen”, tai uskonnollinen oikeus, jossa laki on saatu jumalalta.
[131] Al-Monitor 11.2.2016.
[132] Emt.
[133] Institute for War & Peace Reporting 26.3.2014.
[134] Emt.
[135] Emt.
[136] Lister 2016, luku 6.
[137] Al-Monitor 30.7.2013.
[138] Washington Post 19.3.2013.
[139] Emt.
[140] Landis 18.9.2013.
[141] Pierret 2013.
[142] Emt.
[143] Lister 2016b.
[144] Kirjoituksen loppu perustuu lähteeseen Lister 2016c, ja tarkemmat sitaattitiedot annetaan vain suorista lainauksista.
[145] Lister 2016c, 17.
[146] Emt.

★ ★ ★

Lähteet

Abboud, Samer N. 2016. Syria. Polity Press, Cambridge. (ekirja)

Achcar, Gilbert. 2013. The People Want. A Radical Exploration of the Arab Uprising. University of California Press. (ekirja)

Al-Monitor. 30.7.2013. The Struggle for Justice in Aleppo, a ’Feral City’. (Katsottu 6.10.2016.)

Al-Monitor. 11.2.2016. Syria’s Sharia courts. (Katsottu 6.10.2016.)

al-Shami, Leila & Yassin-Kassab, Robin. 2016. Burning Country. Syrians in Revolution and War. Pluto Press.

Benraad, Myriam. 2009. ’Iraq’s Tribal ”Sahwa”. Its Rise and Fall.’ Middle East Policy Council. Spring 2009, Volume XVIII, Number 1. (Katsottu 6.10.2016.)

CNN 8.7.2015. Carter: U.S. trains only 60 Syrian rebels. (Katsottu 6.10.2016.)

Cyprus Mail 15.10.2014. US steps up air strikes on Kobani. (Katsottu 6.10.2016.)

Foreign Policy. 20.4.2016. The Hitchhiker’s Guide to the Islamic State. (Katsottu 6.10.2016.)

Hassan, Hassan. 29.5.2016. ’Ahrar Al Sham’s leader clarifies its role in Syria.’ The National. (Katsottu 6.10.2016.)

Independent, The. 9.10.2015. US to scrap $500m effort to train Syrian rebels to take on Isis. (Katsottu 6.10.2016.)

Institute for War & Peace Reporting. 26.3.2014. Syria: Sharia Courts Impose Justice in Rebel-Held Idlib. (Katsottu 6.10.2016.)

International Business Times. 29.12.2015. Syria’s Civilian Death Toll: Number Of ISIS Victims In 2015 Is Much Less Than Assad Regime-Inflicted Casualties. (Katsottu 6.10.2016.)

Kahf, Mohja. 2013. Then and Now. The Syrian Revolution to Date. A young nonviolent resistance and the ensuing armed struggle. Friends for a Nonviolent World, St. Paul. (pdf) (Katsottu 6.10.2016.)

Landis, Joshua. 18.9.2013. ’Are the Islamic Courts of Aleppo run by al-Nusra? Aron Lund Answers’. Syria Comment. (Katsottu 6.10.2016.)

Lister, Charles. 2016. The Syrian Jihad. The Islamic State and the Evolution of an Insurgency. Oxford University Press. (ekirja)

Lister, Charles. 2016b. Profiling Jabhat al-Nusra. The Brookings Project on U.S. Relations with the Islamic World. No. 24, July 2016. (pdf) (Katsottu 6.10.2016.)

Lister, Charles. 2016c. ’The Dawn of Mass Jihad: Success in Syria Fuels al-Qa`ida’s Evolution.’ CTCSentinel. September 2016. Volume 9, Issue 9. (pdf) (Katsottu 6.10.2016.)

Lister, Charles. 2016d. 18.7.2016. Under Pressure, Syria’s Rebels Face al-Nusra Quandary. Middle East Institute. (Katsottu 6.10.2016.)

Lund, Aron. 3.1.2016. ’The Ten Most Important Developments in Syria in 2015.’ Syria Comment. (Katsottu 6.10.2016.)

New York Times. 9.10.2015. Obama Administration Ends Effort to Train Syrians to Combat ISIS. (Katsottu 6.10.2016.)

New York Times. 23.1.2016. U.S. Relies Heavily on Saudi Money to Support Syrian Rebels. (Katsottu 6.10.2016.)

Pierret, Thomas. 2013. ’Implementing ‘Sharia’ in Syria’s Liberated Provinces’. The Foundation for Law, Justice and Society. (Katsottu 6.10.2016.)

Reuters 15.10.2014. Syrian Kurds say giving targets for U.S. strikes near Kobani. (Katsottu 6.10.2016.)

Reuters. 4.8.2015. New Taliban leader facing tension as top official quits. (Katsottu 6.10.2016.)

Revolutionary Forces of Syria Media Office. 15.12.2014. FSA Southern Front’s Political Program for Post-Assad Syria. (Katsottu 6.10.2016.)

Washington Post 19.3.2013. Islamic law comes to rebel-held areas of Syria. (Katsottu 6.10.2016.)

Washington Post. 11.9.2013. CIA begins weapons delivery to Syrian rebels. (Katsottu 6.10.2016.)

Washington Post. 2.10.2013. CIA ramping up covert training program for moderate Syrian rebels. (Katsottu 6.10.2016.)

Washington Post. 29.4.2015. U.S. allies in Middle East ramping up support for rebel forces in Syria. (Katsottu 6.10.2016.)

Washington Post. 5.9.2015. Islamic State has killed many Syrians, but Assad’s forces have killed more. (Katsottu 6.10.2016.)

Washington Post. 15.10.2015. The United States’ surprise allies in Syria. (Katsottu 6.10.2016.)

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *