Syyrian kansannousun myöhemmät vaiheet

kafranbel

Keväällä 2011 alkaneet arabimaiden kansannousut tuntuvat viisi vuotta myöhemmin kaukaiselta muistolta. Syyriassa vanha valta on pysynyt pystyssä äärimmäisen kovilla otteilla ja ulkovaltojen tuella. Kansannousujen alkuperäiset tavoitteet on pitkälti syrjäyttänyt kahdenlainen vastavallankumous: toisaalta vanha valta, toisaalta islamismi.

Teksti: Joonas Laine
Kuva: The Syrian Revolution – Kafranbel

Tämä Syyrian kansannousua käsittelevä kirjoitus on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään kansannousun taustoja, sen alkuperäisiä tavoitteita sekä sitä, miten niiden kannattajat sodasta huolimatta ovat yrittäneet edelleen toimia tavoitteidensa puolesta vuosi vuodelta vaikeutuvissa oloissa. Toisessa osassa keskitytään siihen, miten islamistiset ryhmät nousivat vuosina 2013–2014 määräävään asemaan kapinallisten keskuudessa.

Aluksi

Syyria on tällä hetkellä maailman jihadismin keskus, jollaista ei ole nähty koskaan ennen modernissa historiassa. Syyskuussa 2015 arvioitiin, että vähintään 30,000 ulkomaista taistelijaa – mukaanlukien 6,000 henkeä Euroopasta – on matkustanut Syyrian taistelemaan islamististen tavoitteiden hyväksi, mutta syyrialaisen jihadismin tutkija Charles Lister arvioi, että todennäköisesti luku on vielä tätäkin suurempi.[1] Kansainvälisen jihadismin ohella Syyriassa taistelee lisäksi suurempi joukko paikallisesti suuntautuneita (”nationalistisia”) islamisteja, joilla ei ole kansainvälisiä tavoitteita tai toimintaa (kuten iskuja länsimaita tai niiden kansalaisia vastaan). Kaikkiaan on arvioitu, että syyskuussa 2015 Syyriassa oli ainakin 150,000 aseellista kapinallista noin 1,500 erillisessä, eri tavoin suuntautuneessa ryhmässä; osa näistä toimi osana jotakin kattojärjestöä, osa täysin itsenäisesti.[2]

Syyrialaisten taistelu Bashar al-Assadin sortovaltaa vastaan ei asetelmaltaan kuitenkaan eroa ratkaisevasti esimerkiksi palestiinalaisten vapaustaistelusta. Islamismi ja islamilaiset aseelliset ryhmät ovat olleet osana palestiinalaistenkin taistelua näkyvästi viimeistään vuodesta 2006 lähtien, jolloin äänestäjien enemmistö antoi kannatuksensa islamistiselle Hamas-puolueelle. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt Palestiina-solidaarisuuden jatkumista, sillä on ymmärretty palestiinalaisten oikeus taistella vapautensa puolesta Israelin miehitystä vastaan siitä riippumatta, kuka palestiinalaisalueilla milloinkin on vallassa.

Myöskään ei voida sanoa, että palestiinalaisten taistelun pitkäaikainen tukeminen perustuisi siihen, että taistelu olisi mennyt jotenkin hyvin; päinvastoin, vuosikymmeniä kestäneen taistelun edellytykset ovat enemmänkin heikentyneet vuosikymmenten kuluessa. The Economist arvioi 2014, että suhteellisesti[3] maltillisempaa islamismia edustava Hamas, joka on menettänyt ulkomaisia tukijoita, on vähitellen menettämässä kannatusta radikaalimmalle Islamilainen jihad -liikkeelle.[4] Jos näin käy, johtaako se – tai pitäisikö sen johtaa – siihen, että Palestiina-solidaarisuusliike pakkaa kamansa ja siirtyy tukemaan sellaisia sorron uhreja, jotka jakavat heidän oman ideologiansa?

Kirjoituksessa yritetään kuvata (arabiankielisen) Syyrian kapinallisalueiden tilannetta kaikkine niine vaikeuksineen, joita aiheutuu etenkin hallituksen tynnyripommituksista, islamististen aseellisten ryhmien valta-asemasta ja niiden demokratianvastaisista tavoitteista, FSA-nimikkeen alla toimivien aseellisten ryhmien kirjavuudesta ja hajanaisuudesta sekä yleisestä voimavarojen puutteesta. Päähuomio on yhtäältä (käsillä olevassa osassa) Syyrian vallankumouksen alkuperäisten tavoitteiden kannattajissa ja heidän tilanteessaan sekä toisaalta (jatko-osassa) islamistisissa voimissa, jotka ovat nousseet pitkällisen aseellisen taistelun myötä valta-asemaan. Kaiken taustalla on oma käsitykseni siitä, että Syyrian kapinallisalueilla käydään edelleen myös sellaista kamppailua, joka ansaitsee vasemmiston solidaarisuuden ja joka voi – toivottavasti joskus koittavan – aselevon ja rauhan oloissa nousta äkillisestikin esille tavalla, joka ei aseellisen taistelun vallitessa ole mahdollista.

Monet aihepiiriin läheisesti liittyvät tekijät jäävät kirjoituksessa käytännön syistä pois. Syynä on ennen kaikkea tekstin pituuden pitäminen edes joissakin kohtuullisuuden rajoissa (sekä kirjoittajan että lukijan kannalta). Niinpä tässä ei käsitellä Pohjois-Syyrian kurdienemmistöisten alueiden tilannetta, sillä alueen (Rojava) dynamiikka poikkeaa merkittävästi muusta Syyriasta ja vaatisi oman kirjoituksensa; kurdien taistelu on lisäksi ilmiönä tunnetumpi kuin muualla Syyriassa käytävä edistyksellinen taistelu. Samoin Syyrian sodan kansainvälistä ulottuvuutta eri tukijoineen (Turkki, Saudi-Arabia, Qatar, Yhdysvallat, Iran, Venäjä jne.) ei käsitellä mitenkään perusteellisesti, vaikka sekin toki keskeisenä tekijänä ansaitsisi oman kirjoituksensa.

1. Syyria ennen vallankumousta

Modernin Syyrian historian tarkastelu voidaan aloittaa 1800-luvulta, jolloin nykyisen Syyrian alue oli osa Ottomaanien valtakuntaa. 1800-luvun puolivälissä toimeenpannulla maareformilla pyrittiin järjestämään sulttaanin ja hänen alamaistensa suhteet uusiksi ja vähentämään valtakunnan sisäistä tyytymättömyyttä aikana, jolloin yhtäältä nationalistinen liikehdintä ja toisaalta eurooppalaiset imperialistivallat uhkasivat kaventaa valtakunnan aluetta. Uudistuksiin liittyi kaksi kauaskantoista seikkaa. Ensinnäkin ne johtivat keskusvallan merkityksen kasvuun, mikä uhkasi suhteelliseen autonomiaan tottuneiden alueellisten hallitsijoiden asemia, ja toiseksi uudistusten myötä käyttöön otettu maan yksityisomistus synnytti uuden luokan, maanomistajat, ja heidän valtansa taloudellisen perustan. Maan yksityisomistus johti nopeasti omistuksen keskittymiseen ja siihen, että torpparit (sharecroppers) ja maatyöläiset työskentelivät maaseudun ja kaupunkien rikkaiden omistamilla mailla. Poliittinen valta seurasi maanomistuksesta, ja poliittiset johtajat nousivat pitkälti uskonnollisia virkoja hoitavien maanomistussukujen tai maataomistavien byrokraattien piiristä.[5]

Imperiumin romahtaessa ensimmäiseen maailmansotaan näiden tahojen valta oli kasvanut riittävän vahvaksi, jotta ne saattoivat ottaa ohjakset omiin käsiinsä, kun sodan voittajavaltiot jakoivat sulttaanin maat keskenään mandaattialueiksi. Mandaattialueet johtivat Libanonin, Syyrian, Jordanian, Irakin ja Palestiinan valtioiden syntyyn; näistä Libanon ja Syyria kuuluivat Ranskalle, loput Iso-Britannialle. Ranskalaiset eivät omalta osaltaan puuttuneet Syyrian alueella vallitsevaan valtajärjestelmään, vaikka parlamentti otettiinkin käyttöön; parlamentti merkitsi lähinnä sitä, että maataomistavan luokan edut nyt vain ilmaistiin sen kautta. Poliittista kilpailua maanomistajille ei ilmaantunut moneen vuosikymmeneen.[6]

Ranskan mandaattikauden alussa n. 3,000 perhettä omisti yli puolet kaikesta maasta, ja näiden alapuolella valtarakennelmassa sijaitsivat maanviljelyksen tuotteilla kauppaa käyvä kauppaporvaristo. Lähes koko väestö koostui kuitenkin joko torppareista (30%) tai maattomista (60%). Tämä asetelma sekä kaupunkeihin keskittyvän valtiollisen byrokratian kasvu aiheuttivat vastakkainasettelua kaupunkien ja maaseudun välillä. Vuosina 1925–1927 noussut ranskalaisvastainen kapina ei saavuttanut menestystä, mutta oli oire nationalistisen liikehdinnän kasvusta. Se huipentui vuonna 1936, kun eliittien varaan koottu nationalistinen blokki onnistui neuvottelemaan Ranskan kanssa sopimuksen itsenäisyydestä.[7]

Syyria itsenäistyi lopulta vuonna 1946 ja valta putosi nationalistisen blokin käsiin, mutta se hajosi pian eri ryhmäkuntiin. Itsenäisyyden jälkeiset vuosikymmenet olivat poliittisen epävakauden aikaa, kun maanomistukseen perustuvien puolueiden ohelle alkoi syntyä muita tavoitteita painottavia puolueita. Niiden joukossa yksi vaikutusvaltaisimmista oli arabinationalistinen Ba’ath-puolue, jonka kannattama maareformi pyrki murtamaan vanhan eliitin aseman. Puolueiden lisäksi valtiollinen byrokratia sekä armeija kasvoivat uusiksi, perinteisten eliittien vallan ulkopuolella oleviksi poliittisen vallan keskittymiksi.[8]

Poliittiseen epävakauteen haettiin ratkaisua arabinationalismin hengessä mm. valtioliitosta Egyptin kanssa. Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser suostui hankkeeseen vastahakoisesti ja asetti liiton ehdoksi poliittisten puolueiden lakkauttamisen ja kaiken vallan keskittämisen presidentille. Liitto syntyi näillä ehdoilla 1958, ja tuloksena oli Yhdistynyt arabitasavalta. Muutaman vuoden kestäneen olemassaolonsa aikana se ehti panna toimeen maareformin, jossa talonpojille annettiin maata, mikä oli isku perinteisiä eliittejä vastaan.[9]

Nasserin ehtojen mukaisesti myös Ba’ath-puolue lakkautettiin, mutta sen toiminta päätettiin aloittaa uudelleen. Puolueen toimijat olivat kuitenkin eri mieltä Egyptin kanssa muodostetun liiton mielekkyydestä. Tässä yhteydessä armeijan piirissä toimineita, valtioliittoa vastustaneita Ba’ath-puolueen jäseniä kokoontui edistääkseen armeijan merkityksen kasvattamista; heidän joukossaan oli Syyrian nykyisen presidentin, Bashar al-Assadin isä Hafez al-Assad. Näihin aikoihin monet ba’athilaiset alkoivat myös kääntyä arabinationalismista kohti sosialismia, samaan aikaan kun puolueessa nousi valtaan vähemmistöjen edustajia, erityisesti alaveja.[10]

”Vuoden 1963 vallankaappauksen aattona Ba’ath-puolueen johdossa ei ollut yhtenäisiä käsityksiä aatteellisista lähtökohdista. Päinvastoin, puolue oli hajallaan yhteiskunnallisesti ja ideologisesti, sillä valtioliiton kannattajat olivat suurimmaksi osaksi reformistista, sunnilaista keskiluokkaa, kun taas vastustajat kallistuivat sosialismiin ja edustivat Syyrian maaseutua ja vähemmistöä.”[11]

Ba’athilaiset upseerit panivat toimeen verettömän palatsivallankaappauksen maaliskuussa 1963. Alun haparointien jälkeen hallitus puhdistettiin nasserilaisista ja tilalle haalittiin maaseutua ja vähemmistöjä edustavia upseereja. Nämä seikat määrittivät ratkaisevasti Syyrian poliittisen valtajärjestelmän vuosikymmeniksi eteenpäin. Yksi piirteistä oli uskonnollisen viiteryhmän keskeisyys (sectarianism), sillä valta-asemiin nousseet vähemmistöjen edustajat suosivat hanakasti omiaan virkoja ja asemia jakaessaan.[12]

Vallankaappausta seurasi muutaman vuoden suhteellinen vakaus. Hallituksen linjana oli autoritaarinen populismi, joka pyrki vahvaan valtioon ja sen riippumattomuuteen voimakkaista yhteiskuntaluokista ja ulkovalloista. Tarkoitus oli ryhtyä kehittämään maan taloutta ja alistaa kapitalistiset voimat populististen päämäärien hyväksi.[13]

”[H]allitus aloitti [1960-luvun puolivälissä] radikaalien talousuudistusten kauden kansallistamalla teollisuutta ja rahoitusinstituutioita sekä jatkamalla maareformia, joka antoi maaoikeudet talonpojille ja maatyöläisille. Julkisesta suunnittelusta tulisi markkinat korvaava jakomekanismi ja julkisesta sektorista tulisi talouden keskeisin moottori.”[14]

Syyrian kehitys vastasi näiltä osin paljolti Egyptin, Irakin, Algerian ja Pohjois-Jemenin kehitystä; kaikki mainitut maat kehittyivät 50- ja 60-luvuilla nationalistisiksi sotilasdiktatuureiksi, jotka pyrkivät ylhäältä käsin toteutettuun modernisointiin. Arabinationalistinen bonapartismi pyrki korvaamaan heikon porvariston valtiokapitalismilla.[15]

Vuonna 1970 Hafez al-Assad teki Ba’ath-puolueen sisäisen vallankaappauksen, jonka lähtökohdat olivat yhtäältä sisäisen vastarinnan nujertamisessa, toisaalta vuoden 1967 hävityssä sodassa Israelia vastaan. Puolueen uusi johto oli edelleen sitoutunut populistisiin päämääriin ja valtiovetoiseen, ylhäältä käsin ohjattuun modernisaatioon (eli ”sosialismiin”), mutta painotti nyt vuoden 1967 sodassa Israelille menetettyjen alueiden takaisinvaltaamista. Jälkimmäinen edellytti ulkopolitiikan uudelleenjärjestelyä, mistä johtuen Persianlahden öljymonarkioiden kanssa tehdyn rauhan ja niiltä saadun taloudellisen tuen ehtona Syyrian mallin viemisestä muihin maihin luovuttiin. Yksityiselle sektorille taattiin hieman aiempaa paremmat toimintaedellytykset.

Sisäpolitiikan alalla perustettiin uusi parlamentti, jonka oli tarkoitus kesyttää oppositiovoimat hallittavissa olevaksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuudessaan Syyrian uuden valtajärjestelmän neljä pilaria olivat nyt puolue, korporatismi, valtiobyrokratia sekä armeija ja turvallisuuskoneisto. Armeijan uskollisuus taattiin valitsemalla järjestelmälle uskollisia tahoja, enimmäkseen pientä vähemmistöä edustavia alaveja, valta-asemiin.[17]

Syyria sopi hyvin muiden arabimaiden joukkoon, joiden vallitsevaa järjestelmää Gilbert Achcar on kuvannut sekoitukseksi sukulaisten suosimista, hyvä veli -kapitalismia, julkisen omaisuuden ryöstöä, valtavia byrokratiakoneistoja, yleistä korruptiota ja oikeusvaltion puuttumista.[18]

1970- ja 1980-luvuilla sisäpoliittinen jakovaltio toimi mm. Persianlahdelta saadun rahallisen tuen turvin, mutta 1980-luvun puolivälissä öljyn laskeva hinta osoittautui ongelmaksi. Tämä johti kääntymiseen yksityisen sektorin puoleen vuosikymmenen loppupuolella ja 1990-luvulla. Muutoksia ei kuitenkaan virallistettu, ja porvarilliset intressit pääsivät lähestymään valtiovaltaa vain henkilökohtaisten kontaktien kautta. Se synnytti epävirallisia taloudellisten suhteiden verkostoja, joista toiset pääsivät nauttimaan enemmän kuin toiset.[19]

Kun Hafez al-Assad kuoli vuonna 2000, Syyria oli taloudellisesti huonossa kunnossa. Hänen tilalleen nousi hänen poikansa, 35-vuotias Bashar al-Assad, joka työskenteli Lontoossa silmälääkärinä. Häntä pidettiin aluksi uudistajana, mutta uudistukset rajoittuivat talouden liberalisointiin ilman poliittisten vapauksien lisäämistä. Julkisia monopoleja purettiin ja yksityisten sijoitusten osuus kasvoi. Valtion tukiaisia leikattiin ja hintasäännöstely lakkautettiin. Uudistukset johtivat työttömyyden kasvuun, palkkojen alenemiseen, hintavaihteluihin ja kansalaisten näkökulmasta yleiseen epävarmuuden lisääntymiseen. Pohja aiemmalta ”yhteiskuntasopimukselta” mureni.[20]

”Maaseutuväestön oloille ja heidän suhteelleen valtiovaltaan oli merkitystä erityisesti kolmella uudistuksella. Ensimmäinen niistä oli maanviljelystukien nopea aleneminen; toiseksi, uudet maanomistuslait painottivat yksityisomistusta parin vuosikymmenen ajan vallinneiden osuuskunnallisten järjestelyiden sijaan; ja kolmanneksi hallitus päätti keskittää tukiaiset vain muutaman ’strategisen lajikkeen’ viljelyyn. […] 1990- ja 2000-luvuilla yhä useammat ihmiset päättivät muuttaa maaseudulta kaupunkeihin.”[21]

2. Kapinallisalueiden vallankumoukselliset

2.1. Kansannousun lähtökohdat

”Ennen kansannousua Syyriassa ei ollut itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa”, Samer Abboud kirjoittaa. ”Poliittiselle toisinajattelulle oli tilaa vain vähän. 1960-luvulta eteenpäin ainoat järjestöt, joita valtio salli perustaa, keskittyivät hyväntekeväisyyteen, ja lähes kaikilla oli uskonnolliset lähtökohdat.”[22] Leila al-Shamin ja Robin Yassin-Kassabin mukaan ”[v]irallinen kulttuuri koostui suureksi osaksi uskollisuutta ja tottelevaisuutta symboloivista spektaakkeleista, joiden kulku oli ennalta kaikkien tiedossa.”[23]

Bashar al-Assadin noustua valtaan vuonna 2000 kansalaisyhteiskunta onnistui uudistamishuuman aallonharjalla nousemaan esiin jonkin verran, mutta lieka pidettiin silti melko kireällä. Kun Kansallisen vuoropuhelufoorumin perustaja, parlamentaarikko Riad el-Seif keskustelufoorumin menestyksen innoittamana ilmoitti uuden puolueen perustamisesta, hänen kansanedustajansuojansa mitätöitiin ja hänet tuomittiin keksittyjen korruptiosyytteiden nojalla. Samalla lakkautettiin yhtä lukuunottamatta muutkin vastaavat keskustelufoorumit.[24]

Poliittisia puolueita ei ollut Syyriassa sallittu aikaisemminkaan, elleivät ne kannattaneet Ba’ath-puolueen johtaman kansallisen edistysrintaman linjaa. Muslimiveljeskunnan tapaiset järjestöt, jotka eivät tätä ehtoa hyväksyneet, olivat joutuneet sortotoimenpiteiden kohteeksi jo kauan aikaisemmin; jäsenyydestä muslimiveljeskunnassa oli vuonna 1982 määrätty kuolemanrangaistus, ja veljeskunta pystyi siitä eteenpäin toimimaan vain maanpakolaisuudessa. 2000-luvun alussakin perustettin poliittisiin oikeuksiin keskittyviä järjestöjä vain vähän, ja nekin, jotka perustettiin, joutuivat useimmiten sortotoimenpiteiden kohteeksi. Jo pelkkä järjestöjen perustaminenkin oli kiven takana.[25]

”Ennen kuin valtio hyväksyi hakemuksen [järjestön perustamiseksi], sen piti saada kaikkien kolmentoista turvallisuusorganisaation hyväksyntä, minkä lisäksi vaadittiin vielä itse yhteiskunnallisten asioiden ja työn ministeriön hyväksyntä. Päälle päätteksi hyväksytynkin järjestön kaikki merkittävät hankkeet vaativat ministeriöltä luvan vielä erikseen.”[26]

Abboudin mukaan muuttuvat suhteet valtion ja sen alamaisten välillä, heikentyvät elinolosuhteet, kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen ja alkuvuoden 2011 arabimaiden kansannousut toimivat taustana Syyrian kansannousulle maaliskuussa 2011. Mielenosoitukset olivat alkaneet jo vähän aikaisemmin, helmikuussa 2011, kun Dara’an kaupungissa kokoonnuttiin osoittamaan mieltä 15 koulupojan pidätyksen vuoksi. Pojat olivat kirjoittaneet seinälle Tunisian ja Egyptin kansannousujen tunnetun iskulauseen ”kansa haluaa kaataa hallituksen”. Mielenosoittajien vaatimukset laajenivat nopeasti vaatimaan turvallisuuskoneiston purkamista, presidentin eroa ja taloudellisen eliitin vallan vähentämistä.[27]

Hallitus syytti mielenosoitusten takana olevan muslimiveljeskunta ja islamistit, mutta tässä vaiheessa näiden tahojen osallisuudesta tapahtumiin ei ollut merkkejä (vaikka mielenosoittajien joukossa toki oli islamisteja). Samanaikaisesti toteutettiin mielenosoittajien rauhoittamiseksi joitakin muutoksia. Näihin kuuluivat kansalaisuuden myöntäminen vuosikymmeniä vailla kansalaisuutta olleille kurdeille sekä vuodesta 1963 voimassa olleen poikkeustilan kumoaminen. Kansalaisuuden myöntäminen kurdeille oli hallituksen näkökulmasta osa hajota ja hallitse -politiikkaa, ja poikkeustilan kumoamisesta huolimatta turvallisuusjoukot saattoivat toimia ilman huolta seurauksista. Tuhansia pidätettiin ja satoja tapettiin.[28]

”Syyrian kansannousua määrittivät ratkaisevasti puoluepolitiikan ja poliittisen opposition tukahduttaminen. Yhteiskuntaa mobilisoimaan kykenevien, olemassaolevien instituutioiden puuttuessa Syyrian kansannoususta muodostui erittäin hajautettu ja koordinoimaton. Koordinaatioelinten puuttuminen johti mielenosoittajien keskuudessa tarpeeseen järjestäytyä paremmin, minkä johdosta maan sisä- ja ulkopuolella perustettiin lukuisia järjestöjä, jotka pyrkivät puhumaan kansannousun nimissä.”[29]

2.3. Kapinallisalueiden kansalaisyhteiskunta I

Abboudin yhteenvedon mukaan alkuvaiheen mielenosoittajat voidaan jakaa ainakin viiteen ryhmään: 1) kaupunkien sekulaari keskiluokka, 2) heimot/klaanit ja niiden verkostot, 3) islamistit, 4) poliittiset aktivistit, ja 5) työttömät ja kaupunkien marginaaliryhmät. Tässä vaiheessa mielenosoittajien kokonaisuutta ei ollut mahdollista luonnehtia uskonnollisen taustan, iän tai taloudellisen aseman mukaan; lähinnä heitä yhdisti halu vastustaa hallitusta.[30]

Koska Ba’ath-puolueen Syyriassa ei ollut valtiosta riippumattomia järjestöjä, nousi mielenosoitusten myötä tarve perustaa uusia, toimintaa organisoivia yhteenliittymiä. Näin saivat alkunsa mielenosoitusten järjestämiseen keskittyvät paikalliset koordinaatiokomiteat, jotka vähitellen rakensivat myös laajemman yhteistyöverkoston toiminnan koordinoimiseksi muutenkin kuin vain paikallisesti. Aidosti valtakunnallista järjestöä niiden pohjalta ei kuitenkaan syntynyt.[31]

Spontaanisti syntyneet koordinaatiokomiteat saivat alkunsa tyypillisesti kourallisesta poliittisia aktivisteja, joiden muodostaman ”töpinäryhmän” ympärille saattoi vähitellen kerääntyä satojen ihmisten löyhä verkosto mielenosoitukseen liittyvien toimintojen järjestämiseksi. Myöhemmin joissakin tapauksissa koordinaatiokomiteat muuttuivat paikallisiksi neuvostoiksi.[32]

Abboudin mukaan koordinaatiokomiteoilla ja paikallisilla neuvostoilla on ollut kolme tehtävää. Ensinnäkin ne ovat toimineet aktivisteina, toiminnan järjestäjinä ja kansalaisjournalisteina. Toiseksi ne ovat toimineet avustustyössä sodan aiheuttamien kärsimysten lievittämiseksi, ja kolmanneksi paikalliset neuvostot ovat toimineet hallintoeliminä niillä alueilla, joilla hallituksen koneisto ei enää toiminut.[33]

”Vuonna 2014 Syyriassa toimi reilusti yli 400 paikallista koordinaatiokomiteaa. Suurimmissa kaupungeissa on usein useita komiteoita, jotka keskittyvät työhön paikallisesti.”[34] Koordinaatiokomiteat ja muut kansalaisyhteiskunnan yhteenliittymät ovat muodostaneet kansannousun selkärangan vuodesta 2011 eteenpäin, mutta ovat jääneet hallituksen sortotoimenpiteiden ja kapinallisten väkivallan puristuksiin. Monessa kohtaa tämä on estänyt niitä toimimasta kansannousun alkuperäisten tavoitteiden edistämiseksi.[35]

Mohja Kahfin (2013) mukaan mielenosoitusten käyttövoimana olleet nuoret alkoivat perustaa paikallisia komiteoita huhtikuussa 2011. Komiteat eivät olleet vielä mitään ”demokraattisia päätöksentekoelimiä”, vaan esimerkiksi ensimmäisten joukossa Dara’an kaupungissa perustettu Shaam News Network (SNN) latasi mielenosoitusvideoita nettiin. Eri puolilla perustetut kansalaisten epäviralliset järjestöt ja aktivistien ryhmät – jollaisia Syyriassa ei ollut ollut vuosikymmeniin – löysivät kuitenkin pian toisensa ja alkoivat verkostoitua.

”Komiteat (tansiquiyyat) olivat luottamusverkostoja”, kertoi AdbulRahman Jalloud haastattelussa al-Shamille ja Yassin-Kassabille. ”Jopa vain viisi tai seitsemän täysiaikaista vallankumouksellista jokaisella asuinalueella työskenteli täyden salaisuuden suojissa, mutta heillä oli yhteydet muihin verkoistoihin kaikkialla kaupungissa”.[36] Monet tällaiset aktivistit jättivät työpaikkansa omistautuakseen vallankumoukselliselle toiminnalle ja omien asuinalueidensa järjestämiselle toimintaan ja mielenosoituksiin.

”He keskittyivät katutoimintaan, iskulauseiden ja mielenosoituskylttien valmistamiseen, he rakensivat barrikaadeja mielenosoittajien suojelemiseksi ja dokumentoivat tapahtumia ladatakseen materiaalit sosiaaliseen mediaan. Ajan kuluessa tehtävien painopiste siirtyi omatekoisten kenttäsairaaloiden pystyttämiseen sekä ruoan ja lääkkeiden jakeluun saarretuille ja pommitetuille alueille.”

”Päätökset tehtiin yhdessä ja äänestämällä, mikä oli uutta meille”, kertoi Yara Nseir osallistumisestaan damaskoslaisten paikallisten komiteoiden verkoston muodostaman ”maanalaisen parlamentin” toimintaan.

”Mukana oli kouluttamattomia ja koulutettuja, sekulaareja henkilöitä ja maltillisia islamisteja […] Alussa meillä oli ydinporukka, ja vähitellen otimme mukaan lisää väkeä. Se oli vaarallista, mutta ei ollut vaihtoehtoa. Teimme avustus- ja mediatyötä, perustimme kenttäsairaaloita. Emme tienneet mitä olimme tekemässä, mutta kokemus pakotti meidät ajattelemaan, keskustelemaan ja oppimaan. Teimme kovasti työtä vallankumouksellisten iskulauseiden koordinoimiseksi kautta koko maan.”[38]

Kesällä 2011 oli olemassa kolme varhaista järjestöjen yhteenliittymää: paikalliset koordinaatiokomiteat (Local Coordination Committees, LCC), Syyrian vallankumouksen korkea komissio (Syrian Revolution Higher Commission), sekä Syyrian vallankumouksen yleinen komissio (Syrian Revolution General Commission). Kahden ensinmainitun yhteenliittymän johdossa oli nainen: juristi Razan Zaitouneh sekä Rima Fleihan. Naisten osuus järjestöissä kuitenkin laski mitä korkeammalle järjestörakenteessa edettiin. Sotilaslinjalla naisia ei ole (arabijärjestöissä) käytännössä lainkaan.[39]

Kahf huomauttaa, että kansannousu on muuttanut muotoaan erityisesti vuodesta 2012 eteenpäin.[40] Hallituksen sortotoimien lisääntyessä kapina sai taakseen yhä laajemman väestöpohjan.

”Kokonaiset kaupungit liittyivät mukaan, samoin kuin taiteilijat, älymystön edustajat, terveydenhoitajat ja muut ammattilaiset sekä kasvava määrä loikkareita armeijan miehistön ja päällystön joukosta sekä liike-elämän edustajia. Nämä uudet mukaantulijat muuttivat kansannousun kokoonpanoa ja kasvattivat sen keski-ikää. Vuoden 2011 elokuusta syyskuuhun syntyi kolmenlaisia uusia järjestöjä: sotilaallisia järjestöjä, maanpakolaisten poliittisia järjestöjä sekä maan sisäisiä ruohonjuuritason järjestöjä. Näiden muutosten myötä otettiin käyttöön ’vallankumouksen lippu’, 1900-luvun puolivälissä ranskalaisia vastaan käydyn taistelun aikana käytetty lippu, jonka ylin raita on vihreä. Punaraitainen lippu yhdistyi nyt hallituksen kannattajiin.”[41]

Samalla kuitenkin sortotoimet olivat johtaneet kansannousun militarisoitumiseen, joka oli alkanut jo kesällä 2011, kun Syyrian armeijan riveistä loikanneet sotilaat ilmoittivat Vapaan Syyrian armeijan (FSA) perustamisesta.[42]

Opiskelijoilla oli mielenosoituksissa merkittävä rooli, mutta mielenosoitusliikkeen heikkoutena oli, että työväenliikkeellä oli hyvin vähän osuutta tapahtumiin. Toisin oli Egyptissä ja Tunisiassa, missä lakoilla oli keskeinen merkitys näiden maiden hallitsijoiden kaatamisessa. ”[Syyrian] Baath-hallitus oli tuhonnut työväenliikkeen, eikä riippumattomia ammattiliittoja ollut. Kukaan ei luottanut syyrialaiseen vasemmistoon ja sen hallitusta kannattaviin stalinistisiin puolueisiin.”[43]

Gilbert Achcar huomauttaa Syyrian katastrofin olevan lisätodiste sen näkökannan tueksi, että tehokkaan, toimintakykyisen ja päämäärätietoisen järjestörakenteen olemassaoloa ei voi korvata hajautetuilla verkostoilla ja sosiaalisella medialla. ”Syyrian tapauksessa tehokkaan, edistyksellisen organisaation ratkaisevan merkityksen osoittaa kurdien PYD:n ja sen aseellisen siiven, YPG/YPJ:n saavutukset”.[45]

Elokuussa 2011 ruohonjuuritason aktivistit jatkoivat paikallisille yhteenliittymille perustuvan järjestörakenteensa kehittämistä. Työn tuloksena syntyi lokakuuhun mennssä komentoneuvostoja (Command Councils) lukuisiin kaupunkeihin ja maaseudullekin. Kahf nostaa esimerkiksi Damaskoksen maaseudun komentoneuvoston (”Rif Dimashq”), johon kuului edustaja jokaisen jäsenkaupungin paikallisesta koordinaatiokomiteasta. Komentoneuvostossa oli jaostoja, jotka keskittyivät kunnallishallintoon ja sotalääkintään, paikallisten ihmisoikeusrikkomusten seurantaan, hätäapuun, tiedotukseen, kuljetusten järjestämiseen ja lasten koulutukseen. Myös paikalliset, FSA:han kuuluvat aseelliset ryhmät lähettivät komentoneuvostoon edustajansa.[46]

Paikallisten neuvostojen määrä alkoi kasvaa vuonna 2012 erityisesti maan pohjoisosissa, kun hallituksen joukot vetäytyivät strategisesti vähemmän tärkeiltä alueilta. Paikallisten neuvostojen idean takana oli vuonna 2011 maanpaosta palannut anarkisti Omar Aziz, joka kuoli myöhemmin hallituksen vankilassa helmikuussa 2013.[47]

Paikallisia neuvostoja saatettiin perustaa kuitenkin jopa hallituksen alueilla, kuten esimerkiksi Selemmiyehissä. Aziz Asaad kertoo:

”Oli vaikeaa – etenkin moniarvoisuutta ja demokratiaa vaativan vallankumouksen keskellä – valita vallankumouksellisia edustajia demokraattisten menettelyjen kautta […] [S]itä vaikeutti entisestään se, että olimme hallituksen alueella ja pelkäsimme koko ajan pidätetyksi joutumista. Kun muodostimme Selemmiyehin paikallisen neuvoston, noudatimme ’vallankumouksellisen eliitin demokratiaa’. Valitsimme salaa 11 henkeä 55:stä […] Sitten minä ja muut aktivistit perustimme mediatoimiston sekä kaupunkiin että maaseudulle luotettavampien uutisten välittämiseksi ja informaatiokaaoksen hillitsemiseksi […]”.[48]

2.2. Militarisoituminen

Paikalliset koordinaatiokomiteat suhtautuivat aluksi täysin kielteisesti aseelliseen toimintaan. Elokuussa 2011 antamassaan julistuksessa paikallisten komiteoiden yhteistyöelin julkaisi tiedotteen, jossa arvosteltiin vaatimuksia tarttua aseisiin hallitusta vastaan ja todettiin suoraan, että paikalliset komiteat eivät hyväksy aseellista toimintaa.[49] Tästä huolimatta vallankumous militarisoitui nopeasti, ja vuonna 2012 aseellinen toiminta oli saanut yliotteen rauhanomaisesta mielenosoitusliikkeestä. Aseellisen toiminnan korostuminen johti samalla naisten merkityksen huomattavaan vähenemiseen.[50]

Militarisoituminen oli seurausta ensi sijassa hallituksen väkivaltaisista toimista, joita se suuntasi sumeilematta mielenosoittajia kohtaan. Toisaalta syy tarttua aseisiin johtui halusta kostaa hallituksen raakuudet samalla mitalla, mutta toisaalta monet alkoivat myös huomata abstraktin kiväärilinjakritiikin onttouden tilanteessa, jossa hallituksen turvallisuusjoukot niittivät mielenosoittajia kuin heinää. al-Shamin ja Yassin-Kassabin mukaan keskeisessä osassa olivat tapahtumat kesäkuun alussa 2011 Jisr al-Shughourissa, Idlibin maakunnassa, missä turvallisuusjoukot alkoivat ampua hautajaiskulkuetta postitalon katolta. Raivostuneet ihmiset polttivat rakennuksen, tappoivat sen sisällä olleet kahdeksan hallituksen sotilasta ja lopuksi valtasivat poliisiaseman ottaen myös siellä olleet aseet haltuunsa. Väkivallan tiimellyksessä turvallisuusjoukot teloittivat sotilaita, jotka kieltäytyivät ampumasta mielenosoittajia, mikä johti joukkomittaisiin loikkaamisiin mielenosoittajien puolelle. Saman päivän aikana mielenosoittajat valtasivat vielä turvallisuusjoukkojen päämajankin. Hallitus vastasi tapahtumiin lähettämällä paikalle helikoptereita ja tankkeja. Väkivaltaisuudet johtivat 120 sotilaan kuolemaan ja ainakin 10 000 ihmisen pakenemiseen Turkkiin. Kuolleiden siivilien määrästä ei ole tietoa.[51]

Jisr al-Shughourin tapahtumat johtivat asenteiden kovenemiseen sekä hallituksen kannattajien että vastustajien joukossa.[52]

Vapaan Syyrian armeija (Free Syrian Army, FSA) perustettiin kesällä 2011, kun hallituksen joukoista loikanneet, Turkkiin paenneet upseerit ilmoittivat asiasta julkisesti[53] (toimien Turkin turvallisuuspalvelun tieten ja tuella[54]). Tämä johti FSA-nimen alle perustettujen ryhmien syntymiseen kaikkialla Syyriassa, vaikkakin se merkitsi lähinnä yhteisen periaatteellisen tavoitteen – hallituksen kaatamisen – hyväksymistä, ei asettumista yhtenäiseen komentorakenteeseen perinteisen armeijan tapaan. Syksyllä 2011 ”FSA”-nimisiä ryhmiä oli sen johdon (tai ”johdon”) väitteen mukaan yhteensä 40,000 hengen verran, kun hallituksen armeijassa oli n. 500,000 sotilasta.[55]

”[Aseellisten ryhmien] kannatus on suurinta niillä alueilla, joita vastaan hallituksen joukot ovat raskaimmin hyökänneet. FSA-prikaatit[56] ovat paikallisyhteisöjen elimellinen tuote, ja tämän piirteen ne jakavat vallankumouksen siviilijärjestöjen kanssa”, Kahf kirjoittaa.[57] Vaikka paikalliset FSA-prikaatit muodostuvat ”paikallisista jätkistä”, Kahfin mukaan FSA-yksiköiden toimintaa on vaikea arvostella, sillä useasti arvostelu tulkitaan sen hyväksymiseksi, että ilmeisesti hallitus sitten saa vapaasti tappaa kenet tahansa.[58] ”Joillakin asuinalueilla FSA-ryhmiä ei toivoteta tervetulleiksi alueen puolustajina, vaan heitä karsastetaan talojen, autojen ja muiden voimavarojen luvattoman käyttöönoton vuoksi.”[59] FSA-ryhmät saattavat poiketa toisistaan muillakin tavoilla. Loikanneiden sotilaiden ryhmät ovat tavallisesti kurinalaisimpia, mutta ryhmät, joiden jäsenet ovat mukana esim. tupakan tai rahan vuoksi, ovat paljon epäluotettavampia.[60]

Ne FSA-ryhmät, joita ei ollut perustettu puhtaasti jonkin asuinalueen suojelemiseen, harjoittivat aluksi sissitaktiikkaa taistelussa hallituksen joukkoja vastaan ja järjestivät yksittäisiä iskuja, tienvarsipommeja ym. hallituksen joukkoja ja kohteita vastaan. Vähitellen ne ryhtyivät toimimaan maaseudullakin, ja lopulta hallitus teki päätöksen vetäytyä maaseutualueilta, joiden hallinta osoittautui liian vaivalloiseksi. ”Vetäytyminen näytti vapautukselta, mutta joissain tapauksissa se saattoi olla myös harkittu vastavallankumouksellinen strategia”, al-Shami ja Yassin-Kassab huomauttavat. ”Pommit putoilivat edelleen vapautetuille alueille ja pakolaisten virta pois alueilta jatkui, mitkä yhdessä varmistivat, että elinkelpoista vaihtoehtoa [hallitukselle] ei pääsisi kehittymään.”[61]

Kesällä 2012 kapinallisalueiden ilmapommitukset olivat jo tavallisia, ja myöhemmin samana vuonna hallitus alkoi käyttää rypälepommeja ja ballistisia ohjuksia.[62]

Militarisoitumisen edetessä paikalliset koordinaatiokomiteat keskustelivat edelleen kiivaasti siitä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Assaad al-Achin mukaan kysymys johti koordinaatiokomiteat hajoamisen partaalle.

”Matalan hierarkian järjestelmässä ja näin keskeisessä kysymyksessä 50/50 -äänestystulos on kestämätön. Väittelimme asiasta kolmen viikon ajan tammikuussa 2012 ja etsimme yhteisymmärrystä. Lopulta päätimme vastustaa militarisaatiota ja välttää sekaantumista siihen, mutta samalla päätimme pyrkiä suhteisiin kaikkien ilmaantuvien aseellisten ryhmien kanssa. Tältä osin ensimmäinen tekemämme asia oli laatia normisto (code of conduct) FSA-ryhmiä varten. Razan [Zaitouneh], juristi, teki työtä sen parissa ja haki apua myös kansainvälisiltä asiantuntijoilta. Keväällä ja kesällä 2012 tarjosimme kolmipäiväisiä koulutuksia taistelijoille, ja saimme 60 ryhmää hyväksymään normiston. Elokuussa 2012 aloitimme dokumentoimaan kaikkien osapuolten – niin hallituksen, FSA:n ja [al-Qaida -jäsen] Jabhat al-Nusran – väärinkäytöksiä.”[63]

Aseettomat aktivistit tekivät parhaansa väärinkäytöksien dokumentoimiseksi ja niiden vähentämiseksi, mutta olosuhteet olivat vaikeat. Aleppolaisen Basel al-Junaidin mukaan

”Perustimme laillisuuskomitean tarkkailemaan vankien kohtelua FSA:n ylläpitämissä vankiloissa. FSA:laiset suostuivat yhteistyöhön, mutta lopulta päätimme luopua koko hankkeesta. […] [J]os FSA:n vankiloissa oli kaksi tai kolme väärinkäytöstä, samaan aikaan hallituksen vankiloissa niitä oli satoja. Pitäisikö meidän vahingoittaa vallankumouksen mainetta ja auttaa Assadia [kertomalla FSA:n suhteellisen harvoista väärinkäytöksistä hallitukseen verrattuna]? Emme voineet tarkkailla väärinkäytöksiä ja sitten olla raportoimatta niistä – joten päätimme lopettaa tarkkailun. Media hyökkäsi vallankumousta vastaan joka tapauksessa ja käyttäen mitä tahansa tekosyytä. Tietenkin jos meistä olisi tuntunut, että maailmasta löytyy ystävällismielisiä tahoja, olisimme toimineet toisin.”[64]

Tammikuussa 2012 FSA:n ohella sotaan ilmoittautui kolme muuta ryhmää, kaikki salafistisia islamisteja (konservatiivisia sunnimuslimeja): Jabhat al-Nusra (joka heinäkuun 2016 loppuun asti oli al-Qaidan jäsenjärjestö), Ahrar al-Sham ja Suqur al-Sham.[65] (Syyrian kansannousun islamisoitumisesta tarkemmin tämän kirjoituksen toisessa osassa.) Aluksi Persianlahdelta yksityisistä lähteistä (eikä vain Persianlahden maiden hallituksilta) saadut rahat olivat virranneet enimmäkseen FSA:lle (näin oli pitkälle vuoteen 2012), mutta tämä johti myös siihen, että yhdet FSA-ryhmät tulivat sidotuksi yksiin rahoittajiin ja toiset ryhmät toisiin, ja pitemmällä aikavälillä rahoittajien toisistaan eriävät tavoitteet vaikeuttivat eri FSA-ryhmien yhdistymistä yhtenäiseen komentorakenteeseen.[66]

Aseellisten ryhmien nousu johti väkivallattoman vastarinnan merkityksen vähenemiseen, mutta ei katoamiseen kokonaan. Väkivallattoman vastarinnan kannattajat pyrkivät esim. mielenosoituksissa pitämään esillä tunnuksia, joissa FSA:n ja muiden aseellisten ryhmien väärinkäytökset tuomittiin ja luomaan näin painetta, jotta nämä eivät syyllistyisi niihin alun alkaenkaan.[67] Joitakin lakkojakin järjestettiin[68], mutta toistaiseksi niiden teho ei ilmeisesti ole ollut mainittava, tai ainakin lakkojen vaikutus on jäänyt hyvin paikalliseksi. (Ks. esim. Manbijin ”yleislakosta” alempana.)

2.3. Paikalliset neuvostot I. Taftanaz ja Binnish

Elokuussa 2012, noin puolitoista vuotta Assadin vastaisten mielenosoitusten alkamisen jälkeen, Harpers Magazine julkaisi Anand Gopalin raportin viikon vieralulta Pohjois-Syyriasta.[69] Raportissa kuvattiin elämää alueilla, joilta hallitus oli keväällä 2011 alkaneen vallankumouksen jälkeen vetäytynyt ja jotka siis olivat jääneet suureksi osaksi hallituksen vastustajien käsiin. Valtion virastojen ja valtion tuottamien palvelujen tilalle syntyi paikallisten ihmisten yhteistyöelimiä, neuvostoja, jotka pyrkivät jatkamaan arkielämän asioiden ratkomista ja niille keskeisten palveluiden tuottamista ja järjestämistä.

Turkista rajan ylittänyt Gopal vieraili mm. 15,000 asukkaan maalaiskaupunki Taftanazissa, johon hallituksen joukot olivat hyökänneet vain neljä päivää aikaisemmin. Joka neljäs tai viides talo oli tuhottu kokonaan, ja kaikki kaupunkiin jääneet miehet oli tapettu.

Mielenosoitukset olivat levinneet Taftanaziin nopeasti sen jälkeen kun ne olivat alkaneet Dara’an kaupungista keväällä 2011. Aluksi hallituksen sotilaat olivat yrittäneet tukahduttaa Taftanazinkin mielenosoitukset ampumalla ja vangitsemalla niihin osallistujia, mutta armeijasta mielenosoittajien puolelle loikanneet sotilaat muuttivat tilanteen mielenosoittajien eduksi. Hallituksen joukot ja poliisi eivät enää kyenneet toimimaan avoimesti, ja hallitus päätti vetäytyä Taftanazin kaltaisista pienistä maaseutukaupungeista.

”Tämä synnytti joukon uusia ongelmia”, Gopal kirjoittaa. ”Oikeuslaitos lakkasi toimimasta, roskat kasautuivat kaduille korkeiksi röykkiöiksi, poliisit jäivät kotiin. Tyhjiön täyttämiseksi kansalaiset valitsivat neuvostoja – maanviljelijät valitsivat oman neuvostonsa, ja samoin tekivät kauppiaat, työläiset, opettajat, opiskelijat, terveydenhoitajat, tuomarit, insinöörit ja työttömät. Joissain tapauksissa neuvostot yhdistyivät aiemmin syntyneisiin aktivistiverkostoihin, paikallisiin koordinaatiokomiteoihin. Nämä puolestaan valitsivat edustajia koko kaupungin kattavaan neuvostoon, mikä Taftanazissa ja sitä ympäröivissä kaupungeissa oli ainoa hallitusmuoto, jonka kansalaiset tunnustivat.”[70]

Gopal vieraili taftanazilaisessa moskeijassa, joka toimi tarvikevarastona.

”Sisällä oli kasoittain vaatteita, turkkilaisia keksilaatikoita ja laatikoita täynnä vesipulloja. Vanha, kaljuuntunut, mursunviiksinen mies tutki tarkasti edessään olevaa listaa samalla kun hänen ympärillään joukko vanhoja miehiä kiisteli siitä, kuinka paljon lahjoituksia he voisivat vaatia Taftanazin varakkaalta väestöltä kaupungin jälleenrakentamiseksi. He muodostivat yleisten asioiden komitean, yhden kylän vallankumouksellisista neuvostoista. Viiksekäs mies löi kämmenensä lattiaan ja huusi: ’Tämä on köyhien vallankumous! Rikkaiden on vain hyväksyttävä se.’ Hän kääntyi puoleeni ja selitti: ’Olemme vierailleet kaupungin jokaisessa talossa ja selvittäneet, mitä siellä tarvitaan’ – hän osoitti listaa – ’ja verranneet sitä saamiimme lahjoituksiin. Kaikki merkitään muistiin ja on yleisön nähtävissä.’ Kaikkialla Taftanazissa yhteensä 27 tällaista kapinallisneuvostoa kokoontui vallitsevan tuhon keskellä, ja kukin niistä oli valinnut yhden edustajan kaupunginlaajuiseen neuvostoon. Ne olivat merkki syvästä muutoksesta, jonka vallankumous oli tuonut Syyriaan: Bashar al-Assad pystyi aiemmin alistamaan tämänkaltaiset kaupungit salaisen poliisin, puolueen ja myötäjuoksijoiden muodostaman verkoston avulla; nyt vastaava hallinta ei ollut mahdollista ilman miehitystä. Syyrian armeijalla ei kuitenkaan ollut voimavaroja koko maaseudun hallintaan – se siirtyi paikasta paikkaan, kohteesta toiseen. Näytti siltä, että entisiin oloihin ei ollut paluuta, vaikka tie tilanteesta eteenpäin oli epäselvä.”[71]

Gopal vieraili myös naapurikaupunki Binnishissä, jonka maanviljelijöiden neuvostossa oli noin tuhat jäsentä. Neuvosto mm. määräsi viljan hinnan ja sovitteli maakiistoja. Ennen vallankumousta maanviljelijöiden oli ollut pakko myydä viljansa hallituksen asettamasta melko alhaisesta hinnasta. Vallankumouksen myötä hallituksen ote kirposi, ja maanviljelijät saivat nyt itse päättää kaupunkiin myytävän viljan hinnan – se lähes kaksinkertaistui. Paikalliset kuitenkin valittivat kaupungin neuvostoon, joka päätti paluusta vanhoihin hintoihin. Maanviljelijät nielivät päätöksen nuristen, mutta Gopalin haastattelema maanviljelijöiden neuvoston puheenjohtaja myönsi, että ”kaikille on annettava sen mukaan mitä he tarvitsevat”.

”Kuulin tämän fraasin toistuvasti, jopa maanomistajilta ja kauppiailta, jotka muutoin olisivat saattaneet kavahtaa vallankumouksen tasavertaisuusretoriikkaa – he eivät voi sivuuttaa sitä, että taistelujen eturintamassa monet ovat lähtöisin yhteiskunnan alemmista kerroksista. Viime maaliskuussa kaupungin neuvosto oli päättänyt riisin ja lämmitysöljyn hintasäännöstelyn palauttamisesta, mikä kumosi – paikallisesti – yhden [Bashar al-Assadin] viime vuosikymmenen epäsuosituimmista talousuudistuksista.”[72]

Gopalin mukaan suurin osa vallankumousta kannattavista kaupungeista ympäri maata lähetti yhden edustajan piirikuntatason neuvostoihin. Siitä ylöspäin oli Syyrian vallankumouksen yleinen komentokeskus (Syrian Revolution General Command, SRGC), joka väitti [vuonna 2012] edustavansa 70 prosenttia piirikuntatason neuvostoista. SRGC puolestaan lähetti edustajia maanpakolaisuudessa Turkissa toimivaan Syyrian kansalliseen neuvostoon (Syrian National Council, SNC).[73] Gopal kuitenkin sanoo, että SRGC:n ja SNC:n suhteet ovat monimutkaiset, ja paikallistasolla SNC:tä pidettiin lähinnä keskustelukerhona, eikä sitä juuri arvostettu.

Gopal huomauttaa myös, että kaikki paikalliset neuvostot eivät suinkaan vetäneet yhtä köyttä, ja sitä paitsi kaikki hallituksen jättämän maaseudun paikkakunnatkaan eivät olleet vallankumouksen puolella. Gopal mainitsee esimerkkinä Binnishin naapurikylän, al-Fuan, jonka shiiaenemmistöinen väestö kannatti Assadin hallitusta. Hallitus käyttääkin häikäilemättä hyväkseen sunni- ja shiiamuslimien sekä muiden syyrialaisten ihmisryhmien välisiä epäluuloja, mutta eivät vallankumouksen kannattajatkaan sitä välttämättä kaihtaneet, jos siitä oli hyötyä. Gopalin Binnishissä haastattelemat kapinalliset kertoivat, että kaupunki oli säästynyt hallituksen tankeilta, koska se oli uhannut tuhota al-Fuan shiiakylän, jos hallitus hyökkäisi heidän kimppuunsa. ”Jopa Matar [eräs Gopalin haastattelema kapinallinen], kaikkine puheineen Ranskan vallankumouksesta ja tasa-arvosta, kertoi, että ’minulla on suhteet kaikkiin: kristityihin, druuseihin, kaikenlaisiin ihmisiin – mutta ei shiioihin.”

”Syyrian kaupunkien vapaamieliset aktivistit eivät pysty käsittämään tätä jakoa, mutta heidän kapinansa eroaa maaseudun konservatiivisesta menosta niin, että välillä näyttää kuin ne edustaisivat kahta eri kapinaa, jotka vain on niitattu yhteen.”[74]

2.4. Paikalliset neuvostot II. Manbij

Vuosina 2013 ja 2014 Yasser Munif vieraili vajaan kolmen kuukauden ajan Pohjois-Syyriassa Aleppon pohjoispuolella sijaitsevassa Manbijin kaupungissa, jossa kaikista vaikeuksista huolimatta oli hänen mukaansa suhteellisen hyvin toimivat vallankumoukselliset organisaatiot.

Manbij on melko köyhä, tuolloin 200,000 asukkaan sunnienemmistöinen maalaiskaupunki Pohjois-Syyriassa lähellä Turkin rajaa. Munifin haastattelemat aktivistit kertoivat ennen vallankumouksen alkua seuranneensa tarkasti uutisia Tunisiasta ja Egyptistä. Aluksi mielenosoitukset olivat pieniä ja koostuivat jopa vain yksittäisistä ”iskuista”: vallankumoukselliset järjestivät esimerkiksi ”lentäviä mielenosoituksia” moottoripyörien avulla, turmelivat Assadien – sekä isän että pojan – patsaita ynnä muuta. ”Tämä vaihe kesti lähes vuoden, ja sen aikana vallankumous kasvatti vaikutusvaltaansa kaupungin väestön keskuudessa. Kun vallankumous Syyriassa eteni, Manbijin pienet mielenosoitukset paisuivat yllättäen ja vetivät mukaansa jopa 10,000 ihmistä”, Munif kirjoittaa Socialist Review’n julkaisemassa artikkelissa.[75]

Aktivistit muodostivat vallankumouksellisen neuvoston koordinoidakseen vastarintaa kaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla. Neuvosto muodostettiin paikallisten komiteoiden (tansiqiyat) edustajista, joita oli syntynyt useilla alueilla vallankumouksen alussa keväästä 2011 lähtien. Tässä vaiheessa hallituksen joukot ja poliisi hallisivat vielä kaupunkia, ja aktivistit joutuivat toimimaan salassa, usein myös toisiltaan. Kaikkiaan kaupungissa oli yli 50 paikallista komiteaa, joissa valmisteltiin jopa aseellista kansannousua, vaikka tuliaseita oli vähän. Suunnitelmien tätä osaa ei kuitenkaan tarvinnut panna toimeen, sillä kesäkuussa 2012 hallituksen joukot vetäytyivät Manbijista, kuten monesta muustakin kylästä ja kaupungista. Osa turvallisuusjoukoista loikkasi kapinallisten puolelle. Myös suuri osa kaupungissa sijaitsevan valtion suuren viljamyllyn teknikoista siirtyi kannattamaan kapinallisia, mikä mahdollisti myllyn pitämisen käynnissä.[76]

Kapinallisten komiteat ja vallankumousneuvosto astuivat hallituksen vetäytymisen jättämään tyhjiöön ja nousivat julkisuuteen. Kaupunki joutui heidän valtaansa kolmessa päivässä ilman väkivaltaa, mutta vaikeus oli, että vallankumousneuvoston jäsenillä oli vain niukalti kokemusta asioiden järjestämisestä. Tärkein tehtävä oli pitää mylly käynnissä leivän saannin turvaamiseksi. Ulkopuolista tukea ei saatu käytännössä lainkaan. Kaupunki – jonka väestöön lukeutui nyt myös paljon pakolaisia – sai Munifin tietojen mukaan muslimiveljeskunnalta 18 kuukauden aikana 8,000 dollaria – siinä kaikki. Jotkut valtion virkailijat, esimerkiksi lääkärit ja sairaanhoitajat, saivat edelleen palkkansa Damaskoksesta, mutta muut voimavarat koostuivat paikallisista lahjoituksista ja aktivistien omasta panoksesta.[77]

al-Shami ja Yassin-Kassab haastattelivat manbijilaista Monzer al-Sallalia – ”sileäleukaista, tupakoivaa muslimia”[78] – joka kertoi, että vuodesta 2011 lähtien

”jätimme kaiken muun ja järjestimme vain lakkoja ja mielenosoituksia. Keskityimme vapautusliikkeen alusta lähtien aseettomaan vastarintaan […] Perustimme vallankumouksellisen neuvoston, aluksi salaisesti. Meillä oli 12 virkaa – yksi vastasi mielenosoitusten järjestämisestä, toinen laillisista kysymyksistä, muut mediasta, turvallisuudesta ja niin edelleen. Valmistauduimme siihen, että voisimme pitää kaupungin toiminnassa kun hallitus kaatuisi, ja kaikkeen muuhun mahdolliseen. Kun Manbij vapautettiin 19. heinäkuuta 2012, tämä onnistuikin. Kaikki virkamiehet jäivät työhönsä, sairaala jatkoi toimintaansa, ja jopa pankki maksoi edelleen ihmisten palkkoja – ainoa vapautettujen alueiden pankki, joka pystyi siihen. […] Salaisessa vaiheessa ei ollut mahdollista äänestää. Hallitus oli ensintäkuuluttanut jokaisen neuvoston jäsenen ja heidät oli määrä teloittaa. Mutta vapautuksen jälkeen järjestimme vaalit neuvoston paikoista.”[79]

Aineelliset vaikeudet johtivat osaltaan hankauksiin väestön ja 20-henkisen vallankumousneuvoston välillä, sillä ihmiset syyttivät sitä tehottomuudesta, eivätkä kaikki kansalaispiirit kokeneet tulleensa asianmukaisesti edustetuksi vallankumousneuvostossa. Tämä johti kilpailevan neuvoston syntymiseen. Koska kuitenkin alkuperäisellä neuvostolla oli paikallisten FSA-prikaatien tuki, koska se hallitsi myllyä, leipomoita ja vesihuoltoa ja koska lopulta kaupunkia ympäröiviä alueita edustavien neuvostojen edustajien kokous vaati, että nimenomaan Manbijin alkuperäisen neuvoston on edustettava Manbijia, kilpailevan neuvoston yritys epäonnistui.[80]

Joidenkin kuukausien kuluttua näiden tapahtumien jälkeen vallankumousneuvosto perusti viikoittain tapaavan, 600-jäsenisen luottamushenkilöiden neuvoston (trustee council), jossa oli edustus paikallisista heimoista, kurdien keskuudesta ja niin edelleen. Munifin mukaan luottamushenkilöiden neuvosto koottiin siten, että vallankumouksellinen neuvosto kutsui jäseniksi 600 henkilöä, joita piti vallankumouksellisina. Vaikka valintaprosessi näyttääkin enemmän siltä, että luottamusneuvosto nauttii vallankumousneuvoston luottamusta eikä päinvastoin, joka tapauksessa laajempi pohja antoi vallankumousneuvostolle lisää uskottavuutta, jonka nojalla sen mm. onnistui aloittaa verojen keruu ja perustaa jonkinlaiset poliisivoimat. Toisaalta Munif mainitsee, että vallankumousneuvosto myös omalla toiminnallaan eristi itsensä osasta väestöä, koska ei halunnut valita ”ei-vallankumouksellisia” henkilöitä luottamushenkilöiden neuvostoon. Luottamusneuvoston jäsenten valintaperusteet jäävät lähteiden perusteella epäselväksi, mutta ilmeisestikin paikallisia aktivistien komiteoita edustava vallankumouksellinen neuvosto päätti siitä, mitkä tahot pääsevät edustamaan väestöä.[81]

”Valitettavasti [luottamushenkilöiden neuvosto] koostuu pelkästään miehistä”, Munif huomauttaa. ”Tämä heijastaa Syyrian maaseudun perinteellisiä näkökantoja, huolimatta naisten aktiivisesta roolista vallankumouksessa. Jotkut naisaktivistit yrittävät muuttaa tilannetta, mutta toistaiseksi ilman menestystä”, Munif kirjoitti lokakuussa 2013.[81] Tämä muistuttaa Anand Gopalin Taftanaz- ja Binnish -raportin välittämää kuvaa, jossa kaikki haastatellut itsehallintoelinten edustajat olivat miehiä.[82]

Vallankumouksen edistyessä alkuperäiset FSA-prikaatit lähtivät taistelemaan hallitusta vastaan mm. Aleppon rintamalle, minkä jälkeen kaupunkiin syntyi uusia FSA-ryhmiä. Nämä kuitenkin olivat kytköksissä tiettyihin heimoihin ja vaikutusvaltaisiin perheisiin, eivätkä näin olleet enää vallankumousneuvoston hallinnassa tai liitossa sen kanssa. Uusia FSA-ryhmiä alettiin kutsua ”leipä-FSA:ksi”, koska niiden jäsenet etuilivat leipäjonossa. ”Tosiasiassa ne olivat joko korruptoituneita tai suorastaan rikollisia ryhmiä, ja niistä muodostui merkittävä ongelma”, Munif kirjoittaa. ”Ne perustivat tarkastuspisteitä, alkoivat vaatia rahaa paikallisilta, verottivat kauppiaita ja joskus syyllistyivät sieppauksiin.”[83]

Neuvostolla ei ollut rahaa ylläpitää paikallisia poliisivoimia tai korjata hallituksen ilmahyökkäyksissä vaurioitunutta infrastruktuuria, eikä se voinut nojautua kaukana rintamalla taisteleviin FSA-prikaateihin. Paikalliset alkoivat turhautua turvallisuustilanteen heikkenemiseen ja leipä-FSA:n sekoiluihin. Levottoman tilanteen vuoksi monet nuoret erosivat paikallisista prikaateista liittyäkseen islamistien aseellisiin järjestöihin kuten Ahrar al-Shamiin tai Jabhat al-Nusraan.[84]

Molemmat mainitut järjestöt tulivat Manbijiin korruptoituneiden prikaatien siivoamiseksi ja saivat sitä kautta itselleen hyvän maineen, mutta nekin joutuivat epäsuosioon yritettyään pakottaa väestöä omaan muottiinsa. Ahrar al-Shamin yritys ottaa kaupungin mylly hallintaansa sai vastaansa kapinaliikkeen. Luottamushenkilöiden neuvosto vaati tuhansien ihmisten tuella Ahrar al-Shamia luovuttamaan myllyn takaisin, mikä onnistuikin. Myös koulujen hallinnassa ajauduttiin vastahankaan, ja islamistien vaikutusvallasta kertoo myös Munifin tieto, jonka mukaan joulukuussa 2013 kaupungissa toimi sharia-tuomioistuin. (Kapinallisalueiden sharia-tuomioistuimista tarkemmin kirjoituksen toisessa osassa.)

”Alunperin kaupungissa oli myös vallankumouksellinen tuomioistuin, jossa oli mukana maallisen lainsäädännön sekä liberaalien edustajia, mutta sillä ei ollut rahoitusta eikä tukenaan poliisivoimia, jotka olisivat voineet valvoa päätösten toteuttamista ja pitää yllä järjestystä. Viisi kuukautta sitten[85] kuitenkin perustettiin 60-henkinen poliisi, jonka onnistui parantaa turvallisuustilannetta. Samanaikaisesti kuitenkin sharia-tuomioistuin korvasi vallankumouksellisen tuomioistuimen. Eli valitettavasti nyt noudatetaan enimmäkseen uskonnollista oikeutta, mutta ainakin tuomioistuin on nyt paremmin rahoitettu ja poliisi valvoo sen päätösten toimeenpanoa.”[86]

Samantapainen kuva piirtyy esiin myös Badael-projektin raportista (ks. tarkemmin alempana), jonka mukaan ”paikallisten neuvostojen kyvyttömyys laajentaa valtaansa ja uskottavuuttaan on johtanut siihen, että ääriryhmät ovat onnistuneet käyttämään runsaita varojaan saadakseen valtaa ja oikeutusta ruohonjuuritasolla.”[87]

Left Forumilla New Yorkissa 2014 puhuessaan Munif kuvasi Manbijin vallankumouksellisen tuomioistuimen toimintaa näin:

”Suurin osa juristeista on sekulaareja ja jotkut esittivät Syyrian rangaistuslainsäädännön käyttönottona, mutta jotkut islamistit halusivat sharia-lain osaksi prosessia. Tämän lisäksi oli perinteinen oikeus (customary law). Perinteisen oikeuden alalla heimot ja klaanit ovat voimakkaita, ja ne halusivat perinteisen oikeuden osaksi oikeusjärjestelmää. Ja se, mitä näin paikan päällä, oli monilähteinen (pluri-legal) järjestelmä, se on jotain joka ei ole meille välittömästi kovin tuttua, koska [meillä] lakia sovelletaan ylhäältä alas, sen sijaan että lailliset tilat (legal spaces) syntyvät alhaalta ylös. Mielestäni tämä on erittäin mielenkiintoista, vaikka en hyväksykään sharia-lakia. Minusta tämä on prosessi, joka syyrialaisten täytyy hoitaa, heidän täytyy kehittää oman lailliset tilansa. Ongelma on siinä, että kun Manbijissa on useita oikeusistuimia, jos ei ole tyytyväinen maallisen oikeusistuimen tuomioon, niin voi vain mennä seuraavalle ovelle vaatimaan uutta oikeusistuntoa. Se on ongelma.”[88]

Myös ISIS löysi tiensä kaupunkiin ja vaati moskeijoita itselleen. Paikallinen uskonnollinen johto kieltäytyi, mutta lopulta suostui antamaan ISIS:ille kaksi moskeijaa.

”Yhdessä vaiheessa ISIS […] lähetti aseistetun ryhmän kaupungin päämoskeijan perjantairukoukseen ja vaati imaamia poistumaan, jotta ryhmä voisi itse pitää saarnan. Imaami kieltäytyi, mistä johtuen ryhmä sieppasi hänet. Tapahtuma sai paikalliset raivostumaan, ja ISIS joutui vapauttamaan imaamin. Pari viikkoa myöhemmin hänet kuitenkin murhattiin, mikä taas johti mielenosoitusliikkeeseen ja vaatimuksiin ajaa ISIS ulos kaupungista.[89]

”ISIS:in oli pakko purkaa tarkastuspisteensä, ja se vetäytyi avoimista esiintymisistä. Tästä huolimatta se on edelleen vaarallinen, erityisesti journalisteille, aktivisteille ja vallankumouksellisille. Islamististen ryhmien pyrkimykset nousta valtaan ovat muodostuneet vakavaksi kokeeksi vallankumoukselle kaikkialla [hallituksen vallasta] vapautetuilla alueilla.”[90]

Munifin haastattelujen perusteella paikalliset suhtautuivat (loppuvuodesta 2013) kaikesta huolimatta myönteisesti vallankumouksen mahdollisuuksiin. Vallankumouksellisten keskuudessa suuri kysymys oli miten suhtautua islamistisiin järjestöihin. ”Tällä hetkellä Manbijin FSA-prikaatit taistelevat hallituksen joukkoja vastaan eivätkä ole halukkaita avaamaan uusia rintamia”, mikä tarkoittaa käytännössä, että islamistiryhmien kanssa yritetään tulla toimeen tavalla tai toisella, niin kauan kuin nekin taistelevat Assadia vastaan.[91]

Vuoden 2013 aikana ISIS valtasi Manbijin väliaikaisesti. Munifin mukaan ISIS taisteli tiensä Manbijiin toisaalta terrorisoimalla aktivisteja, mutta myös tuottamalla joitakin palveluita. Se oli saanut myllyn hallintaansa noin 4,000 taistelijan voimin, joten leivän avulla se onnistui saamaan itselleen valtaa. Munif huomauttaa myös vallankumousneuvoston tähän liittyvästä virheestä, kun tämä oli pyrkinyt myymään leipää omakustannushintaan yrittämättä saada toimintaansa tuloja hieman korkeampaa hintaa perimällä; näin saaduilla varoilla olisi voitu yrittää ylläpitää mm. laajempia poliisivoimia. ISIS:n vallattua myllyn leivän hintaa nostettiin.[92]

”ISIS:in saapumishetkellä vallankumousneuvosto oli heikko ja vailla rahoitusta, mutta vähitellen sen onnistui perustaa poliisivoimat, ja sharia-tuomioistuin muuttui tehokkaammaksi. Väestökin alkoi vastustaa ISIS:iä, koska leivästä oli pulaa, koska se yritti määrätä liikaa siitä, millaista elämää kaupungissa saisi viettää, koska se ei taistellut hallitusta vastaan ja koska kaikki sen johtajat olivat ulkomaalaisia – pääasiassa Egyptistä, Libyasta ja Tunisiasta – vaikka monet rivimiehet olivatkin syyrialaisia. Toisen vierailuni aikaan väestö oli selvästi ja avoimesti ISIS:iä vastaan. […] Vähitellen ISIS:in jäsenet alkoivat pelätä ja vetäytyivät parakkeihinsa, pitkälle samalla tavoin kuin hallituksen joukot kapinallisalueilla. Tästä syystä kaupunki oli valmis, kun ISIS:n vastainen kapina alkoi. Poliisivoimilla oli keskeinen merkitys ISIS:n ulosheittämisessä, kuten myös monilla aseistautuneilla asukkailla, jotka eivät kuuluneet mihinkään FSA-prikaatiin.”[93]

Left Forumin tilaisuudessa Munif kertoi manbijilaisten järjestäneen ”90-prosenttisesti” onnistuneen yleislakon ISIS:iä vastaan.

”Vain pieni joukko ISIS:n kannattajia kieltäytyi sulkemasta kauppojaan. ISIS oli äärimmäisen vihainen tapahtumien johdosta ja uhkasi tappaa ihmisiä, katkaista heidän päänsä. Ja syy miksi ihmiset järjestivät lakon ei ollut imperialismin vastustaminen tai mitään sen kaltaista, he järjestivät sen koska ISIS tappoi 14–15 -vuotiaan nuoren miehen, jota epäiltiin FSA:han kuulumisesta. He tappoivat hänet, ristiinnaulitsivat hänet puuhun Manbijissa. Ja se oli se syy.”[94]

Munif arvioi tammikuussa 2014 julkaistussa haastattelussa Manbijin vallankumouksellisten suurimmiksi haasteiksi ISIS:n ohella myös Jabhat al-Nusran, jolla on suurin piirtein vastaava ideologia kuin ISIS:llä mutta joka ei tavoittele sitä yhtä brutaalein keinoin. Suurin osa paikallisista ei myöskään hänen mukaansa ole kovin innostunut Syyrian kansallisesta koalitiosta (Syrian national coalition, SNC), mikä osaltaan ilmentää sitä, että kapinallisten kansallinen organisaatio on heikko. Ja kuten jo mainittua, se, että vallankumousneuvostolla ei muutaman kymmenen poliisin ohella ole kunnollisia asevoimia, on paha ongelma. ”Ihmiset saattoivat havaita eron aiempaan tilanteeseen, kun poliisivoimat perustettiin, mutta tarvitaan tätä voimakkaampi instituutio. Yksistään Manbijissa on nyt [tammikuussa 2014] 70 eri prikaatia. Tilanne ei ole kenenkään hallinnassa ja sille pitäisi tehdä jotain.”[95]

Alkuvuodesta 2014 ISIS valtasi Manbijin toisen kerran ja on pitänyt kaupunkia hallussaan siitä lähtien. Keväällä 2015 kurdijohtoinen, Yhdysvaltain tukema Syyrian demokraattisen voimat (SDF) aloitti hyökkäyksen Manbijin valtaamiseksi. Tätä kirjoitettaessa (heinäkuussa 2016) valtaus on edennyt pitkälle, mutta ei vielä ole onnistunut.[96]

2.5. Kapinallisalueiden kansalaisyhteiskunta II. Badael-projekti

Tammikuussa 2014 julkaistiin syyrialaisen Badael-projektin aloitteesta käynnistetty ja Saksan sosiaalidemokraatteja lähellä olevan Friedrich Ebert -säätiön rahoittama raportti Activism in Difficult Times. Civil Society Groups in Syria 2011–2014.[97] Nimensä mukaisesti raportti tutki Syyriassa toimivien kansalaisjärjestöjen toimintaa ja tilannetta vallankumouksen jälkeisinä vuosina tammikuuhun 2014 asti. Tutkimus kattoi 94 kapinallisalueilla toimivaa, muihun kuin humanitaarisiin tehtäviin keskittyvää kansalaisjärjestöä (civil society groups), näihin mukaanluettuina 21 paikallista neuvostoa. Tutkimus perustui paikallisten suorittamiin ryhmä- tai yksilöhaastatteluihin.[98]

Suurin osa järjestöistä oli melko pieniä. Noin 40 prosentissa järjestöistä oli enintään 25 jäsentä; 51–100 -jäsenisiä tai siitä suurempia järjestöjä oli noin 25 prosenttia. Kaikkiaan naisten osanotto oli yleisesti ottaen melko heikkoa. Suurin osa aktivisteista oli 16–30 -vuotiaita, ja koulutustaso oli suhteellisen korkea – yli puolella oli ainakin jonkin verran korkeakoulutusta.[99]

Assadin hallituksen alueilla on vain muutama hallituksesta riippumaton kansalaisjärjestö, ja raportin mukaan ne ovat koko tutkimuksen kattaman aikavälin ajan olleet tiukasti hallituksen asettamien rajoitusten alaisina.[100] Tämä vastaa pitkälti tilannetta vallankumousta edeltäneinä vuosikymmeninä, jolloin ainoat hallituksesta riippumattomat järjestöt olivat luonteeltaan uskonnollisia hyväntekeväisyysjärjestöjä.[101] 1990-luvulla syntyi pieni määrä ihmisoikeusjärjestöjä, mutta ne joutuivat hallituksen sortotoimien kohteeksi.[102] Bashar al-Assadin noustua valtaan isänsä kuoleman jälkeen seurasi lyhyt ”kokeellinen” kausi, jonka aikana perustettiin mm. poliittisia keskustelukerhoja,[103] joissa vaadittiin vapaampia oloja. Hallitus ei kuitenkaan suvainnut kovin pitkälle tällaista toimintaa, ja ”kansalaisyhteiskunta” alkoi merkitä ”hallituksen arvostelua”. Tämä Damaskoksen kevääksi nimetty liike kukistettiin vuoteen 2005 mennessä. Vain hallituksen rekisterissä olevat järjestöt olivat sallittuja.[104]

Dara’asta 2011 alkaneiden mielenosoitusten myötä ”luvattomien” järjestöjen perustaminen yltyi.

”Monilla alueilla perustettiin paikallisia koordinaatiokomiteoita (local coordination committees), jotka järjestivät mielenosoituksia, hoitivat viestintää, kehittivät strategioita, rakensivat verkostoja ja harjoittivat varainkeruuta. Kun kansannousu levisi ja kuolonuhrien sekä pakolaisten määrä kasvoi, perustettiin myös epävirallisia hallinnollisia rakenteita toimittamaan humanitaarista apua sitä tarvitseville kansalaisille. Vähitellen vallankumoukselliset loivat joukon rakenteita, jotka toimivat virallisten rakenteiden rinnalla. Alueilla, jotka eivät enää olleet hallituksen hallinnassa, jotkut näistä rakenteista institutionalisoituivat paikallisiksi neuvostoiksi (local councils), jotka eroavat toisistaan paljonkin mutta jotka siitä huolimatta tukevat kaikenlaisten julkisten palveluiden toimintaa, hätäavun toimittamisesta ja sairaanhoidon ja koulutuksen järjestämisestä oikeusjärjestelmän ylläpitoon ja jätehuoltoon.”[105]

Myös epävirallisia tiedotusvälineitä syntyi, ja tärkeitä olivat myös kansalaisjärjestöt, jotka suuntautuivat demokraattisten rakenteiden ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen. Myös valtion virallisen ammattiyhdistysliikkeen piirissä syntyi demokraattisia suuntauksia.[106]

Näiden järjestöjen rakentamisessa maallisia suuntauksia edustavat voimat ovat kuitenkin olleet uskonnollisia heikommassa asemassa. Kristillisiä ja islamilaisia hyväntekeväisyysyhdistyksiä on ollut olemassa vuosikymmeniä, ja mm. tästä johtuen ne ovat hyvässä asemassa humanitaarisen avun jakamisessa. Maallisia suuntauksia edustavien on täytynyt pystyttää omat vastaavat rakenteensa käytännössä nollatilanteesta.[107]

Tutkittavista järjestöistä vain muutama oli perustettu ennen vuotta 2012, kun taas kaksi kolmannesta oli perustettu vuosina 2012–2013. Ajankohta on sama, jolloin hallitus teki päätöksen vetäytyä monilta alueilta.

”Tutkimustiedot osoittavat, että vuoden 2013 ensimmäisen puoliskon jälkeen, ISIS:n ja muiden ääriryhmien vaikutusvallan kasvaessa monilla alueilla, on vähintään kahdeksan järjestöä lakkauttanut toimintansa; monien muiden kohtalo on tuntematon, sillä niihin ei tällä hetkellä [raportin ilmestymisen aikoihin] ole mahdollista saada yhteyttä. Samoin uusien järjestöjen perustaminen ääriryhmien hallitsemilla alueilla putosi jyrkästi (kuuteen). Mutta vaikka nämä kuusi uutta järjestöä ovat omien sanojensa mukaan epäpoliittisia eivätkä mukana kansalaisten oikeuksia koskevissa kysymyksissä (rights-based activities), on myönteistä, että näiden järjestöjen jäsenkunnassa naisia ja nuoria oli suuri osuus. Puolet järjestöistä on naisjärjestöjä tai järjestöjä, joissa naisilla on vahva edustus.”[108]

Tutkimuksessa mukana olleet kurdien järjestöt olivat tyypillisesti vahvempia ja niissä oli enemmän jäseniä kuin arabiankielisillä järjestöillä. ”Toisin kuin arabiyhteisö, kurdit ovat olleet hyvin järjestäytyneitä jo kauan ennen vuoden 2011 kansannousun alkua.”[109]

Tutkimuksen kohteena olleissa 21 paikallisessa neuvostossa naisten osanotto oli seuraava: 31 prosentissa neuvostoista ei ollut lainkaan naisia, 41 prosentissa heitä oli enintään neljännes, 13 prosentissa heitä oli enemmän kuin neljännes mutta vähemmän kuin puolet, 8 prosentissa enemmän kuin puolet, ja 7 prosentissa koko jäsenistö koostui naisista.[110] Raportti toteaa, että naisten osallistuminen on kokonaisuutena katsoen vähäistä, mutta huomauttaa toisaalta, että tutkimuksen kohteena olevan kolmen vuoden aikana ”naisten osanotto julkisen piirin asioiden hoitoon on vahvistunut, vaikkakin naisten osanotto vaihtelee maakunnasta toiseen”.[111] Maakunnittain vahvin naisten edustus oli Deir az-Zorissa, jossa 33 prosentissa kansalaisjärjestöistä oli enemmistö naisia; Aleppon kaupungissa tällaisia järjestöjä oli 30 prosenttia, ja vain 10 prosentissa ei ollut lainkaan naisia; Aleppon maakunnan maaseudun järjestöistä 15 prosentissa enemmistö oli naisia, vaikka toisaalta 30 prosentissa heitä ei ollut lainkaan. Huonoin tilanne oli Idlibissä, jossa 89 prosentissa järjestöistä ei ollut lainkaan naisjäseniä.[112]

Yhdessätoista neuvostossa ei ollut lainkaan naisjäseniä (suurin osa näistä sijaitsi Idlibin maakunnassa), heitä oli vähemmistö kahdeksassa, enemmistö yhdessä, ja kahdessa ei ollut jäseninä muita kuin naisia.

Kysyttäessä järjestöjen tavoitteista, ideologiasta ym., vain puolet tutkimuksen kohteena olevista 94 järjestöstä vastasi. Vastanneistakin järjestöistä suurin osa vaikutti raportin mukaan välttelevän kannanottoa kysymyksen ”poliittisuuteen”, mikä tutkimuksen laatijoiden mukaan johtuisi näiden enimmäkseen maltillista islamia ja maallista suuntautumista edustavien järjestöjen pyrkimyksestä suojella itseään paikallisilta aseellisilta ryhmiltä.[113] Vastanneista ryhmistä 79 prosenttia oli sitä mieltä, että ”uskonto ja politiikka tulisi pitää erillään”, mutta 76 prosenttia oli myös sitä mieltä, että ”maltillinen islam on ratkaisu”. Raportin mukaan jälkimmäinen on nähtävä etupäässä sitä taustaa vasten, että ”kaikki näin vastanneet järjestöt oli perustettu vuonna 2013 eli sen jälkeen kun ISIS ja muut ääriryhmät olivat vallanneet kokonaisia kaupunkeja”.[114]

Vastanneista järjestöistä kaikki paitsi yksi kannattivat demokratiaa ja lähes kaikki kannattivat miesten ja naisten tasa-arvoa. ”Badael-järjestön aktivistien mukaan käytännön tilanne antaa kuitenkin hieman erilaisen käsityksen. Kaikki järjestöt kannattivat näitä asioita, mutta määrittelivät ne eri tavoin.”[115]

Maallisesti suuntautuneet järjestöt määrittelivät demokratian ja sukupuolten tasa-arvon kansainvälisten sopimusten kautta. Toisaalta maltillista islamismia edustavat järjestöt kannattivat demokratiaa, mutta pitivät vaaleja ja päätöksentekoa vain vähemmistön – erilaisten yhteiskunnallisten johtajien (community leaders) ja sivistyneen eliitin – asiana. ”Monet paikalliset neuvostot seuraavat tämäntapaista ajattelua rajatessaan äänestysoikeuden johtajille ja vallankumouksellisten ryhmien edustajille.” Kolmas perustelu oli näiden kahden jonkinlainen yhdistelmä.[116] Näiden erilaisten demokratiakäsitysten suhteellista yleisyyttä raportti ei kuitenkaan käsittele.

2.6.1. Kansalaistoimijoiden suhtautuminen paikallisiin neuvostoihin

Raportin mukaan tutkimuksen kohteena olleiden järjestöjen suhtautuminen paikallisiin neuvostoihin sekä aseellisiin ryhmiin vaihteli paljon. Raqqassa paikallisia neuvostoja pidettiin hyvinä, mutta niitä arvosteltiin kyvyttömyydestä saada mitään aikaan. Suhtautuminen FSA:han vaihteli paljon, vaikkakin yli puolet suhtautui siihen neutraalisti. Aseellisia uskonnollisia ryhmiä ja uskonnollisia tuomioistuimia arvosteltiin jyrkästi.[117]

Deir az-Zorissa paikallisia neuvostoja pidettiin hyvinä, vaikka niitä arvosteltiin kyvyttömyydestä asioiden hoidossa. Puolet suhtautui sekä FSA-ryhmiin että aseellisiin islamistiryhmiin neutraalisti tai kielteisesti. Puolet piti uskonnollisia tuomioistuimia hyvänä asiana, kun taas puolet arvosteli niitä heimopohjaisesta puolueellisuudesta ja piti maallisia tuomioistuimia parempana.[118]

Aleppon maakunnassa neljännes suhtautui paikallisiin neuvostoihin neutraalisti tai kielteisesti, osittain siksi, että aseellisten ryhmien nähtiin joillakin alueilla kaapanneen ne omiin tarkoituksiinsa. Muilla alueilla neuvostojen merkitystä pidettiin kuitenkin myönteisenä johtuen mm. hätäavusta sekä tuhoutuneiden rakenteiden uudelleenrakentamisesta. Arvio FSA-ryhmistä oli ristiriitainen. Toisten mielestä ryhmät sekaantuivat järjestöjen työhön, toiset taas pitivät FSA-ryhmien antamaa logistiikkatukea hyvänä asiana. Valtaenemmistö suhtautui kielteisesti uskonnollisiin tuomioistuimiin, koska niitä pidettiin demokratian vastaisina laitoksina, jotka harjoittivat korruptiota uskonnon nimissä. Raportin mukaan tuloksen merkittävyyttä alleviivaa se, että toimivia maallisia oikeuksia ei alueella käytännössä ole.[119]

Idlibissä paikallisia neuvostoja pidettiin sekä tarpeettomina että hyödyllisinä. Samoin suhtauduttiin FSA-ryhmiin, joita osa piti pelkkinä vallantavoittelijoina, kun taas osan mielestä FSA-ryhmät suojelivat väestöä ja julkisia instituutioita sekä ratkoivat yhteiskunnallisia ongelmia. Yllättävä tulos oli, että Idlibissä lähes kolmannes suhtautui neutraalisti jopa aseistettuihin ääriryhmiin. Raportti tulkitsee tämän johtuvan pelosta.[120] Osa järjestöistä suhtautui uskonnollisiin tuomioistuimiin kielteisesti, mutta monet kannattivat niitä, koska maallisia tuomioistuimia ei monin paikoin ollut.[121]

Haman maakunnassa paikallisia neuvostoja pidettiin hyvinä. Puolet piti FSA-ryhmien merkitystä neutraalina, kun taas puolet piti sen merkitystä myönteisenä johtuen ryhmien tarjoamasta suojelusta. Siinä määrin kuin maallisia tuomioistuimia oli, niitä pidettiin hyvinä. Ääriryhmien merkitystä pidettiin kielteisenä.[122]

3. Syyrialainen vapauden peruskirja

Tällä hetkellä vaikuttaa selvältä, että aseellisten ja etenkin islamististen aseellisten ryhmien valta-asema säilyy ainakin niin pitkään kuin taistelut jatkuvat, ja varmaan sen jälkeenkin. Aseelliseen toimintaan kriittisesti suhtautuvat ovat kuitenkin jatkuvasti ylläpitäneet valmiutta nostaa poliittiset tunnuksensa, jos ja kun aseet jonain päivänä vaikenevat. Demokraattisen vallankumouksen ensimmäisiin järjestäytyneisiin voimiin kuuluvat paikalliset koordinaatiokomiteat ovat yhdessä Free Syria Foundationin kanssa työstäneet Etelä-Afrikan vapautusliike ANC:n esimerkin mukaista vapauden peruskirjaa (Freedom Charter).

”Vuoden 2013 syyskuun 1. päivän ja vuoden 2014 elokuun 31. päivän välisenä aikana yli 100 syyrialaista aktivistia työskenteli yhteistyössä paikallisten koordinaatiokomiteoiden kanssa Syyriassa, FREE-Syria -säätiön ohjauksessa. Teimme lukuisia syyrian kansalaisten henkilöhaastatteluja sekä maan sisällä, naapurimaissa sekä ulkomailla elävien syyrialaisten keskuudessa. Sen jälkeen pyysimme riippumatonta kansainvälistä järjestöä (joka on erikoistunut kyselytutkimusten analyysiin) käsittelemään työmme tulokset. Kattavan kyselymme tulokset on koottu vapauden peruskirja -dokumentiksi.”[123]

Kaikkiaan haastatteluja tehtiin yli 50,000, mukaanlukien ulkomailla pakolaisuudessa elävät. Haastattelun yhteydessä käytettiin lomaketta, jossa oli kahdeksantoista kysymyksen muotoon aseteltua väitelausetta, joihin ruksattiin vastaukseksi ”samaa mieltä” tai ”eri mieltä”. Vastaajien osuudet kuhunkin kysymykseen on ryhmitelty maakunnittain, ja lisäksi ulkomailla asuvilla (mukaanlukien pakolaiset) on oma kategoriansa.

73 prosenttia haastatelluista oli miehiä ja 27 prosenttia naisia. 62 prosenttia ilmoitti uskonnokseen islamin, 36 prosenttia ei vastannut kyselyssä tähän kohtaan. Etnistä alkuperää kysyvään kohtaan 43 prosenttia vastasi olevansa arabeja, 50 prosenttia ei vastannut tähän kysymykseen. Vastausten perusteella laadittiin vapauden peruskirja, jonka keskeinen sisältö käy ilmi seuraavista vastauksista.

94 prosenttia vastaajista oli samaa mieltä siitä, että ”kaikilla syyrialaisilla on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet uskonnosta, etnisestä alkuperästä tai sukupuolesta riippumatta”.

96 prosenttia vastaajista oli samaa mieltä siitä, että ”oikeuslaitoksen on oltava riippumaton eikä sen tule olla alisteinen muille auktoriteeteille tai erityisryhmille”.

97 prosenttia vastaajista oli samaa mieltä siitä, että ”kaikki syyrialaiset ovat tasa-arvoisia lain edessä”.

86 prosenttia vastaajista oli samaa mieltä siitä, että ”jokaisella syyrialaisella on oikeus äänestää ja asettua ehdolle poliittisiin tehtäviin”. Noin puolet vastaajista Damaskoksessa ja Latakiassa oli tästä kysymyksestä eri mieltä. Ulkomailla asuvien (mukaanlukien pakolaiset) keskuudessa noin 35 prosenttia oli väitteestä eri mieltä, ja Homsissa ja Deir ez-Zorissa eri mieltä olevien osuus oli noin neljännes.[128]

Kysyttäessä naisten oikeuksista 84 prosenttia vastaajista kannatti naisten oikeutta työskennellä, 90 prosenttia naisten oikeutta opiskeluun, ja 60 prosenttia kannatti naisten oikeutta äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa. Naisten ääni- ja vaalioikeutta kannatettiin vähiten Aleppon ja Idlibin maakunnissa (noin kolmannes kannatti); 50 prosentin kannatukseen tai sen alle jäätiin lisäksi Hamassa, Homsissa, Dara’assa ja Damaskoksen esikaupungeissa. Korkeinta naisten ääni- ja vaalioikeuden kannatus oli Raqqassa, Tartusissa sekä Turkissa asuvien syyrialaisten keskuudessa (kaikissa noin 90%).[129]

92 prosenttia kannatti samaa palkkaa samasta työstä miehille ja naisille.[130]

Yli 70 prosenttia kannatti oikeutta perustaa poliittisia puolueita, kansalaisjärjestöjä sekä ammattiyhdistyksiä.[131]

92 prosenttia kannatti sitä, että syyrialaisilla on oikeus käyttää omaa äidinkieltään.[132]

97 prosenttia kannatti sitä, että armeijan tulee suojata maan rajoja mutta sen ei tule puuttua politiikkaan, talouteen tai yleensä yhteiskunnalliseen elämään.[133]

Kun kysyttiin Syyrian rajoista, 54 prosenttia kannatti nykyisiä rajoja, 37 prosenttia kannatti tämän lisäksi Israelin miehittämien alueiden liittämistä Syyriaan; muutama prosentti kannatti itsenäistä tai autonomista kurdivaltiota.[134]

4. Kansalaisyhteiskunnan mahdollisuudet

Syyrian vallankumouksen kannattajien puheissa ja kirjoituksissa esiintyy usein käsite ”vapautetut alueet”. Esimerkiksi Leila al-Shami kirjoittaa:

”Kun puhumme ’vapautetuista alueista’ (liberated areas), se on muutakin kuin retoriikkaa. Aleppossa on nyt[135]uhattuna ne lukuisat paikalliset neuvostot, jotka pitävät huolta kunkin alueen hallinnosta ja jotka ovat tuottaneet palveluita paikalliselle väestölle valtion hävittyä. Puhe on yli 100 kansalaisjärjestöstä (maan toisiksi suurimmasta kansalaisjärjestöjen keskittymästä). Näihin kuuluu mm. 28 vapaata mediaryhmää, naisten järjestöjä ja hätäapujärjestöjä kuten Kansalaisten puolustusjärjestö (Civil Defense Force). Mukana on myös sivistyksellisiä järjestöjä kuten Kesh Malek joka tuottaa ei-ideologista koulutusta lapsille, usein ihmisten kellareissa, jotta varmistettaisiin koulunkäynnin jatkuminen pommituksista huolimatta. Assadin totalitaarisen valtion alaisuudessa itsenäisiä kansalaisjärjestöjä ei ollut olemassa, kuten ei myöskään itsenäisiä medioita ollut. Mutta vapaassa Aleppossa harjoitetaan demokratiaa, kun ihmiset järjestäytyvät ja järjestävät itse miten hallitsevat omia yhteisöjään. Minulle tämä edustaa vallankumouksen alkuperäisiä tavoitteita.”[136]

Oman arvioni mukaan tässä kuvauksessa esitellyt asiat pitävät paikkansa, mutta keskeistä on, että tämänkaltaisista vallankumousta puolustavista kirjoituksista jää useimmiten pois se, miten ”vapaassa Aleppossa harjoitettua demokratiaa” käytännössä rajoitetaan. Luonnollisestikin sitä rajoittavat eniten Assadin hallituksen tynnyripommitukset (ja äskettäin kaupungin ympärille suljettu piiritysrengas), joilla hallitus yrittää nimenomaisesti tuhota kapinallisten käsiin jääneiden alueiden mahdollisuuden pystyttää toimivia, hallituksesta riippumattomia rakenteita. Tässä mielessä on perusteltua keskittää huomio nimenomaan hallituksen toimiin. Mutta kokonaiskuva vääristyy pahoin, jos pois jätetään kapinallisten keskuudessa vallitsevat ristiriidat ja vihamielisyydet. Kapinallisista löytyy niin vallankumouksellisia kuin vastavallankumouksellisiakin voimia, eikä ainoastaan Assadin hallitus edusta ”vapaassakaan Aleppossa” potentiaalista tai jo nyt todellista hirmu- ja/tai mielivaltaa.

On tuhat kertaa parempi ja asian itsensä kannalta uskottavampaa kuulla epämiellyttävät tosiasiat jonkin asian puolustajien suusta kuin jättää näiden piirteiden esittely sen vastustajien huoleksi. Mielestäni tämä tulisi ottaa huomioon myös lyhyissä teksteissä ja haastatteluissa, ja siinä mielessä en pidä esim. yllä lainattua haastattelua onnistuneena. Arvioni mukaan se antaa aivan liian myönteisen kuvan siitä, millaista elämä on hallituksen kontrollin ulkopuolisessa Aleppossa. Aseistettujen islamistien ylivalta Pohjois-Syyriassa on selvä asia, ja kuten tämän kirjoituksen Syyrian islamisteja käsittelevässä kakkososassa myöhemmin kuvataan, kapinallisalueilla laajalti vallitsevat sharia-oikeusistuimet rajoittavat vuonna 2011 alkaneen vallankumouksen alkuperäisten tavoitteiden saavuttamista merkittävästi.

Vaikka analyyttisesti voi olla perustelua jakaa tilanne ideaalityyppeihin – esimerkiksi kapinalliset hyviin ja pahoihin kapinallisiin, vallankumouksellisiin ja vastavallankumouksellisiin jne. – niin käytännössä tällaisen erottelun viljeleminen ei auta kovin pitkälle tai ole tilannetta valaisevaa, sillä tosielämässä kaikki menee aina kuitenkin enemmän tai vähemmän sekaisin. Jos tämä sekavuus jätetään lukijalta piiloon keskittymällä vain ”pääristiriitaan”, joka mahdollistaa yksinkertaistavan puheen mustasta ja valkoisesta, niin totuuden kuitenkin jossain vaiheessa paljastuessa koko hommassa alkaa tuntua kusetuksen maku.

Myös Robin Yassin-Kassab käyttää käsitettä ”vapautetut alueet”, mutta esim. haastattelussaan kanadalaisen Free City Radion taajuudella hän tekee vähimmän vaadittavan, eli määrittelee käyttämänsä käsitteen. ”Vapautetut alueet” ovat yksinkertaisesti vain alueita, jotka eivät ole ISIS:in tai Assadin hallussa.

”Tällä hetkellä Syyrian vapautetuilla aluella on yli 400 paikallista neuvostoa – ”vapautetulla” tarkoitan alueita jotka eivät ole Assadin hallituksen tai ISIS:n hallussa – alueilla jotka ovat muiden opposition aseellisten ryhmien hallussa, islamisteista FSA-ryhmiin, noilla alueilla on yli 400 paikallista neuvostoa. Yhteisöt ovat järjestäytyneet noilla alueilla mitä vaikeimmissa olosuhteissa pommien pudotessa heidän päälleen, joillakin alueilla nälkää aiheuttavan piirityksen oloissa, ihmiset ovat järjestäneet vaaleja, suurin osa näistä neuvostoista on valittu demokraattisesti. Tarina on huikea. Alueilla on myös koettu ruohonjuuritason kulttuurin (popular culture) räjähdys, on keskustelua, yli 60 vapaata sanomalehteä maassa, jossa muutama vuosi sitten kaikki oli valtion hallinnassa, useita vapaita radioasemia, paljon mielenkiintoisia asioita, joista meidän tulisi olla tietoisia […]”[137]

Tämä ei silti vielä juurikaan kuvaile kapinallisalueiden sisäisiä vaikeuksia eikä anna kuulijalle mahdollisuutta itse päätellä, mitä ”vapaa Aleppo” tarkoittaa ja onko nimitys osuva vai ei. Asian laita tulee jonkin verran paremmin ilmi Yassin-Kassabin alustuksesta Syria Solidary UK:n tilaisuudessa viime maaliskuussa. Hänen mukaansa islamistiset ryhmät ovat samanaikaisesti sekä vallankumouksellisia että vastavallankumouksellisia. Vallankumouksellisia ne ovat sikäli kuin ne taistelevat Assadia vastaan, suojelevat paikallista väestöä hallituksen joukoilta ja mahdollistavat ja/tai sallivat kansalaisjärjestöjen toiminnan hallussaan olevilla alueilla. Hän tähdentää, että myös jyrkät islamistijärjestöt kuten Saudi-Arabian tukema Jaysh al-Islam sekä Turkin tukema Ahrar al-Sham enimmäkseen sallivat paikallisten neuvostojen, naisten keskusten, vapaiden sanomalehtien ym. toiminnan alueillaan. Tässä mielessä ne ovat Yassin-Kassabin mukaan ”paljon parempia” kuin Syyrian hallitus tai ISIS.

”On pakko sanoa, että kaikki neuvostot eivät suinkaan ole täydellisiä. Monet eivät ole kovin demokraattisia, ja joidenkin kohdalla, jopa silloin kun ne on valittu vaaleilla, tapahtuu niinkuin missä tahansa muuallakin voi tapahtua, että ne menettävät toimintakykynsä, koska eri ryhmäkunnat tai perhekunnat pelaavat poliittista peliä niissä ja niin edelleen.”[138]

Toisaalta aseellisten islamistijärjestöjen omat tavoitteet tekevät ne vastavallankumouksellisiksi, sillä ne tavoittelevat Syyrian muuttamista islamilaiseksi valtioksi.

Yassin-Kassab tähdentää, että Jaysh al-Islam ja Ahrar al-Sham ovat kaikesta huolimatta syyrialaisia järjestöjä, joilla on paikalliset tavoitteet, juuret ja kannattajat; järjestöt on pakko ottaa huomioon, jos ja kun Syyria yrittää järjestäytyä Assadin jälkeiseen elämään. Tässä ne eroavat ISIS:istä ja Jabhat al-Nusrasta, joilla molemmilla on globaalit islamistiset tavoitteet. ISIS on siinä mielessä helpompi vastustaja, että sen luonne miehitysarmeijana sekä äärimmäiset keinot todennäköisesti pitemmällä aikavälillä johtavat siihen, että lopulta kaikki kääntyvät sitä vastaan, mutta Nusra-rintama on käyttämiensä menetelmien suhteen paljon vaarallisempi.

”Se toimii yhteistyössä muiden aseellisten ryhmien kanssa ja ihmisten keskuudessa, ja naisten keskukset saavat toimia niissäkin kaupungeissa, joissa Nusra on vahvin aseellinen ryhmä”, Yassin-Kassab sanoi Free City Radion haastattelussa. ”Nusra on joskus aiheuttanut ongelmia, mutta yleensä ei, koska se yrittää sulautua osaksi Syyrian yhteiskuntaa, se näyttää kidutetuille syyrialaisille, että kukaan ei ole tullut teidän avuksenne, itse asiassa länsimaat toimivat avoimesti teitä vastaan, ne ovat avoimesti samaa mieltä Venäjän ja Iranin kanssa, ja tässä me olemme teidän tukenanne, muslimiveljet kaikkialta maailmasta. […] [j]a lopputuloksena heillä on nyt jonkin verran kannatusta ruohonjuuritasolla, valitettavasti. Tämä on tietenkin hyvin vaarallista syyrialaisten kannalta”.[139]

Hän vetää yhteen kapinallisalueiden kokonaistilanteen näin:

”Monien vallankumouksellisten mielestä nämä islamistiset ryhmät [erityisesti Saudi-Arabian tukema Jaysh al-Islam ja erityisesti Turkin tukema Ahrar al-Sham] ovat samanaikaisesti sekä vallankumouksellisia että vastavallankumouksellisia. Tilanne on hyvin monimutkainen. Tässä sotatilanteessa itseni kaltaiset ihmiset joutuvat sen ristiriidan riepoteltaviksi, että toisaalta tuemme näitä järjestöjä niiden taistelussa hallitusta ja sen ulkomaisia tukijoita vastaan ja omien asuinalueidensa väestön puolustamiseksi, mikä on siis se mitä ne yrittävät tehdä. Ja tunnustamme, että he ovat syyrialaisia, kyseessä olevat järjestöt ovat syyrialaisia, ne eivät ole ulkomaisia järjestöjä, ja niillä on kannattajansa, ne edustavat joitakin syyrialaisia. Ne myös sallivat […] paikallisten neuvostojen toimimisen ja vaalien järjestämisen, naisten keskusten toiminnan, vapaat sanomalehdet jne. – näiden syyrialaisten aseellisten islamistiryhmien alueilla tämänkaltainen demokraattinen kansalaisyhteiskunta saa olla olemassa. Tästä on ilmiselviä poikkeuksia, joista tunnetuin on Douman nelikon tapaus, missä neljä vallankumouksellista ihmisoikeusaktivistia, erityisesti Razan Zaitouneh, jolle kirjamme on omistettu, siepattiin [joulukuussa 2013], ja sieppauksen takana oli lähes varmasti Jaysh al-Islam, Islamilaisen rintaman jäsenryhmä Doumassa, Damaskoksen esikaupunkialueella, emmekä ole kuullet näistä neljästä sen koommin mitään. Jaysh al-Islam tietysti kiistää syyllistyneensä tekoon, se sanoo että hallitus tai joku muu ryhmä on syyllinen, mutta siepattujen perheet ja asioista perillä olevat aktivistit ovat vakuuttuneita, että sieppaaja oli nimenomaan Jaysh al-Islam. Eli on siis olemassa tällaisia karmeita autoritäärisiä suuntauksia, jotka lisäksi ovat puhuneet kaikenlaista lahkomielistä (sectarian) aina silloin tällöin, mikä auttaa Assadia vieraannuttamalla peloissaan olevia vähemmistöjä vallankumouksesta. Eli tässä mielessä ne ovat vastavallankumouksellisia. Mutta kuten sanoin, nämä järjestöt ovat paljon parempia kuin Assad tai ISIS. Sotatilanteessa ihmiset ovat valmiita sietämään niitä, ja me toivomme, että tulevaisuudessa – joka ei ole aivan lähellä – kun hallitus on kaatunut ja pommitukset ovat lakanneet, siviileistä muodostetut paikalliset neuvostot, joiden siis todella sallitaan toimia näillä alueilla, vaativat aseistettujen ryhmien aseistariisuntaa, ja koska nämä ryhmät koostuvat tavallisista syyrialaisista miehistä, uskon että että he saattavat kuunnella.”[140]

Tapahtuuko näin vai ei jää tietenkin nähtäväksi, mutta joka tapauksessa islamistijärjestöjen linjauksissa on jännitteitä, jotka vaikuttaisivat tasapainottelulta omien tavoitteiden ja sen välillä, minkä ajatellaan menevän läpi syyrialaisten keskuudessa. Vaikka islamistijärjestöjen asema on erittäin vahva, niiden riveissä taistelevien motiivit ovat usein melko maallista laatua: toimeentulo sekä halu kostaa Assadille.

Kenttätutkimusta Syyrian kapinallisten keskuudessa tehneen Charles Listerin mukaan suurin osa kapinallisista halusi vuonna 2015 samaa kuin vuonna 2011, mutta jihadistien nousu on pakottanut heidät liittoutumaan näiden kanssa.[141] Vuonna 2012 tehdyn kyselyn mukaan merkittävä osa myös islamistiryhmien taistelijoista kannatti demokratiaa: Ahrar al-Shamin ja jopa Jabhat al-Nusran taistelijoista 60 prosenttia oli sitä mieltä, että ”demokratia on parempi hallintomuoto kuin mikään muu”; Leila al-Shami ja Robin Yassin-Kassab arvioivatkin, että ”monet näistä miehistä jättävät jihadistien rivit, kun Assad kaatuu”.[142]

Toisen, yli 300 syyrialaista käsittäneen haastattelututkimuksen mukaan keskeisin syy liittyä aseellisiin islamistiryhmiin on taloudellinen; uskonnollinen motivaatio oli vahvimmillaankin vain toissijaisessa asemassa.[143]

”Tilanteessa, jossa maan talous on tuhoutunut ja työnsaantimahdollisuuksia on vähän, aseellisten ryhmien jäsenyys tarjoaa mahdollisuuden vakituiseen toimeentuloon kotitalouden ylläpitämiseksi. Kuten eräs vastaaja Idlibistä kertoi, jäsenyys aseellisessa ryhmässä on ainoa toimeentulomahdollisuus monille hänen tuntemilleen henkilöille” .[144] Islamistiset ryhmät maksavat myös korkeampia palkkoja (300–400 dollaria kuukaudessa) kuin FSA (n. 100 dollaria kuukaudessa).[145]

Jos alueella toimii useita aseellisia ryhmiä, ei liikkuminen niiden välillä ole tavatonta, vaikka ryhmät edustaisivat melko erilaisiakin suuntauksia. Yhden haastateltavan mukaan

”Eräs tapaamani 18-vuotias tyyppi taisteli Vapaan Syyrian armeijan riveissä vuorilla turkmeenien alueella. Kahden päivän taistelujen jälkeen ryhmältä loppuivat ammukset. Hän pysyi vuorilla vielä kaksi päivää ja odotti hallituksen joukkojen löytävän hänet milloin tahansa. Hänen onnistui kuitenkin paeta Jabhat al-Nusran alueelle, missä [ryhmä] tarjosi hänelle ammuksia ja palkan. Hän ei uskonut [ryhmän] ideologiaan, mutta [sillä] oli hänen tarvitsemiaan ammuksia.”[146]

Myös halu kostaa hallitukselle sen pommituksista aiheutuneet henkilökohtaiset menetykset on keskeinen tekijä.[147] Tällöin aseellisen ryhmän valintaan vaikuttaa paljon se, mikä on kunkin ryhmän maine ja tehokkuus Assadin vastaisessa taistelussa. Tutkimuksen mukaan tämä syy on erityisen vahva puhuttaessa syistä liittyä Jabhat al-Nusraan.[148]

Jabhat al-Nusran koko strategia on perustunut yrityksiin tasapainoilla tällaisten tekijöiden ja omien ideologisten tavoitteiden välillä. Sen sijaan että se ISIS:n tavoin olisi pyrkinyt oikeaksi katsomaansa tavoitteeseen suorinta ja nopeinta reittiä seurauksista välittämättä, se on pyrkinyt pitämään globaalin jihadismin tavoitteensa piilossa ja jopa venyttämään islamilaista lakia, jos sen on arvioitu edistävän hyväksyttävyyden kasvamista ja siten pitemmän aikavälin tavoitteiden saavuttamista.[149] Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on Jabhat al-Nusran eroaminen al-Qaidasta (tämän suostumuksella) ja järjestön uudelleennimeäminen Jabhat Fatah al-Shamiksi. [150] Linjaus ei ilmeisesti kuitenkaan ole miellyttänyt al-Nusran radikaalimpaa siipeä, sillä esimerkiksi Christian Science Monitorin haastatteleman al-Nusra -komentajan mukaan osa hänen alaisistaan on jo saanut tarpeekseen vähittäisten muutosten strategiasta ja vaatii sharian toteuttamista välittömästi.[150b]

Ahrar al-Sham on toinen mielenkiintoinen esimerkki tasapainoilusta. Tämän erittäin vaikutusvaltaisen salafistijärjestön johtaman Islamilaisen rintaman (Islamic Front, IF) edustajat ovat esimerkiksi ilmoittaneet kannattavansa islamilaisen valtion perustamista, mutta toisaalta he ovat sanoneet myös, etteivät halua viedä linjaansa läpi väkisin, vastoin ihmisten tahtoa.[151] Islamilaista rintamaa paljon suuremman yhteenliittymän, marraskuussa 2014 perustetun Vallankumouksellisen komentoneuvoston (Revolutionary Command Council, RCC) – joka käytännössä on korvannut Islamilaisen rintaman ja jonka vahvin järjestö myös on Ahrar al-Sham – perustamisjulistuksessa mm. luvattiin kunnioittaa ”Syyrian moninaista yhteiskunnallista kudelmaa, jossa kaikki sen [etniset ja uskonnolliset] osatekijät nauttivat vapaudesta ja oikeudesta”.[152] Ahrar al-Sham on ollut yksi suurista esteistä Jabhat al-Nusran ja al-Qaidan tavoitteille perustaa Syyriaan islamilainen emiraatti,[152b] ja toisin kuin esimerkiksi al-Nusra, se on myös pyrkinyt esiintymään länteen päin vastuullisena, maltillisena toimijana, jonka kanssa voi keskustella ja päästä sopimukseen. Tästä ovat esimerkkeinä järjestön ulkomaansuhteiden johtajan ”vieraskynäkirjoitukset” (op-ed) kesällä 2015 Washington Postissa ja The Daily Telegraphissa.[153]

Epäilemättä myös ministerinpaikat sodanjälkeisessä koalitiohallituksessa kangastelevat mielissä, sillä järjestössä varmaankin arvioidaan, että puhdas kiväärilinja ei Assadia välttämättä kaada, vaan valta tulee vaihtumaan ainakin osittain jonkinlaisella ”kansainvälisen yhteisön” – eli Assadia kannattavien ja vastustavien alueellisten suurvaltojen sekä Venäjän ja Yhdysvaltain – tekemällä sopimuksella.

Jos yhtäältä ”kansainvälisen yhteisön” sekä toisaalta Assadia vastustavien tavallisten syyrialaisten aiheuttama paine saa paikallisesti suuntautuneita, syyrialaislähtöisiä islamistijärjestöjä käyttäytymään ”maltillisesti”, piilee siinä rauhan tultua ainakin jonkinlainen mahdollisuus myös demokratian ja kansalaisvapauksien kannattajille. Vaikka islamistiset voimat todennäköisimmin tulevatkin muodostamaan suurimman osan Assadin jälkeisestä hallituksesta, sotatoimien lakkaaminen johtaa yhtä todennäköisesti samaan (ehkä enempäänkin) kuin viime helmikuussa, kun jossain määrin hetkeksi toteutunut tulitauko sai kapinallisalueiden ihmiset jälleen kaduille.[154]

Viitteet:

[1] Lister 2015, kappale ’Introduction’. Tässä kirjoituksessa monet viitteet ovat kappaleisiin eivätkä sivuihin, jos kyseisen kirjan e-kirjaversio ei näytä sivuja oikein. Sori siitä!
[2] Lister 2015, kappale ’Introduction’.
[3] Aiemmin Israel tuki – sen ajan mittapuulla suhteellisesti radikaalimpaa – Hamasia kampittaakseen PLO:ta. (Fisk 2005, 390.)
[4] The Economist, 29.3.2014.
[5] Abboud 2016, luku 1, kappale ’From Ottoman to Mandate Politics’.
[6] Abboud 2016, luku 1, kappale ’French Rule and Independence’.
[7] Abboud 2016, luku 1, kappale ’French Rule and Independence’.
[8] Abboud 2016, luku 1, kappaleet ’French Rule and Independence’ ja ’From Independence to the United Arab Republic’.
[9] Abboud 2016, luku 1, kappale ’From Independence to the United Arab Republic’.
[10] Abboud 2016, luku 1, kappale ’1963 and the Rise of the Ba’ath Party’.
[11] Abboud 2016, luku 1, kappale ’1963 and the Rise of the Ba’ath Party’.
[12] Abboud 2016, luku 1, kappale ’1963 and the Rise of the Ba’ath Party’.
[13] Abboud 2016, luku 1, kappale ’1963 and the Rise of the Ba’ath Party’.
[14] Abboud 2016, luku 1, kappale ’The Ba’athist Coup’.
[15] Achcar 2013, luku 2, kappale ’The Genesis of the Specific Regional Variant of Capitalism: An Overview’.
[16] Abboud 2016, luku 1, kappale ’The Corrective Revolution and the Consolidated State’.
[16] Abboud 2016, luku 1, kappale ’The Corrective Revolution and the Consolidated State’.
[18] Achcar 2013, luku 2, kappale ’The Genesis of the Specific Regional Variant of Capitalism: An Overview’.
[19] Abboud 2016, luku 1, kappale ’Fiscal Crisis and the ’Liberalisation’ of Political and Economic Space’.
[20] Abboud 2016, luku 1, kappaleet ’Fiscal Crisis and the ’Liberalisation’ of Political and Economic Space’ ja ’Bashar’s Rise’.
[21] Abboud 2016, luku 1, kappale ’Bashar’s Rise’; Lister 2015, kappale 2.
[22] Abboud 2016, luku 1, kappale ’Circumscribed Civil Society’.
[23] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 164.
[24] Emt.
[25] Abboud 2016, luku 1, kappale ’Circumscribed Civil Society’ ja luku 2, kappale ’The Syrian Opposition’.
[26] Abboud 2016, luku 1, kappale ’Circumscribed Civil Society’.
[27] Abboud 2016, luku 2, kappale ’Beginnings of the Uprising’; Lister 2015, kappale 1.
[28] Abboud 2016, luku 2, kappale ’Beginnings of the Uprising’.
[29] Abboud 2016, luku 1, kappale ’Prelude to an Uprising?’.
[30] Abboud 2016, luku 2, ’Social and Political Backgrounds of the Protesters’.
[31] Abboud 2016, luku 2, kappale ’LCCs and the Problem of Mobilization’.
[32] Emt.
[33] Emt.
[34] Emt.
[35] Emt.
[36] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 57.
[37] Emt., 58.
[38] Emt.
[39] Kahf 2013, s. 11.
[40] Kahf 2013, s. 12.
[41] Emt.
[42] Kahf 2013, s. 15.
[43] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 61–62.
[44] Emt., 62.
[45] Achcar 2016, luku ’Syria’, kappale ’Turkey’s and the Gulf Monarchies’ Preferred Friends’ ja ’The Syrian Predicament’.) Achcar myös panee merkille, että ne, jotka muuten vastustavat Yhdysvaltain puuttumista muiden maihin asioihin anti-imperialististen periaatteiden johdosta (esim. Libyassa), ovat olleet melko hiljaa siitä, että Yhdysvallat toimii käytännössä YPG:n ilmavoimina. ”Nämä [Libyan pommituksia vastustaneet] ’anti-imperialistit’ onnistuivat vain mumisemaan jotain tai vaikenivat kokonaan, kun Yhdysvaltain ilmaiskut pyrkivät murtamaan ISIS:n saarron Kobanên kurdikaupungin ympäriltä ja kun Yhdysvallat pudotti aseita kaupunkia puolustaneille PYD:n joukoille. He eivät sanoneet mitään, kun PYD:n johto ja Kobanên kaupungin paikallisjohto kiittivät Yhdysvaltain hallitusta ja sen johtamaa koalitiota lämpimästi saamastaan tuesta. […] Tämänkaltaisen ’anti-imperialistisen vasemmistolaisuuden’ ainoa logiikka on, että vaarassa oleva, epätoivoisesti mistä tahansa apua saamaan pyrkivä väestö on tukemisen arvoinen vain silloin, kun sen johto jakaa ’anti-imperialistien’ kannattaman ideologian.” (Achcar 2016, luku ’Syria’, kappale ’The Syrian Predicament’.)
[46] Kahf 2013, s. 14.
[47] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 68–69; Aziz 2013.
[48] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 70.
[49] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, s. 77.
[50] Emt., 78–79.
[51] Emt., 82–83.
[52] Emt.
[53] Kahf 2013, 15.
[54] Lister 2015, kappale 5.
[55] Kahf 2013, 15.
[56] Syyrian vallankumouksessa prikaateiksi nimitetään monenlaisia aseellisia ryhmiä niiden koosta riippumatta. Hyvin pienetkin ryhmät voivat siis olla ”prikaateja”.
[57] Kahf 2013, 15.
[58] Kahf 2013, 15, 16.
[59] Kahf 2013, 16.
[60] Kahf 2013, 18.
[61] al-Shami & Yassin Kassab 2016, 87.
[62] Emt., 99.
[63] Emt., 92–93.
[64] Emt., 97.
[65] Kahf 2013, 18.
[66] Lister 2015, kappale 5, 6.
[67] Kahf 2013, 22.
[68] Emt., 24.
[69] Gopal 2012.
[70] Emt., 38.
[71] Emt., 40–41.
[72] Emt., 41.
[73] Syyrian kansallista neuvostoa (national council) ei tule sekoittaa Syyrian kansalliseen koalitioon (national coalition), vaikka niillä onkin sama kirjainlyhenne (SNC). Kansallinen neuvosto on jäsenenä kansallisessa koalitiossa, ts. jälkimmäinen on edellistä laajempi yhteistyöelin. Useimmin – esimerkiksi Geneven rauhanneuvotteluiden yhteydessä – viittauksella SNC:hen tarkoitetaan jälkimmäistä, laajempaa yhteenliittymää.
[74] Emt., 42.
[75] Munif 2013.
[76] Munif 2013, 2014a, 2014b.
[77] Munif 2013, 2014a, 2014b.
[78] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, 136.
[79] Emt., s. 70–71.
[80] Munif 2013, 2014a, 2014b.
[80] Emt.
[81] Munif 2013.
[82] Gopal 2012.
[83] Munif 2013, 2014a, 2014b.
[84] Munif 2013, 2014a, 2014b.
[85] Ilmeisesti elokuussa 2013.
[86] Munif 2013, 2014a, 2014b.
[87] Khalaf ym. 2014, 41.
[88] Munif 2014b.
[89] Munif 2013.
[90] Emt.
[91] Munif 2013.
[92] Munif 2014a.
[93] Emt.
[94] Munif 2014b.
[95] Munif 2014a.
[96] Rudaw, 1.8.2016; Syria Direct, 19.7.2016; Middle East Eye, 21.7.2016; Middle East Eye, 11.6.2016; EA Worldview 1.6.2016; Atlantic Council 1.6.2016; al-Monitor 14.6.2016; Kurdish Daily News, 26.6.2016;
[97] Khalaf ym. 2014.
[98] Emt., 12.
[99] Emt., 4, 19.
[100] Emt., 4.
[101] Emt., 6; Abboud 2016, luku 1, kappale ’Circumscribed Civil Society’, 57–58.
[102] Khalaf ym. 2014, 7.
[103] Kerrankin sanan myönteisessä merkityksessä!
[104] Khalaf ym. 2024, 7–8.)
[105] Emt., 9.
[106] Emt., 9.
[107] Emt.
[108] Emt., 16.
[109] Emt., 21.
[110] Emt., 22.
[111] Emt., 21.
[112] Emt., 23.
[113] Emt., 29.
[114] Emt., 31.
[115] Emt., 32.
[116] Emt.
[117] Emt., 38.
[118] Emt., 39.
[119] Emt., 39.
[120] Emt., 39.
[121] Emt., 40.
[122] Emt.
[123] Freedom Charter 2014, 6. Ks. myös Pulse Median tekemä haastattelu 6.4.2015.)
[124] Emt., 7.
[125] Emt., 9.
[126] Emt., 12.
[127] Emt., 13.
[128] Emt., 16.
[129] Emt., 19.
[130] Emt., 20.
[131] Emt., 22.
[132] Emt., 23.
[133] Emt., 24.
[134] Emt., 25.
[135] Teksti on kirjoitetty helmikuussa 2016, mutta Aleppon tilanne on edelleen vaikea ja itse asiassa vaikeutunut ainoan opposition hallussa olevan, kaupunkiin johtavan tien sulkemisen jälkeen.
[136] al-Shami 25.2.2016.
[137] Free City Radio, helmikuu 2016 (2:40).
[138] Pulse Media, 21.3.2016 (ensimmäinen video, 33:26).
[139] Free City Radio, helmikuu 2016 (22:00). Ks. myös Charles Listerin 50-sivuinen Jabhat al-Nusra -analyysi Profiling Jabhat al-Nusra.
[140] Emt., (15:57).
[141] Lister 2015, kappale ’Preface’.
[142] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, 127–28.
[143] Aubrey ym. 2016, 4.
[144] Emt., 8.
[145] Emt., 9.
[146] Emt., 9. Ks. myös Syria Directin uutinen, jonka mukaan Etelä-Syyriassa tilanne on sama. ”Monille islamistisiin prikaateihin liittyville säännöllinen palkanmaksu on yhtä tärkeä liittymissyy kuin halu taistella hallitusta vastaan.” (Syria Direct, 27.7.2016.)
[147] Emt., 10.
[148] Emt., 11.
[149] Lister 2015, kappale 5.
[150] Viime torstaina (28.7.2016) Jabhat al-Nusran johtaja al-Jolani ilmoitti, että järjestö eroaa al-Qaidasta. Kyseessä on kuitenkin lähinnä taktinen veto, sillä ero tapahtuu al-Qaidan johtaja al-Zawahirin siunauksella. Siirron tarkoituksena on hälventää al-Qaida -jäsenyyteen liittyviä epäilyjä Syyrian muiden kapinallisryhmien keskuudessa, siten vahvistaa järjestön asemaa kapinallisten keskuudessa ja sitä kautta yleisemminkin. (Foreign Policy 28.7.2016; Middle East Eye, 28.7.2016.)
[150b] Cristian Science Monitor, 28. heinäkuuta 2016.
[151] al-Shami & Yassin-Kassab 2016, 123.
[152] Lister 2015, kappale 12. Ks. myös Barber 13.12.2014.
[152b] Cristian Science Monitor, 28. heinäkuuta 2016. Jo Islamilainen rintama oli tammikuussa 2014 julkaissut (ISIS:iin liittyen) tiedotteen, jossa se kieltäytyi yhteistyöstä kaikkien sellaisten ryhmien kanssa, jotka väittävät olevansa valtio. (Lister 2015, kappale 9.)
[153] Lister 2015, kappale 15.
[154] al-Monitor, 9.3.2016; Syria Deeply, 24.6.2016; Syria Freedom Forever (2016).

Lähteet:

Abboud, Samer N. 2016. Syria. Polity Press, Cambridge. (ekirja)

Achcar, Gilbert. 2013. The People Want. A Radical Exploration of the Arab Uprising. University of California Press. (ekirja)

al-Monitor. 9.3.2016. How Syrian cease-fire has reignited spark of the revolution. (Katsottu 2.8.2016.)

al-Monitor. 14.6.2016. Can US-backed offensive bring back residents to Syria’s Manbij? (Katsottu 2.8.2016.)

al-Shami, Leila. 25.2.2015. The Assault on Aleppo. (Katsottu 27.7.2016.)

al-Shami, Leila & Yassin-Kassab, Robin. 2016. Burning Country. Syrians in Revolution and War. Pluto Press.

Atlantic Council. 1.6.2016. Holding Territory Taken From ISIS in the Manbij Pocket. (Katsottu 2.8.2016.)

Aubrey, Meg; Aubrey, Rosie; Brodrick, Frances; Brooks, Caroline. May 2016. Why Young Syrians Choose to Fight. Vulnerability and resilience to recruit. International Alert. (pdf) (Katsottu 2.8.2016.)

Aziz, Omar. 2013. A Discussion Paper on Local Councils in Syria. (Katsottu 27.7.2016.)

Barber, Matthew. 13.12.2014. ’Will the Revolutionary Command Council be Syria’s New Rebel Government?Syria Comment. (Katsottu 2.8.2016.)

Christian Science Monitor. 28.7.2016. Why Al Qaeda just got jilted in Syria. (Katsottu 1.8.2016.)

EA Worldview. 1.6.2016. Syria Feature: US — Manbij Offensive v. ISIS Has Begun…But Few Kurds Involved. (Katsottu 2.8.2016.)

Fisk, Robert. 2005. The Great War for Civilization. The Conquest of the Middle East. Vintage Books.

Foreign Policy. 28.7.2016. The Nusra Front is Dead and Stronger than Ever Before. (Katsottu 29.7.2016.)

FREE-Syria Foundation & Local Coordination Committees. 13.10.2014. Freedom Charter. (pdf) (Katsottu 27.7.2016.)

FREE-Syria Foundation & Local Coordination Committees. 2014. English Freedom Charter Report (pdf) (Katsottu 27.7.2016.)

Gopal, Anand. 2012. ’Welcome to Free Syria. Meeting the rebel government of an embattled country’. Harpers Magazine, August 2012. (pdf) (Katsottu 27.7.2016.)

Kahf, Mohja. 2013. Then and Now. The Syrian Revolution to Date. A young nonviolent resistance and the ensuing armed struggle. Friends for a Nonviolent World, St. Paul. (pdf) (Katsottu 27.7.2016.)

Khalaf, Rana; Ramadan, Oula; Stolleis, Friederike. 2014. Activism in Difficult Times. Civil Society Groups in Syria 2011–2014. Badael Project & Friedrich-Ebert-Stiftung. (pdf) (Katsottu 27.7.2016.)

Kurdish Daily News. 26.6.2016. SDF Fighters Establish Control over 50% of Manbij City in Aleppo Province. (Katsottu 2.8.2016.)

Lister, Charles R. 2015. The Syrian Jihad. The Islamic State and the Evolution of an Insurgency. Oxford University Press. (ekirja)

Lister, Charles. 2016. Profiling Jabhat al-Nusra. Analysis Paper No 24, July 2016. Brooking Institution. (pdf)

Lund, Aron. 3.1.2016. The Ten Most Important Developments in Syria in 2015 (Katsottu 27.7.2016.)

Middle East Eye. 11.6.2016. Syrian Arabs around Manbij overjoyed IS vanquished, welcome SDF, Kurds. (Katsottu 2.8.2016.)

Middle East Eye. 21.7.2016. US loosening engagement rules for civilian areas in Syria: Monitor. (Katsottu 2.8.2016.)

Middle East Eye. 28.7.2016. Nusra Confirms split with al-Qaeda ’to protect Syrian revolution’. (Katsottu 29.7.2016.)

Munif, Yasser. 2013. ’Syria’s revolution behind the lines’. Socialist Review, October 2013. (Katsottu 27.7.2016.)

Munif, Yasser. 2014a. ’Manbij, a Success Story in the Liberated Areas’. The Syrian Observer. 22.1.2014. (Katsottu 27.7.2016.)

Munif, Yasser. 2014b. ’A Different View of Syria’. The Struggle. (YouTube, katsottu 27.7.2016.)

Pulse Media. 6.4.2015. What Do Syrians Want? The Syrian Freedom Charter. (Katsottu 27.7.2016.)

Pulse Media, 21.3.2016. With Syria Solidarity UK. (Katsottu 27.7.2016.)

Radio Free City. Helmikuu 2016. Interview — Robin Yassin-Kassab on the book ’Burning Country: Syrians in Revolution and War’. (Katsottu 27.7.2016.)

Rudaw. 1.8.2016. SDF now control 40 percent of Manbij city, says conflict monitor. (Katsottu 2.8.2016.)

Syria Freedom Forever. 2016. Tulokset hakusanalla ’demonstrations’. (Katsottu 2.8.2016.)

Syria Deeply. 24.6.2016. Marat al-Numan: the Thorn in al-Nusra’s Side. (Katsottu 2.8.2016.)

Syria Direct. 29.2.2016. Fearing bombardent amidst ambiguous ceasefire, residents in west Aleppo town tell Nusra to ‘get out’. (Katsottu 2.8.2016.)

Syria Direct. 14.4.2016. Aleppo doctors on strike after brigade reportedly murders colleague: ‘We won’t go back to work until the killer is held accountable’. (Katsottu 2.8.2016.)

Syria Direct. 19.7.2016. US-led coalition purportedly levels northeast Aleppo school with internally displaced Syrians inside. (Katsottu 2.8.2016.)

Syria Direct. 27.7.2016. Stalemates, defections and shifting alliances: Syria’s restive south at crossroads. (Katsottu 29.7.2016.)

The Economist. 29.3.2014. Who’s in Charge?. (Katsottu 18.6.2016.)

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *