Talous, instituutiot ja kulttuuri – Philip Mirowskin haastattelu


keljukojootti

Revalvaatio julkaisee uudelleen taloustieteiden metodologiaa kriittisesti tutkineen Philip Mirowskin haastattelun taloustieteilijä Visa Heinosen kanssa vuodelta 1991. Mirowski kritisoi uusklassisen talousteorian “fysiikkakateutta” eli sen harjoittamaa metaforista käsitelainailua 1800-luvun klassisesta fysiikasta taloustieteisiin. Lisäksi keskustelu käsittelee taloustieteiden erityiskysymyksiä sekä tieteenalan suhdetta ihmistieteisiin ja fysikaalisiin tieteisiin. [1]

Philip Mirowski on taloustieteen sekä tieteen historian ja filosofian professori Notre Damen yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän teki väitöskirjansa Michiganin yliopistossa suhdannevaihtelusta Britanniassa 1700-luvulla. Mirowski on julkaissut sittemmin lukuisia artikkeleja ja muutamia teoksia taloustieteen historiasta sekä myös taloushistoriasta. Minulla oli tilaisuus esittää hänelle kysymyksiä hänen vieraillessaan Suomessa Kansantaloustieteen päivien yhteydessä helmikuussa 1991.

Mirowski alkoi opiskella elokuvantekoa mutta huomasi pian, että elokuva-ala oli tuskin mahdollinen uravalinta köyhälle työläistaustasta tulevalle opiskelijalle. Hän vaihtoi alaa antropologiaan mutta havaitsi, että antropologeilla oli jonkinlainen alemmuuskompleksi muita yhteiskuntatieteilijöitä ja erityisesti taloustieteilijöitä kohtaan. Mirowski ajatteli, että antropologian teoreettisessa perustassa oli jotain vikaa. Hän päätyi taloustieteilijäksi, koska hän piti tieteenalaa vaikeana ja kiinnostavana. Hän opiskeli Michiganin valtion kokeilevassa yliopistossa ja saattoi sivuuttaa suuren osan tavallisesti pakollisesta opetuksesta sekä kirjoista ja keskittyä niiden sijasta köyhyyden taloustieteen ja kenttätutkimuksen kaltaisiin epätavallisiin kursseihin. Mirowski kuunteli myös joitain marxilaisia opettajia. Warren Samuels oli hänen ainoa oppihistorian opettajansa ennen kandidaatin tutkinnon suorittamista.

Valmistuttuaan Mirowski päätti jatkaa kansantaloustieteen opiskelua mutta pettyi suuresti. Hän oli sitä mieltä, että taloustieteen selitykset olivat huonoja ja opetus oli heikkoa. Kaikesta huolimatta Mirowski suoritti tohtoriohjelman loppuun vaikkei ollut erityisen innostunut opiskelusta. Hän sai ensimmäisen työpaikkansa Kaliforniasta ja alkoi välittömästi opettaa taloustieteen oppihistoriaa mitä hän on sittemmin jatkanut.

Mirowskin vaikutusvaltaisimpia opettajia oli taloushistorioitsija Gavin Wright, joka on tällä hetkellä Stanfordin yliopistossa. Kun Mirowski kiinnostui tieteenfilosofiasta, Wright rohkaisi Mirowskia ja ryhtyi myös itse lukemaan Paul Feyerabendin Against Methodin kaltaisia kirjoja. Mirowski pitää itseään onnekkaana, kun hänen opettajansa antoi hänen tehdä sitä mitä hän halusi. Mirowski sanoo uskovansa sattumiin tai ainakin kykyyn löytää miellyttäviä asioita. Toinen tärkeä henkilö oli tieteenfilosofi Larry Sklar Michiganin yliopistosta.

Mirowski on sitä mieltä, että hän oppi kuitenkin eniten opiskelijakollegoiltaan. Hän kuului Union for Radical Political Economics -nimiseen yhdistykseen, joka piti kokouksia vuoroviikoin. Yhdistyksen jäsenet kokoontuivat päivällisille keskustelemaan toistensa kirjoituksista. Yhdistys oli Mirowskille tärkeämpi kuin suurin osa hänen perusopinnoistaan. Mirowski valittelee sitä, että useimmat yhdistyksen jäsenistä eivät päätyneet akateemiselle uralle. Hän arvostaa heidän älykkyyttään ja pitää heidän vaikutustaan itseensä hyvin tärkeänä.

1. Mirowskin tutkimusohjelma

– Teoksessanne (Mirowski 1989a) ja artikkeleissanne (Mirowski 1984 ja Mirowski 1987a) esitätte kaksi suurta teesiä taloustieteen kehityksestä:

  1. 1870- ja 1880-luvulla taloustieteessä oli jo havaittavissa katkos, joka merkitsi uusklassisen teorian syntyä, ja sen ajoitus sekä intellektuaalinen sisältö on selitettävissä 1800-luvun fysiikassa tapahtuneella rinnakkaisella kehityksellä. (Mirowski 1984, p. 363.)
  2. Tämän artikkelin toinen teesi on se, että uusklassisen talousteorian kova ydin on 1800-luvun puolivälin fysiikan omaksuminen jäykkänä paradigmana. Uusklassinen talousteoria on säilyttänyt tämän kovan ytimen ja vahvistanut sitä koko 1900-luvun, vaikka fysiikka on omaksunut uusia metaforia ja tekniikoita. (mts. 372.)

Milloin aloititte 1800-luvun puolivälin fysiikasta lainattujen taloudellisten metaforien tutkimusprojektinne ja miten päädyitte yllä mainittuihin tuloksiin?

– Se tapahtui täysin sattumalta. Olin taloustieteen opiskelijana Michiganin yliopistossa, jossa olin suorittanut vaadittavat kurssit ja ikävystynyt. Taloustieteen opetus ei ollut kovin kiinnostavaa. Ekonometria oli Michiganin yliopiston erikoisala. Olin sitä mieltä, että monia empirismin kysymyksiä käsiteltiin heikosti. Aloin opiskella tieteen historiaa aluksi vain harrastuksen vuoksi, koska olin jatkuvasti ollut siitä kiinnostunut ja minusta tuntui, että se oli intellektuaalisesti paljon vakavampaa. Harrastuksella ei ollut mitään tekemistä taloustieteen kanssa.

Aloitin taloustieteilijän urani taloushistorioitsijana. Minusta tuntui, että yksi harvoista avomielisistä tutkijoista Michiganin yliopiston kansantaloustieteen laitoksella oli taloushistorioitsija Gavin Wright. Hollantilainen taloushistorioitsija Ian de Vries oli aiemmin ollut opettajanani. Nämä ihmiset ainakin näyttivät lähtevän liikkeelle yrittämällä vastata joihinkin tärkeimmistä kysymyksistä. Kun tutkin taloushistoriaa, huomasin pian olevani yhä enemmän taloustieteen oppihistorian parissa. Sitä ei opetettu ollessani itse opiskelija. Väitöskirjani oli puoliksi Englannin suhdannevaihteluihin liittyvää oppihistoriaa ja puoliksi yritys arvioida ja mitata suhdannevaihtelujen ulkoisia syitä. Ensimmäiset julkaisuni koskivat myös noita kysymyksiä (Mirowski 1985). Oli selvää, että olin aina ollut kiinnostunut oppihistoriasta.

Fysiikan ja taloustieteen välinen yhteys tuli mieleeni eräänä päivänä, kun lueskelin varhaisia uusklassikoita. Havaitsin, että vaikka oppihistoriassa oli tehty paljon tutkimusta Smithistä, Ricardosta, Marxista ja Keynesistä, uusklassikoita koskevaa tutkimusta oli kovin vähän. En koskaan uskonut, että uusklassinen teoria keksittiin, koska se ei tuntunut järkevältä. Miten sellainen asia voidaan keksiä? Mitä keksimistä siinä on? Keksittiinkö jonkun yleinen hyötyfunktio? Keksittiinkö rajoitettu optimointi, joka tosin oli jo vuosisatoja vanha menetelmä? Selityksessä ei tuntunut olevan mitään järkeä.

Yhtenä päivänä minulle vain valkeni, että nämä ihmiset yrittivät jäljitellä fysiikkaa. Se tapahtui noin vain. Aluksi ajattelin, että tein jonkinlaisen virheen ja että tieteiden välillä saattoi olla vain pintapuolisia samankaltaisuuksia. Kun syvennyin enemmän asiaan, huomasin, että kysymys ei ollut pelkästään samankaltaisuudesta vaan omaksumisesta. Nuo ihmiset sanoivat sen. Asian havaitsee erityisesti, kun lukee Walrasin ja Jevonsin vähemmän tunnettuja töitä. Esimerkiksi Edgeworth ja Pareto ovat varmasti suorasukaisempia. Tuona aikana heitä ei kuitenkaan luettu Yhdysvalloissa pitkälti sen takia, että monia heidän kirjoituksiaan ei ollut vielä käännetty tai julkaistu. Tuon ajan yhdysvaltalainen taloustieteen koulutus oli luopunut kaikista kielivaatimuksista. Useimmat taloustieteilijät eivät viitsineet lukea kirjoituksia, koska ne olivat vanhentuneita tai ne oli kirjoitettu vieraalla kielellä. Minusta tuntuu siltä, että yhteyden unohtaminen oli pitkälti sattumaa. Sitä olisi vaikeampi selittää eurooppalaisessa yhteydessä. Eurooppalaiset osasivat enemmän kieliä ja heillä oli tapana lukea vanhaa tutkimusta. Itselleni selitän asian sillä, että he olivat syventyneet Smithiin, Ricardoon, Marxiin ja Keynesiin. Uskon, että kyseessä on kokonainen sattumien sarja: unohtaminen sattumalta ja sattuma, että joku fysiikan historiasta kiinnostunut yksinkertaisesti huomaisi, että kysymys oli hyvin samankaltaisista asioista, ja ottaisi vakavasti sen, mitä he sanoivat siitä mitä he omaksuivat.

Kun vihdoin päätin kirjoittaa havainnostani, olin tyrmistynyt siitä, ettei kukaan muu ollut kirjoittanut. Itse asiassa tilanne ei ole aivan sellainen. Jotkut tutkijat olivat maininneet yhteyden aiemmin. Heitä on kahdenlaisia: yhden ryhmän muodostavat entiset fyysikot kuten Tjalling Koopmans tai jotkut vähemmän tunnetut henkilöt kuten unkarilainen Andrew Pikler. Pikler kirjoitti 1950- ja 1960-luvulla joitain artikkeleita, joissa hän esitti, että uusklassinen taloustiede on kenttäteoriaa ja että sen sijasta pitäisi omaksua kvanttikenttäteoriaa. Tämän ensimmäisen ryhmän edustajat haluavat olla jäljittelijöitä. He eivät koskaan tekisi sitä, mitä olen tehnyt eli tutki perinpohjin jäljittelyn soveltuvuutta. Toinen ryhmä koostuu kriittisistä ihmisistä. Heihin kuuluvat Thorstein Veblen ja Nicholas Georgescu Roegen, jotka havaitsivat että taloustieteen luonteeseen ja muiden tieteiden vaikutukseen siihen liittyi ongelmia. Jotkut saksalaisen historiallisen koulukunnan edustajista 1800-luvun lopulla valittivat, että britit yrittivät jäljitellä luonnontieteitä. Jotkut siis huomasivat fysiikan ja taloustieteen välisen yhteyden. Toisen ryhmän ihmisillä oli se ongelma, etteivät he ymmärtäneet matemaattista fysiikkaa kyllin hyvin selvittääkseen asiaa kohta kohdalta ja esittääkseen kritiikkiä. Ensimmäisen ryhmän ihmiset olisivat kyenneet siihen, mutta koska he halusivat jäljitellä fysiikkaa, he eivät tehneet niin. Sitten on ihmisiä, jotka haluavat kritikoida, mutta koska heillä ei ole tarvittavia tietoja, he eivät kykene viemään kriitiikkiä kyllin hyvin lävitse. Mitään kolmatta ryhmää ei ole. Tilanne on kummallinen.

2. Tieteelliset metaforat

– Oletteko sitä mieltä, että taloustieteilijöiden pitäisi yksinkertaisesti ajanmukaistaa fysiikasta lainatut metaforat, luopua vanhentuneista metaforista ja jatkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Vai pitäisikö kenties etsiä täysin uutta tieteellisten metaforien lähdettä? Pitäisikö taloustieteen lähentyä muita yhteiskuntatieteitä vai olisiko biologia parempi metaforien lähde kuten usein on ehdotettu (esimerkiksi Marshall ja Veblen)? Vai onko feyerabendilainen ”kaikki käy” -metodologia paras periaate seurattavaksi?

– Olen ollut yllättynyt More Heat than Light -teokseni (Mirowski 1989a) saamasta vastaanotosta sen kysymyksen suhteen, pitäisikö meidän lainata metaforia vai ei. Pidin kohtalaisen ilmeisenä sitä, ettei idea metaforien lainaamisesta ole mielestäni hyvä. Teoksesta piti alunperin tulla trilogia. Ensimmäisestä osasta oli tarkoitus tulla tämä historiallinen osa, toisesta osasta taas Mary Douglasin [2], David Bloorin [3] ja joidenkin muiden töihin perustuvaa keskustelua metaforien siirtymisestä luonnon ja sosiaalisen elämänpiirin välillä ja kolmannen osan piti käsittää yksityiskohtaisempaa keskustelua siitä, voidaanko taloustieteessä välttää toisten tieteenalojen metaforien jäljittelyä. Kustantaja Cambridge University Press ei ollut kiinnostunut suunnitelmasta. He halusivat historiaa, koska teos oli tarkoitus julkaista historiallisessa sarjassa. Jouduin siis jättämään paljon pois teoksesta, mutta olen silti hämmästynyt. Saan paljon postia – pari kolme kirjettä kuukaudessa – fyysikoilta tai insinööreiltä tai turhautuneilta taloustieteilijöiltä, jotka haluavat testata viimeisintä jäljitelmäänsä minuun. Kun nämä ihmiset lukevat kirjani, he pitävät minua modernin fysiikan jäljittelyn kannattajana. Sitten on väkeä, jotka kysyvät: ”Jos vastustat fysiikan jäljittelyä, eikö pitäisi jäljitellä vaikkapa biologiaa sen sijasta. Ehkä pitäisi ainoastaan vaihtaa tieteenalaa.”

Minun näkemykseni on se, että vaikka en kannata luonnontieteiden jäljittelyä ollenkaan, en filosofina ole varma siitä, voitaisiinko jäljittelyyn perustumatonta ajattelua ottaa ollenkaan vastaan ja ymmärtää ja voisiko siitä tulla vakavasti otettavan talousteorian perusta meidän kulttuurissamme. Toisin sanoen mielestäni länsimainen kulttuurimme haluaa nähdä ihmiset esineinä. Selittämisen ideana on heijastaa sosiaaliseen elämänpiiriin kuvia siitä, millaisia luonnon maailma ja siinä vallitsevat lait ovat.

Antropologiassa on durkheimiläinen traditio, joka on havainnut tämän luonnon kuvien edestakaisen heijastumisen sosiaaliseen elämänpiiriin. Tradition mukaan omat sosiaalisen ajattelun kategoriamme heijastavat luonnon maailmaa koskevia tulkintoja. Mielestäni tämä ei koske ainoastaan taloustiedettä vaan on laajempi ongelma. Yleinen tieteen historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä. Yksi mieliesimerkkini on todennäköisyysteoria. Teoria saa alkunsa sosiaalisesta elämästä ja oikeusopillisesta terminologiasta, mutta se projisoidaan luonnon maailmaan ensimmäisen kerran tähtitieteen virheteoriassa. Sitten teoria palaa yhteiskuntateoriaan, kun Quetelet puhuu keskivertoihmisestä (l’homme moyenne). James Clerk Maxwell lukee Quetelet’n kirjoituksia ja tuo sen kaasuteoriaan.

Luonnon sfääristä ammentaminen yhteiskuntateorian tarpeisiin ideoita hieman muuttamalla on ollut hyvin inspiroivaa. Joskus minusta tuntuu, että lainaaminen vain jatkuu meidän kulttuurissamme. Jos tämä on totta, niin luonnontieteitä imitoimatonta taloustiedettä kehittävää ryhmää ei pidettäisi vakavana teoreettisena traditiona eikä hyväksyttäisi.

Olen kirjoittanut the Journal of Post-Keynesian Economics -lehteen artikkelin, jossa olen kehittänyt fysikaalisiin metaforiin perustumatonta arvoteoriaa. Huonoina hetkinä olen sitä mieltä, ettei se voi olla perustana selittämiselle länsimaisessa kulttuurissamme. Asiaan liittyy siis selvästi ongelma, johon ei voida antaa yksinkertaista vastausta. Siksi teoksestani (Mirowski 1989a) piti tulla trilogia. Sillä on merkitystä, millainen asianomaisten kulttuurien kuva selittämisestä on. Jos Mary Douglas on oikeassa, monet länsimaisten tutkijoiden tutkimista kulttuureista suosivat jonkinlaista naturalistista selittämisen mallia. Mitä toivoa on silloin ryhmällä ihmisiä, jotka haluavat päästä eroon fysikaalisista metaforista ja kaikista tieteellisistä metaforista?

– Miksi taloustiede näyttää toisaalta suhteellisen yhtenäiseltä ja johdonmukaiselta mutta toisaalta melko jäykältä suhteessa esimerkiksi sosiologiaan tai antropologiaan?

– Minusta tuntuu, että se liittyy asiaan, josta juuri puhuin. Sanoisin, että jos taloustiede edustaa yhteiskuntatieteiden keskuudessa toista ääripäätä sikäli, että se on ollut kiinnostunein luonnontieteiden jäljittelemisestä, niin antropologia edustaisi toista ääripäätä. Jatkumoon liittyy se tosiasia, että taloustiede näyttää tieteellisimmältä sekä johdonmukaisimmalta ja antropologia tai sosiologia taas näyttää epäjohdonmukaisimmalta. Käsitys johdonmukaisuudesta on osa ongelmaa. Johdonmukaisuuden käsitys on itsessään funktio luonnon kuvien jäljittelystä.

Tietyssä määrin matemaattisen formalismin nähdään auttavan tieteenalaa pysymään johdonmukaisena, tarkkana sekä jatkuvasti edistyvänä. Suuri osa matemaattisesta formalismista on kuitenkin luonnontieteiden jäljittelyn keskeinen väline. Useimmat, jotka alkavat harrastaa formaalia teoriaa, saavat formalisointia koskevat ideansa sovelletusta matematiikasta ja usein fysiikasta eikä heillä ole taustanaan puhtaan matematiikan koulutusta. Yhdysvalloissa on niin paljon epäonnistuneita matemaatikkoja tai fyysikkoja, jotka ovat siirtyneet taloustieteeseen ja pitäneet sitä hyvin helppona.

Miten kokonainen kulttuuri saataisiin ajattelemaan, että antropologia on oikeastaan johdonmukaisen yhteiskuntatieteen paradigma?

Jopa antropologian sisällä on suuri jännite fyysisen antropologian ja kulttuuriantropologian välillä. Kyseessä on meidän kulttuurimme jännite yhden tieteenalan sisään rakennettuna. Toiset haluavat redusoida ihmistieteen fysiologiseen ja mitattavissa olevaan puoleensa, ja toiset puolestaan korostavat ihmistieteen tulkitsevaa, lingvististä ja kulttuurista puolta, joka ei ole redusoitavissa mihinkään. Taloustiede on repinyt itsestään irti kulttuurisen puolen kokonaan, ja sitä ovat hallinneet ainoastaan reduktionistit. Katsokaa, mitkä ovat tämän seuraukset? On vaikeaa olla antropologi. Palkat ovat huonoja eikä työpaikkoja ole paljon. Taloustieteilijöitä on paljon enemmän. On tilaa myös taloustieteilijöille, joilla on filosofista kunnianhimoa.

Monet ihmiset kysyvät, miksi taloustiede ei ole tiedettä. Minä käännän kysymyksen päinvastaiseksi: miksi kulttuurimme on niin hellittämätön siinä, että taloustiede on tiedettä ja siten vaatii sitä olemaan korviketiedettä? Tämä todella toimii historiallisesti, eikö niin? Uusklassismi on hallinnut kaikkien muiden koulukuntien edellä taloustiedettä. Ilmeisesti näin on myös Suomessa. Minusta vaikuttaa siltä, että tieteenala amerikkalaistuu yhä enemmän. Tämä pätee varmasti Hollantiin, missä opetan parhaillaan. Siellä käytetetyt oppikirjat ovat samoja kuin MIT:ssa (Massachusetts Institute of Technology) tällä hetkellä. On todella hämmästyttävää, että nämä eri kieliyhteisöt tulevat niin homogeenisiksi.

Väittäisin, että niin outoa kuin se onkin, niin kaikki tapahtuu aikana, jolloin uusklassinen taloustiede tieteenalana on tosiasiassa suurissa vaikeuksissa. Yleisen tasapainoteorian rakenne on täynnä sisäisiä ongelmia, joista tieteenalan kuuluisuudet ovat hyvin tietoisia. Yleisen tasapainoteorian voima kulttuurisena ilmiönä ei kuitenkaan ole uhattuna. Se kumpuaa tieteellisyyden käsityksestä. Useimmat ihmiset ajattelevat luultavasti, että sellainen tieteenala, jolla harrastetaan paljon “sielujen kalastusta” ja johon liittyy monia teorian rakenteen vakaviin loogisiin ongelmiin perustuvia luottamuskriisejä, ei tule kulttuurisessa mielessä yhä hallitsevammaksi eri kansakunnissa. Uusklassinen taloustiede tulee yhä hallitsevammaksi, vaikka se samalla oppii tuntemaan omia rajoituksiaan. Tilanne on outo.

3. Taloustiede, talous ja yhteiskunta: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus

– Minkä projektin parissa työskentelette lähitulevaisuudessa? Mitä arvelette taloustieteessä tapahtuvan lähiaikoina? Donald McCloskey (Heinonen 1990) kritisoi taloustiedettä siitä, ettei se ole tarpeeksi empiiristä. Oletteko hänen kanssaan asiasta samaa mieltä? Minkälaista empiiristä tutkimusta taloustieteessä pitäisi tehdä?

– Olen siirtynyt työskentelemään arvoteorian parissa[4]. Toinen pääprojektini juuri nyt on koko kysymys empirismistä. Jotain tieteenalaa ei jäljitellä imitoimalla sen formalismia vaan myös siksi, että ajatellaan, että jollain tietyllä toisella tieteenalalla on hallussaan avain maailman ymmärtämiseen. Myös sitä halutaan imitoida.

Hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien uusklassikot olisivat halunneet jäljitellä sitä, mitä he ajattelivat empirismin olevan luonnontieteissä ja erikoisesti fysiikassa. Hyvin varhaisessa vaiheessa he myös joutuivat myöntämään, etteivät he kykene siihen. He totesivat esimerkiksi: “Me emme voi tehdä kontrolIoituja kokeita”. Se ei täysin pidä paikkaansa. Tosiasiassa he tarkoittivat seuraavaa: “Me emme voi/halua jäljitellä heidän empiirisiä käytäntöjään”.

Silloin on esitettävä kysymys, mitä me sitten teemme.

Alkuvaiheessa uusklassisessa tutkimusohjelmassa ei ollut minkäänlaisia empiirisiä käytäntöjä. Haastan kenet tahansa osoittamaan minulle uusklassisen työn ennen vuotta 1920, joka käyttää uusklassista hintateoriaa ja yhdistää sen jonkinlaiseen aineiston keräämiseen tai jäsenneltyyn kvantitatiiviseen tutkimukseen: kyselytutkimukseen tai minkä tahansa formaalisen tilastollisen testin käyttöön. Sellaista ei ole, koska uusklassikot eivät tiedä, mitä jäljitellä. Siksi ekonometrian synty alkoi kiehtoa minua. Sitten uusklassikot muodostivat itselleen kuvan formalisoidusta menettelytavasta, jota he alkoivat kutsua empirismiksi ja joka pohjimmiltaan tarkoitti pienimmän neliösumman regressioiden tekemistä tutkittavalle materiaalille. Empirismi tuli tarkoittamaan taloustieteessä juuri sitä. Ensiksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että pienimmän neliösumman regressioiden tekeminen ei ollut luonteenomaista tuon ajan fysiikalle. Se ei ole tyypillistä juuri muulle kuin ehkä kokeelliselle maataloustutkimukselle. Ensimmäiset uusklassikot eivät siis mene alkuperäislähteeseen tässä tapauksessa. Suuri osa Neyman-Pearson -teoriaa tulee biometriikasta ja kokeellisesta maataloustutkimuksesta. Esimerkiksi R. A. Fisher oli maataloustutkija. Tässä on ongelma. Uusklassikot eivät tarkalleen ottaen jäljitelleet kokeellisia maataloustutkijoitakaan. Mitä he sitten yrittivät tehdä?

Minusta näyttää siltä, että he keksivät tämän huvittavan tarinan, jonka mukaan hypoteesin todenmukaisuutta voidaan todella testata tilanteessa, jossa ei satunnaisteta, jota ei kontrolloida ja jossa meillä ei ole mitään hyvää dynaamista teoriaa, jonka mukaan voidaan käyttää informaatiota yli ajan ja jota voidaan korjata tilanteen muuttuessa. Kaikki tämä häviää tilastotieteen tiiviin sumun taa ikäänkuin tilastotiede itsessään olisi jonkinlaista yleistä empirismiä. Kun taloustieteilijät ovat vakuuttaneet toisensa asiasta, siitä tulee 1950-luvulla yleinen oppi, joka siirretään toisille tieteenaloille. Jos tämä tekniikka tai käytäntö on tehokasta, kertokaa minulle yksikin kiista uusklassisen taloustieteen historiassa, jonka se on ratkaissut. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Haastan kenet tahansa osoittamaan minulle sellaisen kiistan. Kyseessä ei ole kiistojen ratkaisemisen tekniikka tai hyvin perusteltu empiirinen käytäntö. Sitä ei ole varsinaisesti lainattu mistään. Sen todennäköisyysteoreettinen perusta on tosiasiassa ollut hyvin heikko ja kiistanalainen tähän päivään asti. Siis mistä tarkalleen ottaen on kysymys? Olisin melkein valmis näkemään sen konsensuksen vahvistamisen välineenä. Toisin sanoen: Toiset yritetään saada suorittamaan empiiriset pakolliset kuviot samalla tavoin kuin itse tehdään. Jos kaikki päätyvät suurinpiirtein samoihin tuloksiin, keskustelu lopetetaan. Ei ole mitään teoriaa, joka kertoisi, että olemme testanneet jotain tai saaneet selville maailmasta jonkin uuden tosiasian. Totta puhuen uusklassiset taloustieteilijät suhtautuvat hyvin ylenkatsovasti niihin, jotka yrittävät löytää uusia tosiasioita. Useimmat taloustieteilijät eivät tiedä edes sitä, miten BKT-laskelmat on tehty, ja pitävät sitä uskomattoman tylsänä puuhana. Useimmat taloustieteilijät eivät tuota omia aineistojaan. Kysymys ei siis ole uusista tosiasioista. Kysymys on eräänlaisen pakkokonsensuksen saavuttamisesta: konsensuksen, joka hajoaa hyvin helposti.

Keynesiläisten ja monetaristien välinen loputon kiista on yksi esimerkki pakkokonsensuspyrkimyksestä. Nyt uuskeynesiläiset ja rationaalisten odotusten koulukunta käyvät loputonta kiistaansa. Päättymätön sarja artikkeleita julkaistaan, joissa esimerkiksi Robert Barro esittää niin sanotun ekonometrisen mallin ja toteaa, että rationaaliset oletukset pätevät kyseisessä esimerkkitapauksessa. Joku toinen esittää jonkinlaisen metodologisen kritiikin artikkelin tilastollisesta analyysistä ja päätyy vastakkaiseen tulokseen. Sitten jälleen joku muu esittää kommentin, ja tämä jatkuu, kunnes ihmiset kyllästyvät lopullisesti.

Mitä tästä voidaan sanoa sosiaalisena ilmiönä? Ihmiset saavat artikkeleitaan julkaistuiksi aikakauskirjoissa ja he saavat työpaikkoja. Uskovatko keskustelun osanottajat todella vakuuttavansa vastustajiaan? En usko, että on ketään, joka uskoo, että ekonometria saa vastustajat joko antamaan periksi tai määrittelemään tarkemmin kiistakuppaneiden näkemysten väliset erot. Tämä on ekonometrian suuri heikkous.

Minusta näyttää siltä, että ekonometria on pääasiallisesti uusklassisen talousteorian apukeino (Mirowski esittää yksityiskohtaiset argumentit artikkeleissaan Mirowski 1989b, 1989c ja 1990 sekä Mirowski ja Sklivas 1991). Käytettävät tekniikat ovat sellaisia, joissa on kohinaa puhtaan deterministisen systeemin huipulla. Uusklassismi on puhdas deterministinen systeemi. Sillä ei ole hyvää dynamiikkaa. Sen takia sähkötekniikka on niin suosittua rationaalisten odotusten koulukunnan keskuudessa. Sähkötekniikassa on pitkälti kysymys siitä, että kohinan seasta poimitaan signaali. Niin toimii se, joka uskoo siihen, että on olemassa deterministinen, jatkuva ja vakaa suhde, jota ympäröi suuri määrä muita vaikeasti arvioitavia ilmiöitä. Tällaiseen uskoon ei ole mitään muuta syytä kuin se, että tutkija on uusklassikko ja kertoo juuri tuollaisia tarinoita. Ekonometrian harrastaminen on siis tavallaan julkinen tunnustautuminen uusklassikoksi.

Kirjoitan parhaillaan kirjaa, jonka nimeksi tulee Who’s Afraid of Random Trade? Kiinnostuin ajatuksesta, jonka mukaan todennäköisyysteorioita ei ole vain yhtä vaan monia. Talouden tarkastelussa käytettävä todennäköisyysteoria voi muuttaa tutkijan käsityksiä itse taloudesta. Lähes kaikilla tieteenaloilla vaikuttaa lisäksi laaja kulttuurinen liike, jonka mukaan maailman väitetään olevan aiemmin ajateltua indeterministisempi. Kyseessä on hyvin paljon 1900-luvun ilmiö. Uusklassikot ovat pitkälti vastustaneet sitä. Minusta tuntuu siltä, että entistä indeterministisempi tarina sosiaalisesta elämästä vastaisi pohjimmiltaan lähemmin meidän kulttuuriamme. Toisin sanoen pitäisi lakata ajattelemasta todennäköisyysteoriasta ekonometrian kontekstissa ja alkaa ajattelemaan siinä kontekstissa, mitä se sanoo meistä: Mikä on meidän suhteemme toisiimme? Mistä kaupassa on kysymys? Noita kysymyksiä tulen käsittelemään uudessa kirjassani. Lähden liikkeelle jäljittelystä ja luontoon liittyvien ideoiden käytöstä sosiaalisen elämän tarkastelussa. Kirja päättyy kysymykseen: Suostummeko edes ajattelemaan, että sosiaalinen elämä voi olla indeterministisempää kuin eloton maailma?

Kirjani tulee olemaan osaksi historiaa – todennäköisyysteorian taloustieteessä synnyttämien reaktioiden historiaa – ja osaksi filosofiaa: Millainen todennäköisyysteoria valitaan, jos tiedetään, että todennäköisyyksiä on erilaisia? Minkälaista todennäköisyysteoriaa pidetään tarkoituksenmukaisena tarkasteltaessa sosiaalista elämää, jossa pieniä merkkejä liikutellaan ja käytetään meidän taloudellisen toimintamme organisoimiseen? Jos minulta kysyttäisiin, voiko metodologi ja historioitsija tehdä myös talousteoriaa, väittäisin, että ne voivat olla yksi ja sama asia. Siinä tapauksessa ne näyttäisivät kummallisilta. On vaikea sanoa, mihin kategoriaan taloustieteessä teokseni tullaan luokittelemaan. Siinä tulee olemaan jonkin verran matematiikkaa ja historiaa. Se ei ole yksinkertaisesti teoria vaihdosta, koska on typerää väittää, että joku voi esittää vaihdon teorian. Se olisi koko yhteiskunnan eikä yksittäisen taloustieteilijän tehtävä. Sen tulisi olla osa laajempaa kulttuurista ympäristöä. Arbitraasiteoria, odotusten ja ennustusten merkitsevyyttä koskevat argumentit, käsitys subjektiivisesta todennäköisyydestä, kaaosteoria, järjestystä koskevien käsitysten sosiaaliset tulkinnat sekä riskin kulttuurinen määritteleminen ovat esimerkkejä asioista, joista on puhuttu. Keskustelu ei kuitenkaan ole kiteytynyt keskusteluksi talouden perimmäisestä luonteesta ennen kuin vasta aivan viime aikoina.

– 1980-luvulla luottamus ja usko markkinatalouden tehokkuuteen oli vahva, ja monet taloustieteilijät ja poliitikot nousivat vastustamaan valtiointerventiota sekä puolustamaan markkinoita. Juuri tällä hetkellä maailmantalous on lamassa ja ongelmat ovat syventyneet. Mikä on teidän näkemyksenne Karl Polanyin (Polanyi 1957) teesistä, jonka mukaan markkinoiden kannatus ja reaktiot valtiointerventiota vastaan lisääntyvät aina nousukausina ja hiljentyvät taantuman aikana ja lamaan jouduttaessa?

– Mielestäni kysymys on osa laajempaa kysymystä politiikan ja niiden asioiden kanssa, joista olemme puhuneet. Kyseessä on pulmallinen asia. Monet ihmiset näyttävät ajattelevan, että uusklassinen teoria on itsessään konservatiivinen siinä mielessä, että se tukee pikemmin markkinaorganisaatiota kuin valtiokeskeisiä oppeja. Mielestäni se ei ole totta. Historiallisesti uusklassismia on käytetty melko ahkerasti valtiojohtoista taloutta käsiteltäessä. Näin tapahtui esimerkiksi Fred Taylorin ja Oscar Langen sosialismi-debatissa. Itävaltalaiset taas ovat toisaalta vankkumattomia uusklassisen taloustieteen vastustajia mutta toisaalta kannattavat laissez-faire -ajattelua. Epäselvyys vallitsee siitä, onko jokin tieteellistä humanistisen vastakohtana ja onko jokin valtiokeskeistä vastakohtana individualistiselle. Näitä pareja voidaan yhdistellä lähes miten tahansa. Mikäli kuitenkin ihmisten välisiin taloudellisiin suhteisiin aletaan yhdistää kielen jäsentämiä tulkintaongelmia sen sijaan, että taloutta tarkasteltaisiin fysiikasta lainatun tasapainon ongelmana, on kiinnitettävä huomiota kollektiiveihin. On mietittävä sitä, miten kieli kehittyy ja miten ihmiset ovat oppineet tulkitsemaan toisiaan. Tässä mielessä jotkin töistäni poikkeavat selvästi ortodoksisesta metodologisesta individualismista. Käytän esimerkkeinä yksilöiden ryhmää ja sanon: “Tässä on kollektiivinen malli (pattern).”

Näyttää siltä, että metodologisilla individualisteilla ja niillä, jotka haluavat jäljitellä fysiikkaa, on yhteisiä piirteitä. Tämä ei päde täysin, sillä itävaltalaiset ovat poikkeus. Ihmiset, jotka edellyttävät tieteeltä täsmällisyyttä, näyttävät usein vaativan, että tieteelliset selitykset on saatettava yksilön tasolle ja lähes erilleen kollektiivisesta kontekstista. Tällaisella ajattelulla on lähes sata vuotta pitkä traditio, ja luulen, että juuri siitä johtuvat nykyiset ongelmamme. Reduktionismiin saattaa liittyä poliittisia painotuksia. On ihmisiä, jotka ovat reduktionisteja ja uskovat, että markkinat toimivat tyhjiössä, eivätkä erikseen spesifioi markkinoiden olemassaolon kollektiivisia ehtoja. Polanyi liittyy käsittääkseni juuri tähän kysymykseen. Hän oli antropologi, joka vastusti instituutioista riippumatonta abstraktia markkinoiden käsitettä ja sitä, ettei uusklassinen teoria käsitellyt instituutioita. Esimerkiksi Tjalling Koopmansin mukaan markkinat olisivat kaikkialla ja kaikkina aikoina samanlaiset. Polanyi vastusti tuollaista asennetta.

– Näytätte tuntevan sympatiaa ainoaa alunperin yhdysvaltalaista taloustieteellistä koulukuntaa institutionalismia kohtaan (Mirowski 1987b). Olette omistanut teoksenne (Mirowski 1989a) Thorstein Veblenille ja Nicholas Georgescu-Roegenille. Nykyään voidaan erottaa toisistaan  ainakin kahdenlaista institutionalismia: traditionaalinen institutionalismi sekä niin sanottu uusi  institutionalistinen taloustiede (Langlois 1986), joka ottaa lähtökohdakseen Oliver Williamsonin ideat ja transaktiokustannusten käsitteen. Sitten on olemassa yhdysvaltalainen evolutionistinen lähestymistapa (Richard Nelson & Sidney Winter 1982) ja eurooppalainen evolutionistinen lähestymistapa (Geoffrey Hodgson 1988, Christopher Freeman 1987) sekä aivan uusia tutkimusalueita kuten teoksessanne (Mirowski 1989a) mainitsemanne ekologinen taloustiede. Miten sijoitatte itsenne institutionalistisen taloustutkimuksen kenttään?

– Uskon, että ainoaa oikeaa taloustiedettä on sellainen tutkimus, joka on intentionaalisesti yhteiskuntateoriaa ja ottaa huomioon edellä mainitun tieteellisten metaforien jänniteen sekä edestakaisen heijastamisen mutta vastustaa sitä niin pitkälle kuin mahdollista. Institutionalistisessa taloustieteessä on mielestäni kysymys juuri tästä. Institutionalismi on saksalaisen historiallisen koulukunnan lisäksi ehkä ainoa traditio länsimaisessa taloustieteessä, joka on tietoisesti vastustanut alunperin luontoon liittyvien metaforien jäljittelyä. Olen varma siitä, että minun institutionalismin määritelmäni ei vastaa Richard Langlois’n tai Sidney Winterin määritelmää. Sidney Winter yrittää vain kopioida biologiaa. Ne, jotka kutsuvat itseään schumpeterilaisiksi, näyttävät puolestaan olevan kiinnostuneita biologisista analogioista tai organismianalogioista. Minun määritelmänimukaan he eivät ole institutionalisteja. Johdonmukaisia institutionalisteja ei ole ollut montaa. Veblen oli yksi, vaikka häneen liittyy ongelmia, ja John R. Commons tiettyyn mittaan asti toinen. Ihmiset, jotka kirjoittavat The Journal of Economic Issues -lehteen, eivät ole jatkaneet ja kehittäneet tuota 1900-luvun alun traditiota. Olen siinä mielessä erittäin epätavallinen institutionalisti, että mielestäni lehdessä tehtävät erottelut, kuten erottelu seremoniallisen ja teknisen käyttäytymisen välillä, ovat juuri vääränlaisia erotteluita. Kysymys pitäisi pikemmin asettaa seuraavasti: Mitä kulttuurit ajattelevat omasta sosiaalisesta elämästään? En ole nähyt tähän kysymykseen liittyviä tutkimuksia viime aikoina.

4. Aika ja taloustiede

– Esimerkiksi Alfred Marshall, Joan Robinson ja John Maynard Keynes olivat huolissaan ajan käsitteen asemasta talousteoriassa. Miten tärkeä ajan käsite on taloustieteessä ja miten taloustieteilijät ovat onnistuneet käsittelemään aikaan liittyviä ongelmia?

Mielestäni aika on yksi taloustieteen keskeisiä ongelmia. Teokseni More Heat than Light (Mirowski 1989a) liittyy juuri ajan ongelmaan. Kun puhutaan ajasta, maailma on jaettava kahteen osaan: ajan kuluessa muuttumattomaan ja muuttuvaan. Ajassa muuttuva osa voidaan edelleen jakaa ajan kanssa samaan suuntaan muuttuvaan ja jollain muulla tavalla muuttuvaan osaan kuten esimerkiksi atemporaaliseen muutokseen. Jako on havaittavissa fysiikassa. Sanoisin, että ennen 1800-luvun loppua asia onnistuttiin selvittämään melko hyvin fysiikassa. Toisin sanoen on olemassa asioita, jotka voivat muuttua, ja asioita, jotka ovat muuttumattomia. Energian säilymisen periaateet liittyvät osaltaan jälkimmäisiin. Mekaniikan tehtävänä taas on selvittää palautuvan muutoksen periaatteita. Mekaniikka tarkastelee asiaa molemmista suunnista. Lisäksi on asioita, jotka muuttuvat vain samaan suuntaan kuin aika. Entropian lain roolina on selittää näitä muutoksia.

Kun uusklassiset taloustieteilijät jäljittelevät fysiikkaa, he eivät ymmärrä energian säilymisen periaatteita eivätkä he ymmärrä, että he tarvitsevat niitä. Sen vuoksi keskustelumme ajasta on niin löysää, epämääräistä ja epäpätevää. Me taloustieteilijät emme näytä ymmärtävän sitä, että filosofinen keskustelu on edennyt pitkälle Aristoteleen ajoista, ja on esitetty monia tapoja tarkastella asiaa. Taloustieteilijä ei kykene siihen. Minä luulen, että tämä pätee myös taloustieteilijöihin, jotka väittävät puhuvansa ajasta. Otetaanpa esimerkiksi Alfred Marshall.

Hän haluaa puhua ajasta, mutta hänellä on täysin ajaton matemaattinen teoriansa kirjansa (Marshall: Principles of Economics) liitteissä. Sen sijaan, että hän ottaisi ristiriidan vakavasti, hän esittää joukon biologisia viittauksia sekä kuuluisat kysyntä- ja tarjontakäyränsä ja väittää, että kysynnän ja tarjonnan todelliset joustot poikkeavat toisistaan riippuen sopeutumisajan pituudesta. Näyttää siltä, että puhuisimme ajasta paitsi, että 1) esitys perustuu staattiseen matemaattiseen malliin, 2) jossa aika ei varsinaisesti ole mukana, ja 3) hän toteaa, että jotkin todelliset muutokset ovat palautumattomia. Erityisesti Marshall mainitsee puhuessaan tuotannosta, että joillakin muutoksen muodoilla on takaisinkytkentöjä muuhun talouteen siten, että samaa tarjontakäyrää pitkin ei voida koskaan palata takaisin. Toisin sanoen muutos on palautumatonta.

Jos meillä ei ole teoriaa siitä, mikä jää vakioksi ja teoriamme ajasta riippumattomasta muutoksesta on heikko, meillä ei taatusti ole teoriaa ajan kanssa saman suuntaisesti tapahtuvasta muutoksesta. Tämä näkyy Marshallin omasta työstä. Tarjontakäyriä ei ole olemassakaan, jos se on totta, että ne ovat palautumattornia. Asia on hyvin yksinkertainen. Tosiasiallisia käyrää pitkin tapahtuvia liikkeitä ei voida havaita, koska jokainen liike tuhoaa olemassaolevan rakenteen. Marshall oli sen tähden täysin epäjohdonmukainen. Hänen Principles-teoksensa on yksi huonoimmista kirjoista uusklassisen taloustieteen historiassa, koska se sallii ihmisten väittävän mitä tahansa ilman, että he pysyvät uskollisina omalle teorialleen.

Liian monet taloustieteilijät katsovat voivansa sanoa mitä tahansa ajasta joutumatta perustelemaan sanojaan. Miten ajasta ja taloudesta voidaan käydä rehellistä keskustelua niin kauan kuin tällainen tilanne vallitsee? Keskustelu on mahdotonta. Kieli tekee sen mahdottomaksi. On hyvin turhauttavaa, että uskollisuus uusklassiseen kieleen estää keskustelemasta kaikkia niitä, jotka tietävät ajan olevan keskeinen ongelma. Jotkut sanovat minulle: Nythän meillä on dynaamisia malleja ja rationaalisten odotusten malleja. He eivät ymmärrä sitä, että uusklassisessa teoriassa ei ole dynamiikkaa. Pesunkestävä walrasilainen yleisen tasapainon teoreetikko myöntää tämän, koska on olemassa yksikäsitteisyyden, stabiilisuuden ongelmat ja tosiasiassa tasapainoja on katkeamaton sarja. On hyvin vaikeaa asettaa taloudelle riittävästi rajoituksia, jotka takaisivat sen vakauden. Pohjimmiltaan uusklassismista puuttuu dynamiikka.

Monet ovat tietämättömiä Sonnenschein-Mantel-tuloksista, joiden mukaan mikään muu kuin Walras’n laki ei aseta rajoituksia tasapainon luonteelle walrasilaisessa yleisessä tasapainossa. Bruna Ingraon ja Giorgio Israelin uuden kirjan (lngrao, B. ja Israel, G. 1990)  argumentti osoittaa, että uusklassisen teorian suuri virhe on se, että mitkään rajoitukset yksilöllisellä tasolla eivät voi ratkaista yksikäsitteisyyden ja dynamiikan ongelmia. Siksi ajatuksella, jonka mukaan markkinat kuvaavat ihmisten yksilöllisiä preferenssejä, ei olevastinetta matematiikassa. Silti voimme päivittäin kuulla seminaareissa puhuttavan dynaamisista malleista. Uusklassikot puhuvat täsmällisyydestä ja logiikasta, mutta kyse onkin vain kuvista. Käyttäytyykö talous siten, että kaikki sujuu juuri niin kuin tasapainon fysikaalisen idean mukaan pitäisi? Implisiittisesti uusklassikot uskovat, että näin tapahtuu. Muu on vain yritystä vakuuttaa, ettei kysymyksessä ole aineiston raaka irvikuva.

5. Taloustieteen retoriikka

– Artikkelissanne (Mirowski 1987a) käsittelette muun muassa Donald McCloskeyn taloustieteen retoriikan käsitystä (McCloskey 1983,1985 ja 1990). Arvostelette McCloskeyn tutkimusohjelmaa epäjohdonmukaisuudesta ja hänen johtopäätöksiään riittämättömyydestä sekä virheellisyydestä. Mikä on teidän käsityksenne todellisesta taloustieteellisestä retorisesta analyysistä ja mitä seurauksia sellaisella tutkimusohjelmalla olisi tutkimuskäytännölle? Pidättekö työtänne osana retorista tutkimusohjelmaa?

– Retoriseen tutkimusohjelmaan [5] liittyy se huvittava piirre, etteivät ihmiset tosiasiassa tiedä, mikä on minun suhteeni siihen. Pitää paikkansa, että olen esittänyt Donald McCloskeyn kritiikkiä (Mirowski 1987a). Omasta mielestäni kuulun tosiasiassa retorisen tutkimusohjelman siipeen, joka on todella on hyvin vakavissaan kiinnostunut taloustieteestä lingvistisenä ilmiönä. Arjo Klamerin versio tutkimusohjelmasta on viimeksi mainittua siipeä lähempänä kuin McCloskeyn.

Donald McCloskey tuli kuuluisaksi Englantia tutkivana taloushistorioitsijana. Hän oli hyvin tärkeä hahmo opiskeluaikanani. Taloushistorioitsijoiden keskuudessa hänet tunnetaan yhtenä kovimmista uusklassikoista. KliometriikaIla tarkoitetaan ekonometrian käyttämistä historian tutkimuksessa. McCloskeylle se merkitsee marshallilaisen uusklassisen teorian käyttämistä historian tapahtumien selittämisessä. Kun hän alkoi kirjoittaa retoriikasta, olin välittömästi sitä mieltä, että kyseessä on libertariaanin esittämä uusklassisen taloustieteen puolustus. Rintamalinjat hämärtyvät, koska monet eivät huomaa, että McCloskeyn kiinnostus retorisen analyysin uutta kirjallisuutta kohtaan syntyi Paul Feyerabendin kaltaisten libertariaanien vaikutuksesta. Feyerabendilla on tapana kutsua itseään anarkistiksi.

McCloskey näytti olevan kehittämässä menetelmää uusklassismin chicagolaisen puolustuksen tarkistamiseksi ja ajanmukaistamiseksi. Annan hänelle siitä tunnustusta. Aiempi uusklassismin chicagolainen puolustus oli Milton Friedmanin artikkeli (Friedman 1953) ennustamisesta, joka ei ollut kovin vakuuttavan tuntuinen 1980-luvun alussa. Ekonometria oli jo vaikeuksissa ja sen  mahdollisuuksia epäiltiin. Kyse ei siis voinut olla siitä, että kaikki on ennustamista. Vieläkin on vaikeaa osoittaa menestyksekkäitä ennustuksia uusklassisen taloustieteen historiassa. McCloskey siirsi huomion pois näistä varhaisista näennäisempiirisistä puolustuksista. Hänen  puolustuksensa on seuraavanlainen: Jos teemme niin ja hyväksymme sen, se on oikein! Lisäksi olemme täysin vapaita tekemään niin (libertariaaninen puoli McCloskeyn ajattelua). Muut voivat vapaasti harjoittaa tutkimusohjelmiaan, mutta on ensi näkemältä selvää, että he ovat epäonnistuneet. Siksi meidän on oltava oikeassa!

Minun huomautukseni McCloskeylle oli se, että hän on historioitsija, joka käyttää täysin epähistoriallista argumenttia uusklassismin puolustamiseen. Hän ei tiennyt juuri mitään uusklassismin historiasta kirjoittaessaan ensimmäisen artikkelinsa taloustieteen retoriikasta (McCloskey 1983). Nyt hän varmastikin tietää enemmän. Uusklassismin haastajista ja heidän menestyksensä tai epäonnistumisensa syistä hän ei ainakaan tiennyt mitään. Joka tapauksessa arvasin, että tämä uusklassismin uusi puolustus tulisi menestymään, sillä se sopi yhteen postmodernismin, ranskalaisen filosofian ja dekonstruktionismin tapaisten kulttuuristen virtausten kanssa. Pohjimmiltaan ohjelma oli sisällötön. Sillä ei ollut oikeastaan mitään seurauksia.

Koska olen kiinnostunut luonnollisen maailman heijastumisesta sosiaaliseen ja päinvastoin, ajattelen, että kyseessä on ehdottoman keskeinen retorinen tekniikka tieteenalojen legitimointia ja kehittämistä varten. Toisaalta en niinkään perusta siitä, että tekstejä tarkastellaan ja todetaan: tuossa on metafora ja tuossa metonymia. Sellainen tarkastelutapa kiinnittää humanistien ja kirjallisuudentutkijoiden huomion. McCloskey on nykyään suosituin niissä piireissä Yhdysvalloissa. Kun McCloskey puhuu ulkopuolisille, hän vastustaa taloustieteen sisäisistä asioista puhumista. Hän ei kykene puhumaan sisällöstä, historiasta eikä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta siinä mielessä, että hän yrittäisi selvittää, mitä talous merkitsee. Hän ei ole ollenkaan niin kiinnostunut siitä, mitä talous on. Se on hänen retoriikan käsityksensä sisällöllinen ongelma.

Jos metodologit ihastuvat suuresti McCloskeyn retorisesta ohjelmasta, eivätkö he pelaa niiden hyväksi, jotka ovat jo erottaneet taloustieteen antropologiasta väittämällä, että taloustiede on tieteellistä, matemaattista ja täsmällistä erotuksena antropologiasta, joka on epämääräistä ja operoi epätäsmällisellä arkikielellä. Pohjimmiltaan he vahvistavat silloin kahtiajakoa. Minua kiinnostavat seuraavat kysymykset: Miksi kahtiajako on olemassa? Mitä tehtäviä sillä on? Keitä se tukee? Millaiseen näkemykseen taloudesta kahtiajaon hyväksyminen pakottaa? Näitä kysymyksiä toivoisin McCloskeyn esittävän mutta ilmeisesti turhaan. Hänen ekonometriaa koskevat näkemyksensä tarjoavat hyvän esimerkin. Hänen kirjassaan (McCloskey 1985) on ekonometriaa koskeva luku. Pääasiassa se käsittelee sitä, miten tilastotieteen t-testejä käytetään. Hän on jossain mielessä oikeassa. Jos otoksen kokoa voidaan muuttaa tai muuttujia lisätä oman mielen mukaan, voidaan saada aikaan millaisia tahansa t-jakaumia.

Tämä pitää paikkansa, ja tähän McCloskey lopettaa tarkastelunsa.

Miksei hän jatka tutkimustaan pitemmälle? Mitä tarkoittaa sellaisen empiirisen ilmiön konstruointi, johon liittyy niin paljon vapaata valintaa. Kysymys on retoriikan ytimestä, joka McCloskeyltä puuttuu täysin. Se puuttuu, koska, jos sellaisia kysymyksiä aletaan kysellä, ollaan väistämättä kriittisiä! Tutkija ei voi yhtä aikaa olla uusklassisen taloustieteen puolustaja ja kysellä sellaisia kysymyksiä. Uusklassikot tietävät tämän. Jos alat kysellä sellaisia kysymyksiä, he sanovat, ettei kyseessä ole enää taloustiede. Yhdessä mielessä he ovat oikeassa. Se ei ole heidän tieteen käsityksensä mukaista taloustiedettä. Olen poikkeus retoriikasta kiinnostuneiden ihmisten keskuudessa sikäli, että olen valmis keskustelemaan kenen tahansa kanssa mistä tahansa tieteen käsityksestä, koska tiedän jotain fysiikasta ja sen historiasta sekä taloustieteen historiasta. Mielestäni retoriikan tehtävä on itse asiassa dekonstruoida (deconstruct) luonnon- ja ihmistieteen välinen erottelu. McCloskeyn ei kykene siihen.

Arjo Klamer on paljon kriittisempi uusklassista teoriaa kohtaan. Hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut tekemään luonnon/ihmistiedekahtiajaon dekonstruktiota. Hän ei halua tarkastella matemaattista formalismia. Kunnioitan kuitenkin hänen versiotaan tutkimusohjelmasta, koska hänen työnsä on lähempänä sitä, miltä retoriikan valistama taloustiede voisi näyttää tulevaisuudessa. Antropologisessa tutkimuksessa tulee aina olemaan kognitiivisen antropologian tai kulttuuriantropologian puoli. Se on kehittänyt erillisen tutkimustekniikan nimeltään osallistuva havainnointi. Juuri siitä on kysymys Klamerin keskusteluissa. Kysymys on siitä, että tutkija tulee yhteisön jäseneksi, pyrkii oppimaan sen kielipelit ja sitten tuottaa ne jossain mielessä uudelleen. Antropologiassa on käyty pitkä keskustelu siitä, onko tämä yleensä mahdollista. Voiko tutkija olla yhtä aikaa sisä- ja ulkopuolinen? Arjo Klamer onnistuu siinä aika hyvin osaksi siksi, että hän on taloustieteilijä, mutta osaksi myös siksi, että hän on muukalainen vieraassa maassa. Hänen tekniikoistaan voi oppia paljon siitä, miltä antropologiaan perustuva taloustieteen historia voisi näyttää.

6. Determinismi, invarianssi ja talousteoria

– Toteatte teoksessanne muun muassa seuraavaa:

Niin epätäydellinen kuin maailma onkin, niin ihmisjärki toimii osoittamalla samuuksia ja eroja kuten Meyerson väitti. Inhimilliset instituutiot liittävät invarianssin ja samuuden kausaaliselitykseen. (Mirowski 1989a, s. 397.)

Sitten lainaatte Mary Douglasia (1986) ja jatkatte:

Siten on mahdollista, että kausaaliselitys edellyttää invarianssia, mutta uskottava invarianssi edellyttää instituutioiden vakautta, ja instituutioiden vakaus puolestaan on johdettu fysikaalisesta metaforasta. (Mirowski mt.)

Mitä tarkoitatte selittämisellä, kausaalisuudella ja invarianssilla yleisesti ottaen ja mitä seurauksia sillä on talousteorialIe ? Onko kausaalisuus sama asia kuin determinismi?

– Kausaalisuuteen ja determinismiin liittyvät kysymykset ovat monimutkaisia. Mielestäni niitä ei ole käsitelty ollenkaan hyvin taloustieteellisessä kirjallisuudessa. Esimerkiksi Hicksin teos Causality in Economics (Hicks 1979) ei ole kovin hyvä, koska Hicks itse on liian marshallilainen. Hän haluaa jäädyttää asiat ja puhuu pitkästä ja lyhyestä aikavälistä. Kuten aiemmin totesin, Marshall ei kykene käsittelemään aikaan liittyviä kysymyksiä. Hän on hyvä esimerkki ihmisestä, jolla on sydän paikallaan: hän haluaa käsitellä tärkeitä kysymyksiä mutta huomaa käyttämänsä kielen rajoitusten kahlitsevan itseään jatkuvasti.

Monet filosofit ovat huolestuneita siitä, mitä determinismi merkitsee. Erityisesti John Earman (A Primer on Determinism -teoksen kirjoittaja) ja monet todennäköisyysteoriaa käsitelleet teokset ovat käsitelleet asiaa. Earmanin mukaan on hyvin vaikeata kehittää täysin determinististä teoriaa. Tiedämme, että deterministisiltä vaikuttavat teoriat voivat tuottaa stokastisia tuloksia. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla näistä asioista ajatellaan hyvin eri tavalla kuin viime vuosisadalla. Nyt teoria painottaa enemmän havainnoitsijaa. Kun ajatellaan, että suuri osa taloudesta määräytyy tietynlaiseksi sen mukaan, miten konstruoimme sen. Benoit Mandelbrot on etevä siinä. Hän toteaa, että hintojen aikasarjoja voidaan mallittaa monella tavoin ja kaikki näyttävät geometrisesti karkeasti ottaen samalta ajassa tapahtuvana tilastollisena liikkeenä. Niiden seuraukset ovat kuitenkin hyvin erilaisia sen mukaan, onko kyseessä maailma, jossa arbitraasia ei esiinny, vai maailma, jossa sitä esiintyy säännöllisesti. Siksi näemme niin paljon stokastisia tuloksia.

Mielestäni useimmat kysymykset liittyvät invarianssin ja muutoksen käsitteisiin. Kaikki formalisointiyritykset ovat yrityksiä selvittää juuri niitä. Mitä asioita käsitellään invarianttina? Mikä takaa sellaisen vakauden, että voimme puhua muutoksesta. Taloustieteen pitäisi ottaa oppia fysiikasta yrittämättä jäljittelemättä sitä. Yksi asia, jossa fysiikasta voidaan oppia jäljittelemättä sen formalismia, on sen havaitseminen, että suuri osa matematiikasta liittyy symmetrioihin. Kun oletamme symmetrioiden olemassaolon, oletamme invarianssien olemassaolon: kyse on samasta asiasta. Kun oletamme muutoksen, oletamme antisymmetrian tai asymmetrian. Uskon, että käsityksemme esimerkiksi vaihdosta voisi muuttua täydellisesti, jos näkisimme maailman tällä tavalla. Käsittelisimmekö vaihtoon osallistuvia ihmisiä symmetrisesti? Jos tekisimme niin, kyseessä olisi arvoon liittyvä invarianssi: miten ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan? Entä, jos he ovat asymmetrisiä? Se tarkoittaisi sitä, että mitään invarianssia ei voitaisi havaita.

Tämä liittyy edellä mainitsemaani tutkimukseeni (julkaistaan The Journal of Post-Keynesian Economics -lehdessä), jossa käsittelen rahaa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä monetarismin, keynesiläisyyden tai minkään totutun kanssa. Tarkastelen rahaa tapana olettaa invarianssien olemassaolo yhteiskunnallisissa rakenteissa. Mielestäni, sillä on paljon tekemistä sen kanssa, että teemme laskelmia ja käytämme numeroita puhuessamme vaihdosta. Olemme päättäneet sivuuttaa monia asioita. Jos joku tulee ja maksaa minulle tietyn summan, minun ei tarvitse tietää mitään hänen elämästään. Voin mennä jopa tavarataloon ja olla tekemisissä myyjättären kanssa, joka ei puhu sanaakaan englantia. Olemme päättäneet, että tosiasiassa monet asiat ovat meille irrelevantteja ja ainoastaan yksi asia on molemmille tärkeää ja käsittelemme sitä invarianttina: kyseessä on raha. Kysymyksessä on täysin aikaisemmasta poikkeava tapa tarkastella rahaa ja arvoa mukaan luettuna myös saksalainen historiallinen koulukunta ja aiemmat institutionalistit John R. Commonsia lukuunottamatta. Osittain se, miten lähestymistapaani äsken kuvasin, muistuttaa Commonsin tutkimuksia ihmisyhteisöjen kehittymisestä vaihdon kautta.

Kannatan paitsi historian tuomista talousteoriaan niin myös laskennan ja oikeussuhteiden sisällyttämistä tarkasteluun. Esi-isämme ovat tosiasiassa tehneet meille palveluksen: he ovat luoneet tämän laskennan “moottorin”, invarianssin, joka sallii meidän tehdä kaikenlaista huolehtimatta monista asioista, joista joutuisimme huolehtimaan heimokulttuurissa. Siellä sukulaisuussuhteet tai se, mistä kylästä ollaan kotoisin, olisivat kaikkea muuta tärkeämpiä asioita vaihdossa. Nykyään meillä on täysin erilainen taloudeksi kutsumassamme toiminnan sfäärissä kehittynyt tapa ymmärtää toisiamme. Olemme kovin kaukana siitä, mitä uusklassikot tarkoittavat kysyessään “miksi valuuttakurssi nousi?”. He etsisivät perimmäisiä luonnollisia määrääviä tekijöitä ja perusasioita, koska on olemassa luontoperäinen teoria, joka perustelee sen, miksi jokin numero muuttui. Minä olisin kiinnostuneempi kieliyhteisöjen välisten valuuttakurssien peräkkäisen sarjan toiminnasta. Jokaisen kieliyhteisön sisällä ymmärretään, mitä raha merkitsee, mutta ongelmat ilmenevät yhteisöjen välillä. Kysymys on jonkin verran antropologisesta lähestymistavasta. Suuri osa yhdysvaltalaisesta talousantropologiasta on nykyään uusklassista. Se osoittaa, että kulttuurissamme on yksi vallitseva ja ainoa tieteellinen käsitys siitä, millainen taloudellinen selitys on luonteeltaan. Tällaisessa maailmassa me elämme. Se on hyvin vaikea maailma.

Viitteet

1. Haastattelu on julkaistu Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa (1992: 1, s. 50-63), jonka arkistoja tutkailemalla voi hankkia hyvän käsityksen siitä, minkälaisia talouspoliittisia ja teoreettisia keskusteluita Suomessa on historiallisesti käyty. Kiitokset Visa Heinoselle ja Taloustieteelliselle yhdistykselle.

2. Mary Douglas (synt. 1921) on brittiläinen antropologi, joka teki kenttätyötä vuosina 1949-50 ja 1953 Zairessa (silloinen Belgian Kongo). Douglas on kehittänyt eteenpäin opettajansa ja kollegansa E. E. Evans-Pritchardin näkemystä, jonka mukaan yhteisö koostuu aktiivisista moraalisista toimijoista pikemmin kuin funktionalismin mukaisista rooliensa kahlitsemista automaateista. Hän painottaa kulutustavaroiden ja erityisesti ruuan merkitystä kommunikaation välineinä. Douglas on myös korostanut universaalia ihmisyhteisöjen pyrkimystä perustella poliittinen ja moraalinen järjestys luontoon vetoamalla. Hänen keskeisiä teoksiaan ovat The Lele of the Kasai (1963), Purity and Danger (1966), Natural Symbols (1973), The World of Goods (1980), Risk and Culture (1982) sekä How Institutions Think (1986).

3. David Bloor on tiedonsosiologi, joka edustaa ns. Edinburghin koulukuntaa tai tiedonsosiologian ”vahvaa ohjelmaa”. Bloorin keskeisiä teoksia on vuonna 1976 julkaistu Science and Social Imagery.

4. Lisäys 2013: Haastattelussa Mirowski toteaa, että häntä kiinnostaa arvoteorian kysymysten tutkiminen. Tietääksemme hän ei koskaan palannut arvoteoriaa käsitteleviin kysymyksiin ainakaan kirjamitassa. Sen sijaan hän on tunnetun More Heat Than Light -teoksen jälkeen toimittanut kirjan Natural Images in Economic Thought (Mirowski 1994) luontoa koskevista metaforista talousteoriassa ja kirjoittanut laajan poikkitieteellisen tutkimuksen (Mirowski 2002) matematiikan ja teknologian roolista maailmansotien jälkeisessä taloudessa ja taloustieteessä. Viimeisimpänä hän on tutkinut uusliberalismin syntyä (Mirowski 2009), tieteen “walmartisaatiota” (Mirowski 2011) ja uusklassisen taloustieteoreettisen ideologian hyödynnettävyyttä kriisioloissa (Mirowski 2013).

5. Ks. Klamer 1984, 1987 ja 1988, McCloskey 1983, 1985 ja 1990 sekä Klamer, McCloskey & Solow 1988. Ks. myös Heinonen 1990 sekä Heinonen ja Sappinen 1988.

Kirjallisuus

Douglas, M. (1986): How Institutions Think. Syracuse, Syracuse University Press.

Freeman, C. (1987): Technology Policy and Economic Performance. London, Pinter.

Friedman, M. (1953): “The Methodology of Positive Economics”, teoksessa Essays in Positive Economics. Chicago, University of Chicago Press.

Heinonen, V. ja Sappinen, J. (1988): ”Taloustiede on keskustelua – Arjo Klamerin haastattelu”, Kansantaloudellinen aikakauskirja 1988: 1, s. 52-63.

Heinonen, V. (1990): ”Retoriikka, taloustiede ja historia – Donald McCloskeyn haastattelu”, Kansantaloudellinen aikakauskirja 1990:3, s. 308-314.

Hicks, J. (1979): Causality in Economics. USA, Basic Books.

Hodgson, G. (1988): Economics and Institutions – A Manifesto for a Modern Institutional Economics. Great Britain, Polity Press.

Ingrao, B. ja Israel, G. (1990): The Invisible Hand. Cambridge, the MIT Press.

Klamer, A. (1984): The New Classical Macroeconomics – Conversations with the New Classical Economists and their Opponents. USA, Wheatwheaf books Ltd.

Klamer, A. (1987): ”As if Economists and their Subject were Rational”, teoksessa The Rhetoric of the Ruman Sciences – Language and Argument in Scholarship and Public Affairs (toim. Nelson, J., A. Megill & D. McCloskey), s. 163-183. USA, the University of Wisconsin Press.

Klamer, A. (1988): ”Economics as Discourse”, teoksessa The Popperian Legacy in Economics (toim. de Marchi, N.), s. 259-276. USA, Cambridge University Press.

Klamer, A., D. McCloskey ja R. Solow (1988): The Consequences of Economic Rhetoric. USA, Cambridge University Press.

Langlois, R., toim. (1986): Economics as a Process: Essays in the New Institutional Economics. Cambridge, Cambridge University Press.

McCloskey, D. (1983): ”The Rhetoric of Economies”, Journal of Economic Literature XXI:2, s. 481-517.

McCloskey, D. (1985): The Rhetoric of Economics. Wisconsin, University of Wisconsin Press.

McCloskey, D. (1990): If You’re So Smart – the Narrative of Economic Expertise. USA, Chicago University Press.

Mirowski, P. (1984): ”Physics and the ’Marginalist Revolution'”, Cambridge Journal of Economics, voI. 8, s. 361-379.

Mirowski, P. (1985): The Birth of the Business Cycle. New York, Garland Press.

Mirowski, P. (1987a): ”Shall I Compare Thee to a Minkowski-Ricardo-Leontief-Metzler Matrix of the Mosak-Hicks Type? Or, Rhetoric, Mathematics, and the Nature of Neoclassical Economic Theory”, Economics and Philosophy, voI. 3, s. 67-96.

Mirowski, P. (1987b): ”The Philosophical Bases of Institutionalist Economies”, Journal of Economic Issues, voI. XXI, nr 3, s. 1001-1037.

Mirowski, P. (1989a): More Heat than Light – Economics as Social Physics: Physics as Nature’s Economics. USA, Cambridge University Press.

Mirowski, P. (1989b): ”’Tis a Pity Econometrics isn’t an Empirical Endeavor: Mandelbrot, Chaos, and the Noah and Joseph Effects”, Ricerche Economiche, voI. XLIII, 1-2, s. 76-99.

Mirowski, P. (1989c): ”The Probabilistic Counterrevolution: Advent of Stochastic Concepts in Neoclassical Econometrics”, Oxford Economic Papers, voI. 41, s. 217-235.

Mirowski, P. (1990): ”From Mandelbrot to Chaos in Economic Theory”, Southern Economic Journal, voI. 57, nr 2, s. 289-307.

Mirowski, P. (1994, toim.): Natural Images in Economic Thought: Markets Read in Tooth and Claw. Cambridge University Press.

Mirowski, P. (2002): Machine Dreams: Economics Becomes a Cyborg Science. Cambridge University Press.

Mirowski, P. (2009): The Road from Mont Pelerin: The Making of the Neoliberal Thought Collective. Harvard University Press.

Mirowski, P. (2011): Science-Mart: Privatizing American Science. Harvard University Press.

Mirowski, P. (2013, ilmestyy): Never Let a Serious Crisis Go to Waste: How Neoliberalism Survived the Financial Meltdown. Verso.

Mirowski, P. ja Sklivas, S. (1991): ”Why Econometrcians don’t replicate (although they do reproduce)”, Review of Political Economy, voI. 3, nr 2, s. 146-163.

Nelson, R. ja Winter, S. (1982): An Evolutionary Theory of Economic Change. USA, the Harvard University Press.

Polanyi, K. (1957): The Great Transformation – the Political and Economic Origins of our Time. USA, Beacon Press.

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Pingback: Uusklassisen teorian raunioilla: Reinhart ja Rogoff

  2. Pingback: Uusklassisen teorian raunioilla: Reinhart & Rogoff | www.anttironkainen.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *