Tanssiaskelia Leninin tyyliin

Kapitalismin kriisi ja vasemmiston kykenemättömyys vastata siihen ovat tehneet selväksi, että sekä puoluekentällä harjoitettu poliittisen toiminnan tapa, että vasemmistoteoreetikkojen harrastama käsitteiden pyörittely ovat tulleet tiensä päähän. On aloitettava uudelleen alusta.

Vasemmisto on kadottanut kykynsä tutkia vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta ja toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Se tarvitsee uutta luokkakantaista politiikan tekemisen tyyliä, johon voidaan saada aineksia seurailemalla parjatun, väheksytyn ja demonisoidun Leninin askeliai. Hän oli nimittäin eräs Zürichin ja Pietarin parhaimmista tanssijoista.



I Askel eteen, kaksi taakse

Eurokommunismin myötä vasemmisto heitti syrjään Neuvostoliiton ja samalla myös Leninin, joka ymmärrettiin yhteneväksi Neuvostoliitossa kehitetyn Lenin-kultinii ja ”leninismin”iii kanssa.iv Jotta vasemmisto saisi uudelleen kiinni rytmistä ja kykenisi etenemään nykyisestä kriisistään, parin askeleen ottaminen taaksepäin ja Leninin uudelleenarviointi voisi olla avuksi.

Läheskään kaikki, mitä Lenin kirjoitti, ei ole mielenkiintoista tai hyödyllistä. Suuri osa hänen valtavasta tuotannostaan on nopeasti kirjoitettuja poleemisia lehtiartikkeleita, jotka moninkertaisine kursiiveineen ja huutomerkkeineen voivat olla enemmänkin viihdyttäviä kuin varsinaisesti hyödyllisiäv. Häneltä voidaan kuitenkin oppia paljon, kuten monilta muiltakin ajattelijoilta. Kirjoituksia ei tule ottaa yleispätevän totuuden esityksinä, vaan on aina ymmärrettävä kirjoittamisen konteksti. Menneiden taistelutovereiden tekstien lukemisesta on hyötyä usealla eri tavalla: historian kokemusten opiskelu auttaa meitä, kirjoituksista voi inspiroitua, niistä voi saada uusia ideoita. On niinkin, että monissa pohdinnoissa on saatettu päästä jo meitä pidemmälle, jolloin voimme ottaa suoraan ”oppia”, tai voimme hyödyntää metodia tai toimintatyyliä, jolla johtopäätökset on muodostettu.

Realistinen utopismi

Lenin ei ollut vain kylmäpäinen, laskelmoiva ja pragmaattinen poliitikko. Hän oli myös haaveilija, jolla visiot ja päämäärät olivat keskeisessä asemassa. Päämääriin sitoutuminen tuottaa tietynlaisen ”infrastruktuurin” toiminnan tyylille: päämäärät saavuttaakseen on noudatettava tiettyjä periaatteita.

Kommunismi oli Leninille – kuten Marxillekin – paitsi työväen vapautumista ja itsehallintoa, myös utopia maailmasta, jossa ihmiset ovat vapaita harrastamaan tieteitä ja taiteita, jossa ihmiskunta ja kaikki yksilöt voivat elää ja kehittyä vapaasti.

Poliittinen toiminta oli Leninille keskeistä, mutta hän harrasti myös taiteita, lukien kaunokirjallisuutta, rentoutuen teatterissa ja kuunnellen musiikkia, kuten kuka tahansa aikansa intellektuelli. Klassinen musiikki oli hänelle yksi ihmiskunnan kulttuurisista ihmeistä. Maksim Gorki kertoo hänen kerran sanoneen Beethovenin Appassionata-sonaattia kuunneltuaan:

Tunnen Appassionatan läpikotaisin ja kuitenkin haluan kuulla sen joka päivä. Se on upeaa, eteeristä musiikkia. Kuullessani sen ajattelen naiivisti ja ylpeästi: Katso! Ihmiset pystyvät tuottamaan tällaisia mahtavia ihmeitä! (Gorky [1924].)

Leninin ihanteet olivat ristiriidassa vallitsevan todellisuuden kanssa. Todellisuutta oli pyrittävä muuttamaan, eikä se ollut helppoa. Päämääriin pyrkiminen saattoi vaatia toimintamuotoja, jotka ovat vastoin päämäärien sisältöä.

Useinkaan en kykene kuuntelemaan musiikkia, se vaikuttaa hermoihini. Haluaisin silittää lähelläni olevia ihmisiä ja kuiskata suloisia mitäänsanomattomuuksia heidän korvaansa, koska he kykenevät tekemään niin kauniita asioita huolimatta siitä vastenmielisestä helvetistä jossa elävät. Kuitenkaan kenenkään ei pitäisi nyt silitellä hellästi ketään – koska ihmiset vain purevat kätesi irti, pitää lyödä säälimättä, vaikka teoriassa olemme kaikenlaista väkivaltaa vastaan. Hmmh, se on totta puhuen helvetillisen vaikea tehtävä! (Emt.)

Pitkän aikavälin päämäärät, kaikenlaisen alistamisen ja väkivallan lopettaminen, olivat keskeisiä Leninin poliittisessa toiminnassa. Päämäärät eivät kuitenkaan pyhittäneet mitä tahansa keinoja, jos oli mahdollista valita useiden erilaisten toimintamuotojen yhdistelmien välillä. Keinovalikoima oli niin maltillinen ja julkinen kuin mahdollista – mutta Lenin piti aina tärkeänä myös järjestelmän juridisten rajojen ylittävää ”maanalaista” toimintaa. Joukkotoiminta oli tärkeämpää kuin vallitsevan järjestelmän määrittelemät keinot. Julkisten porvarillisen vallan instituutioiden toimintaan osallistumista hän piti lähinnä ”puhujakorokkeena”, välineenä hegemonian rakentamisessa ja mahdollisuutena esittää ohjelmaansa julkisesti laajoille joukoille.

Kysymyksiä toimintamuodoista ei ole asetettava abstraktisti: ”reformismi vai vallankumous”, ”organisaatio vai hajautettu kamppailu”, ”ammattiliitot vai puolue”, ”käytäntö vai teoria”, ”lailliset vai laittomat keinot” vaan näitä kaikkia voidaan käyttää hyväksi aina konkreettiseen tilanteeseen sopivin yhdistelmin. Kapitalismin kumoaminen on mahdotonta toteuttaa kapitalismia tuottavin keinoin. Jos toimitaan järjestelmän puitteissa sen määrittelemällä keinovalikoimalla, ei voida puuttua olennaiseen, vaan kyetään vain pintatason muutoksiin. On kyettävä ylittämään järjestelmän rajat ajatuksellisesti ja myös käytännössä, poliittisella toiminnalla.

Luokka ja puolue

Eräs askel ”taaksepäin”, mikä vasemmiston olisi otettava, olisi paluu luokkakantaisuuteen, josta viimeistään eurokommunismin myötä erkaannuttiin.

Friedrich Engelsin tapaan Lenin jaotteli luokkataistelun kolmeen päämuotoon, jotka olivat monin tavoin limittäisiä; taloudellinen, poliittinen ja teoreettinen kamppailu. Poliittinen puolue oli Leninille luokkataistelun tietoisin muoto. Puolueen rakentamiseen, organisaation toimivuuteen, demokraattisuuteen ja tehokkuuteen liittyvät ongelmat ovat tärkeässä asemassa hänen tuotannossaan (läpileikkaus ks. Salo 2009, 5–10). Vallankumouksellinen puolue oli Leninille luokkakantainen organisaatio, joka pohjaa toiminnassaan työväenluokan etuihin: toimittiin työläisten etujen puolesta kapitalistien etuja vastaan.

Poliittisen järjestelmän sisällä toimivia puolueita vaivaavat toisiinsa liittyvät tendenssit, jotka ovat myös vallankumouksellisten organisaatioiden perusongelmia: Toisaalta puoluetoiminnassa on taipumuksena pyrkimys salonkikelpoisuuteen, kuten Robert Michels tai Antonio Gramsci puolue-eliitistä tai byrokratiasta puhuessaan ovat hyvin huomauttaneet. Tämä tekee vähitellen toiminnasta reformistista ja passivoi jäsenistöä. Samanaikaisesti puolueissa on taipumus organisaation toimintatapojen muumioimiseen: jatketaan ”vanhoja hyviä keinoja” ja toistetaan joskus opittuja ”totuuksia”, jotka ovat menettäneet ajankohtaisuutensa. Organisaatio on jäykkä ja kykenemätön sopeutumaan yhteiskunnallisen tilanteen muutoksiin.

Leninin organisaatiokäsitykset kehittyivät 1900-luvun alun kuluessa puolueaktiivien eli ideologien ympärille rakennettavan puolueen vaatimuksesta yhä enemmän spontaania joukkoliikehdintää ja aloitteellisuutta painottaviksi, huipentuen Valtion ja vallankumouksen radikaalidemokraattisiin visioihin (joissa kaikki vuorotellen hallitsevat ja kukaan ei hallitse).

Hänelle puolueen tuli olla monien organisaatioiden yhteenliittymä, joiden ei kaikkien tarvitse olla vallankumouksellisia. Osan järjestöistä piti olla tavallisia työväenjärjestöjä, harrastusseuroja jne. Näillä organisaatioilla tuli olla enemmän tai vähemmän samoja päämääriä, mutta niiden ei tarvitse olla täydellisen yhdenmukaisia. Näiden järjestöjen toiminta rakentaa samalla uusia ajattelu- ja toimintatapoja, uutta yhteiskuntaa jo vanhan sisällä.vi

Sopeutuakseen nopeasti kulloiseenkin tilanteeseen, poliittisessa puolueessa on yhdistyttävä keskustelun ja mielipiteen moninaisuus ja toiminnan yhtenäisyys. Toiminnasta päätetään yhteisesti ja toimintaa johdetaan keskitetysti.vii

Jotta kyetään estämään puolueen jähmettyminen ja byrokratisoituminen, on siinä yhdistyttävä spontaanisuus ja tietoinen toiminta. Spontaaninen liikehdintä on tietoisen toiminnan ”raaka-aine” ja perusedellytys. Poliittinen tietoisuus kehittyy käytännön kamppailuissa. Omat kokemukset ovat välttämättömiä, mutta ne eivät pelkästään riitä. Arkipäivän kokemukset ovat kuitenkin ehdottoman tarpeellisia, perustavia käsityksiä, joista voi kuitenkin kehittyä laaja ymmärrys kokonaisvaltaisesta tilanteesta ja poliittisen kamppailun välttämättömistä päämääristä ja keinoista. Laajempi tietoisuus on välttämätöntä päämäärien tiedostamiseksi ja kamppailun säilyttämiseksi aktiivisena. Puolueen ”tietoiset ainekset” ohjaavat, opettavat ja kasvattavat spontaania ainesta ja oppivat samalla myös itse. Oppilas–opettaja-asetelma ei ole staattinen, vaan puolueen jäsenet opettavat toisiaan.

Lenin oli puoluekantainen (”partisaani”), mutta puolue (sekä ymmärrettynä kapeasti poliittisena puolueena että laajempana organisaatioiden kokonaisuutena) ei ollut hänelle muuttumaton kokonaisuus. Puolueen jäsenenä hän noudatti sen päätöksiä, mutta kävi jatkuvaa kamppailua sen sisällä, ollen usein oppositiossaviii. Linjavalinnat tai keskuskomitean päätökset eivät jähmettäneet ajattelua. Hän oli kiinnostunut paitsi päätöksistä ja linjauksista, myös organisaatiorakenteesta. Toiminta ja organisaatio on aina sovitettava muuttuviin tilanteisiin. On uskallettava muuttaa organisaatiota, taktiikkaa, strategiaa ja tunnuksia toimintaympäristön muuttuessa (tai ymmärryksen siitä parantuessa). On kuunneltava ajan rytmiä ja otettava siitä kiinni.

Vallankumouksen aloittava vallankaappaus

Lokakuun vallankumoustanssiin avautunut tilaisuus oli pitkän kehityksen ja moninaisten tapahtumien ja toimijoiden summa.

Tsaari Nikolas II:n (1894–1917) aikakausi oli ollut uusien vapauksien, mutta samalla myös rajoitusten aikakausi. Sananvapaus lisääntyi vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen, ja bolševikkilehtiä kyettiin painamaan Venäjällä. Edelleen vallankumouksellisten piti kamppailla sensorin kanssa, eikä jatkuva rahapula ja keskinäinen polemiikkikaan helpottaneet heitä. (Kenez 1985, 132–133.) Vuosina 1905–1906 ja myöhemmin perustettiin sotilaallisia tuomioistuimia, jotka panivat täytäntöön joukkoteloituksia. Nationalismi ja ei-venäläisen väestön ahdistus kasvoivat. (Strovsky & Simons 2007, 4.)

Maailmansota vaikeutti vallankumouksellisten toimintaa ajaen heidän maan alle. Sotilaalliset takaiskut keväällä 1915 sekä sodan kärsimykset nostivat kriittisiä kysymyksiä paitsi sotilaallisesta johdosta, myös Venäjän poliittisesta suunnasta. Venäjää uudistamaan pyrkiviä voimia olivat tahoillaan liberaalit ja marxilaiset. Lisäksi oli poliittisia voimia, jotka olisivat halunneet säilyttää aateliston aseman ja tsaarin vallan entisellään. Sodan myötä poliittinen kenttä radikalisoitui, ja voittajia olivat erityisesti vallankumoukselliset vasemmistopuolueet, kuten bolševikit. (Waldron 1997, 148–149.)

Helmikuussa 1917 radikaalit voimat iskivät Pietarissa. Vallankumous levisi Moskovaan ja tärkeään meritukikohtaan Kronstadtiin. Kuultuaan uutisen Lenin kirjoittaa Inessa Armandille: ”Olemme tänään Zürichissä kiihtymystilassa: […] Pietarissa käydyn kolmipäiväisen taistelun jälkeen on Venäjällä 14.3. voittanut vallankumous” (T35, 259) ja innostuneena Kollontaille seuraavana päivänä: ”Vuoden 1905 ’great rebellionin’ jälkeen ’glorious revolution’ 1917!” (T35, 261).

Vallankumous lopetti tsaarinvallan. Liberaalit aloittivat lyhyen ja epävakaan valtakautensa. Helmikuun ja lokakuun välisenä aikana väliaikaisia hallituksia oli neljä. Pietarin neuvosto ja sadat neuvostot ympäri Venäjää toimivat rinnakkaisina valtionhallinnon kanssa, pystyen vaikuttamaan hallituksen päätöksiin.

Lenin kutsui radikaaleja voimia tanssiin Huhtikuun teeseillä. Teeseissään hän vaati sodan lopettamista ja pääoman kukistamista. Sotilaiden oli alettava veljeilemään ”vihollisen” kanssa ja lopetettava sotatoimet. Väliaikaiselle hallitukselle ei saanut antaa mitään kannatusta, vaan valta oli otettava neuvostoille. Uuden tasavallan ei tulisi perustua parlamentarismille, vaan työläisten ja talonpoikien neuvostoille, alhaalta ylös asti. (T24, 4–5.) Bolševikkien valta oli neuvostoissa tuolloin olematon, joten kyse ei ollut puoluetaktikoinnista.

Teeseissään hän vaatii myös poliisin, armeijan ja vakituisen virkamiehistön poistamista ja kansan yleistä aseistamista, jolloin mikään ulkopuolinen valta ei voi heitä ”pitää kurissa”. Kaikkien virkamiesten tuli olla valinnaisia ja milloin tahansa erotettavissa, eikä heidän palkkansa saanut olla ”hyvän työmiehen keskipalkkaa suurempi”. Kaikki maat oli kansallistettava ja pankit yhdistettävä kansallispankiksi ja alistettava neuvostojen määräysvaltaan. Samoin yhteiskunnallinen tuotanto ja tuotteiden jakelu oli saatettava neuvostojen valvontaan. (T24, 5–6.) Nämä toimenpiteet lakkauttaisivat parlamentarismin ja vallinneen ”kaksoisvallan” tilanteen, jossa sekä parlamentti että neuvostot toimivat valtiovaltana. Toimenpiteet eivät Leninin mukaan toteuttaisi sosialismia, mutta valtion, joka tyypiltään olisi sopiva askelten ottamiseen sosialismia kohti. (T24, 35–36.)

Leninin ajatusten vastaanotto oli pääosin hämmentynyttä, erityisesti puoluetovereiden ja oikeistolaisempien poliitikkojen kohdalla, mutta interventio oli onnistunut. Vähitellen bolševikit omaksuivat Leninin teesit. Heidän kannatuksensa alkoi kasvaa erityisesti teollisuustyöläisten ja sotilaiden keskuudessa.

Väliaikainen hallitus ei kyennyt toteuttamaan lupauksiaan. Peter Kenezin (1991, 349) mukaan se epäonnistui siksi, että se yritti hallita maata pohjaten liberaaleihin ja sosiaalidemokraattisiin periaatteisiin, jotka eivät kyenneet vastaamaan kriisiin. Maaliskuun ja elokuun aikana Venäjällä suljettiin lähes 600 yritystä ja yli sata tuhatta työläistä jäi vaille työtä. Työttömyysluvut jatkoivat kasvuaan. Samanaikaisesti ruokavarat olivat ehtymässä. Olosuhteet radikalisoivat joukkoja. (Suny 1998, 57, 62.)

Heinäkuussa Lenin ei enää pitänyt tunnusta ”Kaikki valta neuvostoille!” osuvana, sillä neuvostot olivat hänen mielestään joutuneet taantumuksellisten ja reformistien käsiin. Hän ei hylännyt tavoitetta neuvostotyyppisestä valtiosta, mutta silloiset neuvostot eivät osoittaneet mitään pyrkimystä rakentamaan sen kaltaista valtaa. Syyskuussa hän kuitenkin päätyi jälleen kannattamaan neuvostojen valtaa ja eserrien ja menševikkien hallitusta. Leninin mukaan neuvostojen valta, reformistienkin hallitsemina, olisi turvannut ”koko Venäjän vallankumouksen rauhallisen eteenpäinmenon” ja luoda olot, joissa ”yleismaailmallinen liike rauhaa ja sosialismin voittoa kohti voisi edistyä pitkin askelin”. (T25, 310–311.)

Puhe ”Mitä on neuvostovalta” (T29, 230–231) vuodelta 1919.

Tilanne muuttui nopeasti. Jo heti parin seuraavan päivän aikana, kun Lenin oli kirjoittanut edellä lainatut sanat, vallankumouksen rauhallisen kehityksen mahdollisuudet olivat menneet. Pääministeri Kerenskin linja nojasi yhä painavammin porvaristoon. Kuukauden kuluttua bolševikit olivat yhdessä liittolaistensa vasemmistoeserrienix kanssa suurin poliittinen voima koko maassa. Lokakuun puolessa välissä pidetyissä vaaleissa Venäjän vasemmistolaisin puolue, vasemmistoeserrät, sai 40 prosenttia äänistä. Bolševikit saivat lähes neljänneksen äänistä. Muut puolueet olivat kaukana tämän radikaalin kaksikon perässä. Bolševikit voittivat suurimmissa kaupungeissa 40–60 prosentin äänisaaliilla, mutta maaseudulla vasemmistoeserrät olivat hyvin vahvoilla. Kautta maan neuvostot muodostivat monipuoluehallituksia. (Suny 1998, 57–60.)

Valta oli kuitenkin edelleen jakaantunut keskenään ristiriitaisten porvarillisen hallituksen ja neuvostojen kesken. Tilanne ei voinut jatkua enää kauan. Nyt kapina oli aloitettava. Lokakuun 24. päivän iltana Lenin kirjoitti:

Tilanne on äärimmäisen kriittinen. On päivänselvää, että viivyttely kapinan aloittamisessa on nyt jo totisesti samaa kuin kuolema […] [K]ysymys on ratkaistava ehdottomasti tänään illalla tai yön aikana. Vallankumouksellisille, jotka saattoivat voittaa tänään (ja voittavatkin varmasti tänään), historia ei anna anteeksi sellaista viivyttelyä, minkä vuoksi huomenna ollaan vaarassa menettää paljon, menettää kaikki. (T26, 216–217.)

Neuvostojen edustajakokous oli lähestymässä ja moni olisi halunnut odottaa virallisia vaaleja. Leninin mukaan tuolloin olisi ollut jo liian myöhäistä. Valta oli otettava välittömästi.

Vallatessamme tänään vallan me emme valtaa sitä taistellaksemme Neuvostoja vastaan, vaan niitä varten. Kapinan tehtävänä on vallan valtaaminen; sen poliittinen tarkoitusperä selviää vallanoton jälkeen. […] [K]ansalla on oikeus ohjata ja se on velvollinen vallankumouksen kriittisinä hetkinä ohjaamaan edustajiaan, vieläpä parhaimpiakin edustajiaan, eikä odottelemaan heitä. (T26, 217.)

Leninin vallankumouspuheesta     

Seuraavana päivänä väliaikainen hallitus oli hajotettu ja Pietarin neuvosto yhdessä punakaartin kanssa piti Pietaria hallussaan. Bolševikit muodostivat kansankomissariaatin vasemmistoererrien tuella. Joulukuussa vasemmistoeserrät saivat kuusi komissaaria hallitukseen – jota ei saanut kutsua ”hallitukseksi”, koska poliittinen valta oli virallisesti neuvostoilla. (Suny 1998, 64.)

Tulevina kuukausina vasemmistoeserrien kannatus ja vaikutusvalta kasvoivat edelleen. Huhtikuussa he erosivat kansankomissariaatista, mutta jatkoivat yhteistyötä bolševikkien kanssa neuvostoissa. Vasemmistoeserrät kannattivat imperialismin vastaista sotaa Saksaa vastaan, kun taas bolševikit päätyivät monien kiistojen ja äänestysten jälkeen kannattamaan Leninin edustamaa kantaa, jossa rauhansopimus solmittiin ehdoitta.x

Lokakuussa toteutettu vallankaappaus oli vallan siirtämistä väliaikaiselta hallitukselta neuvostoille, eikä yksipuoluediktatuuri ollut tarkoituksena. Kuten Lenin kirjoittaa marraskuussa sähkeessään Moskovan neuvoston puhemiehistölle, jotka olivat lähettäneet henkilövalintapäätöksensä vahvistettavaksi: ”Kaikki valta on Neuvostoilla. Vahvistuksia ei tarvita. Teidän päätöksenne henkilön viraltapanosta ja toisen nimittämisestä on laki” (T35, 291).

Tarttuminen hetkeen

Venäjän vallankumoukselliset tarttuivat tilaisuuteen ja saivat poliittisen vallan, jonka avulla pääsivät aloittamaan vallankumouksen. Kun tilaisuus toimintaan avautui, vallankumouksellisten ei ollut jäätävä odottelemaan byrokratian rattaiden pyörimistä tai mietiskelemään: ”onnistuukohan tämä nyt”. Oli päätettävä, tartutaanko tilaisuuteen, jota edustajakokousten päätökset eivät toisi takaisin, päätettiin siellä mitä hyvänsä. Ei voitu myöskään jäädä odottelemaan, että tuotantovoimat kehittyvät ”riittävästi”. ”On s’engage et puis… on voit”, siteerasi Lenin ulkomuistista Napoleonia eräässä viimeisimmistä teksteistään Vallankumouksestamme (T33, 469). Kunhan ensin ryhdytään vakavaan taisteluun, sittenpähän nähdään.

Politiikkaa tehdään aina tietyissä puitteissa, joihin eri hetkinä voidaan vaikuttaa eri tavoin, milloin enemmän, milloin vähemmän. Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu valmiiksi.xi Kyse voi olla tunneista, joiden tapahtumilla voidaan vaikuttaa valtavasti erilaisten mahdollisuuksien avautumiseen.

Samoin kuin pahoinpitelyä, jota ei saada lopetettua ilman väliintuloa, ei hallitsevaa valtaa voida hävittää astumalla sivuun tai kieltämällä vallan olemassaolo. On tarkasteltava, mitä valta on materiaalisina käytäntöinä, ja puututtava niihin konkreettisesti.

Kapitalismi on paatunut pahoinpitelijä, jonka tapoja teoreettiset moraalisaarnat eivät saa muuttumaan. Teoria ei ole merkityksetöntä, mutta teoreettisella argumentoinnilla ei voida sivuuttaa käytäntöä, eikä vallankumousta voida tehdä ennalta tehdyn käsikirjoituksen mukaan. Totuuden kriteerinä ovat käytännön elämän tapahtumat, joissa taidokas käsitteiden pyörittely voi olla avuksi, mutta vain avuksi. Vallankumousta ei voida tehdä ilman politiikkaa ja todellista materiaalista toimintaa: teoriaa on koeteltava empiirisesti.

Vallankumouksen tragedia

Leninin valtio ja vallankumous, ensimmäisen painoksen kansi (tammikuu 1918)Eräässä teoreettisimmista teksteistään, pamfletissa Valtio ja vallankumous (1917, T25), Lenin vielä uskoo, että vallankumous voidaan toteuttaa nopeassakin tahdissa, verettömästi ja kaikki työläiset voivat helposti osallistua hallinnollisiin tehtäviin. Vuosien 1918–1920 verinen sisällissota vei lopullisesti uskon sosialismin ja kommunismin toteuttamisen helppouteen, etenkin kun samanaikaisesti muualla Euroopassa vallankumoukset loppuivat alkuunsa, kestäen korkeintaan muutamia kuukausia.

Venäläiset kommunistit katsoivat avanneensa mahdollisuuden maailmanvallankumoukselle, minkä toteutumiselle Saksan vallankumouksen onnistuminen olisi ollut ehdottoman tärkeää. Saksan vallankumous lokakuusta 1918 elokuuhun 1919 saavutti vain hetkellisiä voittoja, joista merkittävimpänä Baijerin neuvostotasavalta. Suomalaiset olivat jo alkuvuonna 1918 saaneet ensimmäisinä kokea porvariston yllätyksellisen raa’at vastatoimet. Erilaisten traagisten käänteiden myötä työväen vallankumoukset hävisivät myös Unkarissa ja monissa muissa maissa. Kokonaisuudessaan vallankumouksen päämäärien toteuttaminen oli osoittautunut erittäin vaikeaksi

Vankien kohtaloita Tampereella 1918

Vuonna 1917 Venäjä oli ollut imperialismin ketjun heikoin lenkki, jossa vallankumous oli mahdollista aloittaa. Se ei kuitenkaan ollut ketjussa se lenkki, josta vetämällä olisi saanut mukaansa koko maailman. Useissa maissa (vähältä piti ettei Venäjälläkin) vasemmistopuolueet ratkaisevilla hetkillä hillitsivät työväestön spontaania vallankumousliikehdintää. Näin ne sabotoivat vallankumouksen onnistumisen niissäkin maissa, joissa siihen olisi voinut olla hyvät mahdollisuudet.

Lenin tuli johtopäätökseen, ettei päämääriin voitu päästä niillä keinoilla, jotka oli valittu. Tekstissään Publisistin kirjoituksia vuodelta 1922 hän vertaa Venäjän vallankumousta vuorikiipeilijään:

Kuvitelkaamme, että joku on nousemassa hyvin korkealle, jyrkkärinteiselle ja vielä tutkimattomalle vuorelle. Olettakaamme, että hän on onnistunut ennen näkemättömät vaikeudet ja vaarat voittaen nousemaan paljon korkeammalle kuin edeltäjänsä, mutta ei ole vielä päässyt huipulle. Hän on joutunut sellaiseen asemaan, että eteneminen valittuun suuntaan ei ole enää vain vaikeaa ja vaarallista, vaan jopa suorastaan mahdotonta. Hänen täytyy kääntyä takaisinpäin, laskeutua alemmaksi, etsiä muita teitä, ehkä pitempiäkin, mutta sellaisia, joita myöten on toivoa päästä huipulle. (T33, 187.)

Vallankumouksellisten valitsema reitti oli osoittautunut vääräksi. Päämääriä kohti oli lähdettävä kiipeämään uudelleen, mutta nousu olisi aloitettava alusta. Reitti oli tuntematon. Länsi-Euroopan sosiaalidemokraatit, kuten Karl Kautsky, pääsivät nyt jälkiviisaasti näyttämään, kuinka he olivat ”olleet oikeassa”, että sosialistinen vallankumous Venäjällä oli ”ennenaikainen”. Lenin jatkaa kirjoituksessaan:

Alhaalta [jossa turvallisesta paikasta tarkkaillaan kaukoputkella tuota vaarallista laskeutumista], kuuluu vahingoniloisia ääniä. Siellä ilkutaan peittelemättä, ähitellään, huudetaan: se putoaa tuossa tuokiossa, niin sille pitääkin, ei hulluttelisi! Toiset yrittävät salata vahingonilonsa: he ovat murehtivinaan luoden katseensa korkeuksiin. Valitettavasti käy juuri niin kuin pelkäsimme! Emmekö juuri me, jotka olemme koko elämämme valmistelleet järkevää suunnitelmaa tälle vuorelle nousua varten, vaatineet nousun lykkäämistä siihen saakka, kunnes suunnitelmamme valmistuu? Ja kun vastustimme niin kiihkeästi tietä, jonka yltiöpää itsekin on nyt jättämässä (katsokaa, katsokaa, hän lähti takaisin, hän valmistelee itselleen tuntikaupalla mahdollisuutta laskeutuakseen edes arsinan verran! Mutta meitä hän sätti hävyttömin sanoin, kun vaadimme jatkuvasti maltillisuutta ja säntillisyyttä!), kun tuomitsimme niin tulisesti yltiöpään ja varoitimme häntä, niin teimme näin yksinomaan rakkaudesta tällä vuorelle nousua koskevaa suurta suunnitelmaan kohtaan! (T33, 188.)

Toisen internationaalin ajattelutavassa teorian, marxilaisen ”opin”, avulla voitiin nähdä jo ennalta tulevat kehityskulut. Tällöin toiminnassa olisi noudatettava ennalta lukkoon lyötyjä toimintamalleja. Vuonna 1917 Lenin ja muut näkivät, että kommunistisen vallankumouksen mahdollisuudet olivat avoinna. Politiikassa toiminnan onnistuminen on kiinni hetkestä. Kun tilaisuus vuorelle nousemiseen avautui, siihen oli tartuttava, vaikka sitä ei ollut kirjoitettu etukäteen ”suureen suunnitelmaan”. Oli kyettävä ottamaan hyppy teoriasta käytäntöön.

II Askel, askel, hyppy!

Varttuneempi Lenin vastusti Toisen internationaalin dogmaattisuutta, mutta ei itsekään ollut sille täysin immuuni, etenkään ennen vuotta 1914. Monet Marxin ajatukset toistuvat Leninillä sellaisinaan, ja usein hän ”perustelee” mielipidettään yksinkertaisesti viittaamalla Marxiin. Loppuun asti hän ammensi Marxin kirjoituksista ”totuuksia” ja toimintaohjeita, vaikkakin yleensä terveen kriittisesti, kuten esimerkiksi muistiinpanoista Pyhästä perheestä voidaan nähdä (T38, 5–34).

Viimeistään Toisesta internationaalista irtautumisen jälkeen Leninille oli selvää, että mitään selviä totuuksia ei ole, eikä yhteiskunnassa ole mitään selkeästi ja helposti hahmotettavissa olevia rakenteita tai kehityskulkuja. Leninin mukaan ”marxilaisuuden ydin, sen elävä sielu” on ”konkreettisen tilanteen konkreettinen arvostelu” (T31, 143). Vuosien 1914–1917 välillä Lenin keskittyi tutkimukseen ja ajatteli radikaalisti uusiksi toiminnan olosuhteet. Oikeat vastaukset kuhunkin tilanteeseen voi löytää vain tietämällä oikeat kysymykset.

Slavoj Žižek on usein toistanut, kuinka meidän olisi toistettava Leninin projekti liberaalin kapitalismin haastamiseksi (esim. Žižek [2001]). Jotta voisimme tehdä vastaavan strategisen analyysin nykyaikana, on meidän tunnettava tapa, jolla se tehtiin.

Leninin käsikirjoituksesta Dialektiikasta, 1915

Dialektiikka

Tutkimustyön metodin ydinosana, etenkin vuoden 1914 käänteestä alkaen, Leninillä oli Marxilta, Hegeliltä ja Aristoteleelta opittu dialektiikka. Hän piti sitä tutkimusmetodina ja inhimillisen tiedostustoiminnan toimintatapana. Lenin luki paljon filosofista kirjallisuutta, mutta oli itsestään epävarma filosofian alueella, eikä yleensä tuonut käsityksiään julkisesti esiin.

Filosofisessa ajattelussaan hän saavutti huippunsa lokakuun vallankumouksen aikoihin vuonna 1917. Hän oli suunnitellut kirjoittavansa kirjasen Dialektiikasta ja toisen tutkimusmetodistaan otsikolla Tilastotiede ja sosiologia, mutta molemmat suunnitelmat jäivät keskeneräisiksi. Valtiovallan valtauksen jälkeen hänen elämänsä täyttivät toisenlaiset tehtävät. Lisäksi mahdollisesti isältä perintönä saatu sairaus ja murhayrityksen luodit estivät ideoiden jatkokehittelyn, päättäen elämän 54-vuotiaana (Read 2005, 141). ”Lenin filosofina” olisi kursittava kokoon hajanaisista katkelmista, muistiinpanoista, kirjeistä ja sisällöltään muihin aihepiireihin liittyvistä kirjoituksistaxii.

Dialektiikasta hän kuitenkin ehti kirjoittaa kaksi lyhyttä kirjoitusta. Ensimmäinen on Hegelin kirjasta Logiikan tiede tehtyjen muistiinpanojen joukossa oleva katkelma, jolle hän oli antanut otsikon Dialektiikan ainekset (T38, 180–182). Toinen on esseeluonnos Dialektiikasta (T38, 311–315). Näiden kirjoitusten kautta pääsemme katsomaan erästä tärkeintä osaa Leninin metodologisissa käsityksissä.

Leninin mukaan dialektinen tutkimus etenee abstraktista, kaikkein yleisimmältä tasolta konkreettiseen, yksityiskohtaisempaan erittelyyn ja takaisin. Tutkittaessa (ja tuloksia esitettäessä) on ensimmäiseksi otettava tarkasteluun kaikkein yleisin, tavallisin ja yksinkertaisin.xiii Sanoessamme yksinkertaisimmankin lauseen (”tämä on tuoli”) ”me jätämme syrjään koko joukon tunnusmerkkejä satunnaisina, erotamme oleellisen ilmenevästä ja asetamme ne vastakkain.” (T38, 315)

Vastakohdat ovat samoja: erillinen ei ole olemassa muutoin kuin siinä yhteydessä, joka johtaa yleiseen. Yleinen on olemassa vain erillisessä, erillisen kautta. Kaikenlainen erillinen on (tavalla tai toisella) yleistä. Kaikenlainen yleinen on (joltakin osaltaan tai puoleltaan tai olemukseltaan) erillistä. Satunnainen ja välttämätön, ilmiö ja olemus ovat olemassa jo siinä. (T38, 313)

Merkittävintä dialektiikassa Leninin mukaan on tutkimuskohteen käsittäminen ristiriitaisten voimien ja tendenssien muodostamana kokonaisuutena, vastakohtien summana ja vastakohtien ykseytenä. Vastakohtien ykseys on yhteiskunnan ilmiöissä ja prosesseissa esiintyvien ristiriitaisten, toisensa poissulkevien, vastakkaisten tendenssien löytämistä. Analyysin avulla selvitetään vastakohtien, ristiriitaisten pyrkimysten muodostumista ja niiden välistä kamppailua. Kokonaisuuden osat eivät ole staattisia, vaan ne ovat liikkeessä ja muutoksen tilassa, muuttuen toiseksi. Kokonaisuuden hahmottamiseksi näistä eri puolista on tehtävä yleistäviä yhteenvetoja – analyysi on täydennettävä synteesillä. (T38, 181.) Dialektiikka on Leninin mukaan ominaista kaikelle ihmisen tiedostamistoiminnalle. Inhimillinen tiedostaminen voi tietyissä lajityypin määräämissä rajoissa syventyä ”loputtomasti” ilmiöiden tiedostamisesta olemuksen tiedostamiseen ja pinnallisesta olemuksen tiedostamisesta syvempään. Eri ilmiöiden, prosessien ja tapahtumien rinnakkaisesta tiedostamisesta edetään syy–seuraus-suhteiden ymmärrykseen ja yhdestä yhteyden sekä keskinäisen riippuvuuden muodosta toiseen, syvällisempään, yleisempään. (T38, 181, 315.)

Yleistämisellä on tärkeä osa tutkimuksessa. Todellisuuden monimutkaisuuden edessä ei ole nostettava käsiä pystyyn, vaan on tehtävä perusteltuja abstraktioita. Pelkistävät abstraktiot auttavat meitä hahmottamaan monitahoista ja erityisiä yksityiskohtia täynnä olevaa konkreettista todellisuutta, kuten kartta auttaa meitä suunnistamaan maastossa, tehden mahdolliseksi suurten kokonaisuuksien käsittelemisen.

Laajassa imperialismin tutkimusprojektissaan hän pyrki löytämään tiivistyksiä, joiden kautta voi ymmärtää monimutkaisia kokonaisuuksia. Lenin koetti hahmottaa kapitalismin materiaalisen todellisuuden yleisimpiä piirteitä yhdistellen tilastotietoja ja laatien aikalinjoja. Tätä hän täydensi yksityiskohtaisemmalla, maa- ja yrityskohtaisella tarkastelulla, sekä erittelemällä taloudellisia ja poliittisia voimasuhteitaxiv. Tarkastelussa yhdistyivät talous, politiikka ja teoria (filosofia, ideologia), jotka Lenin käsitti luokkataistelun osa-alueina.

Leninin tutkimusmetodi

Tutkimusta tehtäessä on väistämättä nojattava joihinkin teoreettisiin lähtökohtiin. Leninille ylitse muiden oli Marxin Pääoma, johon hänellä on viitteitä enemmän kuin mihinkään muuhun teokseen. Pääoman ja muiden Marxin kirjoitusten (kuten Luokkataistelut Ranskassa) voi lukea implisiittisesti olevan läsnä Leninin imperialismianalyysissä, minkä yleistajuinen esitys on hänen Imperialismi-pamflettinsa (Leninin analyysistä, esityksestä ja sen kritiikistä ks. Laine & Salo 2009). Teorian liittäminen käytäntöön oli Leninin työskentelytapana paitsi tutkiessa, myös opetustoiminnassa. Krupskaja kertoo, kuinka Lenin vetämässään Pääoma-lukupiirissä oppitunnin ensimmäisen puoliskon luki ja selvitti Pääomaa ja toisen aikana kiinnitti Marxin teorian käytäntöön, kysellen työläisiltä heidän työolosuhteistaan ja liittäen ne osaksi yhteiskunnan kokonaisuutta. (Krupskaya [1933].)

Abstraktein taso Leninin tutkimusmenetelmässä oli ”aikakausi”. Hänen mielestään ”voimme tietää ja tiedämme, mikä luokka on tämän tai tuon aikakauden keskiössä ja määrää sen kehityksen perussuunnan, tietyn aikakauden historialliset peruserikoisuudet […] vain tietyn aikakauden peruspiirteiden tuntemus voi olla tämän tai tuon maan yksityiskohtaisempien erikoispiirteiden huomioon ottamisen perustana.” (T21, 132.) Aikakauden piirteitä hän tutki erityisesti tilastotietojen kautta. Leninin mukaan tutkimuksessa on koetettava luoda “tarkoista ja kiistattomista tosiasioista” perusta, johon voidaan nojata. Käsiteltävää kysymystä koskevat historialliset ilmiöt on otettava käsittelyyn kokonaisuutena ja eriteltävä niiden keskinäistä riippuvuutta. (T23, 279–280.) Yhteiskunnassa kaikki on tavalla tai toisella keskinäisessä yhteydessä. Siksi on otettava huomioon kohdetta toisiin yhdistävät monenlaiset suhteet. Lisäksi tutkittavaa ilmiötä, prosessia tai tapahtumaa on tarkasteltava historiallisessa kehityksessään. (T38, 180–181.)

Lenin jaottelee käsitykset yhteiskunnan kehityksestä kahteen päätyyppiin: 1) kehityksen ymmärtäminen vähentymisenä ja lisääntymisenä ja 2) sen ymmärtäminen vastakohtien ykseytenä eli yhtenäisen kahtiajakautumisena toisensa poissulkeviksi vastakohdiksi ja niiden keskinäissuhteena. Ensimmäinen käsitys peittää Leninin mukaan näkyvistä liikkeellepanevan voiman tai sulkee sen yhteiskunnan ulkopuolelle. Toinen tapa kiinnittää huomion kehityksen alkulähteeseen. ”Vastakohtien ykseys on ehdollista, tilapäistä, ohimenevää, suhteellista. Toisensa poissulkevien vastakohtien taistelu on absoluuttista, niin kuin on absoluuttista kehitys, liike.” Myös objektiivisen ja suhteellisen välinen ero on suhteellista. Suhteellisessa on absoluuttista samoin kuin erityisessä on yleistä. (T38, 311–312.)

Leninin tutkimuksissa tilastotiedot olivat keskeisessä asemassa, mutta hänen mielestään oli mentävä ”kaavamaisia numeroja pidemmälle” (T22, 75). Numerotiedot eivät saa peittää niiden elävää sisältöä, joka ei näy pelkkiä lukuja tarkastelemalla (T35, 15). On selvitettävä, mitä tilastolliset muutokset tarkoittavat todellisessa elämässä: mitä tuntemuksia, mitä suhteita ja mitä kehityskulkuja ne samalla ilmaisevat. (T22, 75.) Työväenliikkeen ja työväestön tuntemus on tärkeää, jopa kaikkein tärkeintä. On koottava ja tutkittava “objektiivisia numerotietoja”, jotka koskevat “joukkojen menettelyä ja mielialaa”. On otettava oppia joukoilta ja vastaavasti kehitettävä joukkojen tietoisuutta työväenliikkeestä sekä sen päämääristä ja tehtävistä. (T20, 373–374.)

Yksittäisen työläisen kokemus kapitalismista ei ole yleistettävissä. Mahdollisimman hyvä kokonaiskuva mistä tahansa ilmiöstä, tapahtumasta tms. saadaan yhdistämällä tilastollinen ja historiallinen analyysi ja tiedot mukana olleiden kokemuksista.

Leninin tutkimustavassa yhdistyvät määrällinen ja laadullinen, teoreettinen ja empiirinen, abstrakti ja konkreettinen, analyyttinen ja synteettinen.

* * *

Pyrin esittämään Leninin tutkimustavan seuraavassa mallissa, joka on rakennettu imperialismitutkimuksen ja puolueteoreettisten tarkastelujen pohjaltaxv (T39; ks. myös Salo 2009, 14–20):

1. marxilaiset teoreettiset lähtökohdat
– historiallinen materialismi (Marxin historialliset analyysit; historiallisuus ja materialistinen näkökulma)
– luokkakantaisuus
– poliittinen talous (politiikan ja talouden sekä sosiaalisen ja talouden ykseys/yhteys; Marxin Pääoma)
– dialektiikka (ajattelu ristiriitojen, vastakohtien ykseyden, kautta; Hegel, Marx. Aristoteles)

2. aikakauden erityispiirteet
– tutustuminen tutkimuksiin (erityisesti taloustiede, myös historia, maantiede, politiikka, työväenliike, vallankumoukselliset liikkeet ja kansalliset vapautusliikkeet)
– numerotietojen kerääminen
– tilastollinen tutkimus (tilastolliset tiivistykset, yhteenvedot)

  • talouden tutkimus
  • luokat

– aikalinjat (kehityskulkujen tarkastelu)

  • talous
  • vaalit, luokkataistelut, kansalliset liikkeet, vallankumoukselliset liikkeet
  • sodat, diplomatia, siirtomaapolitiikka
  • demokraattiset ja sosiaaliset uudistukset, lainsäädäntö

3. työväentutkimus
– työläisten olosuhteet
– työläisten mielialat
– työläisten poliittinen kasvatus

4. yhdistäminen vallitsevaan konkreettiseen tilanteeseen (konjunktuuri)
– ajankohtaiset poliittiset voimasuhteet
– paikalliset erityispiirteet
– tulevien mahdollisuuksien ja uhkien huomioon ottaminen

5. poliittiset johtopäätökset ja toimenpiteet
– do the dance

Ihminen ei voi toteuttaa tutkimusohjelmaa kuten prosessori tietokoneohjelmia, vaan metodia voi seurata vain suunnilleen, käyttäen sitä kuin kompassia, jonka avulla aina välillä tarkastetaan, että ollaan menossa osapuilleen oikeaan suuntaan. Lisäksi tutkimustyössä oma osansa on aina myös ”assosiatiivisella metodilla” eli asioiden sattumanvaraisella ja luovalla yhdistelyllä, joka parhaimmillaan tuottaa hedelmällisiä oivalluksiaxvi.

III Kiinni rytmiin

Vasemmisto on jo kauan kompuroinut askelissaan, sotkeutuen omiin jalkoihinsa. Vasemmistolaiset, keskenään kiistelevät tanssijat, astuvat toistensa varpaille, eivätkä löydä yhteistä säveltä. Yhteinen tutkimusprojekti voi olla avuksi.

Poliittinen tutkimus on kiinteässä yhteydessä muuhun poliittiseen toimintaan. Tutkimuksen ”on myös osallistuttava kamppailujen vahvistamiseen liikkeen sisäisen strategiatyön ja päätöksenteon tasolla”, kuten Kaitila ja Peltokoski (2009) korostavat.

Tutkimusprojektin toteuttaminen vaatii sitoutunutta ja suunnitelmallista toimintaa, mieluiten kansainvälisesti. Projektia toteuttamaan tarvitaan organisaatio, jonka puitteissa voidaan ykseyttää teoria ja käytäntö. Onko tällainen puolue jo olemassa, voidaanko joku puolue muuttaa sellaiseksi vai onko rakennettava uusi puolue? Vai onko tutkimusprojektille tehtävä oma, väliaikainen organisaationsa, johon yhdistyy aineksia monista eri ryhmistä?

Ottamalla oppia menneiden tovereiden ja vallankumousten ja muutosliikkeiden kokemuksista, samalla tutkien vallitsevaa kapitalismia ja sen luokkasuhteita, aikakauden erityispiirteineen, vasemmisto pääsee varmasti liikkeelle nykyisestä kriisistään. Tämän lisäksi olisi erityisen tärkeää, että vasemmistolla olisi tarjottavana jokin konkreettinen vaihtoehto abstraktin utopian lisäksi, kuten Megafonin Talouspoliittisissa teeseissä vasemmistolle hyvin huomautetaan (Megafoni 2009). Mutta ensimmäinen askel on poliittisen tutkimusprojektin aloittaminen, koska se on ainoa tapa, jonka kautta vasemmisto voi tehdä konkreettisia poliittisia johtopäätöksiä.

Tällaiset artikkelit ovat pelkkää puhetta, elleivät onnistu herättelemään konkreettista toimintaa. Puheenvuorojen lisäksi olisi kyettävä saamaan aikaan kollektiivisia suunnitelmia – ja lähdettävä toteuttamaan niitä.

Kliseitä kunnioittaen lainaan lopuksi Matti Rossia.

Kaikki muuttuu, kun moni tarttuu asiaan ja ohjaa ikuisesti muuttuvaista muuttumaan.”

Ettäs tiedätte.

Miika Salo

Kirjallisuus

Leninin teokset

Lenin, V. I. 1953–1970. Teokset. 45 osaa. Moskova–Petroskoi: Vieraskielisen kirjallisuuden kustannusliike–Karjalais-suomalaisen snt:n valtion kustannusliike–Edistys. (Siteerattu: T.)

– Aikakauslehdestä ”Svoboda”. T5, 301–302.

Mitä on tehtävä? T5, 337–523. Ilman viitteitä myös osoitteessa http://www.marxists.org/suomi/lenin/mita_tehtava/index.htm

– Objektiivisia tietoja työväenliikkeessä esiintyvien eri virtausten voimasta. T20, 373–379.

– Vieraan lipun alla. T21, 121–144.

– Uusia tietoja kapitalismin kehityksestä maanviljelyksessä. T22, 1–92.

Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena. T22, 179–294, luvut I–V myös osoitteessa http://sosialismi.net/kirjasto/kirjasto/Lenin-Imperialismi.htm

– Tilastotiede ja sosiologia. T23, 278–285.

Proletariaatin tehtävistä nykyisessä vallankumouksessa. T24, 1–8, sisältäen ”Huhtikuun teesit”, jotka ovat saatavilla myös osoitteessa http://www.marxists.org/suomi/lenin/1917/teesit.htm

– Kirjeitä taktiikasta. T24, 24–37.

– Taistelu rappiotilaa vastaan valiokuntia lisäämällä. T24, 433,

– Kompromisseista. T25, 309–315.

Valtio ja vallankumous. T25, 385–497. Suomennoksista kehnoin saatavilla osoitteessa http://www.marxists.org/suomi/lenin/1917/valtio-ja-vallankumous.htm

– Kirje keskuskomitean jäsenille. T26, 216–217.

– Publisistin kirjoituksia.T33, 187–195.

– Vallankumouksestamme. T33, 465–470.

– Muistiinpanot Marxin ja Engelsin teoksesta ”Pyhä perhe”. T38, 1–34.

– Muistiinpanot Hegelin kirjasta ”Logiikan tiede”. T38, 69–195.

– Dialektiikasta. T38, 307–315.

– ”Imperialismi-vihkot”, T39.

Siteeratut kirjeet osissa T34 ja T35.

Muut lähteet

Althusser, Louis. 1971. “Lenin and Philosophy”. Teoksessa Louis Althusser. Lenin and Philosophy and Other Essays. New York and London: Monthly Review Press, s. 23–70.

Boller, Paul F. ja George John (eds.) 1990. They Never Said It: A Book of Fake Quotes, Misquotes, and Misleading Attributions. New York: Oxford University Press.

Bornevski, Viktor G. 1993. White Administration and White Terror (The Denikin Period). Russian Review, vol. 52, no. 3, 354–366.

Gorky, Maxim. [1924] V. I. Lenin. http://www.marxists.org/archive/gorky-maxim/1924/01/x01.htm

Gramsci, Antonio. 1979. Vankilavihkot. Valikoima. Helsinki. Kansankulttuuri.

Gramsci, Antonio. 1982. Vankilavihkot. Valikoima 2. Helsinki. Kansankulttuuri.

Kaitila, Joel ja Jukka Peltokoski. 2009. Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli. Megafoni 2. http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/80-luokkakompositio-ja-opiskelijan-neloisrooli-

Kenez, Peter. 1985. Lenin and the Freedom of the Press. In Abbott Gleason, Peter Kenez, and Richard Stites (eds.) Bolshevik Culture. Bloomington: Indiana University Press.

Kenez, Peter. 1991. The Prosecution of Soviet History: A Critique of Richard Pipes. Russian Review, vol. 50, no. 3, pp. 345–351.

Krupskaya, N. K. [1933] Reminiscences of Lenin. http://www.marxists.org/archive/krupskaya/works/rol/index.htm

Laine, Joonas ja Miika Salo. 2009. Finansoituminen ja Leninin finanssipääoman kritiikki. Megafoni 3/2009. http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/106-finansoituminen-ja-leninin-finanssipaeaeoman-kritiikki

Lih, Lars L. 2005. Lenin Rediscovered: What Is to Be Done? in Context. Leiden: Brill.

Marx, Karl. 1974. Pääoma I. Moskova: Edistys.

Megafoni. 2009. Talouspoliittisia teesejä vasemmistolle. Megafoni 3. http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/112-talouspoliittisia-teesejae-vasemmistolle

Michels, Robert. 1986. Puoluelaitos nykyajan demokratiassa. Helsinki: WSOY.

Read, Christopher. 2005. Lenin. London: Routledge.

Pipes, Richard. 1997. The Unknown Lenin. From the Secret Archive. New Haven: Yale University Press.

Salo, Miika (2009) Lenin kolmen pisteen kehällä… leniniläinen poliittinen tyyli. Sosialismi.net 22.9.2009. http://sosialismi.net/kirjasto/Salo_-_Lenin_kolmen_pisteen_kehalla.pdf

Service, Robert. 2000. Lenin: A Biography. Cambridge: Harvard University Press.

Strovsky, Dmitri & Gregory Simons. 2007. The Bolsheviks´ Policy Towards The Press In Russia: 1917–1920. Working papers. No. 109. Uppsala: Upsala University. Department of Eurasian Studies. http://www.eurasia.uu.se/docs_publikationer/AR109GS.pdf

Suny, Ronald Grigor. 1998. The Soviet Experiment: Russia, the USSR, and the Successor States. New York: Oxford University Press.

Tontti, Jarkko. 2009. Hyödylliset idiootit. Vihreä lanka 2.3.2009 http://www.vihrealanka.fi/node/330 Viitattu 7.12.2009.

Toscano, Alberto. 2009. Partisan Thought. Historical Materialism 17, 175–191.

Tronti, Mario. 2008. Vasemmisto tarvitsee luokkaa ja feminismiä. Haastattelu. Valtamedia 16.3.2008. (Alunperin Liberazione 15.3.2008). http://valtamedia.net/index.php?option=com_content&task=view&id=66&Itemid=32

Waldron, Peter. 1997. The End of Imperial Russia, 1855–1917. New York: St: Martin’s Press.

Žižek, Slavoj. [2001.] Voiko Lenin kertoa meille tänään jotain vapaudesta? http://isole.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/zizek.htm

i Tyylin käsite on yksi lähestymistapa poliittisen toiminnan tutkimuksessa. Yleensä tässä lähestymistavassa keskitytään poliittisen toimijan retoriikkaan ja muuhun ulkokuoreen, jolloin kyseessä on laajennettu versio imagotutkimuksesta. Käsitän poliittisella tyylillä sitä tapaa ja toimintaa, jolla pyritään vastaamaan (ja hakemaan vastauksia) ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, pyrkien samalla kohti poliittisia päämääriä. Tyyli on poliittisessa toiminnassa verrattavissa metodin rooliin tutkimuksessa. Olen soveltanut Leninin toimintaohjetta eli ”lueskelen päiväkaudet […] ja lehtikirjoitukset hutaisen uskomattoman kiireesti”, kuten Lenin kuvaa työtyyliään kirjeessään Maksim Gorkille (T34, 385). Osittain artikkelin viitteistys, rakenne ja kieliasu on kiireen ja velttouden vuoksi huolimatonta, mutta olen pyrkinyt siihen, että sisällöstä olisi mahdollista inspiroitua, ja että kirjoitus voisi olla hyödyksi vasemmistolaisille liikkeille. Tavoitteenani on myöhemmin tehdä tarkempi tutkimus Leninin vuosien 1914–1917 projektista. Tämä kirjoitus ja Sosialismi.netin artikkeli Lenin kolmen pisteen kehällä (Salo 2009) ovat osaltaan muistiinpanoja tuota tutkimusta varten.

ii Mielikuvat Leninistä on usein muodostettu jonkinlaisena yhdistelmänä neuvostoliittolaisesta Lenin-kultista ja sen länsimaisesta vastinparista, jossa hänet esitetään häikäilemättömänä, vallan- ja verenhimoisena hirviönä, joka mässäilee ihmisten kärsimyksillä ja naureskelee hirttäessään talonpoikia. Kummankin fiktiivisen hahmon tuottamiseksi Leniniltä voi irrottaa tekstinpätkiä, jotka kontekstistaan repäistyinä voivat tuottaa mitä hyvänsä mielikuvia. Jotta Leninistä olisi jotain hyötyä nykyvasemmistolle – tai ylipäätään että hänen toimintatapansa hyötyjä uskallettaisiin edes vasemmistolaisten keskuudessa käsitellä – olisi hänet irrotettava Neuvostoliitosta.

Neuvostoliitossa Lenin nostettiin jalustoille, jotta häntä voitiin käyttää hyväksi myyttisenä sankarihahmona. Vastaavia hahmoja ovat esimerkiksi Yhdysvalloissa George Washington tai Suomessa Mannerheim.

iii Valituista ja yksinkertaistetuista Leninin kirjoituksista koottiin oppi, leninismi. Se oli tehty huonolla tavalla ”kansantajuiseksi” eli vulgarisoitu. Vaikeatajuisen kirjoittamisen vastakohta ei ole yksinkertaistaminen (kuten usein saatetaan ajatella – näin voidaan perustella myös omaa koukeroisen vaikeatajusta kirjoitustapaa, muuten kun jouduttaisiin muka ”madaltamaan sisältöä”) vaan selkeätajuinen kirjoittaminen. Lenin kirjoittaa vuoden 1901 artikkelissaan Aikakauslehdestä ”Svoboda”: ”Kansantajuinen kirjoittaja ei edellytä lukijaa sellaiseksi, joka ei ajattele, ei halua tai ei osaa ajatella, – päinvastoin, hän edellyttää, että kehittymättömälläkin lukijalla on vakaa aikomus työskennellä aivoilla, auttaa häntä […], opastaa häntä auttaen ottamaan ensimmäiset askeleet ja opettaen kulkemaan edelleen itsenäisesti. Vulgaari kirjoittaja pitää lukijaa sellaisena, joka ei ajattele eikä pysty ajattelemaan, hän ei opasta lukijaa perehtymään vakavan tieteen ensimmäisiin alkeisiin, vaan tarjoaa hänelle tökerön yksinkertaistetussa […] muodossa jonkin tunnetun opin kaikki johtopäätökset ”valmiina”, niin ettei lukijan tarvitse edes pureskella, vaan suoraan hotkia tuota velliä.” (T5, 301–302.)

Neuvostoliittolainen marxismi-leninismi sisälsi kokoelman erilaisia osasia, jotka oli koostettu juuri ”tökerön yksinkertaistetussa” muodossa. Tehokkainta siinä oli vahva, deterministinen historiankäsitys, joka äärimmilleen vietynä johti siihen, että poliittisella toiminnalla ei katsottu olevan muuta kuin ”historian vääjäämätöntä kulkua” hidastava tai nopeuttava vaikutuksensa. Tällaiset käsitykset – joita degeneroituneen Kolmannen internationaalin lisäksi edusti myös Toinen internationaali – johtavat reformistiseen politiikkaan, koska nähdään että ”kapitalismi vääjäämättä romahtaa”. Poliittisella toiminnalla on kuitenkin hyvin paljon merkitystä historian kulkuun, kuten Lenin ymmärsi. Mikään hallitus ei romahda itsekseen, vaan se on kaadettava aktiivisella toiminnalla. Lenin kritisoi kautskylaista Toista internationaalia muun muassa juuri tästä. Vastavuoroisesti kautskylaiset tuomitsivat lokakuun vallankumouksen heti tuoreeltaan, se kun oli toteutettu ”toisin kuin oli kirjoitettu” – ikään kuin historian voisi kirjoittaa edeltäkäsin. Lenin saneli kommenttiinsa vuoden 1923 alussa, että olisi aika luopua ajatuksesta että ”oppikirja muka sisältää maailmanhistorian myöhemmän kehityksen kaikki muodot. Ne, jotka niin luulevat, olisi jo aika julistaa ilman muuta tomppeleiksi” (T33, 470). Tätä Leninin kommenttia on hyvä verrata marxismi-leninismin oppikirjojen tyyliin… Vaikka miten ”uskomattoman kiireesti hutaistu” lehtikirjoitus tai pamfletti oli Neuvostoliitossa virallista totuutta alusta loppuun, kunhan se oli itse suuren ja erehtymättömän, kansan isän, Leninin kirjoittama. Lenin-kulttiin kasvatetuille lukijoille ei varmasti tullut mieleen, että kapitalismin olosuhteiden pakot vaikuttivat myös Leniniin. Suuri osa kirjoituksista, esimerkiksi kuuluisa Imperialismi kapitalismin viimeisimpänä vaiheena, on tehty nopealla tahdilla valmiiksi, sillä oli saatava rahaa, josta Leninillä oli aina pulaa (Read 2005, 126). Lenin oli nykytermillä ilmaistuna prekaari, joka eli kirjoituksistaan ja käännöstöistä vaihtelevasti saamillaan tuloilla.

iv Useat ”sitaatit” ovat alkaneet elämään omaa elämäänsä. Eräs yleisimmistä on puhe ”hyödyllisistä idiooteista”. Jarkko Tontti esittää Vihreässä langassa, kuinka ”Lenin kutsui Neuvostoliittoa tukeneita länsimaiden intellektuelleja hyödyllisiksi idiooteiksi. Proletariaatin diktatuuria rajuin ottein pystyttänyt mies otti suu virneessä vastaan kaiken saamansa tuen.” (Tontti 2009.) Lenin on kyllä kirjoittanut, että riittävän usein toistettu valhe muuttuu todeksi – tarkoittaen tällä liberaalin lehdistön kirjoituksia – mutta ”hyödyllisistä idiooteista” Lenin ei ole koskaan puhunut tai kirjoittanut. Tontti ei ole mistään Leninin kirjoituksesta sitaattia lukenut. (Valikoima tekaistuja sitaatteja Leniniltä ks. Boller & John 1990, 63–77.) (Olisikin hienoa, jos lanseerattaisiin uusia, kontekstistaan irrotettuja sitaatteja Leniniltä. Kun ystäväsi valittelee, ettei jokin pakollinen tehtävä oikein edisty tms., vastaa: ”Tee kuten Lenin: hutaise se kiireesti!”, kuten Lenin työtyyliään Sveitsin vuoristossa vuonna 1908 kuvasi.)

Kiertävien ”sitaattien” lisäksi elämäkertakirjallisuus pönkittää edelleen omituisia mielikuvia. On elämäkertakirjallisuuden ”genre”, jossa henkilöistä tehdään yli- ja epäihmisiä. Leninin kohdalta tällaisia esimerkkejä ovat mm. Richard Pipesin (1997) The Unknown Lenin ja Robert Servicen (2000) Lenin. Readin (2005) Lenin-elämäkerta on sitä vastoin kelpo kirjanen.

v Leninin kirjoitustyyli oli usein kärkevän ironinen. Esimerkiksi puolueen talousosaston päätöslauselmaa ”taistelusta rappiotilaa vastaan” 17.5.1917 hän arvostelee mm. seuraavasti: ”Se on eri taistelua! Mainiot ajatukset ja erinomaiset suunnitelmat tyrehdytetään elottomien byrokraattisten laitoksien verkolla. ’Talousosasto muutetaan’ … kuulkaa, kuulkaa – ’kansantalouden järjestelyosastoksi’… Suurenmoista! Olemme varmalla tiellä! Osaston nimi on muu-tet-tu.” (T24, 433.)

vi Tähän on Antonio Gramsci (1979 ja 1982) tuonut lisää syvyyttä kirjoituksillaan hegemoniasta ja hegemonisesta apparaatista.

vii Tätä on yleensä kutsuttu demokraattiseksi sentralismiksi. Leninin jälkeen käsitteen sisältö on muuttunut niin perusteellisesti, että tässä yhteydessä sen käyttö olisi vain sekoittavaa. Tämä organisaatioperiaate on alun perin lassallelaisten.

viii Ainakin vuoteen 1921 asti bolševikit kävivät elävää keskustelua. (Read 2005, 257.)

ixEserrät” eli SR:t – sosiaalivallankumoukselliset.

x Historiankirjoituksessa on usein jäänyt huomaamatta, että bolševikit olivat Venäjän konkreettisista vaihtoehdoista ehkä maltillisin. Heidän poliittisen valtansa vaihtoehtona ei olisi ollut mikään liberaali demokratia, vaan joko oikeistolainen diktatuuri tai – kaikkein suosituin vaihtoehto – radikaalit vasemmistoeserrät.

xi Leninin Teosten 26. osan kirjoituksissa on luettavissa Leninin päämäärät vallanotossa. Kirjoituksissaan (joista osa on osoitettu puolueen keskuskomitealle, eli kyse ei varmasti ole ”valheellisesta propagandasta”) hän pitää tärkeänä paitsi neuvostojen vallan varmistamista, myös ihmishenkien säästämistä imperialistisilta sodilta, nälänhädän estämistä ja maailmanvallankumouksen mahdollisuuksien turvaamista. Näihin päämääriin ei päästy niin helposti kuin Lenin ajatteli. On todennäköistä, että 1900-luku olisi ollut hyvin erilainen jos bolševikit Venäjän kaupunkien suurimpana puolueena olisikin ryhtynyt hillitsemään vallankumousta ja osallistunut parlamenttiin kapinan sytyttämisen sijaan.

xii Althusser (1971) artikkelissaan Lenin filosofina nojaa tosin erityisesti Leninin filosofiseen puheenvuoroon Materialismi ja empiriokritisismi (T14). Lenin yritti pitää puheenvuoronsa poissa puolueen virallisista julkaisuista, mikä selittää miksi hän ei käsittele kirjaansa lehtiartikkeleissaan, toisin kuin yleensä pidempiä kirjoituksiaan. Ks. kirjeet vuodelta 1908 T34, 365–392.

xiii Leninin käsitys eroaa Marxin vastaavasta. Marxilla ”esitystavan täytyy muodoltaan erota tutkimustavasta”. Ks. Marx 1974, 25.

xiv Taloudellis-poliittisten voimasuhteiden analyysistä ks. Gramsci 1982, 61–70.

xv Tämä on oma tämän hetkinen käsitykseni, joka varmasti tulee tarkentumaan ja muuttumaan. Mallit ovat aina abstraktioita. Todellisessa tutkimuksessa tietenkin liikutaan myös kehämäisesti eri ”osasten” välillä ja limittäin, osa tutkimuksesta toteutetaan paremmin, osa epämääräisemmin jne.

xvi Valitettavan usein tutkimusmetodi (erityisesti filosofinen metodi) on korvattu tällaisella assosiatiivisella metodilla, jossa otetaan sitaatti sieltä, toinen täältä ja rakennetaan erilaisten tekstien ja mielikuvituksen pohjalta oma kertomus. Kyseessä on tällöin enemmän kaunokirjallinen kuin tieteellinen työ.

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Hannu Ketoharju ohjasi minut näille sivuille, ja kommentoin niitä ärräpäälistalla seuraavasti:

    Heikki Typpö -> arrapaat
    tarkemmat tiedot 12.48 (0 minuuttia sitten)
    Hannulle

    Kävin noilla revalvaatiosivuilla, ja on hyvä, että tuollaisia sivuja on olemassa. Dialektiikan kategoriajärjestelmä on ehdoton tiedostamisen menetelmä. Sen soveltaminen, eli todellisuuden tutkiminen sen avulla, on jo vaikeampi juttu. Taka-askeleet voivat astua kuvaan tämän tästä. Lokakuun vallankumous on tästä hyvä todistusaineisto.

    Mitenkään väheksymättä Leninin suunnistustaitoja Venäjän historiallisella arolla, saattoi olla, että kun hän esitti NEP -poliikan ohjelma, niin se oli kritiikki liian nopeaa tuotantovälineiden yksityistämistä kohtaa. Liian nopeasta etenemisestä oli seurauksena valvonnan voimattomuus ja entisten omistajien sbotointi. Se johti puolestaan tuotannon militarisointiin, eli tehtaissa oli jatkuva sotilaallinen vartiointi. Emma Goldman kertoo tästä kirjassaan Vuoteni Venäjällä (1919-1921).

    Samalla hän kertoi Leninin antaneen noihin aikoihin ohjeen: ”Ryöstäkää ryöstjät” . Se päästi Goldmanin mukaan punaisen terrorin vauhtiin. Tuota ohjetta noudatettiin kirjaimellisesti. Virallisissa historian kirjoissa tästä ei näy tietoja. Pitääkö tuo Goldmanin tieto paikkaansa, olisi kiva saada vahvistus asialle. Joka tapauksessa seuraava taka-askel toi NEP-politiikan, eli talouden, jossa yksityinen yritystoiminta sallittiin, eli ryöstäjät jatkoivat toimintaansa.

    Sen aikana Lenin kuoli, ja tanssiaskeleista vastasi tietyn kakofonian jälkeen Stalin. Kakofonian aikana keskusteltiin siitä tuleeko seuraavaa askelta laisinkaan. Leninin loppuarvioissa sosialismi oli siirtynyt kymmenien vuosien päähän. Stalinkin oli sitä mieltä, että sosialismiin kuljetaan etanan vauhtia.

    Sitten seuraava askel todella otettiin, mutta se tapahtui aivan toisessa rytmissä. Kun vasemmisto-oppositio (Zinobjev, Trotski, Krupskaja ym.) oli poistettu tanssilattialta Buharinin ja Stalinin ripaskan avulla, ja kun Buharinkin teki Stalinin mielestä harha-askeleen, Stalin aloitti yksin oman tanssinsa. Kulakit ja nepmannit ligvidoitiin ja pakkokollektivisointi käynnistettiin. Se tarkoitti pääomien alkuperäistä kasaamista ja teollisen vallankumouksen aloittamista Bolshevikkien toimesta.

    Pääomien kasaaminen on kapitalismin ehdoton edellytys. Sen seurauksena syntyy myös työväenluokka, mikä Venäjällä lokakuun vallankumouksen aikoihin edusti noin 5% osuutta väestöstä. Interventiosota vei siitä vielä 4 miljoonaa luokkatietoisinta työläistä. Tämä oli hurja askel Stalinin tanssissa, ja sitä seurasi pyörintävaihe, johon kuului varustautuminen lännestä tulevaa hyökkäystä varten, maailmansota, vankileirit ja työsiirtolat.

    Tanssin loputtua, jossa tanssijat vaihtuivat luonnollisen poistuman myötä, ripaska oli muuttunut marssimaiseksi paso dobleksi, jossa ei taka-askelia oteta ja jota soitetaan härkätaistelujen yhteydessä. Sosialismin ihanteet olivat hävinneet tanssin pyörteissä. Niille ei kertakaikkiaan ollut vielä tilaa. Jos Leniniä tai varsinkin Stalinia arvostellaan dialektisen metodin käytössä, niin aikakuden arvio petti pahasti.

    Vallankumouksellisella liikkeellä oli tietty lastentautinsa, jonka oireita ei tunnistettu.

    Heikki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *