Tästä äiti varoitti ja feminismin ongelmat

Alkukesästä 2009 ilmestynyt Into-pamfletti Tästä äiti varoitti on herättänyt varsin paljon huomiota. Sen kirjoittaja, sosiologi ja tutkija Anna Kontula on esiintynyt läpi kesän laajasti mediassa, eikä ainoastaan pamfletin tiimoilta. Kontula on ahkera yhteiskunnallinen keskustelija, vasemmistoaktiivi, seksi- ja siirtolaistutkija ja tutkii tällä hetkellä muun muassa harmaata työtä. Kärjekäs pamfletti feminismin tilasta tarjoaa parahultaisen väylän osallistua ja jatkaa keskustelua feminismistä, naisista ja vasemmistosta.

”Minä olen feministi ja feministin tytär. Tässä kirjassa kerron, mitä se tarkoittaa ja miksi omassa ja äitini feminismissä on vissi ero” (Tästä äiti varoitti, s. 7).

Mitä ovat Kontulan luonnehtimat feminismit? Pamfletin suurin ongelma on sitä kokonaisuudessaan jäsentävä ajatus valtavirtafeminismistä. Valtavirtafeminismi määrittyy kirjassa ”äitien feminismiksi” ja ”valkoisten, keskiluokkaisten naisten” feminismiksi, mikä vaikuttaa kummalliselta ja vieraalta. Se ei ole minun feminismiäni enkä itse ole siihen törmännyt myöskään vanhemman polven feministeissä. Tuntemani suomalaiset nuoret feministit ovat ennen kaikkea prekaareja – köyhyys ja epävarmuus värittävät elämää enemmän kuin keskiluokkaiset ihanteet, olipa sitten töissä yliopistolla tai jossain aivan muualla. Entä vanhemman sukupolven feministit? Heissäkään en juuri tunnista Kontulan kuvaamaa tiukkapipoista femmarikaartia. Maailmaan mahtuu toki monenlaisia feministejä. Kontulan tuntemalla kentällä politiikassa ja erilaisissa työryhmissä ympäripyöreäksi tasa-arvo-puheeksi kutistunut feminismi on varmasti todellinen ongelma. Tästä äiti varoitti -pamfletin feminismien jaottelu vaikuttaa kuitenkin jollakin tavalla epäonnistuneelta. Mistä tässä jaottelussa on kyse? Kysymys siis kuuluu kahtalaisesti: mitä on valtavirtafeminismi ja mitä olisi tämä toinen feminismi, jota nyt on tarkoitus rakentaa?

Valtavirtafeminismin näkemysten kritisointi vaikuttaa turhalta ja tyhjältä – miksi kritisoida epämääräiseksi jäävää ”äitien feminismiä”. Edistääkö tämänkaltainen keskustelu meidän sukupolvemme feminismin rakentamista? Kontulan sinänsä tärkeä yhteiskunnallinen kritiikki osuu pamfletissa kummalliseen kohteeseen. Ei valtaa käyttäviin tahoihin, vaan olkinukeksi rakennettuun feminismiin.

Teoksensa lopussa Kontula toteaa, että nyt on meidän aikamme pohtia, millaista feminismiä ja millaista maailmaa haluamme. Liikettä muutetaan tehokkaimmin sen sisältä. Niille pohdinnoille, joita Kontula esittää, on hyvä ja laaja kaikupohja sekä suomalaisessa että kansainvälisessä feministisessä ajattelussa. Esimerkiksi tyttöjen vaietusta ja normien säätelemästä seksuaalisuudesta on kymmenen vuotta sitten kirjoittanut Naomi Wolf, joka Promiscuities-teoksessaan Kontulan tavoin kyseenalaistaa huora-madonna-myytin ja tarkastelee tyttöjä ja nuoria naisia seksuaalisina ja haluavina subjekteina. Kontulan teoksen tavoin myös Promiscuities pohjaa muistelutyölle eli erilaisten naisten kertomuksille. Tehokkaampaa kuin hyökätä ”valtavirtafeminismiä” vastaan onkin avoimesti hyödyntää feminismin tarjoamia välineitä ja perinnettä seksuaalisuudesta keskustelemiseen.

Kysymys valtavirtafeminismin olemuksesta tai olemattomuudesta tuo kuitenkin paradoksaalisesti esiin suuremman ongelman: missä on suomalainen feministinen liike? Väitän, että feminististä liikettä, sellaisena kuin Kontula sen esittää, ei Suomessa ole. Tämän päivän feministi on juuri Kontulan kuvaama korkokenkiä käyttävä tai urallaan etenevä nainen, joka yksinään pohtii tekemisiensä oikeutusta tai motiivia. Minkäänlaiseen yhteisöön nämä naiset eivät kuulu – jos kuuluisivat, he voisivat keskustella feministisistä kysymyksistä toisten naisten kanssa. Feminismi on kaventunut yhteiskunnallisesta liikkeestä yksilöllisiksi valinnoiksi. Feministinaisen jatkuva itsetarkkailu ja omia valintoja koskeva pohdiskelu ei kuitenkaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna riitä: tieto ei ole sama asia kuin emansipaatio. Mikä siis on nykyään se viitekehys, jossa omia tekoja ja feminismiä tarkastellaan?

Kyse on rajankäynnistä yksityisen ja julkisen, yksilöllisen ja yhteisöllisen välillä. Ja samalla kyse on ongelmista, jotka vaivaavat yhteiskunnallista ja poliittista liikehdintää laajemminkin. Erityisesti vasemmiston kannalta on ongelmallista, että yksilöllisistä valinnoista on tullut se kenttä, jolla ideologiaa joko toteutetaan tai ei toteuteta.

Kontulan kirjassa kertojat haluavat selvästi vetää rajan: seksuaalisuus on minun yksilöllinen valintakenttäni, johon yhteiskunnallisella liikkeellä ei ole sanomista. Henkilökohtainen ei ole poliittista, sillä taakka kasvaisi liian suureksi. Ei kukaan jaksa elää arkeaan sukupuolipoliittisen taistelun näyttämönä, se on selvää. Samankaltaiseen ajatteluun viittaa myös Vasemmistonaisten poliittinen ohjelma, jota humoristisesti koristaa ”rouva Patrick Campbellin” lausuma: ”On jokaisen oma asia, mitä tekee makuuhuoneessaan, kunhan ei tee sitä kadulla ja pelästytä hevosia”.

Paradoksaalisesti Kontulan pamfletti tuntuu kuitenkin sekä vaativan keskustelua seksuaalisuudesta että puolustavan seksuaalisuuden rajausta yksityisen alueelle. Kontula peräänkuuluttaa feminismiltä suurempaa suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä yksityisen ihmisen sisäisille ristiriidoille, mikä ei liene kohtuuton vaatimus. Samalla pamfletin teksti kuitenkin tulee hyvin lähelle jälkifeminististä puhetapaa, jossa voimautuminen ja oman elämän hallinta näyttäytyvät ainoastaan yksilöllisinä kysymyksinä. Jälkifeministisessä puheessa naiseudesta tulee markkinoiden kentällä toteutuvaa toimijuutta, jossa tärkeintä on saada tehdä juuri sellaisia valintoja, joista tulee hyvä olo. Ongelmalliseksi tämä ajattelu muodostuu silloin, kun nautinto sinänsä nähdään jollakin tavalla transgressiivisena. Pahimmillaan tämä Kontulan teoksessa näyttäytyy keskusteluna seksuaalisen alistamisen ja alistumisen eroista – ikään kuin alistamista olisi ilman alistumista, ja ikään kuin seksuaalisuuden yhteiskunnallisesti tärkein kysymys olisi yksilöllinen oikeus saada nauttia alistuvasta seksuaalisuudesta. Feministisen politiikan kannalta mielekkäämpiä ovat Kontulan kysymykset seksuaalisuuden yhteiskunnallisen kontrollin ja seksuaalisuuteen liittyvän vallan kytköksistä hyvän tai huonon naiseuden määrittelyyn.

On merkittävää, että Kontulan kuvaamilla naisilla ei tunnu olevan minkäänlaista yhteiskunnallista toimijuutta. Ehkä juuri siksi feminismi näyttäytyy ainoana mahdollisena vihollisena. ”Valtavirtafeminismiä” voi syyttää yksilöllisyyden rajaamisesta ja elämänvalintojen moraalisesta luokittelusta. Sinänsä Kontulan pyrkimys karrikoinnin kautta ravistaa esille sisäisen suvaitsemattomuuden ongelmia on tärkeä. Kaikissa liikkeissä syntyy väistämättä enemmän tai vähemmän tietoisesti hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mikä on liikkeen osallisille oikein ja väärin, mikä hyväksyttävää ja mikä paheksuttavaa. Feminismin ei ole tarkoituksenmukaista tuhaduttaa tiettyjä elämäntapoja, haluja tai oikeuksia. Feminismi on kuitenkin liike, jossa on voitava ottaa kantaa siihen, mikä on oikein ja väärin. Tämä rajankäynti on käytävä yksittäisten kokemusten ja ilmiöiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden välillä. Tämän päivän feminismin ongelma saattaa hyvinkin olla sama kuin Kontulan pamfletissa esiintyvien naisten: keskittyminen yksityisiin käytäntöihin ja tuntemuksiin sekä niiden arviointiin sen sijaan, että pyrittäisiin muuttamaan yhteiskuntaa.

Kyse ei siis ole yksilöllisyyden rajoittamisesta vaan yhteisöllisyyden puuttumisesta. Ja tästä Kontula vaikenee. Raiskauksesta kertova luku on oikeastaan ainoa, jossa selkeästi ollaan julkisen ja yksityisen rajalla. Raiskaus on yksityinen trauma, mutta samalla se on jotakin, jonka kokija haluaisi tuoda julkisesti tuomittavaksi ja keskusteltavaksi. Tässä kohtaa yhteisöllisyyden tyhjiö näyttäytyy selvimmin: kertomuksessa ei ole mitään, mikä rakentaisi siltaa yksityisen kokemuksen ja julkisen vallankäytön välille.

Pamfletin ansio on, että se nostaa esiin tärkeitä ongelmia, kuten siirtolaisten ja seksityöläisten kehnot mahdollisuudet elämänhallintaan ja hyvään elämään. Siirtolaisista, seksityöläisistä ja sukupuolesta puhuessaan Kontula on vahvoilla. On totta, että feminismi ei tarjoa riittävästi välineitä keskusteluun seksityöstä ja sukupuoleen liittyvästä eriarvoisuudesta, ja esimerkiksi Vasemmistonaisten poliittisessa ohjelmassa prostituoidut näyttäytyvät ensisijaisesti uhreina, eivät yhteiskunnallisina toimijoina. Toisaalta pamfletissa syylliseksi turvaverkkojen puuttumiseen esitetään ”ahdasmielinen feminismi”, kun sen sijaan pikemmin pitäisi kysyä, missä tällainen feminismi ylipäänsä on. Keskustelussa on kyse yhteiskunnallisen kontrollin ja yksilöllisen vapauden suhteesta, joka on ongelma yhtälailla feminismille kuin vasemmistollekin.

Seksityöstä puhuessaan Kontula puolustaa oikeutta tehdä seksityötä turvallisesti ja yhteiskunnan legitiiminä jäsenenä. Samalla hänen puhettaan leimaa juuri samankaltainen työn korostaminen, joka on määrittänyt koko suomalaista feminismiä: oikeus työhön on naisen valttikortti hyvään elämään ja tärkein kamppailun kohde. Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin muuttunut, eikä työ näyttäydy enää turvallisena tai houkuttelevana vaan monin tavoin ongelmallisena, epävarmana ja riistävänä. Työ ei takaa itsenäisyyttä, se vie itsenäisyyden. Kontula keskustelee näistä asioista, ja sekä pamfletissa että väitöskirjatutkimuksessaan korostaa seksityötä naisten keinona paeta matalapalkka-alan paskaduuneja. Pamfletissa jää kuitenkin varjoon ajatus seksityöstä palkkatyön äärimuotona, jossa työläinen myy ruumiinsa voitontavoittelun välineeksi. Jotta saadaan oikeutta työläisille on kyseenalaistettava myös palkkatyön muoto sinänsä. Olisi siis kyettävä kritiikkiin kahdella tasolla: sekä puolustettava työläisen oikeuksia että samaan aikaan kyseenalaistettava ”työ” siten kuin se nyt ymmärretään. Kontulan pamfletin ongelmana on, että oikeus työhön – ja erityisesti seksityöhön – näyttäytyy korostuneen itseisarvoisena asiana, jolloin koko keskustelun yhteys voi vesittyä.

Feminismin ongelmat näyttäytyvät Tästä äiti varoitti -pamfletin valossa samankaltaisina kuin vasemmiston ongelmat: Missä on solidaarisuus? Missä on yhteisö, johon kuuluminen kantaisi omia elämänvalintoja pidemmälle ja horjuttaisi sortajia?  Kuinka luoda yhteiskunnallinen liike, jossa henkilökohtainen ei ole vain poliittista eikä poliittinen vain henkilökohtaista?

Katariina Mäkinen

Facebook-kommentit
One Comment
  1. Kehon myyminen voitontavoitteluun äärimäisenä työn (riiston?) muotona herätti minussa ajatuksia taiteilijuudesta. Harva aidosti kuvataiteelle vakavasti omistautunut taiteilija haluaa tehdä taidetta yrityksille antaen heidän määritellä millaisia tauluja maalataan tai tehdä jotain esim. heidän logoistaan. Samalla tavoin kuin seksityössä oleva myy kehoansa (muttei ajatuksiansa) voitontavoitteluun, möisi taitelija samassa tilanteessa ajatuksiansa (muttei kehoansa) voitontavoitteluun.. mikäli suostuisi toimintaan – moni ei. Moni valitsee kuitenkin epävarman elämän ja toimeentulon sen sijasta että möisi jotain keskeistä itsestään muiden voitontavoittelulle. Kummallakaan ei yleensä ole muuta vaihtoehtoa työlle, joskin täysin päinvastaisista syistä.

    tilanteessa on jotain analogista ja jotain täysin päinvastaista. päinvastaisesta tulee mieleen se että seksityöläinen elää äärimäisen tiukassa työkontrollissa, kun taiteilijalta se puuttunee kokonaan.

    Toisaalta jos miettii sitä mikä on ”oikeaa työtä” versus muuta työtä, karakterisoi oikeaa työtä nimenomaan työn fyysinen rankkuus, käsillä tekeminen, liikkuminen, suorittamisaspekti, työn ennaltamäärätty toteutustapa sekä vähäinen välttämättömän abstraktin ajattelun määrä. Taidetta moni pitää äärimäisenä ”epätyönä” vaikka tosiasiallisesti taiteen tekeminen onkin varsin fyysistä ja käsillä tekemistä, jossa tosin abstraktin ajattelun määrä ylittää fyysisen työn merkityksen. Moni varmasti pitäisi seksityöläisen työtä mitä oikeimpana työnä, jos asiasta voitaisi keskustella. Harvoin voidaan, sillä aihe on tiukasti sosiaalisesti kontrolloitua ja herättää monessa häpeän tai vaivaantuneisuuden tunnetta sekä asian kieltämistä.

    selvää on että kumpikin ryhmä on yhteiskunnan marginaalissa. toisesta ei haluta puhua, ja toisesta halutaan puhua liiankin kanssa, mutta kummankaan asema ei puheilla ole merkittävästi parantunut. Kumpikin ammatti herättää ihmisissä samanaikaisesti jännitystä, haluja että torjumista. Kumpaankin on rakennettu paljon fantasioita työn tekemisestä mutta samanaikaisesti moni pitää kumpaakin työtä mahdottomana omalle kohdallensa. yhteiskunnan sosiaalisen kontrollin pelossa on ehkä taustalla pelko että liian moni ryhtyisi jompaan kumpaan työhön, jos se olisi sallittavaa jos ei jopa kannustettavaa (oli se realistista tai ei). Kumpikin työ muodostaa uhan vallitsevalle palkkatyöjärjestelmälle, joka ei pohjaudu jonkun intohimoille ja fantasioille vaan tylsälle elämälle, jossa joka päivä on kuin edellinen.

    En oikein osaa kiteyttää ajatusta mikä taustalla on…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *