Toni Negri & Judith Revel – Yhteisen keksiminen

Käännös Tero Toivanen

1. Joskus on järkevämpää aloittaa lopusta, joten aloittakaamme hyvin yksinkertaisesta asetelmasta: elämme tänään maailmassa, jossa tuotannosta on tullut yhteistä. Joillakin meistä on epäilemättä mielessä kokonaisia sektioita foucault’laisia analyyseja terävistä saksista, joilla teollistuminen 1700-luvun alusta alkaen leikkaa ihmisten mieliin ja ruumiiseen: yhtäältä individualisaatio, eristäminen, desubjektivikaatio, yksilöiden ruumiiden karaiseminen, jokainen redusoituna tuottavaksi yksiköksi ilman ovia tai ikkunoita, kaikkinensa hajoittettuna ja uudelleen kasattuna voiton maksimoinnin tarpeisiin; toisaalta näiden yksiköiden komentaminen, heidän massamittaistaminen, jakaminen hajautettuhin populaatioihin, vaihdettaviksi hahmoiksi, vain koska harmaa tekee kaikesta harmaata ja rikkinäinen ruumis on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin. Individualisaatio ja sarjamuotoistaminen, nämä teollisen kapitalismin siunatut sakset, poliittisen rationaalisuuden ihme, joka ei epäile hajauttaa kontrollin ja järjestämisen metodejaan puraistakseen yksilön lihaan milloin hän alkaakaan toteuttaa itseään ja organisoida itse synnyttämiään populaatioita toteuttaakseen ehdotonta itsemääräämisoikeutta ja valtaa omasta elämästään. Niinpä siis jotkut lukevat uudelleen Tarkkailla & Rangaista -kirjan sivuja. Toisilla taas on mielessä tuotantoketjun rytmit, katkenneet siteet, toisto ilman loppua, eristystä, nääntymystä ja sisimmissään vaikutelma, että on vain ruumis osana sarjatuotannon tykin ruokaa. Tunne siitä, että on sekä yksin pimeässä valaan nielaisemana että niin monen toisen pureskelemana. Kaikki tämä on totta. Kaikki tämä on edelleen olemassa. Ja kuitenkin: kaikki tämä on olemassa yhä vähemmän. Kun väki (multitude) vihdoin löysi äänensä, on se siitä asti pyrkinyt selittämään tätä muutosta, kuvaamaan tätä todellisuutta ja analysoimaan sen seurauksia. Tämä muutos on vaikuttanut riiston muotoihin, valtasuhteisiin, työn paradigmaan, arvon tuotantoon, ja kaikkeen näihin yhtä aikaa. Muutos on myös uudelleen avannut ja moninkertaistanut vastarinnan mahdollisuudet.

2. Yksi hankalimmista, mutta myös eräs kiistanalaisimmista, toiminta-alueista on kohdata kaikki heidät, jotka ovat edelleen tottuneita vanhanmallisten tehdassalien sarjatuotantoon ja niiden pitkään historiaan sisäisestä vastarinnasta ja jotka epäilevät, että uudet, kehittyneemmät, kilpailukykyisemmät ja hajautetummat tavat riistää ihmisiä voisivat tarkoittaa myös suurempaa todennäköisyyttä konflikteihin ja sabotaaseihin, kapinoihin ja vapauteen. Sanoessamme, että tuotannon muoto on muuttunut (ja toki myös riiston), sanomme myös, että emme enää ajattele tahdasta tuotannon ja proletaarisen konfliktin sapluunana. Puhuessamme kognitiivisen kapitalismin ”uudesta kapitalismista”, immateriaalisesta työstä, sosiaalisesta yhteistyöstä, tiedon kiertokulusta ja yhteisestä älystä yritämme yhtäältä kuvata uutta, laajentuvaa kapitalistista elämän ryöväämistä ja sen intressejä, jotka kohdistuvat pelkän tehtaan sijasta nyt koko yhteiskuntaan, toisaalta uutta kamppailujen kenttää, vastarinnan metodien ja tilan muutosta: metropoli on tänään tuotannon sekä myös mahdollisen vastarinnan tila. Väitämme, että tänään kapitalismille ei tule antaa mahdollisuuksia desubjektivoida – individualisoida ja sarjamuotoistaa – ihmisyyttä, kouria ihmislihaa kaksipäiseksi Golemiksi (”yksilöksi” tuottavana yksikkönä ja populaatioksi massahallintaa varten). Eikä kapitalismilla ole siihen mahdollisuuksiakaan, koska tästä lähtien arvoa tuottaa subjektiivisuuksien yhteinen tuotanto. Sanoessamme, että tuotannosta on tullut yhteistä, emme halua kieltää, etteikö tehtaita, tuhottuja ruumiita tai tuotantoketjuja [chaînes de travail] enää olisi. Vakuutamme vain, että tuotannon tila ja keskiö on muuttunut: tänään arvon tuotanto on subjektien positioimista verkostoihin ja heidän luomansa ja vapauttamansa yhteisen vangitsemista, ohjaamista ja anastamista. Tämän päivän kapitalismi tarvitsee subjektiviteetteja, sen olemassa olo riippuu niistä. Paradoksaalisesti se kuitenkin löytää itsensä kahlittuna omaan perustaansa. Tämä siksi, että vastarinta, ihmisyyden avautuva vapauden vaatimus, ilmenee nimenomaan subjektiivisen keksimisen voimana, sen ainutlaatuisena moneutena, sen kapasiteettia tuottaa yhteistä alkaen eroista. Tykin ruoasta ruumiit ja mielet muuttavat itsensä kapitalismin tykinkuuliksi. Kapitalismia ei ole ilman yhteistä. Yhteisen perustalta konfliktin, vastarinnan ja haltuunoton mahdollisuudet kasvavat äärettömästi. Kuinka kaunis paradoksi ajalle, joka on vihdoin onnistunut repimään itsensä irti moderniuden riekaleista.

3. Työn teknisen kokoonpanon näkökulmasta tuotannosta on tullut yhteistä. Sen poliittisen kokoonpanon näkökulmasta olisi välttämätöntä, että tämä yhteinen tuotanto vastaisi juridisia kategorioita ja uusia poliitikoita, joiden tulisi kyetä organisoimaan ”yhteinen”, luonnehtia sen sentralisaatio, hahmotella uusia instituutioita ja niiden sisäisiä mekanismeja. Näitä uusia kategorioita ei kuitenkaan ole olemassa. Ne puuttuvat. Niin kauan kuin piilotamme uusia yhteisestä nousevia vaatimuksia, niin kauan kuin jatkamme järkeilyämme vääristynein ehdoin – niin kuin tuotannon tila edelleen olisi tehdas, niin kuin ruumimme olisi edelleen kahlittuna, niin kuin voisimme valita vain yksinäisyyden (yksilönä, kansalaisena, tuotantoyksikkönä, vankinumerona tai työläisenä tuotantolinjassa, solidaarisena Pinokkiona valaan vatsassa) – niin kauan kuin jatkamme kuin mikään ei olisi muuttunut: rantaudumme mitä turmiollisimpiin vallan mystifikaatioihin. Meidän täytyy viiltää auki valaan vatsa. Meidän täytyy päihittää Moby Dick.

4. Tämä mystifikaatio lepää, partikulaarisesti, näennäisvakiintuneessa kaksijakoisessa asetelmassa, joka toimii kuten monet harhaluulot, mutta vastaa kahta tapaa anastaa yhteistä ihmisyydeltä. Ensimmäinen turvautuu ”yksityisen” ja toinen ”julkisen” kategoriaan. Ensimmäisessä tapauksessa omaisuus (Rousseau kiteyttää: ja ensimmäinen joka sanoo ”tämä on minun”) anastaa yhteisen itselleen, toisin sanoen, pakkolunastaa yhteisen kaikilta muilta. Tänään yksityisomaisuus tarkoittaa yhteisen oikeuden kieltämistä ihmisiltä siihen, minkä vain heidän yhteistyö on kykenevä tuottamaan. Toinen koston kategoria on ”julkinen”. Parahin Rousseau, joka oli niin periksiantamaton yksityisomaisuuden kanssa, ja syystäkin teki siitä ihmisten kärsimysten ja turmeltuneisuuden alkulähteen, ihastui julkiseen. Sosiaalisen sopimuksen ongelma on kuitenkin yhteneväinen modernin demokratian keskeisen kysymyksen kanssa: sikäli kun yksityisomaisuus tuottaa eriarvoisuutta, kuinka keksiä poliittinen systeemi, jossa kaikki kuuluu kaikille, mutta ei kuitenkaan kuulu kenellekään? Ansa sulkeutui Jean-Jacquesille – ja myös meille saman aikaisesti. Joten tässä on julkinen: se mikä kuuluu kaikille mutta ei kenellekään, tarkoittaa, että se kuuluu valtiolle. Valtion, jonka kuuluisi olla meidän, täytyy keksiä keinoja yhteisen takavarikoimiseksi: meidät yritetään saada uskomaan esimerkiksi, että jos valtio edustaa meitä ja jos se anastaa oikeutemme tuottamaamme, se johtuu siitä, että tämä ”me”, joka olemme, ei kuitenkaan ole mitä tuotamme yhteisenä, se ei ole luomaamme ja organisoimaamme yhteistä, vaan jotakin mikä sallii meille olemassaolomme. Valtio julistaa, että yhteinen ei kuulu meille, koska emme todella luo sitä: yhteinen on sen sijaan meidän planeettamme, perustamme, jotakin millä astelemme: luontomme ja identiteettimme. Ja jos yhteinen ei todella kuulu meille – oleminen ei ole omistamista – valtion suorittama yhteisen haltuunotto ei ole anastusta, vaan (taloudellista) järjestämistä, delegointia ja (poliittista) edustusta. Lopputulos: julkisen paradigman korvaamaton kauneus.

5. Luonto ja identiteetti ovat modernin vallan paradigman mystifikaatiota. Jotta voimme haltuunottaa takaisin yhteisemme, meidän täytyy ennen kaikkea tuottaa radikaali kritiikki. Me emme ole mitään, emmekä me halua olla mitään. “Me” ei ole positio eikä olemus, vaan “olio”, joka kyhättiin hätäisesti julistaamaan julkista olemista. Yhteinen ei ole perustamme, vaan meidän tuotoksemme, meidän keksintömme, joka aloittaa jatkuvasti uutta. “Me” on horisontti, tulevaisuus. Yhteinen on aina edessämme, se on prosessi. Me olemme tämä yhteinen: tehdessämme, tuottaessamme, osallistuessamme, liikkuessamme, jakaessamme, kierrättäessämme, rikastuttaessamme, keksiessämme ja uudelleen aloittaessamme.

6. Kohta kolme vuosisataa olemme ajatelleet demokratiaa julkisten asioiden järjestämisenä, mikä tarkoittaa yhteistä anastavan valtion institutionalisointia. Tänään demokratia tulee ajatella radikaalisti toisin ehdoin: yhteisen yhteisenä hallintana. Tämä hallinta edellyttää kuitenkin kosmopoliittisen tilan ja ajallisten perusteiden uudelleen määrittelyä. Se ei enää koostu sopimuksesta, jossa kaikki, mikä kuuluu kaikille, ei kuitenkaan kuulu kenellekään. Ei: kaikki, kaikkien tuottamana, kuuluu kaikille.

7. Yritämme tehdä yhteisen näkyväksi, avataksemme strategioita yhteisen haltuunottamiseksi. Tänään metropolista on tullut tuottavaa kudosta: siellä yhteinen tuotanto syntyy ja organisoidaan, siellä yhteisen kasautuminen realisoidaan. Ja tämä kasautuminen anastetaan väkivaltaisesti yksityisen ja julkisen nimissä. Mainittakoon, että metropolitaanisen tilan ”korko” on tästä lähtien mittava ekonominen kysymys ja korossa kristallisoituvat myös kontrollin strategiat. Tässä yhteydessä emme kuitenkaan halua astua analyyseihin ”koron” yhteydestä voittoihin emmekä niin sanottuihin ”tuottaviin ulkoisvaikutuksiin”. Tällä erää riittänee todeta, että yksityinen anastus on usein turvattu ja legitimoitu julkisella anastamisella, ja päinvastoin.

8. Vallatkaamme yhteinen takaisin. Valloittakaamme pelkkien olioiden sijaan itse perustava prosessi, eli tila, jossa se muodostuu – metropoli. Jäljittäkäämme vinoutumat sumuisessa kontrollien tilassa: asettakaamme vinoutumat kaaviota, avautumat rajoja, liikkeet positioita, tulevaisuudet identiteettejä, loputtomat kulttuuriset moneudet pikkusieluisuutta ja käsiemme tulokset jäljitelmiä vastaan. Vuosien takaisessa, kauniissa kirjassaan Jean Starobinski puhui valojen vuosisadasta aikana, joka todisti “vapauden keksimisen”. Jos moderni demokratia oli vapauden keksimistä, radikaali demokratia haluaa toteutua tänään yhteisen keksimisenä.

Teksti julkaistu alunperin Multitudes ja Generation Online -julkaisuissa 2008.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *