Tuhoavia hyökkäyksiä

bellocchio

Vuoden 2013 Midnight Sun Film Festivalin kiinnostavin vieras oli Marco Bellocchio, 1960-luvulla alkanutta uraansa edelleen aktiivisesti jatkava ohjaaja. Sodankylässä esitettiin Bellocchion tuotantoa kiitettävän laajasti aina nykypäivään saakka, mutta koska muutakin kiinnostavaa ohjelmaa jälleen kerran riitti, tuotannon perusteellinen läpileikkaus jäi tekemättä. Siksi keskityn tässä Bellocchion kahteen ensimmäiseen elokuvaan, Nyrkit taskussa (I pugni in tasca) ja Kiina on lähellä (La Cina é vicina).

Näiden lisäksi Bellocchion varhaisemmasta tuotannosta esitettiin Sodankylässä Voittoisa marssi (Marcia trionfale), roskaelokuvankin keinoja käyttänyt esitelmä kasarmielämän nöyryyttämiskäytännöistä, miehisyysriiteistä ja seksuaalitaloudesta. Voittoisa marssi sisältää enemmän alastomuutta ja huumoria kuin ilmeinen vertailukohta Kubrickin Full metal jacket (ts. sen ensimmäinen puolisko), mutta perusaihe on siis sama. Elokuvan tekoajankohtana Italiassa oli vielä asevelvollisuus.

Sodankylään kokoontuneiden elokuvan ystävien iloksi Bellocchiota nähtiin ja kuultiin myös Peter von Baghin perinteisessä aamukeskustelussa, jossa tuttuun tapaan ei käyty läpi vain elokuvia vaan myös niitä tekijöitä ja elämän vaiheita, jotka johtivat elokuvantekijäksi ja jotka edelleen vaikuttavat toimintaan elokuvaohjaajana. Bellocchion mukaan hänen elokuvillaan on aina jokin yhteys hänen perheeseensä. Keskeinen asia on myös Bellocchion saama katolinen kasvatus: papit yllyttivät mieluummin kuolemaan kuin antautumaan kommunisteille. Siten Bellocchiosta tietenkin tuli radikaali vasemmistolainen.

Bellocchion säälimätön esikoinen Nyrkit taskussa on ennen kaikkea totuus porvarillisesta perheestä. Se vaikuttaa ekstremisoidulta, mutta kuitenkin se on hyvin looginen kokonaisuus. Keskiluokkainen perhe elelee Pohjois-Italian vuoristossa (lähellä Bellocchion kotikaupunkia Piacenzaa). Missä isä on, sitä ei sanota, mutta perheenpää, ainoa joka vaikuttaa tekevän jotain tuottavaa, on isoveli Augusto. Äiti on sokea. Muun perheen julmuus ilmenee selvästi jo alkukohtauksessa, jossa ruokapöydässä kissan sallitaan syödä äidin lautaselta.

Lapset ovat narsistisia ja harjoittavat itsereflektioitaan pakkomielteisesti. Sisko Giulia on lapsellinen haaveilija, ja veljeksistä Leone taas vajaaälyinen. Julmuus tiivistyy päähenkilö Alessandroon, kaatumatautiseen, joka on valmis eliminoimaan kenet tahansa sen tieltä, mitä hän pitää “perheen etuna”. Taakat, kuluerät ja elätettävät ovat Alessandron näkemyksen mukaan ristiriidassa perheen edun kanssa. Koska porvarillisen perheen tärkein tehtävä on olla taloudellisesti tuottava yksikkö, sen on oltava valmis tuhoamaan vaikka itsensä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Perheen tuhoamiseen ei tarvita ulkopuolista (kuten Pasolinin Teoremassa), vaan itsetuhon siemen on perheessä itsessään. Porvarillinen perhe on porvarillinen yhteiskunta pienoiskoossa.

Mutta millainen ihminen on se, joka ottaa itselleen oikeuden tuhota? Alessandro on olevinaan täynnä energiaa ja täynnä ideoita. Hän pitää yllä tuottavuuden ulkoasua. Uskooko hän itsekään haihatteluunsa? Nuori mies, joka ei saa aikaiseksi edes kanien ruokkimista, suunnittelee chinchillojen kasvatusta. Hän on mies, jolle suurin kriisi olisi isoveljen muuttaminen pois kotoa, mikä täydentää kuvaa insestitaipumuksista entisestään. Toisaalta, vaikka Alessandro vaikuttaa julmimmalta, onko hän tosiasiassa se subjekti, jolle perheen muut jäsenet ovat tietoisesti ulkoistaneet likaiset työt? Hän kantaa kollektiivisen syyllisyyden yksilönä. Ehkä suurimpia hirviöitä ovatkin ne, jotka tietoisesti hyötyvät Alessandron teoista, kantamatta itse niistä mitään vastuuta.

Alessandro ei tosiasiassa ole hahmona ekstremisoitu. Eivätkö täysin samat ominaisuudet koske nykyajan omahyväisiä ja itseriittoisia pikkuporvareita? Niitä, jotka esittävät tekevänsä jotain tuottavaa ja tällä esityksellä oikeuttavat vaatimuksensa tuottamattomien ihmisten eliminoimisesta tai oikeuksen rajaamisesta.

Tämän tekopyhyyden Nyrkit taskussa kuvaa tarkasti. Se on ikuisesti ajankohtainen, valitettavasti – sillä työläisen ja pikkuporvarin raja on nykyaikana hyvin häilyvä. Työläisistäkin kasvatetaan kuuliaisia, ylevän moraalinsa ylpistämiä pikkuporvareita. Kasvatuksen tuotteena oleva pikkuporvari pyörittää yritystään erilaisilla yhteiskunnalta vaatimillaan tuilla (kuten Alessandro kerjää isoveljeltään rahaa chinchillojen kasvatukseen) ja uskoo samalla olevansa yhteiskuntaa pystyssä pitävä tukipilari. (Tähän verrattuna vanhanaikaiset teollisuuspatruunat sentään pitivät yhteiskuntaa pystyssä ihan oikeasti.)

Bellocchion kerrontatavassa ei ole sitä runollisuutta, jota saman ajan nuorista ohjaajista oli esimerkiksi Bertoluccilla. Bellocchio on kiinnostuneempi totuudesta kuin vaikutelmista. Ratkaisevaa on sisältö, vailla neorealismin karua kauneutta. Pasolinin sanoin, Bellocchio tekee “proosaelokuvaa”. Myös musiikki (Ennio Morricone) on hyvin modernia.

Joissain kritiikeissä Bellocchion elokuvaa on pidetty profeetallisena esiasteena vuoden 1968 opiskelijakapinalle, joka hyökkäsi kaikkia auktoriteetteja vastaan.[1] Tämä on sikäli outo tulkinta, että Alessandro on fasistinen “sankari” – ehkä viittaukset opiskelijakapinaan ovat tällaisessa kontekstissa vain tietoista ideologista hämäystä? Toisenlainen kritiikki onkin viitannut pikemminkin siihen, että Alessandro on osoitus fasismin pysyvästä otteesta subjektiviteettiin. Alessandrossa henkilöityy kansakunnan fasistinen krapula. Fasismi säilyy myös ilman Mussolinia (isä on poissa).[2]

Bellocchion toinen elokuva, Kiina on lähellä, on esikoiselokuvaa itsekriittisempi. Kohteena ei ole nyt porvaristo vaan vasemmistolaiset liikkeet. Itsekriittisyydestä on kyse siksi, että Bellocchio osallistui itsekin tuolloin radikaaleihin vasemmistolaisiin liikkeisiin, kuten maolaisiin. Elokuvan nimi on rimmaava sanaleikki ja ajan iskulause, joka viittasi Kiinan kulttuurivallankumouksen nostattamiin odotuksiin ja toiveisiin.

Kiina on lähellä -elokuva sijoittuu Emilia-Romagnan alueen pikkukaupunkiin, Imolaan, ja siellä toimiviin vasemmistopiireihin. Keskeiset päähenkilöt ovat Vittorio Gordini, aristokraattinen opportunisti, joka pääsee sosialistisen puolueen ehdokkaaksi, ja tämän veli Camillo, maolaisen ryhmittymän dogmaattinen johtaja ja tekopyhä katolisen koulun oppilas, joka sabotoi isoveljensä vaalikampanjaa. Vittorion valinta estää ahkeran ja pitkäaikaisen puolueen jäsenen Carlon ehdokkuuspyrkimykset, ja niinpä Carlon on pettymyksekseen tyytyminen kampanjanpäällikön asemaan.

Vittorio ja Camillo ovat viime kädessä poliittisesti täysin kyvyttömiä. Vittorion ensimmäinen poliittinen puhe johtaa katastrofiin: pyöräilevä pikkupoika varastaa Vittorion muistiinpanot, Vittorio lyö poikaa, ja työläiset kostavat hajoittamalla Vittorion auton. Camillo taas organisoi savupommeja ja maalaa iskulauseita. Törkein teko on kuitenkin joukkoraiskauksen järjestäminen, uhrina sairas työläistyttö. “Tästä on hyötyä sinun yhteiskuntaluokallesi”, Camillo kuiskuttelee tytön korvaan, sen jälkeen kun on etukäteen luennoinut ryhmälleen tekonsa teoreettis-ideologisesta legitimaatiosta. Samalla hän on kunnon katolisena tietenkin tyrmistynyt siskonsa Elenan seksuaalisesta aktiivisuudesta.

Kaikki Bellocchion piikittely ei kuitenkaan ole näin suoraa. Kuten Bondanella kirjoittaa[3], Kiina on lähellä on kertomus myös siitä, kuinka Carlo ja tämän rakastajatar Giovanna kyynisesti ja suunnitelmallisesti ujuttautuvat ensin aristokraattien vuoteisiin ja sitten itse Gordinien perheeseen. Carlo saattaa raskaaksi Elenan ja Vittorio Giovannan. Tässä on kristillisdemokraattien ja sosialistien välinen kompromissi pienoiskoossa. Vaikka proletaaripariskunta onnistuu huijaamaan aristokraattisia rakastajiaan, se kuitenkin korruptoituu ja sulautuu vihaamaansa yhteiskuntaluokkaan. Piikit ovat teräviä, mutta todellisuus oli julmempaa, kuten ns. lyijyn vuodet myöhemmin todistivat. (Lyijyn vuosiin Bellocchio palasi Suomenkin tv:ssä esitetyssä elokuvassa Buongiorno, notte (2003), joka käsitteli punaisia prikaateja ja Aldo Moron murhaa.)

Bondanellan mukaan Bellocchio myöhemmin katui sitä, että esitti maolaiset niin kielteisessä valossa. Nykykatsojaa tämä tuskin sen kummemmin hetkauttaa, sillä Kiina on lähellä käsittelee ryhmiä ja puolueita, joita ei enää ole olemassa. (Italian puoluejärjestelmä muuttui perusteellisesti ns. Mani pulite -skandaalissa 1990-luvun alussa.) Kuitenkin elokuvan saavutus on keskeisesti siinä, kuinka se käsittelee poliittisen uran ja mitä häpeällisimpien tekojen ideologista oikeuttamista sekä näistä teoista seuraavia rappeutumisia ja kompromisseja. Tämä on aina ajankohtainen aihe ja samalla näiden erinomaisten elokuvien Nyrkit taskussa ja Kiina on lähellä yhteinen anti. Uskovatko ihmiset todella siihen, mitä he tekevät? Toteuttavatko he poliittiset rituaalit, koska uskovat, vai siksi että uskoisivat?

Viitteet

[1] Tällaiseen kritiikkiin viittaa Deborah Young: “Fists in the Pocket: Ripped to Shreds”.

[2] Tällaiseen kritiikkiin taas viittaa Michael Gullen: “2006 NEW ITALIAN CINEMA—Marco Bellocchio’s I pugni in tasca / Fists in the Pocket”

[3] Peter Bondanella: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään. s. 177-179.

Kuva: Annina Mannila

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *