Tulevaisuuden koulutusinnovaatioita

Lopun ajan merkit Suomessa alkavat olla lähellä. Toisaalla Sauli Niinistökin ehdottaa pääomaveron kiristämistä ja toisaalla tulevaisuudentutkijoiden mukaan työvoimatarpeen ja ikärakenteen epäsymmetria alkaa olla niin tuhoisa, että koulutusjärjestelmää, tai siis koulutusvarastoa, on Suomessa muutettava radikaalisti, ja välittömästi. Rahat ja tekijät alkavat olla lopussa.

Ennakointi- ja innovaatioasiantuntija Keijo Rajakallio ehdottaa koulujärjestelmän rukkaamista Helsingin Sanomien perjantaisessa Vieraskynässä. (”Koulujärjestelmämme hukkaa paljon kotimaista työvoimaa”, HS 11.9.2009.) Rajakallion ehdotukset ovat kuin suoraan oppaasta, jossa opetetaan kuinka murentaa yhteisöllisyyttä, lisätä yhteiskunnallista eriarvoisuutta, moninaisia stressi- ja pahoinvointisairauksia, ja bonuksena vielä mahdollisesti muukalaisvihaa. Kaikki tämä laajemman, tehokkaamman ja nopeamman työllistymisen puolesta!

Ikärakenteen ja sen sisältämien työ- ja varakkuusjakautumien kuilut ja muutokset asettavat tulevalle työelämälle ja yhteiskunnan kehittämiselle melkoisia haasteita. Nuoremmalle sukupolvelle näyttää jäävän siitä hyvinvointivaltiosta, jonka rakentamisen iso- ja vanhempamme aloittivat, lähinnä kulut maksettavaksi, ja on vaikea sanoa miten kaikki mittavat ikärakenteen synnyttämät ristiriidat ja rakennemuutokset ratkaistaan. Tapahtuuko se Rajakallion ehdottamalla tavalla?

Rajakallio ehdottaa muun muassa:

  • koulun aloittamisikää kuuteen vuoteen
  • verkko-opiskelun huomattavaa lisäämistä (esim. lukio voitaisiin korvata lähes kokonaan verkko-opetuksella)
  • oppisopimuskoulutuksen lisäämistä ja tehostamista
  • ammattilukioiden lisäämistä, ja yhdistämistä korkeakoulun kandiin
  • korkeakouluhaun lakkauttamista ja korvaamista opintomenestyksellä

Ehdotuksissa on sekä hyviä että huonoja puolia, ja taustalla tärkeitä huomioita koulutuksen ja työn yhteydestä. Esimerkiksi akateemista työttömyyttä ja palkkakuoppia tarkastellessa voi kenties kysyä, riittäisikö jossain kohtaa ”vähempikin koulutus”. Tai, pikemminkin, miten organisoida koulutusta uudelleen tarkoituksenmukaiseksi työelämän taitojen ja työllistymisenkin kannalta?

Mutta Rajakallion ehdotuksista voi selkeästi lukea, että hänen suunnitelmissaan ei haeta tarkoituksenmukaisuutta opiskelijoiden ja työntekijöiden kannalta, vaan vain ja ainoastaan keinoja työmarkkinoiden kuilujen tilkkimiseksi ja – Raekallio tekee varsin omituisen periaatelinjauksen – jotta työperäistä maahanmuuttoa ei tarvitsisi lisätä.

Joustavoittaminen toimii Rajakalliota seuraten kilpailun tai ”henkilökohtaisen menestymisen” kautta siten, että koulutuksen määrää ei vähennetä vaan tiivistetään, eli tehdään useita koulutuksia päällekäin, ohjataan sopimattomat alalta pois, ja aloitetaan kaikkialla aiemmin. Kynttilää ei kannata polttaa vain yhdestä päästä, vaan kahdesta, ja jos vain mahdollista, niin keskeltäkin. Miten tämä onnistuu? Kas näin:

Koulun aloittaminen kuusivuotiaana? Esiopetus siis muuttuu suoraan ekaksi luokaksi ja julkinen sektori säästää huomattavasti, kun itse esiopetusta ei järjestetä. Oppisopimuskoulutus voi olla mielekäs tapa oppia työhön. Rajakallio ehdottaa, että myös yritykset voisivat tarjota työntekijöilleen opiskeluoikeuksia, joissa kannustimena palkkaus riippuisi opintosuorituksista. Lisäkoulutusta kusi sukassa, kyllä kelpaa. Entä miltä kuulostaa ammattilukioiden lisääminen, joihin vielä mahdollisuus yhdistää kandin tutkinto? Lukiot muuttunevat lähitulevaisuudessa joka tapauksessa, kenties juuri ammattilukioiden suuntaan. Kuitenkin lukioiden suorituspaineet ovat olleet viime vuosina kasvava ongelma – ammattilukio tarkoittaa kahta tutkintoa neljässä vuodessa. Ja jotta ei turhaan lepsuiltaisi, Rajakallion mielestä ”joustavoittamista” löytyy myös toisen ja korkean asteen hakumenetelmien muokkaamisesta. Hän ehdottaa erillisen haun muuttamista lukion opintosuorituksista riippuvaisiksi. Mutta jos vaatimustaso vaikuttaa nyt jo lukiolaisten mielenterveyteen, niin tähän ei varmaankaan auta koko (ammatti)lukion käymisen muuttaminen pudotuskilpailuksi, jossa menestyneimmät ja lahjakkaimmat ohjataan yhä pidemmälle, yhä vaativampiin opiskeluihin, jopa kandin tutkintoon.

Verkko-opiskelun lisääminen on myös tulevaisuudentutkijan mielestä helppoa ja kannattavaa, ja vapauttaa ikäluokkia työmarkkinoille. Verkko-opiskelu kun tarjoaa hänen mukaansa ”ajasta ja paikasta riippumattoman opiskelumahdollisuuden”.

Anteeksi mistä riippumattoman opiskelumahdollisuuden? Aivan, ensisijaisesti julkinen oppilaitos rakenteineen, opettajineen ja henkilökuntineen pystyy säästämään minimoidessaan koulutuksen ”tukipalveluiksi” ja verkkoyhteisöjen kokoontumisiksi. Sen sijaan tämäkin allekirjoittanut istuu kokevana ja olevana ja nälkäisenä subjektina tietokoneen ääressä, siis vississä sijainnissa, kello on 11:55, ja tämän kirjoittamiseen on kulunut päivästä jonkinlainen osa, jona en ole tehnyt muuta, sillä olen yksi ihminen yhdessä paikassa. Verkko-opiskelu näin ollen ei mahdollista moninkertaista työmäärää, se vain siirtää ja muuttaa tehtävän tekemisen määreitä.

Mutta tutkijan mielestä verkko-opiskelu tekee juuri näin: ”Varsinkin tietopainotteiset opinnot, kuten nykyisen lukion oppimäärä, voitaisiin opiskella ja suorittaa lähes kokonaan netissä.” Jos näin tehtäisiin, pitäisi ottaa huomioon muun muassa se, että verkko-opiskelu myös siirtää tekijän eroon tietynlaisista sosiaalisista rakenteista, jotka lukiovaiheessa, mutta muulloinkin, voivat olla varsin tärkeitä, eivätkä vain psyykkisen hyvinvoinnin ja yhteisöllisyyden kannalta. Tietotyö kuitenkin näyttää tutkijasta bulkkityöltä, jonka jotkin aivot tekevät vailla minkäänlaisia ponnistuksia tai resursseja, ohimennen. Edelleen tutkija näkee yksisilmäisesti myös koulutuksen kasvatustehtävän, eikä tunnista yhteisöllisen oppimisen ja toisten opiskelijoiden tuen, ja yleensäkin julkisen, yhtäläisen koulutuksen moninaisia merkityksiä, vaan on valmis jättämään oppimisen eriytyvien yksilöiden vastuulle: ”Verkko-opetuksen hyödyntäminen on myös yksilöllistä: omatoimisiksi kasvaneet nuoret käyttäisivät sitä runsaasti, toiset taas kaipaisivat luokkamuotoista opetusta.”

Kaikkinensa toimenpiteet pyrkivät eristämään ihmiset toisistaan, erottelemaan menestyvät ja ei-menestyvät toisistaan jatkuvasti käynnissä olevalla arvioinnilla, ja lisäämään työmäärää kohtuuttomasti. Ihmisen ainoa päämäärä elämässä näyttää olevan työhön pyrkiminen, itsensä ”jalostaminen” työn ehdoilla, työn aikataulujen mukaan ja niiden lisäksi. Koulutuksen tehtävä taas on toimia kurittavana työn organisoijana, karsia ja valita jyvät ja akanat, ja estää osaltaan myös resursseja kuluttavien muukalaisten pääsyä tähän yhteiskuntaan.

Aivan loppuhuipennukseksi Rajakallio tiivistääkin järjestelyn motivaation toteamalla, näillä esittämillään toimilla saadaan ”viiden ikäluokan verran lisää kielitaitoisia, suomalaiseen kulttuuriin ja ilmastoon sopeutuneita potentiaalisia työntekijöitä Suomen työmarkkinoille ilman massiivista maahanmuuttostrategiaa.”

Eli… ei työntekijöitä muualta, kiristetään omien lastemme oloja!

Onnittelen lämpimästi jokaista koululaista, joka tällaisesta puhdistusoperaatiosta täysjärkisenä selviää työelämään.

Anna-Mari Kaján

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *