Antti Alaja – Tuloerot takaisin agendalle

Antti Alaja on projektikoordinaattori Kalevi Sorsa -säätiössä.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on jo pitkään ilmaistu huolestuneisuutta tuloerojen kasvusta. Tästä huolimatta toistaiseksi emme ole, edes finanssikriisin jälkeen, nähneet yhteiskunnallista käännettä, joka olisi johtanut radikaaleihin tuloeroja tasaaviin politiikkamuutoksiin, etenkään kun suhdannevaihtelut poistetaan kuvasta.

Pikemminkin progressiivisen verotuksen pienentynyt merkitys verokertymässä, eriytyvä huippuosaamista suosiva työmarkkinakehitys, EU:n ja VM:n talouskriisin jälkeinen tiukka budjettilinja sekä kuntasektorin leikkaukset uhkaavat kasvattaa väestöryhmien välisiä tuloeroja entisestään 2010-luvulla.

Talouskasvusta keskusteltaessa muistetaan aina mainita, että pienilläkin muutoksilla kansantalouden vuosittaisessa kasvuvauhdissa on suuri vaikutus kansankuntien vaurauteen pitkällä tähtäimellä. Samanlaista kokonaiskuvan huomioivaa lähestymistapaa kaipaisi myös tuloerokeskusteluun. Jos kehitys jatkuu nykyisellään, voimmeko enää 2020-luvulla vakavissaan viitata Suomeen osana pienten tuloerojen Pohjoismaista mallia?

maailman väestö suhteellisesti, lähde: http://www.worldmapper.org/

*****

Yksi syy tuloerojen kasvua koskevan kritiikin voimattomuudelle lienee siinä, että tuloerojen taloudellisista ja yhteiskunnallisista seurauksista ei ole osattu puhua politiikan vasemmalla laidalla riittävän selkeästi ja ponnekkaasti. Se, että eriarvoisuus on kasvussa, ei ole enää uutinen kenellekään.

Nuorelle yksilöllistyneelle sukupolvelle tulisi rohkeasti sanoa, että laaja hyvinvointivaltio ja pienten tuloerojen yhteiskuntamalli on mahdollistanut laajamittainen yksilöllistymisen, ”hipsteriyden” ja vapauden kasvun Pohjoismaissa. Yhdysvalloissa Wal-Martin kahta duunia paiskovilla duunareilla ei ole ollut aikaa tai varaa yksilöllistyä.

Inhimillisen pääoman kasvu koko väestössä ja laajamittainen yksilöllistyminen ovat puolestaan edistäneet tietotalouskehitystä ja tuottavuuden kasvua, jotka ovat Suomen talouskasvun edellytyksiä.

Englantilaisten sosiaalitieteilijöiden Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin vuonna 2009 julkaisema teos The Spirit Level. Why Equality is Better for Everyone1 on noussut lyhyessä ajassa tärkeäksi merkkipaaluksi tuloerokeskustelussa. Se yksinkertaisesti kokoaa yhteen tutkimustuloksia, joissa arvioidaan tuloerojen kasvun vaikutuksia yhteiskunnan eri hyvinvoinnin osa-alueisiin. Heidän keskeisin teesinsä on, että tuloerojen kasvu kehittyneissä OECD-maissa on johtanut kansalaisten psykologisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin rapautumiseen.

Wilkinson ja Pickettin mukaan tuloeroilla on syvällinen vaikutus siihen, miten kansalaiset suhtautuvat toisiinsa kussakin yhteiskunnassa. Tämä näkökulman soisi saavan lisää huomiota tutkimuksessa. Sosiaalipsykologisten tekijöiden merkitystä yhteiskunnallisessa kehityksessä on viime vuosina korostettu etenkin behavioralistisessa taloustieteessä.

Voisiko sosiaalipsykologinen ote tarjota uuden näkökulman myös yleisempään yhteiskunnallisen kehitykseen, erityisesti tuloeroihin ja Pohjoismaisen malliin? Pohjoismaiden vahvuudeksi kun on monessa tapauksessa nostettu vahva kansalaisten välinen luottamus ja sosiaalinen pääoma, jota ei taloustieteissä kyetä mittaamaan.

maailman köyhyyden jakautuminen suhteellisesti

*****

Finanssikriisin jälkeen tuloeroista on alettu keskustella myös makrotalouden vakauden näkökulmasta. Taloustieteilijä Till van Treeck on pelkistänyt finanssikriisin syyt kolmeen tekijään: riittämättömään rahoitusmarkkinasäätelyyn, globaaleihin epätasapainoihin ja suuriin tuloeroihin.

Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian finanssivetoista kehitystä kuvattaessa viitataan usein olemattomaan rahoitusmarkkinasäätelyyn, ahneuteen ja pankkiirien vääristyneisiin kannustimiin. Tulkinnoissa unohdetaan kuitenkin usein kansantalouksien ja sektoreiden väliset makrotaloudelliset epätasapainot ja tuloerot.

Yhdysvaltojen tapauksessa on havaittavissa2 kehityskulku, jossa funktionaalinen tulonjako on muuttunut jyrkästi pääomatuloja suosivaan suuntaan ja rikkaimpien (esim. hyvätuloisin 10 ja 1 prosenttia väestöstä) osuus myös palkkatuloista on kasvanut nopeasti. Reaalipalkkojen kasvaessa hitaasti talouskasvua ylläpitävä kulutuskysynnän kasvu pohjasi pitkälle kotitalouksien ylivelkaantumiseen.

Tulevina vuosina velkojaan maksavat amerikkalaiset kotitaloudet eivät voi enää toimia maailmantalouden veturina. Kiinan ja Saksan kaltaisten ylijäämämaiden on tulevina vuosina kannettava vastuunsa maailmantaloudesta.

Teesiä tuloerojen kasvun ja makrotalouden epävakaudesta ja epätasapainoista on viime kuukausina aloitettu käsitellä laajemmin myös valtavirran talousinstituutioiden piirissä. Kansainvälisen valuuttarahaston hiljattainen tutkimus Inequality, Leverage and Crises3 käy tästä esimerkkinä. Sen mukaan sekä 1930-luvun vaihteen suurta lamaa että 2007–2008 finanssikriisiä yhdistää kriisiä edeltänyt tulo- ja varallisuuserojen kasvu.

Saimmeko suurten tuloerojen kasvumallin kylkiäisinä epävakaan talousjärjestelmän?

*****

Eurooppalaisen sosialidemokratian piirissä pohditaan kuumeisesti kysymystä: mihin suuntaan Tony Blairin ja Gerhard Schröderin viitoittaman ”kolmannen tien” ja lukuisten vaalitappioiden jälkeen? Yksi kolmannen tien politiikan keskeisimmistä ongelmista koski sitä, että se suhtautui liian välinpitämättömästi tulo- ja varallisuuserojen kasvuun. Sen politiikan keskiössä oli mahdollisuuksien tasa-arvo kapeassa mielessä, meritokratia, ei lopputuloksen tasa-arvo.

Ernst Hillebrandtin mukaan4 uudistuvan eurooppalaisen sosialidemokratian tulisi jälleen nostaa tuloerot vahvemmin politiikan agendalle Euroopassa. Talouskehitys ei ole hyödyttänyt pieni- ja keskituloisia riittävästi Euroopan integraation aikakaudella.

Sosialidemokratian asema ”tavallisten ihmisten” taloudellisten ja sosiaalisten intressien ajajana on heikentynyt, samalla kun Gini-indeksi on muuttunut eriarvoisempaan ja funktionaalinen tulonjako pääomatuloja suosivaan suuntaan.

Tuloerojen tasoittaminen on vaativa operaatio globalisaation ja Euroopan integraation aikakaudella, mutta oikealla työmarkkina- vero- ja sosiaalipolitiikan yhdistelmällä sen tulisi olla mahdollista.

maailman valtioiden bruttokansantuotteet suhteellisesti

Facebook-kommentit
3 Comments
  1. Ihan kivaa puhetta, enkä oikeastaan ole mistään eri mieltä. Paitsi päätelmistä:
    Euroopan liittovaltio, jolle vähintään 10 % verotuloista?
    EKP rahoittamassa tätä liittovaltiota?
    Euroopan laajuinen tulopolitiikka ja ay-liikkeet, jotka vaativat tasaista palkkatason nousua.
    Liittovaltio tukee palkkatason tasaista nousua.
    EKP joka tarkkailee varallisuusarvojen nousua kuin haukka: jos osakkeet tai asunnot tai mikä vain nousee liikaa, korkopyssy ampuu nousut alas. Kunhan palkat vain nousevat ja työllisyys pysyy ylhäällä.
    Olisiko Euroopan sos.dem. puolue suostumassa tällaiseen vanhaan sosiaalidemokratiaan? Ei varmasti! Ei pidä elää unelmissa.
    Parempi siis räjäyttää koko Eurooppa!

  2. Saimmeko suurten tuloerojen kasvumallin kylkiäisinä epävakaan talousjärjestelmän?

    Eikös se ole toisin päin…

    Tietämättä varmasti mitä Miika K. tarkoittaa, Euroopan räjäyttäminen ei varmaan voi tarkoittaa sitä, että EU pyritään pirstomaan takaisin kansallisvaltio-osiinsa.

  3. Kiitti kommenteista.

    Miika: Sinällään näen ihan realistisena, että vaikkapa Saksan SPD:ssa ja Ranskan sosialisteissa olisi tulevina vuosina haluja eurooppalaiseen palkkapolitiikkaan ja muihin mainitsemiisi varsin federalistisiin makrotalouspolitiikan toimiin. Ainakin Saksassa demareiden, ay-liikkeen ja vasemmistovoimien keskuudessa on paljon keskustelua siitä, että Eurooppaan tarvitaan palkkavetoisempi kasvumalli 2010-luvulla, joka olisi myös tulonjaollisesti oikeudenmukaisempi. Toisaalta poliittiset voimasuhteet ovat mitä ovat ja mikään ei viittaa siihen, että oltaisiin menossa oikeaan suuntaan. Makrotalouspolitiikan koordinaatio EU:ssa on samaan aikaan sekä tarpeellista että mahdotonta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *