Vaihtoehto eurokriisille

Vaalien alla on keskusteltu vakausmekanismista, mutta ei eurokriisistä. Taitaa olla kevät. Lämmittää, kun toimittajat vittuilee poliitikoille. Vituttaa, kun toimittajat eivät kysy oleellisia kysymyksiä. Kaikkein kauheinta on, jos toimittaja on tyhmempi kuin poliitikko. Näin ei pitäisi olla, mutta perkele onpa vaan.

Toimittajat ja poliitikot yhteispotretissa vaalitentin jälkeen!

JP Roos on oikeassa sanoessaan, että EU:n nykyinen rahoitusjärjestelmä on kaikista mahdollisista se kaikkein paskin. Mikäli nykyisessä kriisinhoidossa ei tapahdu muutoksia, eurosta irtoaminen on todella ajankohtaista. Jopa asiantuntijat New York Timesista Financial Timesiin toitottavat, että nykyinen järjestely ainoastaan syventää kriisiä. Rahat eivät riitä ja markkinat valmistautuu rommauksiin.

Suomen ei kuitenkaan tarvitse erota eurosta. Riittää, kun EKP, EVM ja EIP järjestellään radikaalisti uudelleen. Vaikka eurokriisistä tuli yksi vaalien kärkiteema, vaalitenttejä leimasi syvä pinnallisuus ja näköalattomuus. Parasta tässä paskassa on kaiketi se, että puoluejohtajien toistelemat paskajallitukset ovat kaiketi peräisin ihan asiantuntijoilta.

Olisi kiinnostava tietää, keitä nämä Kataisen hehkuttamat asiantuntijat ovat. Elävät varmaan ullakolle lukittuna ja syövät kalanpäitä ämpäristä. Mitä nyt taloustoimittajilta sattuu jäämään kokkareistaan tähteeksi. Koska tämä porukka on viemässä Eurooppaa syvälle sysimustaan taantumaan, tarjoilemme vaihtoehtoisen ulospääsytien eurokriisin kurimuksesta. Mikäli taso ei kohene, teitä luuskia ei tarvita.

Revalvaation toimitus

Kun taantumus ja rappio taistelevat "kestävyysvajeesta", Revalvaation toimitus tsillaa

Euroopan talouskriisin hoidossa on vaihtoehtoja

Eurooppa on taloudellisessa umpikujassa, jonka syytä ei voida palauttaa mihinkään yhteen tekijään. Euroopan taloudelliset ongelmat ilmenevät tällä hetkellä kolmena toisiinsa kiinnittyneenä kriisinä: EU-maiden julkistalouksien velkakriisinä, pankkisektorin maksukyvyttömyyskriisinä ja tuotannon heikkenemiseen johtaneena ali-investointikriisinä. Koska kriisit liittyvät toisiinsa, myös niiden ratkaisun pitää olla koordinoitu kokonaisuus.

Euroopan unionin poliittiset päättäjät ovat kolmen kriisin samanaikaisen hoitamisen sijaan yksisilmäisesti keskittyneet julkistalouden velkaantumiseen.

Euroopan johtajien kriisinhoito näyttää perustuvan seuraaviin oletuksiin. Mitään pankkikriisiä ei ole olemassa, eikä Euroopan vakautusmekanismista muodostu uuden pankkikriisin siementä. Alijäämämaiden kriisi ei tule leviämään taloudellisesti vahvempiin maihin, eivätkä säästöohjelmat tule supistamaan alijäämätalouksien talouskasvua.

Uskomme, että jokainen näistä oletuksista on väärä.

Valittu politiikka on luonut itseään ruokkivan negatiivisen kierteen. Leikkaukset vähentävät kulutuskysyntää ja ajavat kotitalouksia ja yrityksiä tilanteeseen, jossa ne eivät kykene selviytymään velkavelvoitteistaan. Tämä lisää huonoja lainoja pankkien taseissa, mikä vaikeuttaa entisestään pankkien kykyä rahoittaa kotitalouksia ja yrityksiä.

Heikkenevät talousnäkymät yhdistettynä pankkien haluttomuuteen lainata heijastuvat reaalitalouteen ja yritysten investointipäätöksiin. Valtioiden kyky kerätä verotuloja pienenee ja työttömyydestä aiheutuneet kustannukset nousevat.

Euro-alueen syvä taloudellinen suo on valmis.

Säästökuureilla ei pelasteta Eurooppaa kriisien kynsistä. Yhteiskunnat eivät ole vaurastuneet alistamalla yhä suuremman osan jäsenistään työttömyyteen vaan pitämällä huolta työllisyydestä ja tuottavuuden sekä palkkojen jatkuvasta kasvusta.

Euroopan tilannetta voi verrata kotitalouteen, joka huomatessaan elävänsä yli varojen päättää erottaa äidin perheestä, jotta perhe voi vähentää menojaan. Äidin lähdön myötä perhe ei kuitenkaan tule paremmin toimeen, koska tulot vähenevät menojakin enemmän. Juuri samanlaiseen lopputulokseen euroalueen päättäjien nykyiset suunnitelmat ovat johtamassa.

Kolmea kriisiä ei voi hoitaa talouspolitiikalla, joka keskittyy ainoastaan yhteen ongelmaan ja jättää muut huomiotta. Tarvitaan Euroopan talouden instituutioiden uudistus, joka vastaa koordinoidusti jokaiseen kolmesta taudinaiheuttajasta.

Tämä tarkoittaa Euroopan keskuspankin (EKP), Euroopan vakausmekanismin (EVM) ja Euroopan investointipankin (EIP) toiminnan muuttamista. Näin voidaan välttää myös veronmaksajien laittaminen kriisin kustannusten maksajaksi.

Ensinnäkin EKP:n on muutettava rooliaan kriisin hoidossa. EKP lainaa maksukyvyttömille pankeille prosentin korolla, kun valtiot joutuvat lainaamaan yksityisiltä pankkisektorilta monien prosenttien korolla. Kenelle EU-järjestelmä on suunniteltu?

Nykyinen velkakriisi on ratkaistava niin, että osa valtioiden veloista siirretään EKP:n vastuulle. Euromaille tulee antaa mahdollisuus lainata EKP:lta perussopimuksen sallimat 60 prosenttia bruttokansantuotteestaan. EKP laskee liikkeelle omia velkakirjojaan (e-bond), joiden avulla alijäämäiset valtiot sitoutuvat maksamaan velkansa takaisin EKP:lle. E-bondien korot olisivät nykyistä järjestelyä alhaisemmat, mikä vähentäisi velanhoitokuluja. Tämä vähentäisi valtioiden riskiä ajautua konkursseihin.

Velkojen uudelleenjärjestely on ehtona rahoitussektorien ongelmien hoidolle. Vanhaa sanontaa mukaillen, velkoja, joita ei voida maksaa, ei tulla maksamaan. Pankit on alistettava todellisille stressitesteille ja niiden taseet on puhdistettava roskalainoista. Nykyisessä tilanteessa ongelmana on, että jos pankkien taseet puhdistetaan huonoista lainoista, ne täytyy todennäköisesti julistaa konkurssiin.

EVM:n varoja ei pidä käyttää rahoitusvaikeuksiin ajautuneiden valtioiden tukemiseen vaan ne on kohdistettava huonoista lainoista puhdistettujen pankkien pääomittamiseen. Muussa tapauksessa euromaat uhkaavat jäädä roikkumaan löysässä hirressä, jonka toisessa päässä ovat rahoitusmarkkinoilla saalistavat spekulantit. Mikäli veronmaksajien rahoja täytyy käyttää, veronmaksajien on tietysti saatava täysi omistusosuus pankeista.

Kolmanneksi EIP on herätettävä ruususen unestaan. Kriisi voidaan ratkaista vain aidolla kasvulla ja se vaatii investointeja. Vyönkiristyksiin perustuvien kriisiratkaisujen mallissa valtioilla ei katsota olevan varaa tähän. Tilanne kuitenkin muuttuu velkojen uudelleenjärjestelyn ja EKP:n uuden roolin myötä. Euroopan valtioiden on saatava kohtuuhintaista lainaa alueidensa kehittämiseen ja työllisyyden lisäämiseen.

EIP on sitoutunut osallistumaan 50-50 -rahoitusvastuulla valtioiden investointeihin, jotka kohentavat Euroopan vakautta ja hyvinvointia. Valtiot voivat täyttää oman 50 prosentin osuutensa EKP:ltä lainattujen pääomien kautta. Näin voidaan luoda Marshall-suunnitelman kaltainen ohjelma nykyisen Euroopan tarpeisiin: investointeja asumiseen, työllisyyteen, terveyteen, koulutukseen sekä sosiaaliseen ja ekologiseen rakennemuutokseen.

Jo nykyisessä kriisinhoidossa rikotaan Maastrichtin ja Lissabonin sopimuksia ja helpompaa olisikin poistaa pykälä, joka kieltää EKP:ltä halvan velkarahan myöntämisen suoraan jäsenmaille. Nykyisellään eurojärjestelmä on liki huonoin mahdollinen.

Eurooppa on vedenjakajalla. Se voi jatkaa nykyisellä talouskriisin pahenemiseen johtavalla linjallaan, jonka onnistumisen mahdollisuudet ovat pienet. Vaihtoehtoisesti se voi antaa pankkien omistajien ottaa omista virheistään aiheutuneet iskut vastaan. Ennen tätä kutsuttiin kapitalismiksi. Olisiko aika myöntää, että kapitalismia tarvitaan kriisin synnyttämisen lisäksi sen ratkaisemisessa?

Yksityiskohtaisemman kuvan tässä esitetystä suunnitelmasta voi lukea Euro Crisis -blogista.

Facebook-kommentit
4 Comments
  1. ”Olisi kiinnostava tietää, keitä nämä Kataisen hehkuttamat asiantuntijat ovat.”

    Pienenä sivukommenttina mainittakoon, että tässä juuri näkyy myös yksi (parlamentaarisen?) politiikan sudenkuopista – lapsenomainen usko institutionaaliseen ”asiantuntijuuteen”, joka poliittisessa järjestelmässä tuotetaan. Tietysti voisi ehkä vielä lisätä, että oman luokan asiantuntijuuteen, jolloin liikkumavara asioiden käsittelyssä on entistä surkeampi.

    Jos voidaan lähtökohtaisesti uskoa esim. vain sellaisia asiantuntijoita, jotka antavat niitä vastauksia kysymyksiin joita halutaan kuulla, on tuskin paljon merkitystä sillä, että kuka siellä on asiantuntijana. Todennäköisesti Käteistä ei paljoa edes kiinnosta lähtökohtaisesti kuunnella kuin ”asiantuntijoita” asiassa kuin asiassa (joita muuten esim. yliopistossa ihan suoraan uloslausuttuna kasvatetaan), ja vieläpä juuri niitä asiantuntijoita, jotka ovat päässeet kiipeämään samoilla institutionaalisilla ehdoilla samaan institutionaaliseen asemaan kuin Käteinen itse. Muutenhan hän joutuisi kyseenalaistamaan asiantuntijuuteen perustuvan asiantuntijainstituution ja ehkä pahimmassa tapauksessa jopa oman asiantuntijuutensa.

    No juupa juu ja jaapa jaa, se siitä tällä kertää. Kumma homma vaan tuo asiantuntijuus ja puhe asiantuntijuudesta. Mistä näitä asiantuntijoita oikein tulee?

  2. Niitä asiantuntijoita tulee enimmäkseen yliopistoista, valitettavasti. Mitä ei tunnuta yliopistolla tunnustettavan, on se, että joku maksaa näiden asiantuntijoiden palkat ja että yleensä työnantajillakin on jonkinlaisia intressejä.

    Keskeistä ei nähdäkseni ole se, kuka asiantuntija on arvioinut realistisimman ”kestävyysvajeen” suuruudeen (Kataisen mukaanhan valtiovarainministeriö on tehnyt ainoastaan valistuneen arvauksen, kai nämäkin on sitten vaan arvailukeskuksia, jotka ei edistä mitään erityisiä intressejä) – keskeistä on se, että kaikkien näiden asiantuntijoiden toimesta poliitikot ovat enimmäkseen nielleet kestävyysvajeen ja että seuraava hallitus tulee leikkaamaan ja lujasti. On käsittämätöntä, ettei tämän kestävyysvajeen syistä olla puhuttu paljoa mitään, eikä olla osattu linkittää edes eurokriisiin. Parempi nimi asiantuntijoille olisikin kätyri.

  3. Juuri niin kun sanoit, liittyy siis asiantuntijuus aina näihin institutionaalisesti määriteltyihin erityiskysymyksiin, joita taas määrittelee luokkaintressit. Asiantuntijuuden liikkumavara on silloin käytännössä niiden erityiskysymysten sisällä, jolloin näiden kysymyksien kontekstien arviointi jää joko ”radikaaleille” tai institutionaalisen tunnustuksen liepeillä liikuskeleville ”toisinajattelijoille”. Joka tapauksessa tietty uloslausuttu totuus määrittelee jo lähtökohtaisesti sitä, mistä voi ja mistä ei voi puhua ja sitä totuutta uhmataan aina oman asiantuntijuuden kustannuksella.

  4. Pingback: Leikatkaa, leikatkaa! | www.anttironkainen.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *