Vasemmistoliiton tulevaisuusasiakirjan arviointia

punvaviher_paprikat

Teksti: Joonas Laine
Kuva: Martin LaBar: Red and green peppers, Allentown Farmer’s Market (CC-lisenssi)

Vasemmistoliitto hyväksyi kesäkuun puoluekokouksessaan (8.–9.6.2013) asiakirjan Punavihreä tulevaisuus, joka väistyneen puoluesihteeri Sirpa Puhakan mukaan ”hakee puolueen politiikalle pistettä horisontista ja maalaa tulevaisuuden yhteiskuntaa” (Vasemmistoliitto 2013a, 2). Asiakirjaa valmistelleen työryhmän vetäjän, Jouko Kajanojan mukaan taas asiakirjan ”on tarkoitus tuottaa tulevaisuuden perspektiiviä ja uusia avauksia päivänpoliittiseen keskusteluun” (emt., 7). Asiakirjan itsensä mukaan ”Punavihreä tulevaisuus -asiakirja on kokonaisvaltainen näkemys siitä, millaista tulevaisuuden yhteiskuntaa ja maailmaa Vasemmisto tavoittelee.” (Vasemmistoliitto 2013b, 1.)

Tässä kirjoituksessa asiakirjaa arvioidaan erityisesti siltä näkökannalta, mikä on sen kuvaama ”piste horisontissa”, ts. pitemmän aikavälin ”kokonaisvaltainen näkemys” ja näköala yhteiskunnasta, jota tavoitellaan. Koska kyseessä on kritiikkiin keskittyvä kirjoitus, paino on väistämättä asiakirjan heikkouksissa ja monissa auki jääneissä kysymyksissä, joita laaja-alaisen tavoiteohjelman kaltainen teksti aina jo luonteensakin puolesta sisältää. Ohjelman tavoitteenasettelua verrataan myös niihin tavoitteisiin, joita vasemmistolaisella työväenliikkeellä perinteisesti on ollut. Sinänsä tärkeät vaikutukset päivänpolitiikkaan jäävät suurimmaksi osaksi käsittelyn ulkopuolelle.

I. Tulevaisuusasiakirjan näköalan yhteenveto

Tulevaisuusasiakirjan tavoiteyhteiskunnan sisällön voisi kenties vetää yhteen seuraavasti: ekologisesti kestävä yhteiskunta, jossa on perustulo, vahva julkinen sektori sekä pieniin ja keskisuuriin yrityksiin perustuva reilu markkinatalous.

”Suomi ja koko maailma tarvitsevat kokonaisvaltaista muutosta kohti sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää sekä tasa-arvoista yhteiskuntaa.” (Emt.)

”Kapitalismin sijaan tavoitteena on demokratisoitu, kriiseistä vapaa, yhteisvastuullinen sekä
omistussuhteiltaan monimuotoinen ja moniarvoinen talousjärjestelmä.[1] […] Markkinat ovat alisteisia ihmisen ja luonnon hyvälle. Tarvittaessa tällaista sekatalousjärjestelmää ohjataan demokraattisesti sovittuun suuntaan.” (Emt., 2–3.)

”Liian suuret pankit ja yritykset pilkotaan pienemmiksi ja markkinoiden pelisääntöjä muutetaan
lainsäädännön, kansainvälisten sopimusten ja verotuksen keinoin reilummiksi. Valtioita ja yrityksiä
ei enää pakoteta kilpailemaan pääomien ja sijoittajien suosiosta omien etujensa vastaisesti.” (Emt., 3.)

”Työn käsitettä laajennetaan kattamaan myös markkinoiden ulkopuolella tapahtuvan työn muotoja. Perustulon avulla taataan kaikille riittävä perustoimeentulo ja mahdollisuus toimia erityyppisissä töissä markkinoilla, kotitalouksissa ja yhteisöissä. […] Kun ihmiset voivat vapaasti valita oman tapansa työskennellä, sellaiset kategoriat kuin työtön tai eläkeläinen käyvät vähitellen tarpeettomiksi.” (Emt., 6.)

”Työntekijäomisteisissa osuuskunnissa kaikilla jäsenillä on yhtä suuri valta yrityksen
päätöksenteossa. Myös voitot ja mahdolliset tappiot jakautuvat tasaisesti.  […] Osuuskuntamuotoisen yrittämisen rinnalla toimii pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä itsensä  työllistäjiä. Suuret yritykset ja massatuotanto ovat perusteltuja niillä tuotannonaloilla, joilla näin  saavutetaan parhaiten ympäristö- ja hyvinvointitavoitteet.” (Emt., 7.)

”Hyvinvointipalveluiden järjestämisestä vastaa julkinen sektori, joka myös tuottaa pääosan palveluista. Palveluiden järjestämiseen suunnataan niin paljon rahaa kuin on yhteisesti hyväksyttyjen hyvinvointitavoitteiden kannalta tarpeellista.” (Emt., 8.)

”Edustuksellisen demokratian rinnalle kehitetään kaikilla päätöksenteon tasoilla suoran ja osallistuvan demokratian muotoja, esimerkiksi sitovia kansanäänestyksiä ja osallistavaa budjetointia.” (Emt., 10.)

II. Tulevaisuusasiakirjan tavoitteiden arviointia

Asiakirjan suuria linjoja tutkittaessa päällimmäisenä esiin nousee se seikka, että siinä missä asiakirjassa ilmaistut ympäristötavoitteet ovat erittäin radikaaleja, ovat sen yhteiskuntajärjestelmää koskevat tavoitteet lopulta varsin maltillisia – varsinkin jos niitä vertaa suomalaisten työväenpuolueiden perinteisiin tavoitteisiin.

a) Ympäristötavoitteet

Muun muassa ilmastonmuutos ja tietoisuus rajallisista luonnonvaroista asettavat radikaalit ympäristötavoitteet oikeutetusti asialistalle, ja on hyvä, että ne on tulevaisuusasiakirjassa huomioitu, vaikka monet saattavat nähdä ”vihreän” ja ”punaisen” vastapareina.

On kuitenkin jossain määrin vaikea päättää, mitä tulevaisuusasiakirjan ympäristötavoitteista tulisi ajatella. Näin on siksi, että esimerkiksi energiataloudellisiin kysymyksiin liittyy paljon sellaista teknistä tietoa ja edellytyksiä, jota ei liity tutumpiin ja siinä mielessä ”tavanomaisempiin” poliittisiin tavoitteisiin esimerkiksi siitä, pitäisikö hyvinvointipalvelut hoitaa kuntien ja valtion omana tuotantona vai jättää ne yksityisen sektorin järjestettäväksi. Nämäkään eivät toki ole ”pelkkää politiikkaa”, vaan niistäkin täytyy erilaisine riippuvuussuhteineen jotain tietää järkevien päätösten tekemiseksi, mutta kun energiataloudellinen tavoitteenasettelu on niinkin kunnianhimoista kuin tulevaisuusasiakirjassa, on konkretian puute todellinen ongelma.

Voidaan varmaan – ja sinänsä oikeutetusti – sanoa, että tulevaisuusasiakirja ei ole oikea paikka energiatalouden teknisille yksityiskohdille, mutta tämä ei muuta muuksi sitä, että ilman osioita, joissa energiataloudellisten kysymysten tekninen hallinta osoitetaan, on mahdotonta päätellä, millaiselle asiantuntemukselle tulevaisuusasiakirjan tavoitteet tältä osin perustuvat.[2] Se nakertaa tavoitteiden uskottavuutta.

”Punavihreässä yhteiskunnassa irtaudutaan kokonaan ydinvoimasta sekä fossiilisista energiamuodoista ja siirrytään uusiutuviin energianlähteisiin, energiatehokkaisiin ratkaisuihin sekä energiankulutuksen vähentämiseen. Energian- ja lämmöntuotanto perustuu pääosin aurinko- ja tuulivoimaan, maalämpöön sekä niitä täydentävään biomassaan ja vesivoimaan.” (Emt., 6.)

Kuulostaa hyvältä, mutta asiakirja ei sisällä mitään, minkä vuoksi sen tavoitteiden mahdollisuuteen tältä osin kannattaisi uskoa. Mainittuun tavoitteenasetteluun voi suhtautua myönteisesti, mutta asiakirjan tekstin perusteella ei ole mahdollista arvioida, minkälainen energiataloudellinen asiantuntemus työryhmällä on ollut käytössään. Ehkä se on ollut mittavaa, ehkä se perustuu ”ajan hengestä” tislattuihin punavihreisiin päiväuniin – mahdotonta sanoa. Kun tavoitteenasettelun teknisiä perusteluita ei ole kirjattu auki, sekä asiantuntevat että asiaatuntemattomat tavoitteenasettelut näyttävät samalta.

Asiakirjassa tähdennetään, että ”[m]eillä ei ole valmiita vastauksia kaikkeen, vaan yksityiskohdat hahmottuvat vähitellen demokraattisen prosessin seurauksena” (emt., 2) – periaatteessa oikeutettu mutta samalla varsin perinteinen puolustautumistaktiikka, jolla vastaukset vaikeisiin kysymyksiin siirretään tulevaisuuteen. Vastaukset keskeisiin peruskysymyksiin pitäisi kuitenkin olla olemassa jo nyt, pelkkä rohkea tavoitteenasettelu ei yksinkertaisesti ole riittävän uskottava tapa esittää asia. Tulevaisuusasiakirjasta näitä ei kuitenkaan löydy, ja vähintäänkin olisi toivottavaa, että luonnostyöryhmän jäsenet tai muut eri kysymysten asiantuntijat puolueen piirissä avaisivat kyseisiä tavoitekohtia ja niissä ajateltujen mahdollisuuksien teknisiä perusteluita jossakin toisessa yhteydessä. Nyt lähimmäksi tällaista perustelua pääsee valitettavan kevyt fraasi, jonka mukaan ”[v]oimme vaihtaa turhan tavaran hamstraamisen luovuuden, huumorin ja sivistyksen yltäkylläisyyteen” (emt., 1), jolla väistetään energiankulutuksen vähentymisestä aiheutuvan, vähintäänkin jonkinasteisen elintason laskun käsitteleminen sen sijaan, että tätä ilmeisen vaikeaa asiaa pohdittaisiin suorasanaisesti.

Jos fossiiliset ja ydinvoima korvataan uusiutuvilla ja jos ”[e]nergian- ja lämmöntuotanto perustuu pääosin aurinko- ja tuulivoimaan, maalämpöön sekä niitä täydentävään biomassaan ja vesivoimaan” (emt., 6), niin kuinka paljon energiankulutusta on vähennettävä ja mitä konkreettisia vaikutuksia erilaisten nyt kulutettavien tavaroiden ja palveluiden kulutukseen tällä arvioidaan olevan? Tämä on ratkaiseva seikka, jota asiakirjassa olisi ehdottomasti pitänyt käsitellä tai edes mainita ohimennen.

Melkeinpä mikä tahansa kulutuksen rakenteen muutos voidaan selittää joko elintason laskuksi, nousuksi tai paikallaanpysymiseksi riippuen esimerkiksi siitä, päätetäänkö laskea aineellisen kulutuksen vähenemisen ja ”sivistyksen ja huumorin yltäkylläisyyden” lisääntymisen tasapainottavan toisensa – taikka sitten olemassaoleva kulutustaso vain määritellään joltain epämääräiseltä osalta ”turhaksi hamstraamiseksi” (emt., 1), jolloin kulutustason pienentäminen onkin vain paluuta ”turhuudesta” jonkinlaiseen mielivaltaisesti päätettyyn normaalitilaan.

Näistä syistä järkevintä olisikin ehkä pitäytyä ”teknisempään” kuvaukseen siitä, millä tavoin kulutus (esimerkiksi ruokavalion, liikenteen ja asumisen osalta) muuttuu ja jättää ihmisten oman arvion varaan, merkitseekö tämä elintason laskua vai ei – ja jos merkitsee, voiko sitä silti kannattaa yhteisen edun nimissä. Päivänpaisteinen maalailu ”huumorin yltäkylläisyydestä” ja läpinäkyvä parhain päin selittäminen lähinnä ärsyttää ajattelevaa lukijaa. Edes joitakin suuntaa-antavia lukuja tai arvioita energiankulutuksen muutoksista olisi pitänyt esittää ja käsitellä asiaa niiden pohjalta.

Tuulivoiman suurtavalta Tanska tuottaa tuulivoimalla vajaat 25 prosenttia energiantarpeestaan (Forbes, 26.3.2013). Tavoitteita on asetettu 50 prosenttiin asti, mutta tuulivoiman tukiaisista koituvat korkeat sähkön hinnat eivät ole ihmisten mieleen, eikä eteneminen kohti 50 prosenttia tunnu edenneen suoraviivaisesti (The Telegraph, 12.9.2010). Tämäkin näyttäisi alleviivaavan sitä, että jos uusiutuvien avulla halutaan kuluttaa edes suurin piirtein sama määrä energiaa kuin nyt fossiilisten ja ydinvoiman avulla, merkitsee se tinkimistä jostakin muusta; jos energiasta maksettava hinta nousee, mutta sen kulutus ei laske samassa suhteessa, on siihen käytetty lisäraha pois jostakin muusta kulutuksesta. Jos ihmiset halutaan vakuuttaa siitä, että fossiiliset ja ydinvoima kannattaa hylätä uusiutuvien hyväksi tästäkin huolimatta, ei siinä ainakaan auta, jos valinnan todennäköisiä seurauksia ei käsitellä avoimesti ja suoraan.

b) yhteiskuntajärjestelmää koskevat tavoitteet

Jos tulevaisuusasiakirja on ympäristötavoitteiden osalta radikaali (ja tässä mielessä erittäin ”vihreä”), on sen yhteiskuntajärjestelmää koskeva ohjelma demokraattinen ja liberaali, mutta ei mainittavasti sosialistinen (eli ei kovin ”punainen”). Hengeltään ohjelma muistuttaa paljon SKDL:n vuoden 1967 ja 1980 periaateohjelmia, sillä poikkeuksella, että tavoitteet mainituissa ohjelmissa kannatetusta ”taloudellisesta demokratiasta” ovat tulevaisuusasiakirjassa selvästi epämääräisemmin ja vesitetymmin esillä. Ainoastaan hyvinvointipalveluiden ”pääosa” (Vasemmistoliitto 2013b., 8) ollaan ottamassa yhteiskunnan järjestettäviksi, mutta muilta osin ”liian suuria”[3] pankkeja ja yrityksiä ei oteta yhteiskunnan haltuun[4], vaan ne pilkotaan, yritystoiminnan yksityinen pohja säilytetään ja yksittäisten yritysten puitteissa annetaan työntekijöille lisää päätösvaltaa (emt., 3, 6). Yhteiskunnallisen suunnitelman mukaan johdettua teollisuutta ja tuotantoa asiakirja ei käsittele, joten voitaneen olettaa, että ne eivät näyttele suurtakaan osaa sen kaavailemassa ”kokonaisvaltaisessa näkemyksessä” tavoiteyhteiskunnasta. Tätä käsitystä vahvistaa sekin, että ohjelman mukaan talousjärjestelmää ohjataan vain ”tarvittaessa” demokraattisesti sovittuun suuntaan (emt., 3).

Kapitalisti se on pienikin kapitalisti. Kuten puoluekokouksessa puoluesihteeriehdokkaana ollut Saila Ruuth mainitsi kirjoituksessaan Kansan uutisissa,

”Vaikka moni naisyrittäjä onkin pienyrittäjä eikä vastaa perinteistä käsitystämme kapitalistista, on yritystoiminnan perusta kuitenkin edelleen se, että työvoimaa riistämällä pääomaa kasataan itselleen.” (Ruuth 7.4.2013.)

Kysymys kapitalismista onkin asiakirjassa jokseenkin epäselvä. Vasemmistoliitossa on ohjelmallisella tasolla ollut vallalla kanta, jonka mukaan kapitalismi ja markkinatalous ovat eri asioita, ja siinä missä puolue vastustaa edellistä, se kannattaa jälkimmäistä.

”Vasemmistoliitto tekee eron kapitalismin ja markkinatalouden välille. Vasemmistoliitto vastustaa kapitalismia, joka on pääoman omistajien taloudellisia etuja ja valtaoikeuksia yksipuolisesti suosivaa politiikkaa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoma on demokratiaa vahvempi ja pääoman omistukseen perustuva valta hallitsee taloudellista päätöksentekoa. Tahdomme korvata pääoman ylivaltaa suosivan vallankäytön kaikkien osallisten yhteistoiminnalla ja työn tulosten oikeudenmukaisella jaolla. […] Talouden sujuva toiminta edellyttää markkinoita, mutta markkinatalouden rajat ja reilut pelisäännöt on asetettava kansallisen ja kansainvälisen demokratian keinoin. Haluamme kehittää markkinataloutta niin, että sen vaikutukset ovat ekologisesti, sosiaalisesti ja inhimillisesti kestäviä.” (Vasemmistoliitto 2007.)

Tämän perusteella vasemmistoliitto näkyisi kannattavan työntekijöiden ja työnantajien sopimukseen perustuvaa, reilua yhteistoimintaa, eikä pidä mahdollisena – tai ei ainakaan tavoiteltavana – että työn ja pääoman välinen vastakkaisuus purettaisiin; sitä voidaan ainoastaan sovitella.

On kuitenkin syytä kysyä, millaisella markkinatalouden ja kapitalismin määritelmällä niiden erottelu voisi onnistua. Vasemmistoliitto on puolueohjelmassaan päätynyt ratkaisemaan ongelman käyttämällä kapitalismin määritelmää, joka on enemmän ”eettinen” kuin ”yhteiskuntatieteellinen”. Kyseessä eivät ole konkreettiset tuotanto- ja omistussuhteet, joissa yhteiskunnallinen tuotanto ja uusintaminen tapahtuu, vaan kapitalismia on pääomaa ”yksipuolisesti suosiva” politiikka. Siis kohtuus puuttuu – mutta se, mikä on kohtuullista tai ”yksipuolisesti suosivaa”, on mielipidekysymys. Näin myös kysymys siitä, elämmekö kapitalistisessa yhteiskunnassa vai emme, muuttuu pelkäksi mielipidekysymykseksi.

On tietenkin selvää, että yhteiskuntatieteessäkin mielipiteillä on keskeinen merkitys. Mutta näkemykset siitä, mikä on kohtuullista, ja näkemykset siitä, millaisissa suhteissa yhteiskunnallinen tuotanto ja uusintaminen tapahtuu, ovat ”mielipidekysymyksiä” varsin eri tasoilla. Sitä paitsi: siinäkin tapauksessa, että pidettäisiin kiinni kapitalismin yhteiskuntatieteellisemmästä määrittelystä, olisi täysin mahdollista olla sitä mieltä, että vallitsevan järjestelmän – kutsuttiin sitä sitten millä nimellä hyvänsä – perusteet ovat säästämisen arvoiset. Työn ja pääoman – tuotantovälineiden tosiasiallisten käyttäjien ja niiden omistajien – vastakkainasettelua voidaan pitää valitettavana, mutta ehkäpä sittenkin pienempänä pahana johonkin toiseen, periaatteessa mahdolliseen malliin verrattuna. Näin ollen luokkaristiriitojen sovittelu jonkinlaisen kohtuullistetun hyvinvointivaltiokapitalismin puitteissa olisi kaikesta huolimatta järkevin tie.

Ilmeisesti kuitenkin kapitalismi-sanaan liittyy painolastia, mistä johtuen sen kannattaminen on poliittisesti vaikeaa.[5] Tätä kautta selittyy myös puolueohjelman tekemä melko skolastinen erottelu kapitalismin ja markkinatalouden välillä. Toisaalta myös sosialismiin on ehkä arvioitu sisältyvän samantyylistä painolastia, joten tulevaisuusasiakirjassakin ”[k]apitalismin sijaan tavoitteena [oleva] demokratisoitu, kriiseistä vapaa, yhteisvastuullinen sekä omistussuhteiltaan monimuotoinen ja moniarvoinen talousjärjestelmä” (emt., 2) jätetään sen tarkemmin nimeämättä.

Kapitalismin ”yhteiskuntatieteellinen” määritelmä – vastakohtana ”eettiselle” määrittelylle – voisi kuulua vaikkapa siten, että kapitalismi on järjestelmä, joka perustuu työntekijöiden ja tuotantovälineiden erottamiseen toisistaan. Keskenään markkinoilla kilpaileva, tuotteita myyntiin teettävä vähemmistö omistaa tuotantovälineet, ja tämän omistussuhteen perusteella he kykenevät ottamaan itselleen osan niiden työn tuloksesta, jotka eivät omista tuotantovälineitä.[6] Työntekijät ja tuotantovälineet tuodaan yhteen palkkatyösuhteen muodossa ja tuotantovälineiden omistajan ohjauksen alaisuudessa. Omistajien välisen kilpailun seurauksena on teknologian ja työmenetelmien nopea kehitys ja muutos, mutta myös toistuvia kriisejä, jotka merkitsevät työttömyyttä ja kurjuutta omistamattomille (ja myös joillekin omistajille).

Vallitseva järjestelmä perustuu yksityisiin yrityksiin, joita johtavat pääoman omistajat tai – mitä isompi yritys, sitä todennäköisemmin – heidän puolestaan valtaa käyttävät palkkajohtajat.[7] Omistajan ja johdon valta perustuu omistussuhteeseen, jota valtiovalta suojelee. Kunkin yrityksen pitää tulla toimeen omalla tuloksellaan ja lisäksi tuottaa omistajille riittävästi voittoa, sen sijaan, että se ”oma tulos”, jolla pitäisi tulla toimeen, laajennettaisiin koko yhteiskunnan laajuiseksi.[8]

Tätä taustaa vasten markkinataloudesta, joka ei olisi kapitalistista markkinataloutta, voitaisiin puhua, jos kukin työläinen olisi omien tuotantovälineidensä omistaja ja jos kollektiivisempi tuotanto olisi organisoitu osuuskunnittain tai demokraattisesti hallitun valtion toimesta. Tällöin mikään ihmisryhmä ei pääse riistämään toisen ryhmän työn tuloksia omistussuhteen perusteella.[9] Jos vasemmistoliitto tavoittelee tällaista yhteiskuntaa, voidaan sanoa, että se tosiaan kannattaa markkinataloutta, mutta ei kapitalismia.

Tulevaisuusasiakirjan – tai puolueen periaateohjelman – kuvauksen perusteella tästä ei kuitenkaan näyttäisi olevan kyse, vaikka voidaankin sanoa, että nyky-yhteiskuntaa selvästikin halutaan kehittää jossain määrin tällaista järjestelmää kohti.[10] Yhteiskunnallinen suunnittelu on – paitsi ilmeisesti yhteiskunnan tuottamien julkisten palveluiden ja hetkittäisten investointiohjelmien osalta – rajoittunut ”pelisääntöjen” laatimiseen, joiden puitteissa yksityisellä perustalla toimivat, itsenäiset taloudelliset yksiköt tekevät omia ratkaisujaan.

Näkemys, että ”[p]rogressiivisella verotuksella, lainsäädännöllä ja investointiohjelmilla ohjataan taloudellista toimintaa” (emt., 3), voidaan lukea laajaksikin yhteiskunnalliseksi taloudellisen vallan käytöksi riippuen siitä, kuinka laajoiksi ja pysyviä, julkisesti hallittuja rakenteita luoviksi investointiohjelmat ajatellaan. Samoin muotoilu, että ”[p]unavihreässä yhteiskunnassa talous otetaan demokraattiseen ohjaukseen” (emt.) voidaan tulkita jopa sosialistisen suunnitelmatalouden hengessä sen sijaan, että taloudellisen toiminnan valtaosa jätettäisiin yksityisten yritysten – kapitalististen tai osuuskuntaperustaisten – huoleksi. Avoimeksi jäävä muotoilu merkitsee silti vähintäänkin taistelua siitä, mitä talouden demokraattinen ohjaus tarkoittaa ja kuinka laajaa sen tulisi olla. Asiakirjan yleinen henki näyttäisi joka tapauksessa merkitsevän enemmänkin jonkinlaista ”pelisääntökapitalismia” kuin edes esimerkiksi markkinasosialismia.[11] Tältä osin tavoitteet ovat selvästi maltillisempia kuin SKDL:n viimeiseksi jääneessä ohjelmassa vuodelta 1980, jonka mukaan

”Tarvitaan uusi, sosialistinen tuotantotapa, joka rakentuu keskeisten tuotantovälineiden yhteiskunnalliselle omistukselle, kansantalouden suunnitelmalliselle ohjaukselle ja ihmisten laajalle osallistumiselle tuotantoa ja koko kansantaloutta koskevaan päätöksentekoon.” (SKDL 1980.)

Tulevaisuusasiakirjassa sen sijaan tuotanto säilyisi merkittävässä mitassa yksityisellä perustalla, ja näissä puitteissa työntekijät saisivat yritysten sisällä lisää päätäntävaltaa. Ihmisten kokonaisyhteiskunnallinen valta rajoittuu nyt siihen, millaisia pelisääntöjä yksityiselle sektorille voidaan asettaa. SKDL:n ohjelmissa taas oli vallalla henki, joka suuntautui rohkeammin siihen, että yhteiskunta järjestäisi suoraan myös muita taloudellisen toiminnan aloja kuin vain julkisia palveluita.

Tulevaisuusasiakirjan ympäristötavoitteet ovat radikaaleja, ja varmaankin tilanteen vaatimusten tasalla, mutta yhteiskuntajärjestelmää se ei ole muuttamassa toiseksi. Tarkoitus ei ole väittää, etteikö tulevaisuusasiakirjassa tavoiteltu yhteiskunta olisi parempi kuin nykyinen yhteiskuntamme, mutta väite on kuitenkin, että tulevaisuusasiakirjan tavoittelema yhteiskunta perustuu edelleen kapitalistisille tuotantosuhteille ja että tämä ei ole riittävä tavoitteenasettelu – sitä vähemmän, kun samanaikaisesti ekologisen tavoitteenasettelun osalta radikalismissa ei ole säästelty. Jos yhteiskunta järjestää suoraan vain pääosan julkisista palveluista[12] se tarkoittaa, että julkisen sektorin toiminta rakentuu sen varaan, että kapitalistisella perustalla edelleen toimiva yksityinen sektori[13] säilyy ja säilytetään toiminta- ja kilpailukykyisenä, siis verotulojen ja työpaikkojen lähteenä. Jos yksityisen sektorin toimitakyky vaarantuu, se johtaa heti sekä veropohjan kapenemiseen että samanaikaiseen julkisten menojen kasvuun, kun työttömiksi joutuneet ihmiset muuttuvat veronmaksajista sosiaalitukien vastaanottajiksi.

On ironista, että vaikka tuotantovälineiden sosialisointi ja niiden suunnitelmallinen, demokraattinen käyttö on tavoitteena hylätty, kommunistiseen yhteiskuntaan liitetyt humanistiset tavoitteet edelleen elähdyttävät asiakirjaa. Niiden ajatellaan nyt toteutuvan perustulon avulla kapitalistisessa yhteiskunnassa: ”Kun ihmiset voivat [perustulon ansiosta] vapaasti valita oman tapansa työskennellä, sellaiset kategoriat kuin työtön tai eläkeläinen käyvät vähitellen tarpeettomiksi. Jokainen voi tehdä yhteiskunnalle hyödyllistä työtä kykyjensä, osaamisensa ja taitonsa mukaan.” (Vasemmistoliitto 2013b, 6.)

III. Vertailua vasemmistolaisen työväenliikkeen perinteiseen tavoitteenasetteluun

”Perinteiseksi työväenliikkeeksi” lasketaan tässä alun perin marxilaisuudesta lähtöisin oleva työväenliikkeen haara, johon kuuluvat sosiaalidemokraattinen ja kommunistinen työväenliike eri suuntauksineen. Periaateohjelmassaan myös vasemmistoliitto ilmoittautuu tämän 1800-luvulla syntyneen ”sosialistisen ajatussuunnan”[14] perilliseksi, joten luontevimpia vertailukohteita myös tässä mielessä ovat suomalaiset puolueet SDP ja SKDL[15].

a) SDP

Vuonna 1903 hyväksytyssä Forssan ohjelmassa silloinen yhtenäinen työväenpuolue SDP omaksui ensimmäistä kertaa marxilaisen ohjelman. Se poikkesi edellisestä, vuoden 1899 puolueen perustamisen yhteydessä hyväksytystä ohjelmasta ratkaisevimmin siinä, että konkreettisten vaatimusten luettelon ohella ohjelma sisälsi tällä kertaa myös yhteiskuntajärjestelmää tarkastelevan näkökulman.

Ohjelman keskeisin vaatimus oli, ”että tuotannonvälikappaleiden siirtymisen yksityisomaisuudesta kansan omaisuudeksi tulee olla sen [köyhälistön] päämääränä, valtiollisen vaikutusvallan valloittaminen tulee olla keinona sen taistelussa työväenluokan vapauttamiseksi”.[16] Ohjelman periaatteellinen osa pohjautui Itävallan sosiaalidemokraattien vuoden 1901 ohjelmalle (Soikkanen 1975, 51–54).

Forssan ohjelma säilyi SDP:n ohjelmana 1950-luvulle asti, ja sen periaatteellisen osan henki voi hyvin pitkään tämän jälkeenkin[17].

SDP:n vuonna 1930 hyväksymä sosialisoimisohjelma täsmensi, että

”Sosialisoimisella tarkoitetaan tässä tuotantovälineitten ja tuotannollisen sekä kaupallisen toiminnan ottamista yhteiskunnan haltuun tarkoituksessa poistaa kapitalistiluokan valta taloudellisessa elämässä, poistaa luokkavastakohdat ja johtaa taloudellista elämää tavalla, joka vastaa työtätekevän kansan yhteisetua.” (SDP 1930.)

Kun Forssan ohjelma lopulta korvattiin vuonna 1952, oli uudenkin ohjelman periaatteellinen sisältö edelleen sama, vaikkakin kieltä oli hieman päivitetty. Vaatimuksiin kuului nyt ”sosialistinen suunnitelmatalous”, jonka tavoitteena oli ”työn ja pääoman välisen ristiriidan poistaminen”:

”Elinkeinoelämän aloja ja yrityksiä on siirrettävä yhteiskunnan omistukseen ja hallintaan, sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista työn ja pääoman välisen ristiriidan poistamiseksi, omistussuhteista johtuvien epäoikeudenmukaisuuksien hävittämiseksi tai edellytysten luomiseksi sosialistiselle suunnitelmataloudelle.” (SDP 1952.)

Vuoden 1975 teollisuusohjelmassa puolestaan tunnusvalikoimaan kuului muun muassa ”suunnitelmallinen demokraattinen sosialismi”.

”Maassamme harjoitetusta teollisuuspolitiikasta on puuttunut suunnitelmallisuus ja kansanvaltaisuus. Teollisuuspolitiikasta määräävät ensisijaisesti ne, joiden omistukseen tuotantolaitokset kuuluvat. Yksityisomistuksessa on nykyisin noin neljä viidesosaa teollisuudestamme.” (SDP 1975a.)

1980-luvun lopulla tapahtui kuitenkin käänne. Kun vuoden 1978 tulevaisuusasiakirjassa oli vielä kannatettu ”tuotantovälineitten kapitalististen omistus- ja hallintasuhteiden syrjäyttämistä” (SDP 1978), niin vaikka ”demokraattinen sosialismi” edelleen kuului vuoden 1987 uuteen periaateohjelmaan, oli suunnitelmataloudellinen osuus kadonnut ja tilalle oli tullut yleisemmän tason puhetta ”sorron ja eriarvoisuuden poistamisesta”. Taloudellisten voimavarojen “kansanvaltainen ohjaus” ei enää merkinnyt suunnitelmallisuutta, vaan se määriteltiin yksikäsitteisesti tapahtumaan “markkinoiden välityksellä”. (Laine & Salo 2010.)

Vuonna 1987 hyväksytty, ”vuosikausia ja laajasti valmisteltu (ja sivumäärältäänkin laaja) ohjelma” (Mickelsson 2002, 46) sai väistyä jo vuosikymmenen kuluttua, vuonna 1999. Uuden ohjelman laatimiseen liittynyttä järjestö- ja muuta keskustelua tutkineen Rauli Mickelssonin mukaan

”Keskustelussa ei juurikaan tuotu mitään uusia ideoita ja avauksia, varsinkin kirjoituskilpailun sato oli täynnä – usein pessimistissävyistä – itsetutkiskelua. Muussakin materiaalissa korostui katkosretoriikka ja neuvottomuus uusien haasteiden edessä.” (Emt., 31.)

b) SKDL

SKDL perustettiin vuonna 1944 ensimmäisiä toisen maailmansodan jälkeisiä vaaleja varten kommunistien ja vasemmistososialistien vaalijärjestöksi. Ensimmäisen ohjelmansa se sai vasta viisi vuotta myöhemmin, ja järjestön yhteisrintamaluonne kuvastunee sen tavoitteenasettelun selvästi taktisessa, lyhyen aikavälin asioita käsittelevässä luonteessa. Niinpä ensimmäinen ohjelmakohta koskee ulkopolitiikkaa (hyviä suhteita Neuvostoliittoon), ja poliittiset vaatimuksetkin suuntautuvat enemmän kansalais- ja demokraattisten oikeuksien laajentamiseen kuin yhteiskunnan suoraan laadulliseen muuttamiseen. Poliittinen kärki on suunnattu ”suurporvaristoon”, mutta pitemmän aikavälin tavoitteena on ”demokraattinen suunnitelmatalous”, joka ainakin ohjelmallisesti muistuttaa hyvin pitkälle sitä, mitä SDP vain muutamaa vuotta myöhemmin tulisi vaatimaan uudessa periaateohjelmassa (SKDL 1949.)

”[S]uurpääoman monopolimahti murretaan kansallistamalla suuryhtymät, maan mineraalirikkaudet, vuoriteollisuus, vesivoimalähteet ja voimateollisuus sekä ottamalla myös ulkomaankauppa edistyksellisesti uudistetun valtion haltuun. Maan talouselämä on samalla järjestettävä demokraattisen suunnitelmatalouden pohjalle, olemassaolevia valtion liikelaitoksia kehitettävä ja uudesti järjestettävä poistamalla niissä ilmenevä virkavaltaisuus ja ulkomaankauppa ratkaisevasti suunnattava kriisittömän talouden maihin. Pienyrityksiä, osuustoiminnallista ja kunnallisia yrityksiä enempää kuin maatalouttakaan SKDLn esittämä kansallistamisohjelma ei koske, vaan se pyrkii päinvastoin niitä suurpääoman riistopyrkimyksiä vastaan turvaamaan.” (Emt.)

Seuraavan, hieman edellistä pitemmän ohjelman SKDL sai vuonna 1967. Siinä vaadittiin ”taloudellisen demokratian kehittämistä”.

”Kansanvalta ei meillä kuitenkaan ylety talouselämän alueelle. Siellä vallitsee edelleen harvainvalta. Kansa ei voi valita niitä, jotka tekevät tärkeitä taloudellisia päätöksiä. Päätöksentekijät eivät myöskään ole vastuussa niille, joita päätökset koskevat.
”Taloudellisen mahdin keskittyminen muutamien harvojen käsiin merkitsee, että taloudellisen toiminnan perustana ei ole koko yhteiskunnan ja sen kaikkien kansalaisten etu. Se kaventaa myös kansanvaltaisen poliittisen päätöksenteon mahdollisuuksia.” (SKDL 1967.)

”Valtion talouspolitiikan tulee palvella koko yhteiskunnan eikä taloudellisen harvainvallan etuja ja tarpeita. Sen tavoitteena tulee olla kansantaloutemme jatkuvan kasvun edistäminen ja sen pohjalla tuotannon eri alojen sopusuhtainen kehittäminen sekä työllisyyden ja väestön elintason nousun turvaaminen. Tämä on mahdollista vain yhteiskunnan johtaman koko kansantaloutta käsittävän suunnittelun ja ohjelmoinnin avulla. Suunnittelun avulla ratkaistaan, miten tuotantovarat jaetaan kulutus- ja sijoitustarkoituksiin sekä eri elinkeinohaarojen kesken. Samoin määrätään tuotantolaitosten alueellisen sijainnin pääpiirteet. Suunnittelua koskevat kysymykset tehdään julkisiksi ja alistetaan laajaan keskusteluun.” (Emt.)

Vuonna 1980 hyväksytyssä, SKDL:n viimeiseksi jääneessä periaateohjelmassa

”Keskeisenä tavoitteena on tuotantovälineiden omistukseen, monopolipääomaan, perustuvien etuoikeuksien ja taloudellisen ja poliittisen vallan ratkaiseva rajoittaminen ja kansakunnan kehityksen suuntaaminen uudelle tielle. Tämä edellyttää ja samalla luo uudenlaista demokratiaa, todellista kansanvaltaa, joka perustuu ihmisten omakohtaiseen toimintaan ja ilmaisee esteettömästi heidän tahtonsa.” (SKDL 1980.)

”Kansantalouden kannalta keskeisten tuotannonalojen, yksityisten liikepankkien ja muiden rahalaitosten, vakuutuslaitosten sekä ulkomaankaupan saattaminen julkisen vallan tehokkaaseen ohjaukseen ja valvontaan ja viimekädessä suurten monopoliyritysten ja liikepankkien kansallistaminen luovat edellytyksiä talouden ja koko yhteiskunnan suunnitelmalliselle kehittämiselle.
”Demokraattisen suunnittelun ja ohjauksen perustaksi eduskunnan tulee hyväksyä yhteiskunnan yleiset kehittämislinjat, joiden muotoilemiseen ihmisten tulee voida ratkaisevasti vaikuttaa työyhteisönsä sekä ammatillisten ja poliittisten järjestöjen kautta ja laajalla kansalaiskeskustelulla.
”Yritysten sisäinen päätöksenteko on demokratisoitava. Työntekijöiden vaikutusvaltaa on laajennettava niin, että työntekijät voivat ratkaisevasti vaikuttaa yrityksen toimintaa koskeviin keskeisiin päätöksiin ja valvoa niiden toteuttamista.” (Emt.)

”Suomesta tulee luoda yhteiskunta, jossa kaikki työtätekevät väestöryhmät käyttävät demokraattisesti yhteiskunnallista päätäntävaltaa. Tarvitaan uusi, sosialistinen tuotantotapa, joka rakentuu keskeisten tuotantovälineiden yhteiskunnalliselle omistukselle, kansantalouden suunnitelmalliselle ohjaukselle ja ihmisten laajalle osallistumiselle tuotantoa ja koko kansantaloutta koskevaan päätöksentekoon.” (Emt.)

SKDL:n lakkauttamisen jälkeen vuonna 1990 perustettu vasemmistoliitto laati ensimmäisen ohjelmansa huomattavan erilaisessa hengessä kuin SKDL. Ensimmäinen ohjelma oli lyhyt ja luonnosmainen, vähän kuten SKDL:nkin ensimmäinen ohjelma, joka myös laadittiin yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa. Kuitenkin jo siinä oli nähtävissä sama yhteiskuntataloudellinen ydin kuin puolueen ohjelmissa sittemminkin: julkista palveluntuotantoa on vahvistettava, ja ”valtakunnalliset perusrakenteet (rauta- ja maantiet, postipalvelut ja datansiirtoverkostot) säilyvät sen [valtion] omistuksessa, ovat kunnossa ja kehittyvät” (Vasemmistoliitto 1990). Tuotantoalojen sosialisointi ja talouden suunnitelmallisuus vanhassa merkityksessään oli jäänyt pois, eikä nyt hyväksytty tulevaisuusasiakirjakaan niitä näkyisi palauttavan.

c) vertailuja ulkomaisiin järjestöihin

Kansainvälisellä tasolla vasemmistoliiton tavoitteita lienee luontevinta verrata Euroopan vasemmistopuolueen jäseninä olevien sisarpuolueiden ohjelmiin. Tärkeimpiä näistä puolueista on Saksan vasemmistopuolue Die Linke, joka hyväksyi ensimmäisen ohjelmansa lokakuussa 2011.[18] Toinen hyvä vertailukohde on sosiaalidemokraattisten puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön, Sosialistisen internationaalin, viimeisin periaateohjelma vuodelta 1989.[19]

Saksan vasemmistopuolueen 84-sivuisessa ohjelmassa otetaan tavoitteeksi ”2000-luvun demokraattinen sosialismi”. Tällä ohjelma tarkoittaa mm. sitä, että yhteiskunnan ”rakenteen määräävät suuryritykset” sosialisoidaan ja niiden toiminta uudelleenjärjestetään demokraattiselle pohjalle, kapitalistiset omistussuhteet kumoten. Yleishyödylliset palvelut, yhteiskunnan infrastruktuuri, energiantuotanto ja rahoitusinstituutiot kuuluvat yhteiskunnan omistukseen. Kaikenkattava valtionomistus ei historiallisten kokemusten valossa ole puoleen tavoitteena. Työntekijöillä on oltava ”todellista valtaa” yritysten päätöksentekoon. Osuuskunnilla on tärkeä osuus taloudessa. Demokraattiseen sosialismiin sisältyvän omistusmuotojen moninaisuuden nojalla pienten ja keskisuurten yrittäjien yksityisomaisuudella on paikkansa. (Die Linke 2011, 30–33.)

Tulevaisuusasiakirjaan verrattuna keskeisin ero on, että Die Linke ottaisi suuret yritykset yhteiskunnan haltuun ja järjestäisi niiden toiminnan uudelleen demokraattisesti, kun taas vasemmistoliiton tulevaisuusasiakirjassa ”liian suuret” yritykset halutaan pilkkoa takaisin pienemmiksi, ja ”markkinoiden pelisääntöjä muutetaan lainsäädännön, kansainvälisten sopimusten ja verotuksen keinoin reilummiksi.” (Vasemmistoliitto 2013b, 3.) Yhtäläisyyksiä ovat työntekijöiden vallan lisääminen yrityksissä sekä osuuskuntatalouden pitäminen esillä. Yhteistä on siinäkin, että molemmat ohjelmat jättävät määrittelemättä, mitä tarkoittavat ”liian suurilla” yrityksillä (tulevaisuusasiakirja) tai ”pienillä ja keskisuurilla” yrityksillä (Die Linken ohjelma); niinpä Die Linkenkin ohjelman perusteella on vaikea sanoa, kuinka suuret yritykset se vielä laskee ”keskisuuriksi” ja siten omistusmuotojen moninaisuuden periaatteen mukaisiksi. Lienee selvää, että jos tällaista politiikkaa aiotaan joskus panna täytäntöön, on kehitettävä jokin nyrkkisääntö tai sääntöjen kokoelma – esimerkiksi työntekijöiden tai muiden mitattavien tekijöiden määrään perustuva – sen sijaan, että jokaisessa tapauksessa päätettäisiin enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, mikä juuri tällä hetkellä tuntuu olevan ”liikaa” tai ”sopivasti”. On sitä parempi, mitä aiemmin tällainen konkreettinen sääntöehdotus nostetaan keskusteluun.

Sosiaalidemokraattisten puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön, Sosialistisen internationaalin (SI), viimeisin ohjelma on vuodelta 1989. Myös siinä kannatetaan demokraattista sosialismia. Ohjelman mukaan se merkitsee mm. julkista omistusta sekatalouden puitteissa, sijoitusten julkista valvontaa (supervision) sekä julkisen intressin suojaamista; työntekijöiden oikeuksia osallistua päätöksentekoon yritystasolla on lisättävä, ja osuuskuntien merkitys nostetaan esille.

”Tällä tavoin järjestetyissä yhteiskunnissa, jotka ovat sitoutuneet aitoon taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon, markkinat voivat ja niiden täytyy toimia dynaamisena innovaatioiden edistämisen menetelmänä ja koko talouden kuluttajien tarpeiden viestijänä. Suurten yritysten ei tulisi hallita markkinoita, eikä niitä pitäisi manipuloida levittämällä virheellistä tietoa. Demokraattisen yhteiskunnan on tasapainotettava kaikkein vastuullisimmankin markkinajärjestelmän puutteita. Valtion ei kuitenkaan tule toimia vain markkinavoimien jälkien siivoajana, vaan sen tulee säädellä markkinoita ihmisten tarpeiden mukaan ja saada teknologian hyödyt kaikkien työntekijöiden ulottuvulle, sekä työelämässä että vapaa-ajan kasvun ja yksilön mielekkäiden kehitysmahdollisuuksien kautta.” (SI 1989.)

Jos SI:n ohjelmaa vertaa sekä vasemmistoliiton tulevaisuusasiakirjaan että Die Linken ohjelmaan, on niissä enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Tämä ei ole yllättävää, sillä myös SDP:n ja SKDL:n ohjelmien tavoitteissa oli enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Erojakin on, mutta ne ovat melko vaikeasti osoitettavissa, sillä ne perustuvat enemmän painotuksiin. Vaikka SI:n ohjelma kannattaakin ehkä voimakkaimmin ”sekataloutta” ja markkinamekanismia, sekin varoittaa ”markkinoiden puutteista”. Toisaalta Die Linken ohjelma, joka painottaa talouden demokraattista ohjausta, tähdentää myös, että kaikenkattava valtionomistus ei ole tavoite ja että keskisuurten yrittäjien yksityisomaisuudella on demokraattisessa sosialismissa paikkansa.

Vasemmistoliiton tulevaisuusasiakirja asettuu ehkä lähemmäs SI:n kuin Die Linken ohjelmaa sillä perusteella, että tulevaisuusasiakirja ei kannata suurten yritysten sosialisointia (toisin kuin Die Linken ohjelma), vaan niiden pilkkomista ”pienomistukseksi”. Tämä kuulostaa hyvin samalta kuin SI:n ohjelman ne kohdat, joissa kannatetaan ”julkista omistusta sekatalouden puitteissa” ja sitä, että suuryritysten ei tule antaa hallita markkinoita.

Suuryritysten valta markkinoilla voidaan murtaa ainoastaan pilkkomalla ne pienemmiksi (tulevaisuusasiakirja) tai sosialisoimalla ne ja järjestämällä ne uudelleen demokraattiselle perustalle (Die Linke); SI:n ohjelma jättää ratkaisun avoimemmaksi, ja vaikka vain sosialisointi mainitaan nimeltä, on vaikea kuvitella että pilkkominen olisi vastoin ohjelman henkeä, vaikkei sitä suoraan käsitelläkään.

IV. Yhteenveto

Yhteiskuntajärjestelmää koskevien tavoitteiden osalta tulevaisuusasiakirjaa tekisi mieli muistuttaa vasemmistoliiton vuoden 1998 ohjelman kohdasta, jonka mukaan

”Markkinoiden vapauden ja markkinoilla syntyvän vallan rajoittamisen vaatimus ei juuri tällä hetkellä ole muodikas eikä monien mielestä kovin realistinenkaan, kuten ei myöskään vaatimus yhteisvastuun ja ihmisten sosiaalisten oikeuksien laajentamisesta. Maailmaa voidaan kuitenkin muuttaa arvoihin nojaavan ajattelun ja siitä johdetun tavoitteellisen yhteistoiminnan avulla, ei sen sijaan olemalla hiljaa ja mukautumalla kulloinkin vallassa oleviin arvoihin. Radikaalitkin muutosvaatimukset voivat ajan myötä toteutua, jos ne edustavat ihmisten suuren enemmistön tasa-arvopyrkimyksiä ja jos niistä maltetaan pitää kiinni.” (Vasemmistoliitto 1998.)

Myöskään sosialismin ja talouden suunnitelmallisuuden vaatimus ei ”juuri tällä hetkellä” ole muodikas eikä monien mielestä kovin realistinenkaan. Varmaankin tästä syystä vasemmistoliitossakaan ei ole maltettu pitää kiinni yhteiskuntajärjestelmän muuttamisen vaatimuksesta siinä merkityksessä kuin se tarkoittaa työn ja pääoman vastakohtaisuuden purkamista ja tuotannon yhteiskunnallista järjestämistä suoraan eikä välillisesti asettamalla ”pelisääntöjä” muutoin itsenäisille, toisistaan riippumattomille taloudellisille toimijoille, joiden toimet tulevat koordinoiduksi markkinoiden kautta.

Sosialistisen liikkeen perinteisten yhteiskuntataloudellisten tavoitteiden vesittämisen perusteluiksi tulevaisuusasiakirjan osalta on vaikea hyväksyä niiden epärealistisuutta, sillä ekologisen tavoitteenasettelun osalta ohjelmassa ei ole nähtävissä vastaavaa ”realismia”. Selityksenä lienee se, että edelleen on vaikeata nähdä taloudelle muuta mahdollista toimintalogiikkaa kuin markkinoiden logiikka (jota ”pelisäännöillä” on siellä täällä paikattu). Vaikka ympäristöasioissakaan näkemys ei välttämättä ole toteuttamistapojen osalta kovin kirkas, niin ainakaan epäonnistuneet ”ympäristökokeilut” eivät ole himmentämässä luottamusta niiden toimivuuteen – toisin kuin talouden suunnitelmallisuuden kohdalla. Julkisten palveluiden osalta markkinalogiikalle uskalletaan edelleen panna kampohin, mutta laajemman yhteiskunnallisen, suunnitelmallisen tuotannon näköala ei nykyisellään ole edes ”piste horisontissa”.

Viitteet:

[1] Asiakirjan luonnoksessa ollut muotoilu ”reiluilla pelisäännöillä toimiva markkinatalous” on puoluekokouksen hyväksymässä asiakirjassa korvattu ilmaisulla ” yhteisvastuullinen sekä omistussuhteiltaan monimuotoinen ja moniarvoinen talousjärjestelmä”.

[2] Esimerkiksi Kansan uutisten verkkolehdessä julkaistu, tulevaisuusasiakirjan viime keväänä julkaistuun luonnokseen vastannut kirjoitus Uusi työ ratkaisee ekologisen kriisin (Kaitila ym., 31.5.2013) esittää numeerisiakin väitteitä, joihin voi helposti tarttua ja haastaa kirjoittajat perustelemaan, esimerkiksi: ”Vuonna 2050 on mahdollista tuottaa lähes 100 prosenttia Euroopan kulutukseen tarvittavasta energiasta uusiutuvilla energiamuodoilla.” (Emt.) Avoimeksi jää tällöinkin, minkä suuruiseksi Euroopan energiankulutus vuonna 2050 arvioidaan, mutta väite on esitetty suoraan, ja numeerinen väite antaa ymmärtää, että sen taustalta löytyy edes jonkinlaista tutkimusta. Tulevaisuusasiakirjan epämääräisemmät väitteet ovat tässä mielessä liukkaampia, vaikka vastaavia numerotietoja olisi voinut esittää tekstin luettavuutta vähentämättä.

[3] Asiakirjassa mainitut ”liian suuret” pankit ja yritykset olisi vähintäänkin jossakin toisessa yhteydessä määriteltävä tarkemmin, edes suuntaa-antavasti, sillä ”liian suuri” – aivan kuten politiikan hyödyttömin sana, ”oikeudenmukaisuus” – riippuu puhtaasti kunkin omasta arviosta siitä, mikä on ”kohtuullista”. Tässäkin kohtaa numerotason käsittely olisi ollut välttämätöntä.

[4] SKDL:n viimeiseksi jääneessä ohjelmassa vuonna 1980 asialistalla oli vielä ”viimekädessä suurten monopoliyritysten ja liikepankkien kansallistaminen”. (SKDL 1980.)

[5] Myöskään porvarillisten puolueiden edustajat eivät useimmiten puhu kapitalismista myönteisessä merkityksessä, vaan mieluummin ”vastuullisesta markkinataloudesta” tms. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään äskettäinen ilmiö, vaan esimerkiksi 1940-luvun kokoomuksen piirissä puolueen nuoret pelkäsivät leimautumista”kapitalistien puolueeksi”, mikä taas ”saattaisi karkottaa kokoomuksen äänestäjäkunnasta etenkin nuoria ja naisia” (Smolander 2000, 70). Noihin aikoihin kokoomus myös arvosteli muita puoleita siitä, että ne ovat ”luokkapuolueita”, kun taas se itse omasta mielestään edusti ”kansakunnan yhteistä etua”. (Emt, 61–62.)

[6] Todellisuudessa palkkatyöläisen ja kapitalistin raja on veteen piirretty, sillä ihminen voi toki saada tulonsa sekä palkkatyöstä että vaikkapa osakesijoittamisesta missä tahansa suhteessa. Keskeinen kysymys tässä kohden – katsottaessa asiaa yksilötasolla – kuitenkin on, pystyykö ihminen elättämään itsensä pelkän omistusoikeudesta saadun tulon nojalla vai ei, ja – yhteiskunnallisella tasolla – kuinka suuri osuus väestöstä näin kykenee tekemään.

[7] Myös yksittäiset pääomanomistajat voivat olla yksityishenkilöitä tai instituutioita (esimerkiksi eläkeyhtiöitä).

[8] Niiden, joita kiinnostaa se, miten tämä voitaisiin järjestää, kannattaa tutustua Paul Cockshottin ja Allin Cottrellin kirjaan Uusi sosialismi (2012), tai kirjasta tehtyyn yhteenvetoon (Laine & Salo 2012). Suunnitelmataloutta ja suoraa demokratiaa kannattavien Cockshottin ja Cottrellin mukaan moderni tietotekniikka ja tietoverkot antavat tekniset mahdollisuudet suunnitella miljoonia erilaisia tuotteita tuottavan yhteiskunnan taloutta. Tällaisen yhteiskunnan taloudellisen laskennan perusyksikkönä olisi rahan sijaan työaika.

[9] Tämä ei tarkoita, etteikö tällöinkin esimerkiksi perheen piirissä olisi edelleen mahdollista, että – perinteisen tyylin mukaisesti – miehet saisivat vaimoiltaan ilmaisia palveluksia kuten lastenhoitoa, ruoanlaittoa ym., ja etteikö tässäkin olisi kyse ”työn tulosten riistosta”. Tämä ei kuitenkaan olisi kapitalistista riistoa.

[10] Puoluekokouksessa asiakirjan luonnokseen hyväksyttiin lisäys, jossa viitataan hyväksyvästi vuoden 1903 Forssan ohjelman tavoitteisiin ”luokkataistelusta kapitalismin kumoamisen välttämättömänä keinona”. Kohta jää kuitenkin asiakirjan muussa yhteydessä jokseenkin irtonaiseksi. Näinhän yleensä on laita, kun työryhmän ajan kanssa laatimaan pohjaesitykseen tehdään isossa salissa tai kokouksen ohjelmaryhmässä yksittäisiä lisäyksiä, jotka eivät täysin istu pohjaesitystyöryhmän valitsemaan linjaan. Ja tietysti vaatimus ”kapitalismin kumoamisesta” on sellaisenaan aivan yhtä epämääräinen kuin esimerkiksi aiemmin arvostellut asiakirjan kohdat energiantuotannon ja -kulutuksen muutoksista.

[11] Markkinasosialismissa ”tuotantovälineet (pääoma) ovat kollektiivisessa tai yhteiskunnan omistuksessa, ja voimavarojen jakautuminen seuraa markkinoilla vallitsevia sääntöjä (tuotteiden markkinat, työmarkkinat, pääomamarkkinat).” (Bottomore ym., 2003, 336–339.)

[12] Asiakirjassa on käytetty muotoilua ”Hyvinvointipalveluiden järjestämisestä vastaa julkinen sektori, joka myös tuottaa pääosan palveluista.” (Vasemmistoliitto 2013b, 8.) Vaikka asiakirjan mukaan julkinen sektori ”pääasiallisesti itse tuottaa yhteiskunnalle välttämättömät palvelut” (emt.), niin mikään asiakirjassa ei viittaa siihen, että julkisten tai hyvinvointipalveluiden käsitteellä viitattaisiin johonkin muuhun kuin mihin sillä nykykielessä viitataan (terveydenhuoltoon, koulutukseen, julkiseen liikenteeseen, taide- ja kulttuuripalveluihin ym.), joten ei ole syytä ajatella asiakirjassa haluttavan käsitteen laajentamista koskemaan esim. julkisen sektorin omistamaa teollista tuotantoa, tavarankuljetusta tai muita vastaavia aloja, joiden voitaisiin myös sanoa olevan osa ”yhteiskunnalle välttämättömiä palveluita”; nämä haluttaneen säilyttää yksityisellä pohjalla.

[13] Osuuskunnat tai yksityisyrittäjät eivät toimi kapitalistisella perustalla, mutta nekin kilpailevat toisten osuuskuntien ja yksityisyrittäjien kanssa olemassaolosta ja markkinaosuuksista.

[14] Periaateohjelmassa mainitulla ”1800-luvulla syntyneellä […] sosialistisella ajatussuunnalla” voidaan tietysti tarkoittaa myös muita sosialismin traditioita kuin marxilaisuudesta lähtöisin olevat, mutta ottaen huomioon suomalaisen työväenliikkeen vahvan marxilaisuuteen pohjaavan perinteen, tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä.

[15] Muita hyviä vertailukohteita olisivat SKP (vanha ja uusi) sekä 1920-luvulla vaikuttanut Suomen sosialistinen työväenpuolue SSTP. Näiden ohjelmallisista sosialismikäsityksistä ks. Salo & Laine 2011.

[16] Forssan ohjelmaa pidetään vasemmalla esimerkkinä siitä, miten rohkea, utopistiseltakin vaikuttava tavoitteenasettelu voi kantaa hedelmää tulevaisuudessa. On kuitenkin ironista, että kun ohjelman nykyisin sanotaan tulleen lähes kokonaan toteutetuksi, sillä viitataan vain periaateosan jälkeen tulevaan ”lähimpien vaatimusten” luetteloon, vaikka juuri periaateosan yhteiskunnallinen kokonaisnäkemys teki Forssan ohjelmasta Forssan Ohjelman, erotuksena vuoden 1899 ohjelman vaatimuslitanialle, jossa Forssan ohjelman keskeisimmät lähimmät tavoitteet jo oli ilmaistu (sukupuolten tasa-arvo, maksuton terveydenhuolto ja koulutus, progressiivinen verotus jne.). Tämä johtunee siitä, että vasemmallakaan ei juuri enää kannateta Forssan ohjelman periaatteellisessa osassa mainittua keskeistä tavoitetta, ”tuotannonvälikappaleiden siirtymistä kansan omaisuudeksi”.

[17] Pitempi arvio sosialismista SDP:n ohjelmissa ks. Laine & Salo 2010.

[18] Ks. myös Die Linken ohjelman pitempi käsittely (Laine 2011).

[19] Tässä vertaillaan mainittuja ohjelmia vain siltä osin kuin ne käsittelevät tavoiteyhteiskuntansa omistus- ja tuotantosuhteiden muuttamista.

Lähteet:

Bottomore, Tom; Harris, Lawrence; Kiernan, V. G.; Miliband, Ralph (toim.). 2003. A Dictionary of Marxist Thought. Second Edition. Cornwall: Blackwell Publishing.

Cockshott, Paul & Cottrell, Allin. 2012. Uusi sosialismi. Tampere: Sosialismi.net.

Cole, G. D. H. 1962. A History of Socialist Thought vol. I. The Forerunners 1789–1850. London: Macmillan & Co.

Forbes. 26.3.2013. Peter Kelly-Detwiler: Denmark: 1,000 Megawatts Of Offshore Wind, And No Signs of Slowing Down. (Katsottu 17.11.2013.)

Kaitila, Joel; Toivanen, Tero; Virtanen, Joonatan; Volanen, Matti Vesa. 31.5.2013. Uusi työ ratkaisee ekologisen kriisin. Kansan uutiset. (Katsottu 15.6.2013.)

Laine, Joonas. 2011. Saksan vasemmistopuolueen uusi ohjelma syynissä. Sosialismi.net. (Katsottu 22.7.2013.)

Laine, Joonas & Salo, Miika. 2010. Sosialismi SDP:n ohjelmissa. Sosialismi.net. (Katsottu 3.11.2013.)

Laine, Joonas & Salo, Miika. 2012. Sosialistinen talousjärjestelmä 3/3. Sosialismi.net. (Katsottu 16.6.2013.)

Mickelsson, Rauli. 2002. Sosialidemokraattien kertomukset. SDP:n periaateohjelmakeskustelu 1995–1999 kertomusanalyysin valossa. Politiikka 44:1., s. 31–47.

Ruuth, Saila. 7.4.2013. Vanhemmuuden kustannukset jaetaan jakamalla vanhemmuutta. Kansan uutiset. (Katsottu 15.6.2013.)

SKDL. 1949. SUOMEN KANSAN DEMOKRAATTISEN LIITON OHJELMA. (Katsottu 9.6.2013.)

SKDL. 1967. Suomen Kansan Demokraattisen Liiton Periaateohjelma (Katsottu 16.6.2013.)

SKDL. 1980. Suomen Kansan Demokraattinen Liitto – Demokratiska Förbundet för Finlands Folk r.p. (Katsottu 9.6.2013.)

Smolander, Jyrki. 2000. Suomalainen oikeisto ja ”kansankoti”. Kansallisen Kokoomuksen suhtautuminen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin jälleenrakennuskaudelta konsensusajan alkuun. Helsinki: SKS.

The Telegraph. 12.9.2010. Andrew Gilligan. An ill wind blows for Denmark’s green energy revolution. (Katsottu 17.11.2013.)

Vasemmistoliitto. 1990. KESTÄVÄ KEHITYS – OIKEUDENMUKAINEN YHTEISKUNTA. (Katsottu 12.11.2013.)

Vasemmistoliitto. 1998. Puolueohjelma. (Katsottu 20.10.2013.)

Vasemmistoliitto. 2007. Periaateohjelma. (Katsottu 9.6.2013.)

Vasemmistoliitto. 2013a. Pääkirjoitus. Elävä ja elinvoimainen Vasemmisto. Vasemmistoliiton jäsen- ja kannattajalehti 2/2013.

Vasemmistoliitto. Punavihreä tulevaisuus. 2013b. (pdf) (Katsottu 20.10.2013.)

Facebook-kommentit
2 Comments
  1. Erittäin tarpeellinen ja hyvä kommentti. Vasemmistoliitto kannattaa kapitalismia eikä monien siihen samastamaa sosialismia, joka vasta mahdollistaisi asiakirjan kaavaileman ympäristöpolitiikan. Siinä asian oleellinen sisältö.

    Tämän kanssa rinnan kannattaa lukea syyskuista blogikirjoitustani ”Kenen joukoissa luulet seisovasi?”: http://sosiokeiju.blogspot.fi/2013/09/kenen-joukoissa-luulet-seisovasi.html Selitän siinä yhteydessä, mitä sana ”vasemmisto” tarkoittaa nykyvasemmiston – mukaan lukien vasemmistoliiton – yhteydessä.

  2. Erittäin avaava ja tarpeellinen artikkeli Laineelta.Kiitoksia.
    Mielestäni lähes kaikki ihmiset ovat vähintään intuitiivisesti olleet tietoisia tästä lähes ”tektoonisesta” siirtymästä:SDP:stä on tullut oikeistopuolue ja Vasemmistoliitto on perinyt SDP:n aseman(poliittisessa keskustassa). Tämä siis poliittisen sisällön piirissä:ei kannatus luvuissa. Äärimmäinen painon siirto oikealle on vinouttanut koko demokraattisen järjestelmän.
    On hämmästyttävää miten vähän nähdään painoa valtiollisen omistamisen työllistävällä merkityksellä. Nyky kehitys euroopassa on osoittanut kivuliaan selkeästi mikä merkitys työttömyydellä on (puhumattakaan arabi maista). Kärjistäen: työllisyyden pitäisi mennä tuottavuuden edelle. Verohelpotuksia voisivat saada vain yritykset jotka sitoutuvat työllistävyys ohjelmiin. Valtion erityisesti pitäisi varmistaa omissa toimissaan työllistävyyden ensisijainen huomioiminen.Tämä pitäisi laajentaa koko euroopan tasolla myös kauppa ja tullipolitiikkaan. Suuntahan on aivan päinvastainen: vapaakauppa sopimusta suhmuroidaan amerikkalaisten kanssa vailla minkäänlaista läpinäkyvyyttä.
    Valitettavasti Vasemmistoliitto onkin halunnut identifioitua käytännössä ihmisoikeus puolueena ja vähemmistöjen edusmiehenä. Jos poliittiset ulostulot on lähinnä kynsien maalaamista sateenkaaren värein, niin kyllä jää ikuisesti saavuttamatta ne äänimäärät millä hallitukseen kannattaa oikeasti mennä. Kieltämättä kysymys sosialismista vaikuttaa olevan vasemmistolle vastenmielisempi kysymys kuin esim. sukupuolineutraali avioliitto.Mutta onko oikea ja kestävä tasa-arvo saavutettavissa muuten kuin sosialismilla?Tähän soisi vasemmiston vastaavan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *