Velka-armahdusten unohdettu perinne

Vanhan viisauden mukaan velkoja, joita ei voida maksaa takaisin, ei myöskään makseta takaisin. Nyt Eurooppa on täynnä tällaisia velkoja. Jätevelan tähtitieteellinen määrä muodostaa euroalueen sisään mustan aukon, jonka massa uhkaa luhistaa Euroopan. Raamatullisten velka-armahdusten unohdettu perinne tarjoaa Euroopalle vielä yhden mahdollisuuden. Kriisin pitkittyessä ei ole kenenkään edun mukaista, että kohtuuttomien velkojen maksusitoumuksia kunnioitetaan.

musta-aukko

1. Euroopan rappio

Eurooppa on viidettä vuotta syvässä talouskriisissä. Pitkitetty talouskriisi on muuttunut yhteiskunnalliseksi kriisiksi ja lyö yhä rajummin läpi ihmisten arjessa. Arvostetun The Lancet -lääketiedejulkaisun tutkimuksen mukaan eurokriisi maksaa jo ihmishenkiä. Se kritisoi Euroopan komissiota inhimillisen hädän sivuuttamisesta suoraan.

Maailmantaloutta sääntelevän Bretton Woods -järjestelmän purkaminen vuonna 1971 ja pääomaliikkeiden asteittainen vapauttaminen on mahdollistanut sen, että finanssisektori on hiljalleen alistanut panttivangeikseen maailman työläiset, kansalaiset, yhteiskunnat, yritykset ja valtiot.

Demokraattisesti valittujen parlamenttien sijaan valtaa käyttävät keskuspankit, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, luottoluokittajat, liikepankit ja keinottelijat.

Rahoituksesta, jonka oli määrä olla yhteiskunnallisen edistyksen väline, on tullut päämäärä sinänsä. Rahoitussektorin vaikutusvallasta on tullut este vapaudelle, edistykselle ja hyvinvoinnille.

Kriisille on esitetty lukuisia toimivia ratkaisumalleja, joita poliitikot ovat vältelleet kuin ruttoa. Eliitti pitää härkäpäisesti kiinni finanssisektorin oikeudesta toimia muuta yhteiskuntaa kuppaavana loisena. Tähänastisten ratkaisumallien heikkous on, että ne ovat yksityiskohtaisia ja edellyttävät laajoja reformeja. Siten ne tulevat välttämättä aiheuttamaan politikointia toissijaisilla asioilla.

Eliitin näkökulmasta niiden suurin ongelma on kuitenkin se, että ratkaisumallit tekisivät lopun thatcherismista, jolla Troikka ja hallitukset voivat ajaa kriisin kustannuksella sisään palkkojen, eläkkeiden ja sosiaaliturvan leikkaukset, verohelpotukset rikkaille, julkispalveluiden ja luonnonvarojen yksityistämiset sekä eurooppalaisen yhteiskuntamallin yleisen alasajoon.

Tätä kutsutaan eliittien uuskielellä “budjetin tasapainottamiseksi” tai “sopeuttamiseksi”. Suomeksi tämä tarkoittaa Thatcherin oppien soveltamista 2010-luvulle: kriisi maksatetaan tavallisilla työläisillä ja kunnilla ja suurimman vastuun kantavat työttömät ja köyhät.

Nyt harjoitetun politiikan konkreettisten inhimillisten seurausten kanssa monet sosiaalialan ja diakonian työntekijät ovat päivittäin tekemisissä.

Mikäli kriisi halutaan ratkaista, tarvitaan tähänastisia yksinkertaisempia ratkaisuja. Tarvitaan euroopanlaajuinen velkojen uudelleenjärjestely, myrkyllisten arvopapereiden alaskirjaus ja lopulta velka-armahdus.

2. Velka-armahdusten unohdettu perinne

2.1 Raamatulliset riemuvuodet

Raamatun Vanhan testamentin kolmas Mooseksen kirja esittää tunnetusti opin velka-armahduksista riemuvuosiina (jubilee; yovel), jotka toistuvat joka viideskymmenes vuosi. Riemuvuosien väliin jää seitsemän seitsenvuotisen sapattijakson kierto.

Kautta historian uskonoppineet ovat vähätelleet riemuvuosien velka-armahduksia utooppiseksi haihatteluksi. Tällaiset historialliset arviot eivät välttämättä perustu realistiseen taloustieteelliseen ymmärrykseen Lähi-idän yhteiskunnista. Pikemminkin niissä tuoksahtaa ideologia.

Velkataloutta ja armahdusten unohdettua perinnettä tutkinut entinen Wall Streetin analyytikko ja taloustieteilijä Michael Hudson (1992; 2001; 2002; 2008; 2012) on haastanut totunnaisia ideologisia käsityksiä väittämällä, että velka-armahduksissa oli kyse paljon käytännöllisemmästä ja maallisemmasta menettelystä.

Hän on myös osoittanut, että valtavirtaisten taloustieteiden tuntemus ei välttämättä olisi auttanut uskonoppineita paljoakaan. Syynä tähän on se, että taloustieteiden historiallinen ymmärrys korkoatuottavasta velasta alkaa klassisesta antiikista. Kreikkalaiset ja roomalaiset hallitsijat eivät kuitenkaan jatkaneet Lähi-idässä harjoitettua velka-armahduksen perinnettä. Nyt tämä talous- ja yhteiskuntajärjestelmien peruskivi on yksinkertaisesti unohdettu.

Tässä katsannossa nykyisten taloustieteiden käsitys rahasta ja velasta on ankarassa mielessä suppeampi, porvarillisempi ja vähemmän yhteiskunnallinen kuin esimerkiksi raamatullisen perinteen. Tämä on sikäli kätevää, että valtavirran taloustieteiden tavoite ei ole kuvata tai selittää taloutta, vaan selitellä ihmisille, miksi suuret tuloerot ovat tavoiteltava asia. Eurokriisi muistuttaa, että ne eivät ole. Valtavirtaisen taloustieteen tarkoitus on oikeuttaa vallitseva järjestys.

Raamatun käännökset heijastelevat aina sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa tekstejä tulkitaan. Esimerkiksi riemuvuosia ja velkaa koskevia teemoja on käännetty eri aikakausina eri tavoin. Hudson tuo esimerkiksi esiin sen, että vaikka korkoa tuottava velka on peräisin 2750 vuotta ennen ajanlaskun alkua, Vanhan testamentin maailmassa ei tunnettu käsitteellistä erottelua koronkiskonnan (usury) ja velan (debt) välillä. Kuitenkin Raamatun myöhemmät englanninnokset “salakuljettavat” erottelun tekstiin.

Tällöin voidaan tuomita subjektiivisesti modernin oikeuskäsityksen mukaan “ahneiden ja muuten pahojen yksilöiden” räikeä koronkiskonta; varsinaiset velan ja koronkiskonnan aiheuttamat rakenteelliset ongelmat jäävät kuitenkin niin sanoaksemme Herran haltuun.

Vuoden 1933 Raamatun suomennos välttelee mahdollisesti kiusallisia omistussuhteita ja orjien vapauttamista koskevia suoria mainintoja keskeisessä riemuvuosia käsittelevässä jakeessa:

“Ja pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa vapautus maassa kaikille sen asukkaille. Se olkoon teille riemuvuosi; jokainen teistä saa silloin palata perintömaallensa ja sukunsa luo.” (3.Moos.25:10)

Toisaalta jae on rakennettu perustavasti universaalien oikeuksien ajatukselle; riemuvuosi kuuluu kaikille, olitpa sitten orja tai velallinen. Samaa reittiä mahdollisesti kiusallinen viittaus orjiin voitiin sivuuttaa. Myös omaisuuteen viitataan epäsuoremmin perintömaina. Nykylukijalle tämä suorastaan huutaa varallisuusveron palauttamisen tarvetta!

Nykyinen, vuonna 1992 valmistunut Raamatun suomennos sisältää eksplisiittiset maininnat orjien vapauttamisesta ja omistusoikeuksien palautuksesta:

“Pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa maanne kaikille asukkaille yleinen omistusoikeuksien palautus. Se vuosi on riemuvuosi. Silloin jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo”. (3.Moos.25:10)

Nykyajan tontti- ja asuntokeinottelun aikakaudella maaomaisuuden suora haltuunotto on suorastaan vallankumouksellinen ajatus. Itse asiassa molemmat Raamatun suomennokset asettavat sanansa riemuvuosista tavalla, joka tukee Hudsonin hypoteesia.

Hyvä osoitus velkojien yhteiskunnallisen vallan eksponentiaalisesta kasvusta on se historiallinen tosiasia, että nämä Vanhan testamentin keskeiset osat on painettu unholaan tai leimattu todellisuuspakoiseksi utopismiksi. Tällöin ei ainoastaan vääristellä Lähi-idän historiaa, vaan myös alueen monoteistisiin uskontoihin perustuvien sivilisaatioiden pyhiä alkukirjoituksia. Lopulta petetään koko perinne.

2.2 Velka-armahdus ja oikeudenmukaisuus taloudenpidossa

Mistä velkojen ja orjien armahdusmenettelyssä sitten oli kyse?

Hudson pitää niitä pohjimmiltaan esimerkkeinä oikeudenmukaisen yhteiskunnallisen hallintatavan käytänteistä. Kuten nykyäänkin, oikeudenmukaista hallintaa pidettiin kansakunnan elinehtona, mutta tuolloin oikeudenmukaisuus ei ollut pelkkää juhlapuheiden sanahelinää. Hallinnan oikeudenmukaisuus oli tapa ylläpitää yhteiskunnallista koheesiota. Tällä ei kuitenkaan Hudsonin mielestä tähdätty vain kykyyn välttää sotilaallinen tappio (armeijan lojaalisuus) tai paiskia ankarammin töitä hallitsijan hyväksi. Riemuvuosiperinne osoittaa, että yhteishyvällä oli tuolloin vielä jokin sisältö.

Juutalainen perinne sisältää tunnetusti radikaaleja aineksia, joten yhteiskunnallisen koheesion “maallinen” takaaminen ei heille riittänyt. Nykypäivän sionismi on tuomittavaa, mutta on kiehtovaa, että Hudson tulkitsee Israelin kansan vanhatestamentillisen historian jatkuvaksi “sisäisen yhteiskunnallisen vallankumouksen” liikkeeksi. Siinä riemuvuosien velka-armahdusten roolina oli toteuttaa jumalallisen oikeudenmukaisuuden periaatetta maan päällä.

Riemuvuosiperinnettä harjoitettiin jo ennen sen periaatteiden kirjaamista raamatulliseen lakiin. Se toi Lähi-idän alueen talousjärjestelmiin ennakoitavuutta ja vakautta. Hudsonin mukaan keskeisenä murroksena on nähtävä riemuvuosiperinteen kirjaaminen raamatulliseen lakiin (biblical covenant), millä viitataan Vanhan testamentin lakeihin.

Hallinnan oikeudenmukaisuus on tietenkin laaja ilmiö. Tässä se viittaa kahteen meitä kiinnostavaan seikkaan.

Ensinnäkin velka-armahdus tarkoitti sitä, että velkataseet sananmukaisesti pyyhittiin puhtaiksi viidenkymmenen vuoden välein. Tieto velka-armahduksista vallitsevana ja oikeudenmukaiseksi tunnustettuna yhteiskunnallisena käytäntönä auttoi sekä velallisia että velkojia suunnittelemaan taloudenpitoaan.

Näin se myös esti yhtäältä velallisten ajautumisen velkavankeuteen ja toisaalta velkojien absoluuttisen yhteiskunnallisen ylivallan kehittymisen kestämättömiin mittoihin. Euroopan imeytyessä ongelmavelkojen mustaan aukkoon menettely on edelleen mitä ajankohtaisin.

Toisekseen Hudson tuo vertailun avulla esiin merkittävän eron raamatullisten ja klassisen antiikin ajan velkatalousjärjestelmien välillä. Suhteessa aiempaan Lähi-idän taloudenpidon perinteeseen, klassisen antiikin ajanjakso merkitsi alkusoittoa prosessille, jonka myötä “aristokraattien” valta yhteiskunnissa on jatkuvasti kasvanut.

Hudsonin mukaan velka-armahduskäytännön lopettaminen merkitsi ratkaisevaa muutosta omistussuhteiden dynamiikassa eliittien hyväksi, jossa esimerkiksi maaomaisuuden hallinnan painopiste siirtyi velallisilta velkojille. Aristokraattien vallan kasvun perustana on toiminut velkojien mahdin jatkuva kasvu. Nykyajan aristokraatit ovat konsultteja, taloustieteilijöitä, byrokraatteja, poliitikkoja ja pankkiireja, joiden edessä kansalaiset ja yhteiskunnat ovat voimattomia.

Rahamuotoisen omaisuuden hallinnoinnista onkin muodostunut yhteiskunnallisen kehityksen (tai sen puutteen) keskus. Aristokraatit ovat aina vastustaneet talousjärjestelmän uudistuksia. Nykyaikainen “markkinatasapaino” tarkoittaa viime kädessä sitä, että velkojien vaateet asetetaan velallisten hupenevaa maksukykyä vastaan.

Nykyihminen uskoo parhaiten matematiikan jumalkieltä. Oikein sovellettuna se ilmaiseekin yhteiskunnallista kahtiajakoa mainiosti. Mallinnettaessa tulonjakoa alin 97% väestöstä mahtuu yleensä niin kutsutun Boltzmann-Gibbs -jakauman raamiin. Jäljelle jäävän rikkaimman 1-3 % varallisuus perustuu jättimäisiin korkovoittoihin (compound interest), joten heidän tulonjaollisen asemansa mallintaminen vaatii niin kutsutun potenssilain hyödyntämistä. Finanssieliitti ja muut koronkiskojat elävät siis myös matemaattisessa mielessä omassa vieraantuneessa todellisuudessaan.

Näyttökuva 2013-04-12 kohteessa 11.51.21

Vaikka kaikki vastuulliset poliitikot puhuvat moraalista, oikeudenmukaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, on vaikea nähdä Euroopassa häivähdustäkään siitä oikeudenmukaisuudesta, jota riemuvuosiperinne toteutti.

“Pitkällä aika välillä olemme kaikki kuolleita”, tunnelmoi taloustieteilijä John Maynard Keynes, joka korosti talouden ja tulevaisuuden perustavaa epävarmuutta. Hän on oikeassa nykytalousjärjestelmän diagnostikon ominaisuudessa. Mutta kenties hyväksymme Keynesin tavoin kapitalismin asettamat lähtökohdat liian auliisti.

Sen sijaan riemuvuosiperinne mursi tulevaisuuden täydellistä ennustamattomuutta käytännössä. Syklisille velka-armahduksille perustuva järjestelmä mahdollisti todellisten pitkän aikavälin talouspoliittisten tavoitteiden hahmottamisen, asettamisen ja niiden toteuttamiseen tähtäävän käytännön politiikan harjoittamisen.

Talous- ja yhteiskuntajärjestelmän kehitykselle voitaisiin nykyäänkin asettaa määrämittaisia syklejä, joiden jälkeen materiaalisen edistyksen hedelmät säilyvät, mutta omistussuhteita rationalisoidaan nollaamalla velat kohtuulliselle tasolle.

3. Talouden myytit ja idolit

Viimeaikaiset tapahtumat Kyproksella osoittavat, että eurokriisissä ollaan siirrytty uuteen entistä epäoikeudenmukaisempaan ja häikälemättömämpään vaiheeseen.

Kyproksen 17 miljardin pankkituen tarve ei johtunut finanssimarkkinoiden hermoilusta vaan Kreikan toiseen tukipakettiin sisältyneestä “tukanleikkuusta”. Taloustieteissä tukanleikkuulla tarkoitetaan arvopaperien markkinahinnan tietyn prosenttiosuuden teknistä alaskirjoittamista riskien alentamiseksi. Kreikan toisessa tukipaketissa tukanleikkuu tarkoitti, että yksityisten sijoittajien hallussa olleiden Kreikan velkakirjojen arvoa leikattiin 100 miljardilla. Kyproksen pankkituki johtuu siis siitä surullisesta tosiasiasta, että myös kyproslaiset pankit olivat keinotelleet Kreikan velkakirjoilla.

Yhteensä 10 miljardia Kyproksen tukipaketista muodostuu Euroopan pysyvän vakausmekanismin kautta annettavasta tuesta, joka perustuu euromaiden takauksiin eli viime kädessä veronmaksajien rahoihin. 7 miljardia kerätään niin kutsutulla “talletusverolla”, joka otetaan kyproslaisten pankkien asiakkailta, joilla on yli 100 000 euron suuruisia talletuksia. Eilen vuodettiin lehdistölle komission ja EKP:n uudet laskelmat, joiden mukaan talletusverolla joudutaan keräämään 7 miljardin sijaan 13 miljardia.

Julkisuudessa tätä ratkaisua on perusteltu esimerkiksi sillä, että kyproslaiset pankit ovat sallineet venäläisten oligarkkien rahanpesun. Toisekseen talletusveroa on perusteltu sillä, että yli 100 000 tienaavat ovat jo niin rikkaita, että on pelkästään “solidaarista”, että hekin osallistuvat sijoittajavastuun toteutumiseen. Jyrki Katainen kutsui CNN:n haastattelussa Kyproksella käyttöön otettua uutta linjaa (bail in) aiempaa pehmeämmäksi:

“Ei ole kyse kovan linjan politiikasta. Mielestäni ei ole mitään järkeä siinä, että veronmaksajien pitäisi maksaa yksityisten sektorin tekemät virheet. Kyseessä on pehmeämpi linja, eli tavallisten veronmaksajien puolustaminen.”

Kreikan ensimmäinen tukipaketti oikeutettiin harhaisilla myyteillä laiskoista kreikkalaisista. Kyproksen talletusryöstökin perustellaan harhaanjohtavilla mielikuvilla ja jopa vasemmistolaiset poliitikot ratsastavat tällaisella rasismikortilla.

Ensinnäkään 100 000 euron tallettajat eivät ole pelkästään venäläisiä oligarkkeja tai ökyrikkaita. Mutta raha ei haise, eikä pääomalla ole kotimaata. Tallettajien venäläisyyteen vetoaminen on ala-arvoista ja vähettelee ongelman laajuutta.

Oleellista on, että kyproslaisissa pankeissa on myös pk-yritysten, sairaaloiden, julkislaitosten ja eläkerahastojen talletuksia. Niiden kaikkien toiminta vähintäänkin vaikeutuu oleellisesti talletusveron myötä. Osa Kyproksen taloustoimijoista on jo joutunut laillistettujen pankkiryöstöjen kohteeksi. Nyt valmisteilla olevan direktiivin myötä Kyproksen “pelastusmalli” tulee käyttöön koko Eurooppaan, eikä ole mitään takeita, ettei jatkossa mentäisi verottamaan myös alle 100 000 euron talletuksia, mikäli hätä on tarpeeksi kova.

On kaikkea muuta kuin solidaarista, että kotitaloudet, yritykset ja julkislaitokset joutuvat kantamaan vastuuta niistä riskeistä, jotka kyproslaiset pankit ovat luoneet keinottelemalla Kreikan velkakirjoilla. Ei myöskään ole mitään viitteitä siitä, että veronmaksajien riskit Kyproksen tukipaketin myötä olisivat oleellisesti vähentyneet.

Tilanteen väittäminen “pehmeämmäksi” on suurin piirtein sama asia kuin vertaisi kristalliyönä juutalaisliikkeiden ikkunoiden rikkomista “avoimemmaksi” tai “läpinäkyvämmäksi” politiikaksi.

Kyproksen tilannetta voidaan verrata pensaspalojen sammutteluun tilanteessa, jossa koko Eurooppa on tulessa. Mikä pahempaa, tarkoituksena ei ole edes sammuttaa Kyproksen palavia pensaita vaan ryöstää tulipalojen kustannuksella se, mikä ei vielä ole tulessa. Lisäksi tarkoituksena on ilmiselvästi pakottaa Kypros yksityistämään sen kaasuvarannot. Tämä tuhoaa Kyproksen talousjärjestelmän pohjan ja valtiollisen suvereniteetin.

Euroopan päättäjien olisi syytä seurata Hesekielin esimerkkiä tukanleikkuusta. ‡)

4. Velka-armahduksen teologiaa

Kyproksen kohtelu osoittaa, että euroeliitillä ei ole pienintäkään aikomusta toimia moraalisesti tai oikeudenmukaisesti. Kaikkein viimeisimpänä he ovat asettamassa vastuuseen kriisin aiheuttaneet pankkiirit, keinottelijat ja pankit. Vastuu tukitoimista jää tavallisten kyproslaisten työntekijöiden, yrittäjien ja köyhien maksettavaksi.

Euroopan poliitisen eliitin on otettava vastuu päätöksistään. Sen on suoritettava koko Euroopan laajuinen velkojen uudelleenjärjestely sekä hallittu velka-armahdus, joka toimeenpanee aidon sijoittajavastuun ja kitkee mannertamme riivaavan moraalikadon.

Velka-armahdus tulee toteuttaa Euroopan keskuspankin, vakausmekanismin ja pankkiunionin yhteistyönä. Kotitalouksien, yritysten, julkislaitosten, sairaaloiden ja eläkerahastojen velat ja varat kanavoidaan turvaan, jotta ne voivat jatkaa jokapäiväistä toimintaansa. Tämän lisäksi valtioiden julkisveloista 60 % siirretään keskuspankin taseeseen, minkä seurauksena euromaat täyttävät taas vakaus- ja kasvusopimuksen asettamat ehdot. Velkojen uudelleenjärjestelyn yhteydessä arvonsa moneen kertaan menettänyt finanssijäte kanavoidaan roskapankkiin.

Tämän velkajärjestelyn jälkeen toteutaan totaalinen, mutta hallittu arvonsa menettäneiden arvopapereiden ja velkakirjojen alaskirjaus. Omaan pääomansa nähde ylettömästi keinotelleiden pankkien annetaan kaatua ja kansantalouden kannalta keskeiset pankit pääomitetaan Euroopan vakausmekanismin avulla. Luonnollisesti pankkituen ehtona on pankkien siirtyminen Euroopan kansalaisten omistukseen. Mikäli yksityistä pankkitoimintaa ei koske konkurssin riski, ei sen toiminnan myöskään yksitystä oleman pidä. Näin Eurooppaan tehdään julkisomisteisia kansanpankkeja, joilla on motiivi tuottaa omistajilleen vakaita rahoituspalveluita. Kypros osoittaa jälleen kerran, että pankeilla on suurempi motiivi keinotella kuin ylläpitää talousjärjestelmän vakautta.

Kuten American Airlinesin entinen toimitusjohtaja on todennut, kapitalismi ilman konkurssia on kuin kristinusko ilman helvettiä. Jos rahatalousjärjestelmän uudistamisen tarvetta ei kriisin pitkittyessäkään oteta todesta, vapaan markkinatalouden rautaiset lait pitävät huolen siitä, että Euroopan kurjistuminen tulee vain kiihtymään.

5. Tulkoon valkeus tasekirjoihin!

Ajatuksessa, että kokonainen yhteiskunta on lähtenyt väärälle polulle on jotain puistattavaa. Vasemmistolainen edistyneistö arastelee turhaan kristillisen perinteen tarjoaminen mahdollisuuksien äärellä. Seuraava riemuvuosi näyttäisi olevan 2045. Siihen on liian kauan.

Nykyaikainen talousjärjestelmä perustuu niin kutsuttuun fiat-rahaan. Sana “fiat” on latinankielisen fīō-verbin passiivimuoto: ”tulkoon” tai ”tapahtukoon”. Käytännössä fiat-raha viittaa rahatalousjärjestelmään, jossa pankit luovat

“rahaa tyhjästä taloudellisten toimijoiden tarvetta vastaan. Tässä mielessä raha on taloudessa endogeeninen ilmiö, jonka määrä riippuu rahan kysynnästä, jota puolestaan määrittää taloudellisen toimeliaisuuden taso. Rahan määrä taloudessa ei siis ole riippuvainen keskuspankin kultavarannosta tai keskuspankin liikkeelle laskeman keskuspankkirahan määrästä, kuten ortodoksiseen talousteoriaan nojautuvat taloustieteilijät usein väittävät. Itse asiassa keskuspankkirahan määrä riippuu nykymuotoisessa rahajärjestelmässä juuri liikepankkien luomien velkojen ja pankkitalletusten määrästä”. (Raha ja talous – Mitä raha on?)

Modernin ymmärryksen mukaan raha on siten sopimuspohjainen tapa hallinnoida varallisuusarvoja ja niihin liittyviä yhteiskunnallisia omistussuhteita. Suveerenit valtiot tai niiden liitot asettavat maksusitoumuksien suorittamiseen käyvän valuutan verotusoikeuden kautta. Takapajuisessa Euroopassa tosin käyttäydytään, ikään kuin näin ei olisi.

Tästä syystä nykyaikainen rahatalousjärjestelmä on myös mitä otollisin kohde velka-armahduksille. Pankkien tasekirjat voitaisiin pyyhkiä puhtaaksi ongelmaveloista muutamalla napin painalluksella.

Välitön velka-armahdus on viimeinen ja todennäköisesti toimivin keino pelastaa Eurooppa. Tämä osoittaa oikeaksi käsityksen perustavasta liittolaisuudesta materialistisen filosofian ja kristillisen teologian välillä. Molempien ajatteluperinteiden viimekätisenä tavoitteena on lihan henkiin herättäminen.

Euroopanlaajuinen velka-armahdus merkitsee juuri tätä. Se tarkoittaisi eurooppalaisten vapauttamista mannerta riivaavien idolien ikeestä ja loisi edellytyksiä oikeudenmukaisesti hyvinvointia jakavan yhteiskunnan rakentamiselle.

Joel Kaitila
Antti Ronkainen

Viite

‡) Hesekielin 5. kirjan “Jerusalemin tuomio” -osuudessa Hesekiel saarnaa:

“Te olette rikkoneet minua vastaan pahemmin kuin ympärillänne asuvat kansat, te ette ole vaeltaneet minun säädösteni mukaan ettekä ole noudattaneet minun käskyjäni. Te ette ole eläneet edes siten kuin naapurikansanne elävät. Tämän vuoksi sanoo Herra Jumala: Jerusalem, nyt minä käyn sinua vastaan! Minä panen sinut tuomiolle omien muuriesi sisällä ja kaikkien kansojen nähden. Minä rankaisen sinua iljettävien tekojesi takia ja teen sen niin, etten niin ole koskaan tehnyt enkä koskaan enää ole tekevä. Isät syövät vielä lapsiaan muuriesi sisällä, ja lapset joutuvat syömään isänsä. Minä panen tuomioni täytäntöön, ja mitä sinusta jää, sen minä hajotan maailman tuuliin. Niin totta kuin elän, näin minä teen. Koska olet saastuttanut minun temppelini kaikin iljetyksin ja kauhistavin menoin, minä puolestani ajan pääsi paljaaksi. Sen teen, en sääli enkä säästä.” (Hes. 5: 7-11; korostus meidän)

Facebook-kommentit
4 Comments
  1. Graeberin näkemys jubileesta on kuitenkin melko perustavasti toisenlainen.

    Graeberin laajan historiallisen tutkimusaineiston mukaan velkojen kausittainen anteeksianto on paljon kristinuskoa vanhempi mesopotamialainen ja egyptiläinen käytäntö: monina aikakausina oli tapana että valtaan noustessaan uusi hallitsija kumoaa kaikki velat. Velkojen kausittaista anteeksiantoa on käytännössä esiintynyt lähes kaikkialla paitsi modernissa kapitalimissa. Kapitalismi on siis historiallisesti ainutlaatuista sikäli että siinä ei ole olemssa mitään velallisia vaan ainoastaan velkojia suojelevia yhteiskunnallisia mekanismeja.

    Eikä tässä ollut siis kyse mistään kristillisestä teologiasta vaan käytännössä keinosta, jolla rauhoittaa tai välittää velallisten kapinoita, joiden kiihtyminen uhkasi kumota koko yhteiskunnallisen järjestyksen.

    Graeber korostaa, että historiallisesti maalaisten jne. kapinat ovat aina alkaneet samalla tavalla: velkarekisterien tuhoamisella, antiikin kaiki vallankumoukselliset liikkeet toimivat samlla ohjelmalla: velkojen anteeksianto ja maareformi. Jne.

    Kristinuskon tai kristillisen teologian näen päinvastoin velan äärettömäksi muuttamisena: Jumala/Valtio voi antaa rahallisen velan anteeksi, mutta muuttaa sen äärettömäksi moraaliseksi velaksi ”yhteiskuntaa” kohtaan. Saatte vähän sosiaaliturvaa ja elvytystä, ok, mutta vastineeksi ”kaikkien on puhallettava yhteiseen” hiileen, kilpailukyvyn parantamiseksi.

    Kuten W. Benjamin oivalsi, kapitalismi on siksi itsessään uskonnollinen järjestemä, ja maailmanuskonnoista kaikkein ankarin, koska se ei pyri pelastukseen vaan pikemminkin kaikkien tekemiseen äärettömästi velallisiksi/syyllisiksi. Kapitalismi kehittyy loismaisessa suhteessa kristinuskoon niin että itse asiassa kristinusko on vain loisensa, kapitalismin histoiriaa. Benjaminin sanoin ”uskonpuhdistuksen aikana kristinusko ei helpottanut kapitalismin ilmestymistä vaan se muuttui itse kapitalismiksi.”

  2. Kiitos kommenteissa. Aihe on kiinnostava ja tärkeä. Irtoaisiko teiltä jotain juttua tänne? Etenkin tämän mainion historiallisen pointin auki kirjoittaminen olisi tärkeää:

    ”Velkojen kausittaista anteeksiantoa on käytännössä esiintynyt lähes kaikkialla paitsi modernissa kapitalimissa. Kapitalismi on siis historiallisesti ainutlaatuista sikäli että siinä ei ole olemssa mitään velallisia vaan ainoastaan velkojia suojelevia yhteiskunnallisia mekanismeja.”

    Muutenkin Graeberin kelojen esittely voisi olla paikallaan.

  3. Pingback: Totuusradio » Blog Archive » Jumalan valtakunta. Nyt!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *