Vertaistaloutta rakentamaan – lähtökohtia commons-perustaiseen yhteiskuntaan

Tero Toivanen

Commons-ajattelu tekee tuloaan poliittiselle kentälle. Mistä commonseissa ja vertaistuotannossa on oikein kysymys? Tässä tekstissä tarkastellaan joitakin commons-keskustelun keskeisiä ulottuvuuksia; lisäksi hahmotellaan lähtökohtia kapitalismille vaihtoehtoisen vertaistalouden rakentumiselle ja vertaistuotannon organisoitumiselle. Pelkän internet-pohjaisen vertaistuotannon esittelyn sijaan tekstissä artikuloidaan pikemminkin vertaistuotannon vahvistamista ja levittämistä kaikkialla yhteiskunnassa.

I Commonsit – vertaistuotantoa ja jakamista

Commons -termillä on perinteisesti viitattu esikapitalistisiin yhteismaihin, joiden ympärille yhteisöjen tuotanto ja elämä järjestäytyi. Kapitalismin ns. alkuperäisen kasautumisen myötä yhteismaat kuitenkin aidattiin (enclosing) ja pakotettiin yksityisomaisuudeksi. Agraariväestön ajaminen pois vuosisatoja yhteisesti omistetuilta yhteismailta oli eräs edellytys sille, että kaupunkeihin muodostui halpatyövoimareservi, ”vapaa” proletariaatti, joka tarjosi työvoimaa teollisuudelle. Kapitalismin viiden sadan vuoden historialle onkin olennaista dualistinen kamppailu alhaalta käsin organisoituvan commonsien puolustamisen ja rakentamisen sekä ylhäältä käsin uhkaavan yksityistämisen välillä.

Yhteismaiden yksityistäminen jatkuu edelleen ympäri maapallon, mutta samaan aikaan todistamme uuden sukupolven commonsien esiinmarssia – ja pyrkimyksiä niiden aitaamiseksi. Julkiset palvelut, kuten terveydenhuolto ja kasvatus, eivät ole ainoita viimeisen reilun parin vuosikymmenen aikaisen yksityistämisen kohteita, vaan yhä voimakkaammin sama tendenssi uhkaa paitsi erilaisia rajallisia ekologisia yhteisen alueita, myös informaatioteknologiaan tukeutuvia vapaita tiedon tuotannon ja jakamisen muotoja.

Kätevin tapa astua sisään tämän päivän commons-keskusteluun lienee tarkastella lyhyesti sen käsitteistöä. Vaikka keskustelulla commonseista näyttäisi olevan jopa vuosisataiset perinteet, on nykyinen internetin perustalta ponnistava commons-debatti vielä verraten tuoretta maailmalla. Niinpä suomenkielinen käsitteistökään ei ole vakiintunut.

Commonsin vastine lienee suomeksi lähinnä yhteinen tai yhteishyvä; perinteisesti sillä on viitattu myös yhteisomistuksessa oleviin alueisiin. Keskusteluja yhteisestä, yhteisöllisyydestä ja yhteisöstä käydään kuitenkin mitä moninaisimmilla foorumeilla, mitä erilaisin poliittisin tavoittein, siksi lienee tarpeellista pyrkiä erottamaan tuore commons-ajattelu myös käsitteellisellä tasolla tästä ”yhteisöhutusta.”

Internetperustaisten commonsien nousun myötä on ehkä hedelmällistä kääntää yhteinen aikaansa sopivammaksi. Matti Vesa Volanen on uuden vasemmistolaisen projektin lähtökohtia määritellessään ehdottanut kapitalistisen talouden vaihtoehdoksi rakentuvan järjestelmän kutsumista vertaistaloudeksi. Kapitalismissa vaihdetaan tavaroita yksityisomistukseen perustuvilla markkinoilla, kun vaihtoehtoinen vertaistalous perustuu vertaistuotteiden (commons) jakamiseen. Näin commonsperustaista tuotantoa voidaan kutsua, internetverkostoissa ilmenevän vapaan ”peer-to-peer -ajattelun” hengessä, vertaistuotannoksi (commoning).i Vertaistuotannossa – tässä mielessä käsite johtaa harhaan – ei ole kuitenkaan kysymys pelkästään järjestäytymisestä materiaalisen tuotannon ympärille, vaan se on ymmärrettävä laajemmin myös vaihtoehtoisten elämänmuotojen rakentumisena. Uudet vertaistalouden elämänmuodot määrittelevä myös uusiksi yhteisön (ihmisjoukko, joka on järjestäytynyt vertaistuotannon ympärille) merkityksen ja olemuksen.

Toisaalta voitaneen edelleen väittää, että on olemassa yhteisen alueita, jotka eivät ongelmitta puristu vertaistuote -käsitteen alle. Tällaisia ovat etenkin elämälle perustavanlaatuiset ekologiset yhteisresurssit kuten maa, ilma ja vesi; myös immateriaaliset hyödykkeet ja niiden ”tavaramuoto”ii tuovat oman haasteensa käsitemäärittelyyn. Esimerkiksi vertaishyödyke tai -resurssi voisivat olla commonsien eri ulottuvuuksia kokoavampia termejä. Tässä tekstissä olen päätynyt käyttämään vertaistuote (common) ja –tuotanto käsiteparia puhuessani selkeästi tietyn hyödykkeen tuotannosta. (Yhteis)resurssi (commons) -termiä käytän puhuessani yleisemmin erilaisista laajemmista yhteisen aluieista.

Vertaistuotteella tarkoitetaan siis jotain yhteistä resurssia, joka on vapaasti yhteisön jäsenten käytettävissä ja jaettavissa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi verkosta vapaasti saatavilla olevat tieteelliset julkaisut, ilmaiset alueelliset terveyspalvelut ja joukkoliikenne, tai vaikkapa kalastajayhteisön yhteiset pyydykset. Vertaistuotanto syntyyy ihmisten tarpeesta taata yhteisesti toimeentulo ja hyvinvointi, sekä jokaisen yksilölliset toimintamahdollisuudet ja oikeus omaan elämään. Vertaistuotantoon organisoidutaankin materiaalisista lähtökohdista, olipa sitten kyseessä uuden ohjelmiston kehittely, terveydenhuoltopalvelun organisoiminen, tai ravunpyyntijoen suojeleminen uhkaavilta ympäristömyrkyiltä. Erotukseksi julkisesta byrokraattisesta organisaatiosta yhteinen intressi (the common interest) ei siis ole valtion pyhittämä abstraktio, vaan yksilöiden vapaata yhteistyötä sosiaalisessa tuotannossa, joka on jäsentensä ruohonjuuritasolta organisoimaa. Vertaistuotanto on, ja sen tulee olla, sekä valtion että markkinoiden kontrolloimattamissa; lähtökohtaisesti se on siis jotain julkisen ja yksityisen ulkopuolelta.

Vertaistuotteet poikkeavat toisistaan merkittävästi. Joidenkin muodostuminen vaatii vuosien, jopa vuosisatojen yhteistyön, toisissa organisatorinen ulottuvuus on pikemminkin resurssin suojelemisessa ja sen kestävässä jakamisessa (esim. vesi). Joidenkin vertaistuotteiden ympärille organisoidutaan perinteisen yhteistyön ja -tuotannon muodossa, kun esimerkiksi useissa internetpohjaisissa vertaistuotteissa, kuten Wikipediassa, organisoituminen on huomattavasti löyhempää ja verkostomaista. Vertaistuotanto tapahtuu paikallisesti, alueellisesti ja/tai globaalisti – yhtäaikaa ja erikseen. Esimerkiksi jonkin alueen ekologisen resurssin hallinta kuuluu jollekin yhteisölle, mikä ei sulje pois sitä, etteikö ekosysteemissä syntynyt globaalisti merkittävä tieto esimerkiksi jonkun ravintokasvilajin säilymisestä tule jakaa koko ihmiskunnan kesken. Tiedon (tietovertaistuotteen) jakaminen on siis sidoksissa myös materiaalisen vertaistuotteen olemassaoloon ja tuotantoon.

II Ekologiset, sosiaaliset ja verkostolliset resurssit

Vaikka resurssit ja niiden ympärille organisoituvat yhteisöt voivat siis poiketa toisistaan paljonkin, on vertaistalouden hahmottamiseksi tarpeellista tehdä jaottelu erilaisten resurssien välille. Slavoj Žižek on hiljattain kehottanut tarttumaan kapitalismin välittömästi tuottamiin antagonismeihin vaihtoehtoisen ja uuden poliittisen projektin rakentamiseksi kapitalistista järjestelmää vastaan ja sen lävitseiii. Vaikka Žižek itsekin jäljittää kapitalismin antagonismeina juuri commonseja (Žižek mainitsee tiedon, ihmisten geeniperimän ja ekologiset yhteisen alueet tärkeimmiksi puolustamisen kohteiksi), kyetään hänen antagonismi -analyysinsä kautta jäljittämään laajemmin kapitalismin uhkaamat, ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeät yhteisresurssit. Näyttäisi siltä, että tällä hetkellä kapitalismi uhkaa kolmea keskeistä yhteisten resurssien ulottuvuutta.

Ensinnäkin, jatkuvaan kasvuun perustuva länsimainen kapitalismi on ajanut maapallon ekologisen katastrofin partaalle, yksityistämällä ja tuhoamalla lukuisia ekologisia yhteisresursseja. Se etsii yhä voimakkaammin uusia ekologisia yksityistämisen alueita, ilmasta, vedestä, ruoasta, valtameristä, mineraaleista ja metsistä aina siemeniin, geeneihin ja alkuaineisiin saakka. Itseasiassa tämä trendi näyttäisi saaneen uudenlaista dynamiikkaa juuri ”kestävän” tai ”vihreän” kapitalismin aikana. Samaan aikaan kun metsä- ja vesialueiden yksityistämiset näyttäisivät kaikesta suojelupuheesta ja aktivismista huolimatta vain kiihtyväniv, tuottaa länsimainen vihreä kapitalismi uusia etenkin eteläisen pallonpuoliskon ekologisia resursseja riistäviä muotoja: esimerkiksi palmuöjy-istutukset Kolumbiassa, ja koboltinv louhinta Kongossa, ajavat alkuperäisväestön väkivaltaisesti kotiseudultaanvi. Globaali talouskriisi voimistaa entisestään tätä tendenssiä. Ekologisesta katastrofista vastuussa oleva rikas pohjoinen ja nykyisen kriisin myötä uusissa voimantunnoissan puhkuvat Maailman pankki ja IMF investoivat muun muuassa mittaviin, ekologisesti järjettömiin agraaripolttoaineratkaisuihin etelässä.vii

Toiseksi, uhattuna on paitsi ihmisten hyvinvointi myös ihmisruumis itsessään. Viime vuosikymmenten uusliberalistisen politiikan tuloksena on nähty länsimaisen hyvinvointivaltion alasajo; yksityistämisen kohteina ovat olleet erityisesti sosiaali- ja hyvinvointipalvelut. Julkisen tuotannon ja vertaistuotannon välillä on olemassa ero, eikä julkisesti tuotettujen palvelujen puolustaminen commons-kehyksessä ole lähtökohtaisesti täysin ongelmatonta, silti kannattaa kiinnittää huomio julkishyödykkeiden synnyttämisen luonteeseen: ne ovat yhteisen kamppailun tuloksia paremman elämän puolesta. Tässä mielessä ne voidaan nähdä myös tulevaisuuden yhteisresursseina. Hardt & Negri ovatkin todenneet jotain olennaista julkisen ja yhteisen suhteesta nykykapitalismissa: yhteinen on ”julkisen” -käsitteen perusta, yksityistämisellä kuitenkin hajotetaan julkinen – jopa käsitteenä. Tai paremmin ilmaistuna: ”julkisen ja yhteisen immanentti suhde korvataan yksityisomaisuuden transsendentilla vallalla.”viii Niin sosiaalipalvelut kuin viestintä-, energiatalous- ja rautatieverkostot ovat vaatineet mittaamattomia julkisia investointeja ja lukemattomien työläisten elämänmittaista työtä – viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana yhteisesti rakennetut resurssit on kuitenkin luovutettu yksityisille yrityksille. Opetus tulisi olla, että julkisella puolen saavutettuja merkittäviä voittoja pitää kyetä suojelemaan, sekä se, että lukemalla julkinen osaksi yhteistä voidaan esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden puolustaminen nähdä osana laajempaa kamppailua yhteisresursseista. Hyvinvointiresurssien yksityistäminen – tämä ”yrityksen tuominen” yhteiskunnan kaikille tasoille, kuten Gilles Deleuze olisi sitä voinut nimittää – ei kuitenkaan kapitalismille riitä, vaan viimeaikaisia bioteknologian edistysaskeleita on röyhkeästi hyödynnetty itse ihmisruumiin koostumuksen muuttamiseksi kauppatavaraksi; tällä hetkellä ihmisen geeniperimästä kolme neljäsosaa on patentoituix.

Kolmanneksi, tietokapitalismin suurennuslasin alla ovat uudensukupolven internetpohjaiset verkostoresurssit; vapaa tiedon ja kulttuurin tuotanto sekä niiden jakaminen. Immateriaalisten ja materiaalisten hyödykkeiden välillä on selkeä ero: useimmat materiaaliset resurssit ovat laadultaan niukkoja, kun taas tieto on periaatteessa rajatonta – se on kopioitavissa ja jaettavissa yhä uudelleen. Internetin vertaistuotannon historiaa tutkinut David Bollier onkin todennut, että kapitalismin kohtalokas paradoksi on siinä, että niukat resurssit, kuten ilma, maa, vesi, tai fossiiliset polttoaineet ja mineraalit käsitelään rajattomina, mutta rajattomat resurssit (kaikki luova immateriaalinen työ) käsitellään niukkoinax. Jotta tiedosta voidaan tehdä kauppatavara markkinoille, on siitä tehtävä rajallista. Siis tarvitaan tekijänoikeuksia, tuotemerkkejä, patentteja, linsensoituja ohjelmistoja ja suljettuja tietokantoja, jotta rajaton tieto voidaan pakottaa ”tavaramuotoon”. Tarvitaan yliopistolakeja, joilla yliopistot yritysmuotoistetaan, jotta niihin voidaan ulottaa paitsi yhä voimakkaampia kontrollin muotoja, myös erilaisia tiedon yksityistämisen mekanismeja. Toinen tietokapitalismin paradoksi on jokaiselle tietotyöläiselle tuttu: teknologiset ja juridiset kontrollit hidastavat yhteiskunnallista luovuutta ja tuottavuutta, sekä rajoittavat ihmisten pääsyä tiedon ja kulttuurin äärelle.

Näyttäisimme siis päätyvän kolmeen eri resurssiulottuvuuteen: ekologisiin, sosiaalisiin ja verkostoresursseihinxi. Tälle jaottelulle löytyy myös perustelu kapitalismin historiasta, eräänlainen antagonistinen dualistinen kierre, jossa yhteisen alueet käyvät jatkuvaa kamppailua kapitalismin muutosten kanssa – ja päinvastoin. Tähän kierteeseen pääsemme käsiksi tarkastelemmalla pääoman historiallisia muotoja.

Marx jäljitti kolme eri pääoman muotoa: merkantilistisen, teollisen ja finanssipääoman, jotka nousivat esiin historiallisesti eri aikoina. Näille pääoman eri muodoille asettuu antagonistisiksi historiallisiksi vastineiksi juuri ekologiset, sosiaaliset ja verkostoresurssit; niistä kukin on eri historiallisena aikana vallitsevana, mutta jokainen vahvistaa, ruokkii ja muovaa toistaan. Kanadalaisen informaatiotieteiden tutkijan Nick Dyer-Withefordin mukaan dominoiva pääoman muoto onkin suhteessa kulloinkin stretegisesti merkittävimmässä asemassa olevaan yhteisresurssiin. Merkantilistinen kapitalismi aitasi ”primitiiviset” ekologiset resurssit, kuten yhteisomistuksessa olleet maa-, metsä-, tai vesialueet. Kapitalismin alkuperäisen kasaantumisen aikaisilla yhteismaiden aitauksilla luotiin pohja teolliselle kapitalismille, jonka vastareaktiona syntyivät sosiaaliset suunnitelmaresurssit, kuten realisosialismin suunnitelmataloudet tai pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli. Näiden suunnitelmaresurssien, jotka voidaan lukea siis sosiaalisten resurssien eräiksi historiallisiksi malleiksi, lyhytaikainen menestys purkaantui viimeistään 1970-luvulta lähtien finanssipääoman dynamiikkaan. Antagonistinen kierre jatkuu kuitenkin edelleen: finanssikapitalismin olemus on sidottu erottomattomasti kommunikaatioon ja sen välittäjään internettiin. Ja juuri maailmanlaajuinen verkko luo pohjan verkostoresursseille.xii

Jokaisella mainitulla pääoman muodolla on edelleen kapitalismin jatkuvan kasvun logiikassa tärkeä tehvävänsä – mutta finanssipääoma on keskiössä. Samoin 2000-luvun vertaistalouden rakentamisen tulisi olla verkostoavusteista. Verkostoresurssit tarjoavat eräänlaisen aikamme narratiivin: sofistikoituneen kokemuksen digitaalisesta maailmasta, ja moraalisen kokemuksen uudenlaisesta vapaudestaxiii.

III ”The Tragedy of the Unmanaged Commons”

Vertaistuotannon esimuotojen, esimerkiksi yhteismaiden laiduntamisen on usein katsottu olevan resursseja tuhlaavaa. Vertaistuotanto -keskusteluissa putkahtaa myös usein esille ajatus siitä, että vertaistuotantoa voidaan harjoitttaa kapitalistisen tuotantotavan puitteissa siten, että niukat resurssit, kuten metsät tai mineraalit säilytetään niiden suojelemiseksi yksityisomaisuutena (”koska jokainen omistaja vastaa omistamansa resurssin järkevästä käytöstä”), kun runsaat resurssit, kuten tieto, voidaan organisoida yhteisomistuksen puitteissaxiv. Voitaneen kuitenkin väittää, että jos vertaistuotanto pelkistetään vain verkostopohjaiseksi, se uhkaa margnalisoitua kapitalistisen järjestelmän ”alakulttuuriksi”, jota käytetään surutta hyödyksi lisäarvon tuotannossa.

Tätä tapahtuu koko ajan kun kapitalismi imee vertaistuotannon muotoja itseensä, ja pyrkii esittäytymään järjestelmänä, jolla on ”inhimilliset kasvot”. Valtiokoneiston eri instituutiot ja suuryritykset ovatkin adoptoineet useita markkinalogiikan ulkopuolisia tuotannon muotoja osaksi ”osallistavaa kulttuuriaan” (Vaden & Suoranta 2009, 161-162). Koulut haluavat näyttäytyä – Web 2.0:n tarjoamia instituution ulkopuolisia oppimismahdollisuuksia tarjotessaan – osallistuvansa yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, ja suuryritykset järjestävät internetissä suunnittelukilpailuja asiakkailleen, jotta he voisivat vaikuttaa tulevaisuudessa ”haluamiinsa” tuotteisiin. Tämä ei kuitenkaan tee niistä yhtään vähempää vallankäyttäjiä kuin aikaisemminkaan – pikemminkin päinvastoin.

On myös tärkeää huomata tämän hetken internetvertaistuotannon sidonnaisuus länsimaisen kulttuurin hegemoniaan. Verkostopohjaista vertaistuotantoa, esimerkiksi Wikipediaa tai vapaita ohjelmia, pyörittää hyvinkoulutetut englanninkieliset, tai sitä sujuvasti osaavat, valkoihoiset keski-ikäiset miehet. Samaan aikaan globaalikapitalismi sitoo jokaisen paikallisyhteisön osaksi verkostoaan, näivettäen niiden omalaatuisen tuotannon ja kulttuurin ohjaten niitä ”valitsemaan vapaasti” länsimaisen mallin.(Ibid., 163-166) Vertaistuotannon pelkistyminen verkostopohjaiseksi sisältää siis tendenssin kohti länsimaista nettikratiaa, joka lyö kättä etelää sortavan tietokapitalismin kanssa.

Mainiossa tekstissään kyberkommunismista Tere Vaden ja Juha Suoranta muistuttavat, että ihmiselämä ei ole siirrettävissä – ainakaan toistaiseksi – verkkoon. Verkostopohjaiselle vertaistuotannolle on edellytyksensä, esimerkiksi internet ei pelaa ilman sähköä eikä kouliintuneinkaan hakkeri ilman ruokaa – ja nämä resurssit ovat suureltä osin suuryritysten hallinnassa. Vertaistuotannon pelkistyminen verkostopohjaiseksi on siis lyhykäisyydessään ”vapautta ilman vapautta”. Vertaistuotannon vapaus verkostoissa edellyttää vapaata sosiaalista (esimerkiksi perustuloa), ja ekologista (kestävää ruoantuotantoa) vertaistuotantoa.

Tulen hieman myöhemmin esittämään, että vertaistuotannon marginalisoituminen voidaan estää ekologiset ja sosiaaliset resurssit huomioivalla vertaistalouden kiertokululla, mutta sitä ennen asetan myös vastaväitteen perinteiselle ajatukselle siitä, että vertaistuotanto – missä muodossa tahansa – on taipuvainen tuhoamaan yhteiset resurssit.

Ehkäpä tunnetuin kritiikki vertaistuotantoa kohtaan on saanut alkunsa biologi Garret Hardinin ajatuksista. Vaikka Hardin itse myöhemmin korjasi kantojaan, on hänen vuonna 1968 julkaistu Tragedy of the Commons -artikkeli edelleen yleisimpiä (taloustieteellisiä) viittauspisteitä commons-ajattelun kumoamiseksixv. ”Commonsien tragedia” voidaan Hardinin mukaan johtaa esimerkistä, jossa yhteismaa tuhoutuu siellä laiduntavan paimenen itsekääseen voitontavoitteluun, sillä ”rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan voittonsa”xvi. Mallin mukaan, jokainen paimen siis pyrkii lisäämään laidunnettavaa karjaansa, ensin yhdellä, sitten toisella aina siihen asti kunnes yhteinen laidun ei enää kannattele kuluttajaansa vaan tuhoutuu. Hardinin mukaan jokainen yhteisen resurssin käyttäjä on siis lukittu systeemiin, joka yllyttää häntä kasvattamaan voittojaan rajattomasti rajallisessa ympäristössä. Hardinin mukaan commonsien tragedia on yleistettävissä kaikkiin yhteisiin resursseihin:

Tuhoa kohti kaikki ihmiset syöksyvät, jokainen tavoittelee omaa parhainta etuaan yhteiskunnassa, joka uskoo commonsien vapauteen. Commonsien vapaus tuottaa turmion kaikille. ”xvii

1700-luvun Britteinsaarten yhteismaiden aitaamista tutkinut historoitsija E.P. Thompson kritisoi Hardinin yksipuolista käsitystä ihmisestä rationaalisena voitontavoittelijana. Thompsonin mukaan Hardin unohtaa, että ”maalaiset ovat aina käyttäneet maalaisjärkeään” (”commoners themselves were not without common sense”)xviii. Yhteisresurssien ongelmat eivät synny siitä, että ihmiset olisivat luonnostaan taipuvaisia tuhoamaan resurssit, vaan siitä, että mitkään sosiaaliset verkostot tai säännöt eivät määrittele niiden käyttöä. Mikäli Hardin olisi ollut oikeudenmukaisempi, olisi hän kutsunut yhteisresurssien tragediaa nimellä ”Tragedy of the Unmanaged Commons”xix. Katsaus commonsien historiaan osoittaa, että ihmiset ovat eri aikoina ja eri paikoissa kehitelleet erilaisia instituutioita ja yhteisöä koskeavia sääntöjä suojelemaan erilaisia resurssejaxx. Nykypäivänä löydämme toimivia esimerkkejä niin uusista kuin vuosisataista perinnettä kantavista vertaistuotannon muodoista: yhteinen kastelujärjestelmä Balin riisiviljelmillä, lukuisat kalastus- ja äyriäsenpyyntiyhteisöt ympäri maapalloa, ja internetin Wikipedia sekä vapaat ohjelmat ovat vain muutama pikainen esimerkki organisoidun vertaistuotannon elinvoimasta.

Nykyisiä ja menneitä vertaistuotannon tapoja tarkastellessa näyttäisi pikemminkin siltä, että vertaistuotanto on paitsi tuottavaa myös tehokkaampaa ja resursseja säästävää. Verkostoresurssien aikakausi vahvistaa vertaistuotannon kestävyyttä: tieto ei ole kulutettavissa loppuun, ja informaatio ja kommunikaatiovirtojen kautta myös sosiaalisten ja ekologisten resurssien ”kestävyys” voi vahvistua entisestään. Lisäksi myös empiiriset tutkimukset osoittavat, että ihmiset, paitsi että ovat taipuvaisia pitämään huolta ja kantamaan vastuuta yhteisresursseista, tuntevat lisääntyvää yhteenkuuluvuutta ja luottamusta vertaistuotannon eri muotoja järjestäessään.xxi Toki yhteisö voi tuhota itsensä ja resurssinsa, mutta nykyisiä verkostoresursseja ja vuosisatojen takaisia yhteismaita yhdistää se, että niiden tuho tapahtuu pikemminkin poliittisin interventioin, pääoman ja valtioiden toimesta. Hardinin kuuluisalle paimen-esimerkille voitaneen siis esittää myös vastine: ”commonsit eivät romahda – ne varastetaan”xxii

On myös syytä muistaa, että koskaan historian saatossa yhteistä ei ole yksityistetty vastarinnatta; esimerkiksi 1700-luvun Englannissa yksityistäminen sai myös voimakkaan luokkakonfliktin luonteen yhteismaihin tottuneen agraariväestön noustessa poliittista eliittiä ja sen hyökkäystä vastaan.xxiii

IV Vertaistuotantoon organisoituminen

Vertaistuotantoon tai jonkin resurssin puolustamiseen organisoituminen tapahtuu varmasti mitä erilaisin tavoin. Usein kysymys on siitä, että jokin tekijä uhkaa yhteisresurssia, jolloin organisoitumiselle voidaan määritellä kolme keskeistä kehityskulkua:

1. yhteinen huoli jonkun yhteisresurssin tilan heikkenemisestä ja sen tulevaisuudesta, sekä tämän vaikutuksesta resurssin käyttäjien hyvinvointiin.
2. yhteisön organisoituminen resurssin ympärille ja sen tulevaisuuden turvaaminen.

3. resurssin suojeleminen, eli kamppailu sekä valtion että markkinoiden haltuunottoa vastaan.xxiv

Kuten jo edellä ilmeni, havaitsemme jokaisella yhteisresurssien alueella, sosiaalisilla, ekologisilla ja verkostollisilla, todisteita merkittävistä markkinajärjestelmän tuottamista ongelmista. On myös nähtävissä selkeitä materiaalisista vaateista lähteviä pyrkimyksiä organisoitua vertaistuotannon ympärille: jokaisella resurssialueella on käynnissä debatti (ehkä voimakkaimmin commons-ajattelun pohjalta debattia käydään tällä hetkellä verkostoresurssien puolustamiseksi) resurssien suojelemisesta, niiden vahvistamisesta ja commons-ajattelun eskaloitumisesta markkinalogiikkaa vastaan. Viimeistä paria vuosikymmentä leimaa myös alueelliset, kansalliset ja globaalit yhteiskunnalliset kamppailut, jotka useimmiten ovat organisoituneet yhteisen puolustamiseksi, mutta myös uusien vertaistuotannon alueiden synnyttämiseksi kapitalismia vastaan. Dyer-Witheford onkin todennut, että jos commons-ajattelu on mielekästä ylipäätään se on sitä juuri siksi, että ”miljoonat ihmiset työskentelevät parasta aikaa lukemattomin tavoin puolustaakseen ja luodakseen erilaisia vertaistuotannon muotoja, aina yhteispuutarhoista peer-to-peer -verkostoihin.”xxv

Joidenkin vertaistuotantotutkijoiden mukaan paradigmallinen muutos kohti vertaistaloutta voi hyvinkin olla mahdollistaxxvi. Jos tällainen yhteiskunta joskus rakentuisi, tulisi se perustumaan ennemmin nykyisenkaltaisille internetin mahdollistamille verkostoresursseille kuin ”primitiivisille” yhteismaille. Commons-ajattelua tarkasteltaessa onkin pidettävä mielessä, että se ei perää menneiden yhteismaiden romantisointia tai paluuta luontoon, vaan sen tuotanto ja esimerkiksi kommunikaatio nojaavat ennemmin korkeaan teknologiaan ja internettiin – kuitenkin siten, että mikään vertaistuotannon alue ei ole toisistaan riippumaton, tai toistaan tärkeämpi.

”Commonsien vapaus” perustunee olennaisesti siihen, että vertaistuotannon ja sen sääntöjen määrittely on ensisijaisesti yhteisöjen itsensä ratkaistavissa. On kuitenkin mahdollista tehdä kolme perustavaa määritelmää siitä miten vertaistuotanto rakentuu.

Ensinnäkin, vertaistuotanto ei rakennu ilman yhteisöä (”no commons without community”). Näennäinen järjestäytyminen yhteisen yksittäisen tuotannollisen asian ympärille ei riitä (vrt. esim. akateeminen- tai bisnesyhteisö), vaan vertaistuotanto nousee yksilöiden materiaalisista tarpeista, jotka artikuloituvat osana solidaarista yhteisöä tai verkostoa, joka huolehtii ja kantaa pitkäkestoisesti vastuun tuotannosta. Toiseksi, jotta resursseja ja tuotantoa saataisin suojeltua, vahvistettua ja kehiteltyä, yhteisö määrittää toiminnalleen säännöt. Kolmanneksi, jos ajatus vertaistaloudesta otetaan vakavasti, tarvitaan yhteisvaranto, ”resurssiallas” (pool of commons), johon tuotannon vaatimat resurssit ja vertaistuotteet sijoitetaan, ja josta ne voidaan jakaa yhteisön jäsenten käytettäviksi. Toimiva resurssiallasjärjestelmä ei kuitenkaan synny itsestään vaan se vaati työtä, suojelua ja ennen kaikkea yhteistä vastuunkantoa.xxvii Yhdessä nämä kolme telkijää voisivat luoda pohjan sille prosessille, jota Midnight Notes -kollektiivi kutsuu ”commonsien konstituutioksi”. Ilman yhteisiä sääntöjä resurssien käytöstä, siis ilman commonsien konstituutiota (joka poikkeaa valtiokonstituutiosta, perustuslaista), on hankala kuvitella toimivaa yhteisöä: ”Kuten alkuperäiset amerikkalaiset totesivat, syödäksemme kollektiivisesti samalta lautaselta yhdellä lusikalla, meidän täytyy päättää kuka saa lusikan ja milloin.”xxviii

Resurssialtaan osalta on syytä tehdä jälleen huomautus: sillä ei niinkään tarkoiteta keskiaikaisen kylän viljavarantoa, johon yhteinen vilja kerätään edelleen jaettavaksi, vaan verkostovetoisessa vertaistaloudessa resurssialtaan ”sisältö” on ennemmin ymmärrettävä sosiaalisesti rakentuvana prosessina (commoning). Tietokapitalismissa tietotuote, esimerkiksi tekijänoikeuksin suojattu musiikkikappale, on aina sosiaalisesti tuotettu ja se perustuu kollektiiviseen tietoon ja kulttuuriin. Pilkottaessa tietotuote yksinkertaisesti osiin, huomataan, että esimerkiksi musiikkikappale muodostuu erilaisista elementeistä: nuoteista, rytmistä, soinnuista, sävelestä ja aiheesta. Vertaistuotannossa nämä elementit ovat resurssialtaan sisältö, josta jokainen, joka tekee musiikkia, poimii haluamansa luodakseen jotain uuttaa aiemmin olemassa olleista resursseistaxxix.

V Hahmotelma I; vertaistuotannon konstituutio

Koska yhteisresurssit eroavat toisistaan huomattavasti, myös yhteisö, sen tuotanto ja resurssien jakamisen muodot vaihtelevat merkittävästi. Samoin tuotannosta ja yhteisöstä riippuen vaihtelevat myös vertaistuotannon organisoimista koskevat säännöt, jotka yhteisö itse määrittelee. Vertaistuotannon monimuotoisuus ei kuitenkaan estä joidenkin keskeisten periaatteiden linjaamista yhteisöjen toiminnalle. Seuraavassa esitelen tiivistetysti saksalaisen vertaistuotantotutkijan Christian Siefkesinxxx näkemysten pohjalta joitakin tällaisista periaatteista. Siefkesin lähtökohtana on eräänlainen yksinkertaistettu vertaistuotanto-malli, jonka puitteista voidaan hahmottaa joitakin lähtökohtia vertaistuotannon ”konstituutiolle”.

Ensinnäkin, vertaistuotannon vapaus perustuu siihen, että kaikki yhteisön jäsenet voivat tehdä sitä mitä haluavat, sillä panoksella mihin kykenevät. Tällä pitäisi olla myös motivoiva ulottuvuus, sillä kun tehdään sitä mitä todella halutaan, tehdään ko. asia parhaiten. Toki tässäkin yhteydessä on muistettava ns. ”common sense” -periaate: tuskin yhteisö hyväksyy sinua lääkäriksi vain jos niin haluat.

Toiseksi, vertaistuotanto ja vertaistuotteiden käyttö perustuvat jäsenten tasavertaisuuteen ja heidän materiaalisiin tarpeisiin. Yhteisvarannosta ottaminen tarkoittaa vertaistuotteen käyttöönottoa, ei omistamista. Hyödykkeen saa käyttöön niin halutessaan, mutta edes sen keksijä ei voi omistaa ja jälleenmyydä sitä. Jos hyödykkeet ovat käyttöä varten, eivätkä omistamista, myös tuotannon motiivit voidaan nähdä eri valossa. Kapitalismissa tuotanto perustuu voiton maksimointiin, vertaistaloudessa yhteisö tuottaa, koska on tarve jollekin hyödykkeelle. Yhteisö myös ”valitsee” sellaiset jäsenet, jotka haluavat osallistua tuotantoon, vaihtoehtoisesti jäsen voi valita kyseessä olevan tuotannon tukemisen ja tehdä halutessaan jotain muuta yhteisön tai verkoston hyväksi.

Kolmanneksi, yhteisön on tuotettava niin, että hyödykkeitä on riittävästi. Tuotanto ja sen organisointi on suuri haaste yhteisölle. Periaatteena on, että yhteisön jäsen voi ottaa hyödykkeen käyttöön, kunhan ei ota sitä pois toiselta. Tämä toimii erityisesti nollakustannuksen verkostoresursseissa, kuten peer-to-peer verkostoissa: lataaminen ei vie ladattua pois keneltäkään. Tuotanto vaatii voimainponnistuksia ja vastuuta, ja niitä on jaettava. Vastuu voi jakautua spontaanisti, mutta voi myös olla tarpeellista sopia resurssien tuotannosta ja käytöstä, esimerkiksi siten, että yhteisön jokainen jäsen tekee saman verran, huolimatta siitä miten paljon resursseja käyttää, tai siten, että mitä enemmän jäsen käyttää, sitä enemmän häneltä vaaditaan vastuuta tuotannosta. Yhteisön toiminnan edellytys on kuitenkin se, että tuotetaan riittävästi suhteessa käyttötarpeeseen, koska yhteisössä on myös jäseniä, jotka eivät voi osallistua tuotantoon, mutta heille on silti taattava pääsy resursseihin.

Neljänneksi, työnjaolliset ongelmat ja ristiriidat on pyrittävä ylittämään. Kun tulee vastuunjakamisen aika, tulee eteen varmasti myös tilanne, jossa joihinkin tehtäviin ei löydy riittävästi tekijöitä. Tähän yhteisön on löydettävä ratkaisu; esimerkiksi vähemmän kiinnostaviin tehtäviin liitetään lyhyempi työaika, jolla saavuttaa samat oikeudet resursseihin kuin haluttujen tehtävien pidemmällä työskentelyllä. Rajallisesti saatavilla oleviin hyödykkeisiin voidaan myös soveltaa ns. reilua peliä. Se, joka on valmis ottamaan enemmän vastuuta osakseen, saa laajemman oikeuden resurssiin. Tämä helpottaa myös yhteisön taakkaa, koska muiden tarvitsee tällöin tehdä vähemmän. Vastuunjaollisten ristiriitojen, kuten yleisten sääntöjenkin, ratkaiseminen jää aina kuitenkin viimekädessä yhteisön tehtäväksi.

Viidenneksi, tuotanto tulee perustumaan sekä lokaaleihin että globaaleihin intresseihin ja yhteistyö eri yhteisöjen sekä verkostojen välillä limittyy parhaimmaksi osoittautuvalla tavalla. Yleisemmin ilmaistuna yhteisöjen välinen yhteistyö löytää itse sääntönsä ja organisoituu silloin kun sille on tarvetta. Yhteisöissä vertaistuotannon järjestäminen tapahtuu toverillisesti (peer-to-peer). Ketään ei voi pakottaa tekemään mitä hän ei halua, mutta silti toiminnassa on rakenteet ja vastuuhenkilöitä.

VI Hahmotelma II: vertaistuotannon kiertokulku

Kapitalismin elinvoimaisuus on perustunut sen jatkuvaan laajentumiseen sekä sen sisäiseen kasvun ja uudistumisen logiikkaan. Jos vertaistalous otetaan vakavasti, on myös sen elinkelpoisuudessa kysymys vertaistuotannon leviämisestä ja kehittymisestä. Vertaistaloutta voidaankin ajatella kolmen osa-alueen, ekologisten, sosiaalisten ja verkostollisten resurssien, yhdistymisenä, jatkuvana virtauksena: vertaistuotannon kiertokulkuna.

Marx arvioi, että kapitalismin solumuoto on tavara (commodity), hyödyke, joka tuotetaan myytäväksi. Kapitalismin ulkopuolelle rakentuvassa vertaistaloudessa solumuoto on vertaistuote (common), joka on tuotettu jaettavaksi. Marx katsoi pääoman kiertokulun alkavan rahasta ja päättyvän lisääntyneeseen rahaan, jatkaen samaa kaavaa loputtomasti. Jos kapitalismi on valtava tavaroiden rykelmä, niin yhteiskunta kapitalismin ”tuolle puolen” rakentuu vertaistuotannon monistumiselle. Kapitalismi edellyttää yksityisomistuksen ja markkinat, joiden puitteissa tavaroiden vaihto tapahtuu. Vertaistalous sen sijaan edellyttää yhteisöt (ja yhteisöjen väliset suhteet), joissa jakaminen tapahtuu, sekä suunnittelun, organisoinnin ja vastuunkannon tuotannosta ja jakamisesta.xxxi

Vertaistalouden hahmottelemiseksi ei riitä olemassa olevien yhteisresurssien määritteleminen tai suojeleminen. Kuten todettua, lisäksi tulisi pyrkiä vertaistuotannon vahvistamiseen, kehittämiseen sekä levittämiseen ja uusien vertaistuotannon muotojen synnyttämiseen. Autonomi-marxistit näkivät, että pääoman kiertokulun jokaisessa vaiheessa on myös poliittisen kamppailun paikka (esimerkiksi tuotanto häiriintyy työtaistelulla, tai tavaran muuttaminen rahaksi häiriintyy kuluttajaboikotista). Jokainen tiettyyn osakohtaan osoitettu interventio voi ruokkia tiedostamattoman tai tietoisen kamppailun kiertokulun toisessa osassa. Autonomi-marxistien kamppailujen kierron malli voidaan ajatella uusiksi pääoman kierrolle antagonistisena vertaistuotannon kiertona, jossa paitsi kamppailut myös itse vertaistuotanto leviää.

Tarkastellaanpa yksinkertaista vertaistuotteen kiertoa. Dyer-Withefordia mukaillen kiertokulku on mallia Y – C – Y’, missä Y=yhteisö, C=vertaistuote, josta voidaan johtaa Y – C..P..C’ – Y’ (P=tuotanto). Tästä on tehtävä kaksi tärkeää huomatusta: ensinnäkin yhteisö, ei markkinajärjestelmä, vastaa vertaistuotteiden jakamisesta ja kierrosta. Toiseksi tuotantoa ei voida kapitalistisen kierron tapaan pilkkoa työvoimaan ja tuotantovälineisiin, vaan vertaistuotannossa nimen omaan pyritään eroon siitä, että ihmisen luovuudesta ja esimerkiksi luonnonvaroista tulee pelkkiä välineitä tuotantoon.xxxii Esimerkki vertaistuotteiden kierrosta voisi olla seuraavanlainen: julkinen koulu (Y) tutkii ja kehittää (P) yhteisesti tuotettuja ohjelmistoja (C), ja tutkimuksessaan kehittää uuden ohjelmistomallin (C’), joka luo pohjan uuden avoimen lähdekoodin yhteisölle (Y’). Jos nämä vapaat ohjelmat ulotetaan vaikkapa maatalousyhteisön käyttöön, jotta se voisi kehittää tuotantoaan, jatkuu vertaistuotannon kierto edelleen.

Ilman vertaistuotannon kiertokulkua tuntuukin vaikealta kuvitella vertaistalouden elinvoimaisuutta ja vahvistumista. Yhteisresurssien kolme ulottuvutta onkin nähtävä toisistaan erottamattomina: ekologiset luovat elintärkeän pohjan sosiaalisille ja verkostollisille; sosiaaliset resurssit, joiden olemukseen kuluu esimerkiksi varallisuuden tasapuolinen jakaminen, edellyttävät ekologisten resurssien suojelemista ja kestävää jakamista; ilman sosiaalisten resurssien, terveydenhuollon, turvallisuuden ja kasvatuksen, luomaa perustaa ei ihmisillä olisi edellytyksiä ottaa käyttöönsä verkostoresursseja (Olisiko Torvalds kehittänyt Linuxia esimerkiksi ilman vuosien mittaista ilmaista koulutusta?), jotka puolestaan tarjoavat ihmisille mahdollisuuden jakaa tietoa ja suunnitella ja kehittää ekologisten ja sosiaalisten resurssien käyttöä. Dyer-Withefordin päätelmä onkin, että kapitalistisen tuotantotavan vaihtoehto, uusi yhteiskunnallinen järjestys, kommonismi, voidaan toteuttaa vain näiden kolmen ulottuvuuden sidoksena, ”vertaistuotannon kiertona”xxxiii.

Vertaistuotteen muoto, kuten tavaramuotokin, on sosiaalinen suhde, jonka elinvoima on erilaisten kollektiivisten prosessien moninaisuudessa. Näiden prosessien kautta hahmottuu paitsi itse hyödykkeen kierto myös uudet subjektiviteetit, autonomisesti, mutta usein tarvepohjaisesti, organisoituvat yhteisöt ja verkostot sekä hallinnolliset instituutiot ja toimijat. Vertaistuotannon levittäminen antaa nille uutta, globaalia intensiteettiä: uusia toiminnan- ja elämänmuotoja, sekä yhteistä tahtoa paremman maailman puolesta. Ensimmäistä kertaa historiassa, nykyisten verkostoresurssien synnyn myötä vertaistalouden rakentaminen on mahdollista planeetan mittakaavassa.xxxiv

VII Kohti vertaistaloutta ja uudelleen määrittyviä yhteisöjä

Puhuttaessa yhteisöstä vertaistuotannon viitekehyksessä on edelleen syytä huomauttaa, että niihin organisoituminen on yksilöllistä, omista tarpeista ja haluista lähtevää – mistään yhteisöllisyyteen pakottamisesta ei siis ole kyse. 2000-luvun vertaistuotantoyhteisö onkin yksilöiden väliseen kommunikaatioon perustuva verkosto, joka muotoutuu tuotannon sosiaalisissa prosesseissa, ja joiden olemusta määrittää jäsenten tuotantovälineet. Esimerkiksi verkostoyhteisöt eivät vaadi läsnäoloa tietyssä paikassa tai kaikkien jäsenten välitöntä tuttavuutta. Verkostojen rihmastomaisuus tekee niistä myös vaikeasti valvottavia, estettäviä tai rajoitettavia.xxxv

Yhteisön tai verkoston määrittely 2000-luvun vertaistuotannon viitekehyksessä on vähintäänkin haasteellista (eikä tällaisen paperin puitteissa edes mahdollista). Kaiken muodikkaan yhteisö(llisyys)puheen keskellä on kuitenkin mielekästä artikuloida eräänlainen solidaarinen vertaistuotantoyhteisö sitä vastaan.

Jussi Vähämäki on luonnehtinut osuvasti nykyisen yhteisöpuheen ydintä: ”Yhteisö on kaikkea muuta kuin vapaan ja viihtyisän, vailla päämääriä olevan yhdessäolon tila, jossa voidaan luottaa tovereihin ja jakaa tietoja ja taitoja. Se on ennen kaikkea kontrolliväline.”xxxvi Oikeistolaisessa yhteisöpuheessa näyttäisikin pikemminkin olevan kyse yksityisomistuksen ja jatkuvan yksityistämisen häiriöttömän toteuttamisen turvaamisesta, ja kaiken yhteisen yksityistämisestä. Nykyisen oikeistohallituksen puheet sosiaali- ja terveyspalveluiden puolustamisesta tarkoittavat pikemminkin katalyyttia erilaisille yksityistämisen ja kilpailun tendensseille julkisten palvelujen sisällä asettamalla vastakkain paitsi paikallisen terveydenhuollon työntekijät myös kilpailuttamalla paikallista ja jonkin toisen alueen terveyspalveluita keskenään. Porvarillisessa ”yhteisöllisyydessä” sekä rajataan ulkopuolle että kontrolloidaan, yhteisen, yhteistyön, luottamuksen, vastuunoton, vapauden ja poliittisen toiminnan kustannuksella. Yhteisöllisyyspuheessa kaikuu Vähämäen mukaan viesti voimakkaammasta ”ylätason demokratiasta”: tuottavuuden langettamisesta voimakkaammin yhteisöjen harteille. Tämä on politiikkaa yhteisön ja yhteisen kustannuksella, ei sen hyväksi.xxxvii

Kapitalismissa yhteisön olemassa olon perustaan on kirjattu myös yhteisön negaatio: kilpailuun perustuvat sosiaaliset suhteet. Jokainen avunannon ja solidaarisuuden sosiaalinen verkosto on samalla myös verkosto kilpailulle toisia vastaan – halusimme sitä tai emme. Commons-ajattelun haaste onkin päästä eroon tästä kaksijakoisuudesta, ruokkimalla poliittista strategiaa, joka levittää vertaistuotantoa ja solidaarisuuteen pohjautuvia elämänmuotoja kilpailua vastaan. Vertaistalouden yhteisöt voitaisiin siten määritellä sosiaalisiksi verkostoiksi, jotka rakentuvat avunannon, solidaarisuuden ja voittoa tavoittelemattomaan vuorovaikutuksen varaan. Oman elämän haltuunotto vertaistuotannon viitekehyksessä tarkoittaa ei vain vapaata pääsyä resursseihin ja hyvinvointiin, vaan myös niiden puolustamista, rakentamista – ja yhteisön muuttamista (praxis). Vertaistuotanto ja yhteisöt ovat saman kolikon kaksi puolta.xxxviii

Koska kapitalismikin toimii kaikissa kolmessa (merkantilistinen, teollinen, finanssi) historiallisessa muodossaan, on myös 2000-luvun vertaistalouden hyödynnettävä kaikkia muotojaan. Vertaistuotteen solumuodosta vertaistuotanto voisi kasvaa monimuotoiseksi järjestelmäksi, joka yhdistää ekologiset, sosiaaliset ja verkostolliset resurssimuodot. Täten esimerkiksi ekologinen tuotanto asettuu maapallon pelastamisen agendalle, mutta sen tulisi nostaa esiin kysymykset (geeniperimä, ilmastokontrolli, epidemiat, bioteknologia jne.) myös edustuksellisen vihreän liikkeen sanoman ulkopuolelta. Voi hyvinkin olla mahdollista, että maapallon pelastaminen ei ole mahdollista ilman yhteistä suunnitelmallisuutta, yhteisomistusta ja koordinoitua resurssien jakoa kaikilla tasoilla, alueelliselta globaalille. Jotta menneiden sosialististen suunnitelmatalouksien katastrofaaliset virheet voitaisiin vältää, ja jotta suunnittelu saisi autoritäärisen luonteen sijaan radikaalin demokratian muodon, nousee keskiöön nimenomaan internet, joka voi avata ovia vertaistaloudelle ja kollektiiviseen suunnitteluun osallistumiselle.

2000-luvun vertaistaloudessa tärkeässä asemassa on immateriaalinen työ. Esimerkiksi vapaat ja avoimet peer-to-peer verkostot jo todella haastavat yksityisomaisuuden ja markkinamuodon. Näyttääkin siltä, että internetin verkostoissa osallistumme radikaalimpaan yhteisöllisyyteen kuin koskaan aikaisemmin kapitalismin historiassa. Verkostovertaistuotanto onkin ”sekä immanenttia, eli osa uuden tyyppistä kapitalismia, sekä myös transendenttia: sillä on kylliksi jälkikapitalistisia puolia, jotka voivat vahvistaa vaihtoehtoista elämää ja tuotantoa rakentavia autonomisia vertaistuotantoyhteisöjä, jotka voivat tietyissä olosuhteissa ylittää vallitsevan järjestelmän.” (Bauwens 2009, 122.) Verkostoresurssien voima on siinä, että niissä tapahtuvat prosessit virtaavat kierron kautta ekologisiin ja sosiaalisiin resursseihin, joiden pohjalta organisoitu tuotanto käyttää verkostovertaistuotteita oman tuotannon parantamiseen. Tälläista kehitystä on jo jollain asteella nähtävissä esimerkiksi julkisen sektorin koulujen ja virastojen hyödyntäessä mm. vapaita ohjelmia, sekä tiedon ja tietämyksen vapaata kierrätystä. Tieto ja mahdollisuus opetella tietokykyjä onkin saatettava kaikkien ulottuville. On kuitenkin selvää, että verkostoresurssien radikaali demokraattinen potentiaali ei voi toimia jos muut resurssialueet ja niiden yhteisöt eivät uusiudu samaan aikaan.

On myös selvää, että pelkkä yhteisten resurssien puolustaminen ja solidaarisuus ei riitä. Mikäli jakamiseen perustuva kapitalismille vaihtoehtoinen vertaistalous halutaan ottaa vakavasti on tarpeellista alleviivata historoitisija Peter Linebaughin huomautus:

Poliittiset ja juridiset oikeudet voivat olla olemassa vain taloudellisella perustalla. Ollaksemme tasa-arvoisia kansalaisia (citizen) meidän täytyy olla myös tasa-arvoisia tuottajia ja kuluttajia. — commonsien — täytyy olla olemassa sekä juridisissa muodoissa että jokapäiväisessä materiaalisessa todellisuudessa”xxxix.

Linebaughin teos Magna Carta Manifesto muistuttaakin siitä, että vuoden 1215 Magna Carta (asiakirja, joka on ihmisoikeusjulistusten ja usean länsimaisen kansallisvaltion perustuslain esikuva) ei ollut poliittinen julistus, jolla annettiin ylhäältä käsin ihmisille mahdollisuus tasa-arvoon ja itsemääräämisoikeuteen, vaan nämä oikeudet otettiin alhaalta käsin. Kuningas, suvereeni siis pakotettiin hyväksymään sen aikainen vertaistuotannon muoto; yhteismaiden yhteisomistus. Myöskään 2000-luvulla ei ole kysymys siitä, että kapitalismille vaihtoehtoinen järjestelmä tulisi keksiä tai se pitäisi rakentaa mahtikäskyllä, sillä tuotantotapa ja elämänmuodot ovat jo ainakin jollakin asteella olemassa. Kysymys on pikemminkin niiden hajanaisuuden yhdistämisestä, ja kiertokulun ”eskaloittamisesta” – sekä poliittisista pyrkimyksistä juridisen oikeuden takaamiseksi näille elämänmuodoille. Tätä kamppailua on käytävä niin tuotannon mikro- kuin makrotasolla, yksilöllisissä arkirutiineissa, kuin yhteisöjen ja verkostojen toiminnassa paikallisesti ja globaalisti. Massimo de Angelista mukaillen voisikin todeta, että uusien liikkeiden vuosikymmenen takaista mottoa ”toisenlainen maailma on mahdollinen” ei tarvitse heittää historian romukoppaan, mutta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tullessa loppuunsa näyttäisi siltä, että ”tarvitsemme uuden poliittisen vaihtoehdon”xl.

Edellä on pyritty esittelemään suppeasti joitakin puolia tällaisesta vaihtoehdosta. Vertaistuotannon toteutumisessa on paljolti kysymys mielikuvituksesta ja kapitalismin sille asettamista rajoista. Jälkimmäisiä voidaan murtaa yhteistyöllä; kukas se sanoikaan, että uudenlainen maailma nousee liikkeistä, jotka toteuttavat ja elävät itse sitä mitä saarnaavat. Joka tapauksessa kapitalismin tuottamat ”kriisit ovat osoittaneet — että valtio ja markkinat ovat todellakin epäonnistuneet väitteessään, jonka mukaan ne kykenevät takaamaan turvallisen elämämme reproduktion. Kapitalistit ovat lopullisesti näyttäneet (jälleen kerran), ettei heidän keinohinsa taata minimaalista turvallisuutta edes pääoman sydänmailla voi luottaa. Mutta he pitävät panttivankinaan sitä varallisuutta, jonka eri sukupolvet ovat tuottaneet. Tämä menneisyydessä ja nykyisyydessä työllä rakennettu varanto on meidän yhteinen.”xl

Viitteet

i Volanen 2009.
ii Ks. esim. Karvinen 2009.
iii Zizek 2009.
iv Ks. esim. Rowe 2008.
v Kobolttia käytetään tietokapitalismin symbolin laptopin ja vihreän kapitalismin symbolin hybridiauton akkujen valmistukseen. Mielenkiintoista on se, että vuoden 2007 aikana koboltin hinta nousi yli 60 prosenttia: ”Koboltin yksi suurimmista tuottajista on sisällissodan repimä Kongon tasavalta.” Ks. Piiroinen 2008.
vi Kolumbian tilanteesta ks. Avendaño & Toloza 2009; myös Midnight Notes 2009, 7.
vii Esimerkiksi geenimanipuloidun soijan istuttaminen uhkaa etelää, Argentiinasta Intian kautta Indonesiaan. Kriisi vahvistaa IMF:n ja Maailmanpankin valtuuksia tämänkaltaisissa pyrkimyksissä. Ks. esim. Midnight Notes 2009, s.10, 16.
viii Hardt & Negri 2005, s. 297.
ix Mm. Bollier 2008; Hepburn 2005. Nanoteknologinen kehitys on mahdollistanut geenien ja jopa alkuaineiden patentoinnin. Hepburn on laskenut (2005), että  maailmassa tehtiin n. 3000 ns. nanopatenttia vuodessa – joista 90% sijottui Yhdysvaltoihin.
x Bollier 2008.
xi Tällaista jaottelua on ehdottanut myös Peltokoski 2009; ks. myös Dyer-Witheford 2007.
xii Dyer-Witheford 2006.
xiii Vrt. Bollier 2008.
xiv Tästä ks. esim. Karvinen 2009.
xv Rowe 2008.
xvi Hardin 1968.
xvii Ibid.
xviii Thompson 1993, s. 107.
xix Vrt. Wolcher 2009.
xx Thompson 1993, s. 107-109.
xxi Rowe 2008; Dyer-Witheford 2006.
xxii Siefkes 2009.
xxiii Thompson 1993, s. 107-117.
xxiv Caffentzis 2008, 6-7.
xxvDyer-Witheford 2007; vrt. Midnight Notes 2009, 7. Perinteistä yhteismaiden aitaamista vastustavia liikkeitä on noussut esiin viimeaikoina mm. Boliviassa, Intiassa ja Nigeriassa.
xxvi mm. Siefkes 2009; Bollier 2008; Bauwens 2009.
xxvii Siefkes 2009; Caffentzis 2008.
xxviiiMidnight Notes 2009, 11.
xxix Helfrich & Haas 2008.
xxx Siefkes 2009; vrt. Bauwens 2005.
xxxi Dyer-Witheford 2006; 2007.Helfrich, Silke & Haas Jörg (2008
xxxii Dyer-Witheford 2006.
xxxiii Dyer-Witheford 2007.
xxxivHardt & Negri 2004, 213-219.
xxxv Ks. Hardt & Negri 2005, 294-296.
xxxvi Vähämäki 2008.
xxxvii Ibid. Vähämäki on myös määritellyt oikeistolaisen yhteisöpuheen ”katekismuksen” neljä käskyä: 1. Tottele ja rakasta auktoriteettiäsi. 2. Olet oman onnesi seppä, onnistumisellasi tai epäonnistumisellasi ei ole rakenteellisia syitä. 3. Muista velvollisuutesi: olet aina alamainen. 4. Ole ”solidaarinen”: suojele samanlaista, epäile lähimmäistä, tuhoa erilainen.
xxxviii De Angelis 2003.
xxxix Linebaugh 2007, 6.
xl De Angelis 2003.
xli Midnight Notes 2009, 11.

Lähteet:

Avendaño, Tatiana Roa & Toloza, Jessica (2009). Dynamics of a Songful Resistance. Commoner. Osoitteessa: http://www.commoner.org.uk/N13/13-Roa_Avendano_Toloza.pdf

Bauwens, Michel (2005). The Political Economy of Peer Production. Osoitteessa:
http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499

Bauwens, Michel (2009). Class and Capital in Peer Production. Capital & Class 97 (Spring 2009). Osoitteessa: http://www.cseweb.org.uk/pdfs/CC97/C&C_97_Art6.pdf

Caffentzis, George (2008). Autonomous Universities and The Making of the Knowledge Commons. Commoner. Osoitteessa: http://www.commoner.org.uk/wp-content/uploads/2008/12/caffentzis_autonomous-universities.pdf

De Angelis, Massimo (2003). Reflection on Alternatives, Commons and Communities. The Commoner. Osoitteessa: http://www.commoner.org.uk/deangelis06.pdf

Dyer-Witheford, Nick (2006). The Circulation of the Commons. Osoitteessa: http://www.geocities.com/immateriallabour/withefordpaper2006.html

Dyer-Witheford, Nick (2007). Commonism. Turbulence 1. Osoitteessa: http://turbulence.org.uk/turbulence-1/commonism/

Bollier, David (2008). Commoners as Emerging Political Force. Osoitteessa: http://www.onthecommons.org/content.php?id=2162.

Hardin, Garret. ”The Tragedy of the Commons”, Science, 162 (1968):1243-1248. http://dieoff.org/page95.htm

Hardt, Michael & Negri Antonio (2005). Imperiumi. Helsinki: WSOY.

Hardt, Michael & Negri Antonio (2004). Multitude. New York: The Penguin Press.

Helfrich, Silke & Haas Jörg (2008). The Commons: New Narrative of Our Times. Osoitteessa: http://www.boell.org/commons/CommonsBook_Helfrich_-_Haas-neu.pdf

Hepburn , John (2005). Reclaiming Commons – Old and New. Osoitteessa: http://www.mercury.org.au/PDFs/Reclaiming%20Commons%20-%20John%20Hepburn.pdf

Karvinen, Juho (2009). Tietokoneohjelmat ja Marxin arvoteoria. Verkkojulkaisu Revalvaatio.org: http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=55:tietokoneohjelmat-ja-marxin-tavarateoria&catid=31:general&Itemid=46

Linebaugh, Peter (2007). The Magna Carta Manifesto. Berkeley: University of California Press.

Midnight Notes (2009). Promissory Notes. From Crisis to Commons. Osoitteessa: http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf

Peltokoski, Jukka (2009). Ketä vasemmisto enää kiinnostaa?. Verkkolehti Megafoni. Osoitteessa: http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/81-ketae-vasemmisto-enaeae-kiinnostaa

Piiroinen, Mikko (2008.) ”Raakaöljyn hintapaineet ovat pienet kobolttiin verrattuna”, Tekniikka ja Talous, 2.1.2008. http://www.tekniikkatalous.fi/metalli/article52954.ece

Rowe, Jonathan (2008). The Parallel Economy of the Commons. The Worldwatch Institute

(ed.), State of the World 2008, W.W. Norton, New York, 2008. Osoitteessa: http://www.worldwatch.org/files/pdf/SOW08_chapter_10.pdf

Siefkes, Christian (2009). The Commons of the Future. The Commoner. Osoitteessa: http://www.commoner.org.uk/wp-content/uploads/2009/03/siefkes_future-commons.pdf

Thompson, E. P. (1993). Customs in Common. New York: The New Press.

Volanen, Matti Vesa (2009). Vasemmisto 4.0. Verkkojulkaisu Revalvaatio.org: http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=61:vasemmisto-4&catid=37:blogi&Itemid=50

Vaden, Tere & Suoranta, Juha (2009). A Definition and Critisism of Cybercommunism. Capital & Class 97 (Spring 2009). Osoitteessa: http://www.cseweb.org.uk/pdfs/CC97/C&C_97_Art8.pdf

Vähämäki, Jussi (2008). Yhteistyöstä työyhteisöksi. Tiedepolitiikka 4/2008.

Zizek, Slavoj (2009). How to Begin from the Beginning. New Left Review 72 (May-June 2009). Osoitteessa: http://www.newleftreview.org/?page=article&view=2779

Wolcher, Louis (2009). The Meaning of The Commons. Video osoitteessa: http://www.youtube.com/watch?v=sz8EpvK3ClI&feature=player_embedded

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *