Vieraantumisesta

”They say… they say things are gonna get better / All I know they fuckin better”
Black Flag, Depression

Tamperelainen Totuusradio alusti vieraantumista käsittelevän lähetyksensä asiaankuuluvasti ristiriidalla. Ohjelman blogissa siteeratun katkelman mukaan vieraantumisesta ei saa tai voi puhua analyyttisesti uskottavalla tavalla. Kuitenkin voimme kokea jotain sen kaltaista.

Vieraantumisteoria ei ole muodikasta. Teorian muunnelmat ansaitsevat usein kaiken sen kritiikin, mitä niitä kohtaan esitetään. Mutta että vieraantumisella ei olisi perustoja ja että puhe siitä olisi jotenkin lähtökohtaisesti epäkelpoa? Ilmeisesti siitä, mistä ei (vielä) voida puhua olisi alettava yhdessä kirjoittamaan.[1]

I

Totuusradion keskustelussa keskityttiin tarkastelemaan vieraantumista varsin yleisillä sosiologisilla, yhteiskuntafilosofisilla, eksistentialistisilla ja psykologisilla tavoilla. Keskityn tässä kirjoituksessani Marxin vieraantumisteoriaan, johon keskustelijat viittasivat kitsaasti. En pohdi Marxin vieraantumisanalytiikan suhdetta muihin yhteiskuntateorian suuriin nimiin.

En keskustele ensisijaisesti yksilön tai yhteiskunnan vieraantuneisuudesta. Sen sijaan keskustelen kapitalismissa tapahtuvasta yksilön vieraantumisesta yhteiskuntamuotoon ja yhteiskuntamuodon vieraannuttavuudesta yksilön sisällä. Kumpaakaan ei ole olemassa toisesta erillisenä ilmiönä.

Pyrin esittämään vieraantumisen käsitteen ja ilmiön subjektiivisuutta eli toimijuutta ja sen ristiriitaisuutta kapitalismissa ilmentävänä ajatusmuotona.

Eräs subjektiivisuuteen liittyvistä ristiriitaisuuksista kytkeytyy toimijan itseymmärrykseen ja tietoisuuteen. Tietoisuuden eksplisiittisemmän tarkastelun jätän kuitenkin myöhemmälle. Mieluumminkin esitän kutsun muille.

Skottikommari Richard Gunnin mukaan vieraantuminen välittää Marxin ekonomiakritiikissä ”objektiivisuutta” ja ”subjektiivisuutta”, yhteiskunnan ja yksilön suhdetta sekä luokkataistelun ja henkilökohtaisen elämän ristiriitojen välille jännittyvää totaliteettia. Gunn (1992) jäsentää totaliteetin kategoriaa koskevan pohdintansa ristiriidan käsitteen välttämättömän kolmitahoisuuden kehittelyn ympärille ja, tietenkin, havinnollistaa koko ryönän kuviolla totaliteetista eli kolmitahoisesta ristiriidasta.

Marxilainen lähtökohta vieraantumisen tarkasteluun on välttämättä tämä: kuka ei osaa puhua yhteiskuntamuodostamme eli kapitalismista eli pääomasuhteesta eli luokkataistelusta vaietkoon myös vieraantumisesta, ja päinvastoin.

II

Vieraantuminen on äärimmäisen ladattu ilmiö, käsite ja sana. Mistä tahansa näistä puhuminen edellyttää sen täsmentämistä, mihin vieraantuminen viittaa. Se voi tarkoitaa mitä tahansa yleisestä sosiaalisesta syrjäytymisestä tekniseen teoreettiseen termiin. Suuri osa vieraantumissanaston latautuneisuudesta liittyy Marxin kirjoituksiin ja marxilaiseen kirjoitteluun.

Lehdettiinpä liikkeelle yhteiskuntateoriasta tai vieraantumiskokemuksista, keskeinen viitepiste ovat Karl Marxin Vuoden 1844 taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset. Niissä Marx kehittelee Hegelin Hengen fenomenologian pohjalta ensisijaisesti teoriaa vieraantuneesta työstä ja vieraantuneesta Ihmisestä. Vasta toissijaisesti hän kehittelee teoriaa vieraantuneesta kapitalistisesta yhteiskunnasta. Missään vaiheessa hän ei keskustele myöhäisemmän (vuodesta 1857 eteenpäin) ekonomiakritiikin tavoin vieraantumisesta kapitalistisen yhteiskuntamuodon ja sen alajärjestelmien konstituutiona, koskapa ei vielä ole kehittänyt teoriaansa jälkimmäisestä.

Tässä on asetettava vieraantumisteorian ensimmäinen käypyysraja: vaikka kypsän Marxin teoria kapitalistisesta yhteiskuntamuodosta on tarkkapiirtoisempi ja laajempi kuin vieraantumisteoria, vieraantumisteorian käsitteistön kohdeala kytkeytyy paljon ekonomiakritiikin ajatusmuotoja yleisemmän ”sosiologisen” yhteiskuntateorian kenttään (Gunn 1992).

On siis huomattava, että kapitalistisen yhteiskuntamuodon teoria tosin ilmenee käsikirjoituksissa ja erityisesti vieraantunutta työtä koskevassa jaksossa moodissa lies forward. Yhtäältä se sarastaa ekonomiakritiikin ajatusmuotojen abstraktina ituna, toisaalta se valehtelee ituna marxismin pohjalta muotoilluille luokat ja palkkatyö/pääoma -suhteen hylkääville teoreemoille. Kaikkein eniten se valehtelee pohjana monien marxismien sittemmin luomille ”vieraantumis-imperialismeille” (ks. Schanz 1979), joissa vieraantumisteorialla tulkitaan sattumanvaraisesti ja mielivaltaisesti lähes mitä tahansa yhteiskunnan ”ongelmia” vailla pienintäkään intentiota tarttua niihin rakenteellisesti.

III

Marxin nuoruudenkirjoituksista on ammentanut erityisesti ns. Frankfurtin koulun kaunosieluinen ”humanistimarxismi”. En aio eritellä frankfurtilaisten kiistattomia sisällöllisiä ansioita tai puutteita tässä. Huomautan vain Arto Noron (Usko & Alistus 2/1981) ”Traditionaalinen ja kriittinen teoria” -artikkeliin vedoten, että:

a) ”Valistuksen dialektiikka” ei ole askel ekonomiakritiikistä eteenpäin. Marxille kapitalismi näyttäytyi aina ristiriitaisena historiallisena yhteiskuntamuotona. Se sisälsi hänen mukaansa toisilleen vastakkaisia tendenssejä. Kapitalismi ei johda barbariaan, vaan myös sivilisoi yhteiskuntia. Kapitalismi ei repressoi Inhimillisiä Tarpeita. Kapitalismi tuottaa tarpeiden ja niiden tyydyttämisen historiallisia konstellaatioita, joiden evättynä pitämisestä (Gunn: existence in the mode of being denied) se elää. Kapitalismi ei ole vihamielinen kulttuuria kohtaan, vaan päinvastoin saa siitä voimansa. Massakulttuuri ei ole välttämättä älyllisesti degeneroivaa, eikä se ollut tätä myöskään 1940-luvulla; päinvastoin massakulttuuri voi viihdyttämisen oheessa ruokkia vallankumouksellista mielikuvitusta. Mielikuvitusta voi ruokkia esimerkiksi C.L.R. Jamesin American Civilization -teoksen kautta ja sen alentuvaa kulttuuriteoriaa vastaan esittämän polemiikin keinoin. Vaikkei siinä krikettiä käsitelläkään.

Kapitalismi ei johda tendenssimäisesti kohti valtiojohtoista puolifasismia; se hyödyntää liberalismin ja fasismin aineksia olosuhteista riippuen (ks. Friends of the Classless Society 2009). Käytäntö puhuu Marxin puolesta. Emme ole lentämässä selkä edellä kohti välttämätöntä tuhoa.

b) ”Immanentin kritiikin” metodi ei ole askel ekonomiakritiikistä eteenpäin. Frankfurtilaiset kritisoivat kapitalismia siitä, että se vieraannuttaa meitä ”inhimillisen praksiksen” ja ”aistimellisuuden” olemuksesta, jotka suorittamiselle perustuva ”välineellinen järki” alistaa. Kuka puhuukaan autenttisesta olemisesta nyt? Kapitalismi murtaa tendenssimäisesti kaikkea luutunutta, pysyvää ja pyhää. Se luo myös ihmisyyden perusteet kerta toisensa jälkeen uudelleen, eikä tässä sinänsä ole mitään kritisoitavaa. Kapitalismin asettamissa inhimillisen elämän ja subjektina toimimisen konkreettisissa muodoissa on. Joka tapauksessa kapitalismiin ei mahdu kriittisen teorian postuloimia antropologisia vakioita eikä kapitalismia voida kritisoida Ihmisolemuksella tai muilla ”antropologisilla vakioilla”. Se on kritiikkinä yhtä vakuttavaa ja kohdeherkkää kuin Nelson Muntzin ”Ha-haa!” Simpsoneissa.

On turha huomauttaa, etteivät Frankfurtin koulun ajattelijat nähneet palkkatyötä ja pääoman arvonlisäysimperatiivin toteuttamiselle alistettua palkkatyöläisasemaa Marxin tavoin itse ongelmana. Muut ovat onneksi nähneet tarpeitaan, yksilöllisyyttään ja vapauttaan reflektoivan porvarin hahmon tuolle puolen. Tarina kapitalismista kertoo nimittäin jostain muusta. Nimittäin meistä venyttämässä tilipussiamme.

Edes toinen frankfurtilaisen immanentin kritiikin muoto eli kapitalismin kritiikki porvariston omilla ihanteilla eli näiden ihanteiden lupaamisen mutta toteuttamatta jättämisen kritiikki ei pure. Porvareille voi toki kertoa, että he ovat pettäneet ihanteensa ja tuottaneet kurjuutta synnyttävän yhteiskunnan yksilöiden vapaata kehitystä tukevan yhteiskunnan sijaan.

Mutta mitä tehdään jos porvari nojaa taaksepäin, pohtii asiaa valistuneesti ja räjähtää lopulta pilkalliseen nauruun? Ja toteaa tämän jälkeen ”olisimme toki mieluusti empaattisia ja altruistisia, mutta kun olosuhteet/ihmisluonto nyt vaan on… Kritiikin aseiden lisäksi tarvitaan myös asei… poliittista voimaa.

IV

Viite tradition kiinnostavimpaan ajattelijaan eli Adornoon riittäkööt. Hän huomauttaa Negatiivinen dialektiikka -teoksensa ”reifikaatiota” (eli vieraantumista) koskevassa katkelmassaan, että kriittisen teorian kanssa askarrelleella nojatuoliälymystöllä on mennyt puurot ja vellit dialektisesti sekaisin. Vieraantumisesta on tullut autenttisuusjargonia kärsivälle vasemmistoälymystölle ja ”negatiiviselle teologialle”. Adorno toteaa myrkyllisesti, että mikäli kriittisen teorian tehtäväksi asettuu vieraantumisen käsitteen paikkansapitävyyden filosofinen puolustaminen eikä vieraantumisen ilmiön käytännölliseen kumoamiseen tähtäävien ajatusmuotojen ja analyysien tuottaminen, se on niin sanotusti pettänyt ideaalinsa.

Samankaltaisen arvion ovat tehneet tahoillaan myös Adornon ehkä tunnetuimmat oppilaat.

Länsi-saksalaisen ylioppilasliikkeen kenties etevimpänä teoreetikkona 1960-luvulla tunnetuksi tullut ja harmillisen nuorena kuollut Hans-Jürgen Krahl oli menettänyt silmänsä Saksan pommituksissa. Krahlilla oli lasisilmä. Lisäksi hänellä oli tapana kaivaa lasisilmä ulos päästään ja kääntää se nurin aina kun herra professsori Adorno alkoi vetistellä vieraantumisliturgiaansa vailla aikomustakaan pitää työväenluokan ja muiden sorrettujen poliittista organisoitumista muuna kuin sulana hulluutena. Tai vaarallisena terrorismina.

Pääomalogiikan kummisetä Hans-Georg Backhaus ei jäänyt paljoa huonommaksi. Tiedetään, että Adorno lainasi paljon reaaliabstraktion” käsitteellistäneeltä kollegaltaan Alfred Sohn-Rethelilta. Mutta tiettävästi myös Adornon Negatiivisen dialektiikan projekti sai yllättävää vauhtia, kun hän osallistui Marxin Grundrissea lähilukeneisiin seminaareihin oppilaidensa kanssa. Backhaus kiitti kuin toveri revaria ja lanseerasi artikkelissaan ”Zur Dialektik der Wertform” termin konservatiivinen kulttuurikritiikki kiertoilmaukseksi opettajiensa huonommista ajatuksista. Se sopii kuvaamaan Adornon itsensäkin kritisoiman vieraantumista fetisoivan tutkimusasetelman vieraantuneisuutta kuin – nurinkäännetty lasisilmä.

Epäsuopeasti tulkiten frankfurtilainen traditio asettaa kriittisen teoriansa subjektiksi ja objektiksi kapitalistisen yhteiskuntamuodon ja luokkasuhteiden sijaan

Tradition harjoittama konservatiivinen kulttuurikritiikki on tehnyt vieraantumisteorian pohjalta vieraantunutta ja kontemplatiivista yhteiskuntateoriaa. Se törmää jatkuvasti kysymykseen Ihmisen olemuksesta, vaikka yrittää jatkuvasti kieltää tai kiertää kysymyksenasettelun. Kriittinen teoria ei kykene vastaamaan vieraantumisteoriaa koskevaan reduktionismin ongelmaan. Kun tähän lisätään sen poliittista passiivisuutta hyveeksi tekevät maksiimit ja judeo-kristilliset fantasiat toisen posken kääntämisestä on helppo nähdä, miksi kriittinen teoria on tehnyt suuren karhunpalveluksen sinänsä ilmaisuvoimaiselle ja kehityskelpoiselle vieraantumisen käsitteelle.

Erityisen ongelmallista tämä on nykyään siksi, että vaikka opiskelijat varmasti haistavat abstraktin vieraantumispuheen falskiuden, me emme kääntele lasisilmiämme tai vittuile opettajille kun nämä ylevöittävät rakenteellisesti tuotettua kärsimystä. Tällaisessa kärsimyksessä ei ole mitään ylevää. poliittisesta toiminnasta vieraantuneen ja kärsivän Pyhän Yksilön. Vastoin teoreettisia maksiimejaan kriittinen teoria hyväksyy käytännössä asiantilan, joka pitäisi tiedostaa ja tuhota – kollektiivisesti ja säälimättä vihollista. Tai itseä.

Jos kriittinen teoria toimii itsehoitomenetelmänä ja edesauttaa yksilöiden pysymistä järjissään järjettömässä maailmassa sillä on ainakin terapeuttinen funktio. Varsinaiseksi luokkataisteluaseeksi siitä ei kuitenkaan ole. Eikä kai tarkoitettukaan. [2]

V

Kenties juuri näistä syistä johtuen vieraantumisteoriaa vastaan on marxismin sisällä hyökätty lukemattoman monia kertoja. On kuitenkin erotettava toisistaan vieraantumisteorian perustavat ajatusmuodot ja pelkkä vieraantumisen sana – sekä tietenkin vieraantumisen ilmiö.

Kun ”vieraantumisen” ilmiö irrotetaan irrotetaan Marxin 1844 käsikirjoitusten välittömästä ja eksplisiittisestä filosofisesta kontekstista, vieraantumisessa ei ole mitään mystistä. Eikä myöskään mitään humanististista tai edes moralistista, mikäli näitä halutaan käyttää haukkumasanoina.

Vieraantumisen ilmiö ja käsitteen teoreettinen ilmaisuvoima on siis irrotettava sekä 1844 käsikirjoitusten välittömästä kontekstista että käsitettä piinaavista konnotaatioista, jotka ovat valitettavan usein vain esteettisiä. Vieraantumisen frankfurtilaiset konnotaatiot eivät sisälly mitenkään olemuksellisesti tai välttämättömästi itse ilmiön tai käsitteen luonteeseen.

Tai enemmänkin: vieraantumisesta olisi taas tehtävä käsite ja analyyttinen ajatusmuoto. Nyt sillä joko viitataan 1844 käsikirjoitusten tulkintatavasta 3-5 -kohtaiseen listaan, jonka pohjalta voidaan vastata tenttikysymykseen ”Mitä Marx ajatteli vieraantumisesta?”; tai sitten siihen viittaamalla otetaan esteettisesti määrittynyt positio vasemmistolaisen yhteiskuntateorian piirissä.

Toki sanaa voidaan myös käyttää lyömäaseena arkipuhessa. Jokainen on saanut V-kortin nenilleen ja jokainen on saanut V-kortin nenilleen aiheellisesti.

Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole kovinkaan tyydyttävä.

VI

Vieraantumisen käsite olisi pikimiten rehabilitoitava. Tämä olisi tehtävä vailla epäkiinnostavia teoreettisia sitoumuksia humanismi/antihumanismi- kiistaan ja tästä syntyneisiin dogmeihin.

Miten vieraantumisen rehabilitointi tapahtuisi? Ajattelen yksinkertaisesti joten oma näkemykseni on yksinkertainen. Vieraantumisen ilmiö ja käsite olisi artikuloitava jatkumoon elämiämme muokkaavien luokkasuhteiden ja näitä hahmottavan luokkakomposition käsitteen kanssa.

Vieraantumisen ja luokan artikulaatiolla on kaksi puolta: analyyttinen ja kokemuksellinen ulottuvuus.

Jos luokkaristiriidat ja niiden dynamiikka ovat hieman luurankomaisesti ajatellen kapitalistisen yhteiskunnan syvärakenteeseen liittyviä ilmiöitä, niin vieraantumisen ilmiö näyttäytyy luokkaristiriitojen ja poliittisen vastakkainasettelun ”välitettynä” yksilötasoisemapana ilmenemismuotona. Tätä suhdetta olisi kyettävä analysoimaan sen omaksumien eri muotojen kautta eli kysymällä miksi tämä ”sisältö” (ihmisten väliset suhteet) ottaa tämän muodon (riisto, valta, vieraantuminen).

Megafonissa 2/09 käännetyt ja julkaistut Richard Gunnin ”Luokkateesit” yrittävät täsmentää luokkasuhteiden ja yksilösubjektiivisuuden välistä suhdetta. Vähintäänkin ne yrittävät hahmottaa ongelman kenttää ja avata keskustelua tästä aiheesta. Näin luin Gunnin teesejä itse ja tällä oletuksella myös käänsin niitä: http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/85-teesejae-luokasta.

Vieraantumisen käsitteellä pyritään artikuloimaan ajatuksellisti seuraavan ilmiön struktuuria: miten kapitalismille ominaiset kasautumis- ja valtarakenteet sekä erilaiset ”automaatiokäyttäytymisen” muodot välittyvät yksilön sisään? Miten itse asiassa teemme kapitalismia?

Kylmän analyyttisesti edeten voitaisiin hyödyntää Marxin tavaran ja rahan dialektista suhdetta. Sillä hän kuvaa laadullisesti toisistaan peruuttamattomasti eroavien ”olioiden” välityksellisesti omaksumaa laadullista identiteettiä. Miten minusta tulee päivittäin pääoman voiton teon imperatiivin kantaja, enhän minä…? Ja kuitenkin minä…

Analogia katkeaa tässä: tavaran ja rahan suhteen voidaan sanoa, että ne välittävä ”prosessi katoaa lopputulokseensa jälkiä jättämättä”. Kun suhteutetaan yksilösubjektin toiminnan muodot, tarpeet ja päämäärät sekä pääomamääritteiset yhteiskunnan rakenteet, odotukset ja ”oikeat tavat toimia” keskenään syntyy useimmiten kitkaa. Ristiriitoja.

VII

Vieraantumiskäsitteen, kuten Marxin kapitalismianalyysin muidenkin perustavien käsitteiden, oleellinen ajatusmuoto on ristiriita. Lisäksi vieraantumisessa on yhteiskunnallisena ilmiönä välttämättä kyse suhteesta ja prosessista; vieraantuminen ei voi olla yksisuuntaista.

Oleellista ei ole siis väittää, että ”olemme Todesta Olemuksestamme vieraantuneita” vaan, että kapitalismi tendenssimäisesti vieraannuttaa meitä subjektiivisuudestamme. Siis siitä, mitä me teemme, voimme tehdä ja todenäköisesti tulemme tekemään. Vieraantuminen on ilmaisuvoimainen käsite juuri siitä syystä, että se artikuloi ristiriitaista kamppailun suhdetta. Ihminen on taipuvainen vieraantumaan = Ihminen on taipuvainen vieraantumaan on lattea tautologia.

Asetelmaan tulee tolkkua kun paikallistetaan ja tiedostetaan ne olosuhteet, joiden puitteissa toimiminen vieraannuttaa meitä.

VIII

Vieraantumisen analytiikasta on vieraantuminen on ollut vahingollista juuri siksi, että se on ollut vieraantumista kapitalismin käsittämisestä ristiriitojen ja erityisesti subjektiivisuutta määrittävien ristiriitojen kautta.

Yleisessä mielessä vieraantuminen on vain toinen nimi ja abstrakti lähtökohta yhteiskunnallisen toimijuutemme monimääritteisyyden ja ristiriitojen käsitteellistämiselle ja analyysille. Käsittääkseni nämä subjektin desentralisaation teemat ovat ”vasemmistolaisessa” ja/tai ”edistyksellisessä” yhteiskuntateoriassa ja filosofiassa hyvinkin kosher. Täsmällisemmin vieraantumisen käsite viittaa ainakin Marxin yhteydessä siihen, minkälaisia ilmenemismuotoja nämä ”kaikkea tähänastista yhteiskuntaelämää” ja subjektiutta määrittäneet ristiriidat nimenomaan kapitalismissa saavat. Tämä on tietenkin kokemuksen ja konkreettisen tutkimuksen selvitettävä, eikä sitä voida ”johtaa” mistään vieraantumisen kategoriasta.

Esimerkiksi prekarisaatiokeskusteluun liittyvää ristiriitaista ”kaksinaisluonnetta” uuden työn sisältämän autonomian ja yhä hienojakoisempien työläisten yhteiskunnallisten kontrollien välillä voi pitää konkreettisena ilmauksena yhteiskuntamuotomme vieraannuttavista käytänteistä. Samoin suhdetta prekariin työläispositioon liittyvien ”subjektiivisten mahdollisuuksien” ja ”objektiivisten välttämättömyyksien” välillä olisi nähdäkseni hyvä jäsentää vieraantumisen ja luokan käsitteiden ”dialektiikan” keinoin. Tai mitä nimeä tästä ristiriitaisesta suhteesta nyt käytetäänkään.

Jos vieraantumisen ilmiö kytketään luokka-analyysiin ja yleiseen ekonomiakritiikin kapitalismiteoriaan, myöskään sen käsitteen ei tarvitse sisältää ylitsepääsemättömiä frankfurtilaisia ja/tai muita toivottomuuden ja voimattomuuden ulottuvuuksia ja ennakko-oletuksia. Vieraantumisen ei tarvitse postuloida laji-Ihmisen ja ideaalinsa pettäneen porvarillisen yksilön onnetonta suhdetta.

Vieraantumisen puhetavat ja analyysit voivat artikuloida luokkavihaa ja näennäisesti voimattomien voimaa.

IX

Luokka ei ole ainut ilmiö, johon vieraantuminen tai hyvin laajassa mielessä ymmärrettynä ”subjektiivisuus kapitalismissa” tulisi kytkeä. Sukupuoli kuuluu samaan jatkumoon aivan elimellisesti. Sukupuoli on nähtävä yhtä lailla keskeisenä kamppailujen paikkana ja riistokokemusten lähteenä. On artikuloitava sukupuolittunut sorto, työnjako ja arkielämä sekä suhteessa luokkaan että vieraantumiseen. Ei erillisenä ilmiönä, vaan näiden näennäisesti erillisten ongelmakenttien ja niiden välisten suhteiden rikkaana kokonaisyhteytenä.

X

Mitä vieraantumisen käsitteellä voidaan saavuttaa kokemuksellisesti?

Yllä viitattiin karkealla tavalla vieraantumiseen ilmiönä, jossa yhteiskunta toimii yksilössä ”jälkiä jättämättä”.

Vieraantuminen on kuitenkin tätä prosessia ristiriitaisempi ilmiö. Se nimenomaan jättää jälkiä, nimittäin kokemuksen, hämmennyksen, ristiriitaisuuden ja päättämättömyyden tunteen. Vituttaa, muttei oikeastaan osaa sanoa miksi. Mutta miksipä ei vituttaisi, jos kantaa subjektiivisuutensa perustavina määreinä äärimmäisen ristiriitaisen yhteiskuntamuodon totaliteettia. Sitä, joka ”muukalaisena itsessämme” antaa käyttäytymisellemme säännönmukaisia, muodoltaan tuttuja ja varsin ennakoitavissa olevia impulsseja. Silti asia on vaikea hahmottaa.

Kenties analyyttisen vieraantumiskäsitteen ja luokkateorioiden prisman kautta voitaisiin luoda vasemmistolainen keskusteluyhteys ja ”kulttuurinen blokki”, jonka kautta koota yhteen ja selittää (kielellisestä vuosikymmenestä riippuen) kokemustamme kapitalismiin liittyvästä riistosta, sorrosta, epäoikeudenmukaisuudesta tai epävarmuudsesta. Ja sen jälkeen pitäisi kuunnella, kuunnella ja kuunnella jotta voisimme oppia, oppia ja oppia.

Tässä anonyymiksi jäävä toveri jäsensi Facebookissa tapahtuneessa ja tärkeässä luokkaa koskevassa keskustelussa [3] vasemmiston kokemusten kuunteluun ja analyysivälineiden terottamiseen liittyvät panokset niin hyvin, että on parasta siteerata häntä suoraan:

”Kyse on kuitenkin siitä, että pitäisi kyetä nimeämään ihmisten kokemus elämästä kapitalistisessa järjestelmässä ja sen jälkeen vahvistaa sitä, että kokemus on yhteinen. Kysymys on yhdessä löytämisestä (vrt. Danin hyvä aiempi pointti). Koska niin kauan kuin vasemmisto ei tuo ihmisiä yhteen ja tuota kokemuksia yhdessä jaetuista rakenteellisesta riistosta, sorrosta, epäoikeudenmukaisuudesta tai epävarmuudsesta (valitse oma retorinen vuosikymmenesi) niin häviämme matsit joka kerta.

Jos tehtävänä on tuottaa kapitalismin rakenteellisia ongelmia vastaan polittista liikehdintää, vahvempaa vasemmistoa, se lähtee mielestäni siitä, että tuotetaan yhteinen kokemus, tarina, siitä mistä tämä johtuu. Se voimaannuttaa ihmiset tiedolla siitä, että kyseessä on rakenteellinen ongelma. Ja jos ihmiset kokevat samat ongelmat yksilöllisten kokemustensa aiheuttajina, se tuottaa potentiaalisen vasemmiston voiman. Jos tätä kokemusta yleistää, on kyse luokkakokemuksesta.”

Hän alusti tätä sanomalla, että ilman tätä kokemusta me vasemmistolaiset häviämme jatkossakin. Olen samaa mieltä. Pidän luokka- ja vieraantumisteorian välineitä pohtimisen arvoisina kun mietitään näihin kokemuksiin tarttumista.

XI

Entä sitten Marx, hänhän muutti mieltään vieraantumisteorian suhteen tyystin kuten Althusser esittää? Kyllä ja ei. En viitteistä Marxia koskevaa katkelmaa tarkasti. Richard Gunnin (1992) artikkeli ”Against Historical Materialism” ja Hans-Jörgen Schanzin (1979) Antikritiikki: Pääomalogiikan kritiikin tarkastelua sävyttävät sen joka askelta.

Vaikka sana vieraantuminen ei enää Pääomassa kuljekaan esityksen mukana, sitä ryöstöviljellään vielä Grundrissessa, jossa Pääoman tärkeimmät ajatusmuodot taottiin. Vieraantumisteoria on kyllä läsnä Marxin myöhäistuotannossa, mutta täsmällisemmin artikuloituna.

Mitä muuta Marxin käsitykset arvosta/pääomasta yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuutena (ns. kapitalismin substanssina) ja myös yhteiskunnan ”ylitsekäyvänä subjektina”, ”työn subsumptiosta pääomaksi” tuotantoprosessissa tai ”tavaroiden fetissiluonteesta” ovat kuin ekonomiakritiikin myötä tarkentuneita ja itsekriittisiä interventioita nuoruudenkirjoitusten yleiseen vieraantumisteoriaan? Hans-Georg Backhaus (1992) jäsentää tätä ajatuskuviota varsin vakuuttavasti artikkelissaan ”Between Philosophy and Science: Marxian Social Economy as Critical Theory ”. Artikkeli hahmottaa normaalille asioita liiaksi ”antropologisoivalle” ja ”naturalisoivalle” subjekti/objekti -dialektiikalle kapitalismin spesifiä ”yhteiskunnalisen objektiivisuuden” muotoa jäljittävän kolmannen termin. Siis arvomuodon vain välityksellisesti ilmenevänä objektiivisuuden muotona. Ja vielä taulukon kera!

Toki valveutunut lukija huomauttaa, että vieraantumisteorian dialektiikkakäsitys on peräisin Hegelin ”antropologisempaan” Hengen Fenomenologian kriittisestä luennasta kun taas Pääomassa kriittinen suhde otetaan ajatusmuotojen konstituutiota hahmottelevaan Logiikan tieteeseen. Joka tapauksessa subjektiivisuuden ja objektiivisuuden dialektiikan prisma ohjaa ajatusmuotoja molemmissa; ekonomiakritiikissä ajatusmuodot vain ovat aiempaa jäsentyneempiä, kohteensa suhteen erottelevampia, paremmin rajattuja ja yleisesti ottaen vakuuttavampia. Muun muasssa tätä dialektiikan dilemmaa selvittelevä Sakari Hännisen väitöskirja Aika, paikka, politiikka (1981) sporttaa vielä Backhausiakin seksikkäämpiä kuvioita. Hännisen varsinainen aihe on marxilaisen valtioteorian ”konstituutio ja metodi”. Hännisen havainnollistamisvälineet eivät ole vain rujon pakanarodun käyttämiä nelikenttiä. Hän piirtää valtiosta ja käsitteellisistä struktuureista malleja, jotka ylittävät tasokuvioiden ahtaat raamit, muodostavat jatkumoita, kehittyvät, saavat lisäjäseniä, muuttuvat kaksiulotteisesta kolmiulotteisiksi…

XII

Oikea siirtymä Marxin ajattelussa ei tapahdu humanismista tieteeseen, vaan tieteen kohteen täsmentymisen myötä. Marx siirtyy yleisestä historianfilosofisia jäänteitä sisältävästä sivilisaatiokriittisestä teoriasta kapitalistisen yhteiskuntamuodon teoriaan; laji-yksilöstä ja yhteiskuntamuotojen seuraannosta kapitalistiseen yhteiskuntamuotoon ja yhteiskuntayksilöön. Ekonomiakritiikin implisiittisesti sisältämän vieraantumisteorian kohde ei enää ole 1844 käsikirjoitusten lajinyksilö, Ihminen.

Kohteena on kapitalistisen yhteiskuntamuodon ”todelliset suhteet” ja näiden suhteiden konstituoima, sisäisesti ristiriitainen (lue: vieraantunut) porvarillinen yksilö-muoto. Tämä yksilö-muoto on nähdäkseni aina osa subjektiivisuuden muodostavien suhteiden totaliteettia niin kauan kuin elämme kapitalismissa. Koska subjektiivisuudesta ja subjektiivisuuden käsitteestä lörpöttely on nykyään yhteiskuntatieteiden peruskauraa, lienee hyvä täsmentää ettei yksilö-muoto suinkaan hallitse koko subjektiivisuuden ristiriitojen kenttää. Se vain asettuu subjektiivisuuden yhtenä poolina; täsmällisesti kapitalistisesta yhteiskuntamuodosta johdettavissa olevina määreinä muuten mitä moninaisemmin tavoin määrittyvän ja itseään ilmaisevan yksilön sisällä.

Schanz (1979) toi asetelman yleisemmälle yhteiskuntateoreettisen subjektikeskustelun kentälle puhumalla Marxin kahdesta subjektikäsitteestä. Toinen niistä on rakenteeltaan antropologisen ihmissubjektin ja tämän ”ei-kapitalismispesifisten” yhteiskunnallisten, psykologisten ja sosiaalisten määreiden ympärille jännittynyt. Toinen on pääoma kapitalististen yhteiskuntasuhteiden refleksiomääreenä eli ”kvasisubjektina”, jonka arvonlisäyksen kategorinen imperatiivin määrittää ”objektiivisesti” niitä muotoja, joiden puitteissa yhteiskuntien kehitys voi toteutua.

Yhteiskuntateorian subjektikeskustelut tavoittavat lähinnä antropoligisen subjektin rakenteellisen muodon. Ja kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Valitettevasti ekonomiakritiikin unohtaminen on myös karsinut pois yhden antropologisen subjektiivisuuden kapitalismispesifisen määreen: nimittäin Luonnenaamion kategorian.

Luonnenaamion käsite referoi kapitalistisen yhteiskuntamuodon asettamaa ristiriitaa luokkasuhteiden kokonaisuuden ja yksilön subjektiuden välillä. Vanhoina huonoina aikoina asetelmaa ja sen vaikutuksia subjektiivisuudelle yritettiin konkretisoida Luonnenaamion kategorian avulla, joskin usein yksisilmäisesti. Mutta ehkä tähänkin teemaan pitäisi palata: http://www.rote-ruhr-uni.com/texte/elbe_charaktermaske.pdf.

XIII

Vieraantumisteoriaa syytellään usein pessimistisyydestä ja toivottomuudesta. En ymmärrä alkuunkaan miksi. Jo kolmas Feuerbach-teesi teki oleellisen täsmennyksen. Vaikka yksilöt ja luokat tuottavatkin kapitalismissa tendenssimäisesti toiminnallaan maailman joka on taipuvainen orjuuttamaan meitä, tämä vieraantumisteorian rationaalinen ydin ei vielä tarkoita sitä tai olemukselisesti väitä, etteivätkö yksilöt ja luokat kykenisi poliittisella toiminnallaan muuttamaan kapitalismin vieraannuttavia luokkavallalle ja riistolle perustuvia yhteiskuntasuhteita.

Kapitalismin ydin on noidankehä, jossa vieraantuva/vieraantunut subjektiivisuus ja subjektiivisen toiminnan edellytyksinä ja substanssina toimivat yhteiskuntasuhteet kääntyvät nurin ja alkavat esiintyä subjekteina; ihmisten vieraantuva subjektiivinen toiminta ”esineellistyy” vieraannuttaviksi objektiivisiksi yhteiskunnallisiksi rakenteiksi, jotka toimivat subjektien tavoin. Marx rakentaa ekonomiakritiikin peruskategoriat subjektiivisuuden ja objektiivisuuden vuorovaikutussuhteen dialektista skeemaa mukaillen. Hän lähtee liikkeelle yhteiskunnasta eli ihmisten toiminnasta niin kuin se itsensä tiettynä historiallisen hetkenä ilmentää, asioiden keskeltä. Näin hänen ei tarvitse olettaa tai vetää hatusta sen enempää fiktiota atomaarisesta Yksilöstä kuin taivaasta pudonneista Rakenteistakaan teoriansa alkupisteeksi.

Vieraantumisteoria ei implikoi työväen välttämätöntä tappiota. Sen sijaan se väittää, että voitot on otettava lähtien liikkeelle olosuhteista ja tilanteista, jotka eivät ole sen enempää välttämättä voittoon johtavia kuin meidän itsemme valitsemiakaan.

XIV

Vieraantumista ei pitäisi mystifioida eikä estetisoida. Yritin yllä välttää mystifiointia, mutta otan vielä suuremman riskin estetisoinnin suhteen. Kuten eräs tamperelaistunut Lauritsalan poika kerran tokaisi, vieraantumisen ilmiön peruspiirteitä olisi helppo kuvata vaikkapa sarjakuvan keinoin.

Kuvittele, että ryhdyt intentionaaliseen ja itsetiedostettuun toimintaan eli asetut suhteeseen ympäristösi kanssa. Koska kyse on sosiaalisesta/yhteiskunnallisesta toiminnasta, asetut siis yhteiskunnalliseen suhteeseen toisten ihmisten kanssa ja voit kuvitella tietäväsi edes suunnilleen, mitä jatkossa tapahtuu. Nyt kuitenkin käy niin, että tässä asetelma kääntyy täysin nurin. Vieraantumisessa on kyse siitä, että oma toimintasi jonka implikaatioista kuvittelit olevasi tietoinen ”kiertää korttelin ympäri”, hyökkää yllättäen nurkan takaa ja vetää intentionaalisen teon tekijää turpaan. Ongelma ei ole se, että tekijä olisi yksiselitteisesti ”väärän tietoisuuden” uhri ja kaikki olisi voitu välttää tiedostamalla tilanne paremmin. Ongelma on pikemminkin siinä, jos ilmaus sallitaan, että toiminnan olosuhteet, eli suhteet muihin toimijoihin sekä toiminnan rakenteellisiin puitteisiin muodostavat ”kaltevan tason” kohti kuvattua toiminnan nurinkäännöstä eli teon kääntymistä tekijäänsä vastaan.

Kun tämänkaltainen syyn ja seurauksen, aikeen ja lopputuloksen, toiminnan subjektiivisen ja objektiivisen ”momentin” sekä tiedostetun ja tiedostamattoman momentin välisten suhteiden – eli subjektiivisuuden – perustojen nurinkäännös alkaa esiintyä yhteiskunnissa ennemminkin sääntönä kuin poikkeuksena, voidaan alkaa puhua Marxin tapaan yhteiskuntamuodon perusrakenteiden vieraannuttavuudesta. Kun Marx puhuu ekonomiakritiikissä fetisismistä ”esineiden yhteiskunnallisten suhteiden” sanastoa käyttäen hän tarkoittaa vieraantuneen subjektiivisuuden konstituoimien kapitalismin ”objektiivisten” yhteiskuntarakenteiden toimimista ikään kuin ne olisivat subjekteja.

XV

Vieraantumisesta, luokkavallasta ja riistosta on päästävä eroon. Tämän edellytyksenä on organisoitumisen lisäksi se, että aletaan tuottaa analyysia luokkavallasta, riistosta ja vieraantumisesta.

Vieraantumisen ilmiön teoreettinen ymmärtäminen, sen käytännöllisten seurausten käsittäminen ja arvioiminen sekä vieraantumiskäsitteistön uudelleenarviointi vasemmistolaisen keskustelun yhteydessä on välttämätöntä.

XVI

Nähtäväksi jää vetääkö tämä kirjoitus tulevaisuudessa kirjoittajaansa nurkan takaa turpaan. Hic Rhodus, hic salta!

Joel Kaitila

Viitteet

[1] Tämän tekstin voi halutessaan lukea Open Marxism -tendenssin teorian rationaalisen ytimen paikantamisyrityksenä. Tendenssi yhdistelee oivaltavasti autonomimarxismia, pääomalogiikkaa ja Marx-eksgetiikkaa, Hegeliä, kriittistä teoriaa ja regulaatiokoulukunnan avauksia ajattelunsa aineksina. Tendenssin kirjoittajat pyrkivät puhumaan kapitalismista luokkataistelun totaliteettina, mutta yltävät valitettavan usein ”vain” artikkelin mittaisiin metodisiin avauksiin. Poikkeuksena voidaan pitää edellä mainittuja aineksia No Logo -tyyliseen aktivistiretoriikkaan sekoittavia John Hollowayn kirjoja Change the World without Taking Power (2002) ja Crack Capitalism (2010, ilmestyy). Change… sisältää mittavan keskustelun vieraantumisesta, fetisismistä ja luokista, jolle tämäkin teksti on velkaa. Fetisismilukujen teoreettiset kehittelyt ovat yhtä avartavia kuin Hollowayn valtaa koskevat pohdinnat ovat naiveja ja Ernst Blochilta apinoitu kieli raivostuttavaa.

Common Sense -lehti toimi Open Marxistien ajatusten hornankattilana vuosina 1985-1999. Se sisälsi nimensä mukaisesti commons-kuvastoa yhteismaiden aitaamisesta porvarien katupylväisiin hirttämisesen. Lehti lainasi skottivalistukselta ja pyrki tekemään luokkataistelusta aikamme common sensea. Richard Gunnin, ja John Hollowayn lisäksi kollektiivissa toimivat aktiivisesti Ana C. Dinerstein ja Werner Bonefeld. Vanhat kelmit Helmut Reichelt, Hans-Georg Backhaus, Heide Gerstenberger ja Kosmas Psychopedis osallistuivat Saksasta ja Kreikasta käsin. Common Sense julkaisi paljon italialaisten autonomien tekstejä. Lisäksi se yritti tuottaa ”dialektista” analyysia esimerkiksi populaarikulttuurista.

Alkusysäysten Open Marxism -tendenssi kuitenkin veti syystä tai toisesta väärät poliittiset ja teoreettiset johtopäätökset. Syitä on epäilemättä useita. Yhtäältä analyysit luokasta ja valittavan epäreflektiivinen analyysi autonomimarxilaisten ”leninismistä” johtivat kollektiivin organisatoriseen umpikujaan. Pääomalogiikan ja autonomien luokka-analyysien ongelmista esitettiin oikeita kysymyksiä, mutta niihin löytyi lähinnä vääriä vastauksia. Sittemmin hajaantuneen kollektiivin 2000-luvun tuotanto on kattanut nolostuttavia kirjoja kuten Human Dignity. Lehdessä kehitellyistä voimantuntoisista teoreettisista avauksista ja puolueisiin suhdetta ottaneista analyyseista on suoraan sanoen vieraannnuttu.

[2] Myös Horkheimerin ajatus monitieteisestä materialismista on tietenkin edelleen huikea ja ajankohtainen. Kunhan kantilainen filosofia syrjäytetään välittävän keskustermin paikalta ja tilalle vaihdetaan ekonomiakritiikki ja luokkataistelu. Voisiko joku revalvoida eli syntetisoida autonomimarxismin ja pääomalogiikan sekä ympätä mukaan vaarallisen täydennyksen: commonsit, porvarilliset johtamistieteet, human resources managementin ja näiden hahmotteleman organisaatioteorian?

Horkheimerin hahmotelman pohjalta olisi kuitenkin kiireesti luotava materialistinen variantti. Tällä tarkoitetaan luokkatutkimuksen monitieteistä ”ohjelmaa”, joka lähtee ideaalin sijaan liikkeelle käsillä jo olevista analyyseista, niitä tekevien tovereiden kollektiivista, heidän kyvyistään ja resursseistaan. Insituutin perustaminen on epärealistista, mutta käsillä olevien resurssien kehittäminen ja analyysia tekevien tovereiden luvun kasvattaminen sekä näiden välisen yhteyden muodostaminen on sosiaalisten medioiden aikakaudella hyvinkin ”mahdollisuuksien rajoissa”.

Ennen kuin joku perunamiljonääri äityy lahjoittamaan Vasemmistoforumille, Megafonille tai Revalvaatiolle (tai kaikille näistä) riittävät varat ”monitieteisen materialismin” toteuttamiseen niin laajamittaisesti kuin Horkheimer kaavaili, on seurattava Kakka-Hätä ’77 -yhtyeen maksiimia. Näillä mennään kun ei oo muutakaan.

[3] Mainitussa Facebook-keskustelussa käydään läpi oikeastaan kaikki luokkateorian historiallisesti merkittävät ongelmat ja siinä asetetaan implisiittisesti monia sen uudellenmuotoilun kannalta aktuellia kysymystä. Keskustelu on luettavissa vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakson seinältä linkin Kansan Uutiset.fi – Näkökulma | Oman luokan kaipuu ohessa: http://www.facebook.com/notifications.php#/posted.php?id=682932717&share_id=324776320275&fragment=share_footer324776320275&comments#share_footer324776320275

Kirjallisuutta

Aufheben (2007): ”Review: Moishe Postone – capital beyond class struggle?”. Www-artikkeli: http://libcom.org/files/Review%20-%20Moishe%20Postone%20-%20capital%20beyond%20class%20struggle.pdf

Backhaus, Hans-Georg (1992): ”Between Philosophy and Science: Marxian Social Economy as Critical Theory ”. Teoksessa Bonefeld et al. Open Marxism 1:Dialectics and History.

Bonefeld, Werner et al. (1992): Open Marxism 1-3.

Friends of the Classless Society: ”28 Theses on Class-Society”: Www-artikkeli: http://aaaaarg.org/files/textz/4661-28_theses_on_class.pdf

Gunn, Richard (1992): ”Against Historical Materialism”. Teoksessa Teoksessa Bonefeld et al. Open Marxism 2: Theory and Practice.

Hänninen, Sakari (1981): Aika, paikka, politiikka.

Marx, Karl: http://www.marxists.org/archive/marx/index.htm

Schanz, Hans-Jörgen (1979): Antikritiikki: Pääomalogiikan kritiikin tarkastelua.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *