Vihreellinen arvio hyvinvointivaltiosta

Mitä tarkoittaa lahjakkuusvaje? Mistä palasista koostuu alasajettava hyvinvointivaltio? Mitä mieltä on sivistysporvari Osmo Soininvaara? Revalvaation kirjoittaja vaatii vihreää elaboraatiota ja kofeiinia kahvin kanssa.

Johdanto

Voima-lehti julkaisi vuoden 2009 ensimmäisessä numerossaan (1/2009) Osmo Soininvaaran haastattelun otsikolla “Hyvinvointivaltion nousu ja lasku”. [1] Haastattelun aihiona on historialliseksi kaavaillun Sata-komitean mietinnöt hyvinvointivaltion ongelmista. Yhden komitean jaoston puheenjohtajana toimi Soininvaara, jota nykyään usein kutsuttaneen mielipidevaikuttajaksi. Pitkästä cv:stä mainitaan usein myös vapaa tietokirjailija, ja poliittisesta ideologiasta vihreä markkinatalous.

Soininvaara itse kommentoi myöhemmin olevansa pettynyt komitean mietintöihin. Komitean tarkoituksena oli kannattavan ja oikeudenmukaisen sosiaaliturvan luominen.

Haastattelussa käydään keskustelua vähälahjaisista ihmisistä ja “lahjakkuusvajeesta”. Miksi vähälahjaiset ihmiset mainitaan hyvinvointivaltion ongelmia suomivassa haastattelussa? Entä keitä ovat vähälahjaiset? Mitä tarkoittaa lahjakkuusvaje?

Lausunnot lahjakkuudesta ja köyhistä herättivät tuolloin paljon huomiota ja keskustelu jatkui kiivaasti mm. Soininvaaran blogissa. Keskustelujen laajamittaisuutta selittää osaltaan se, että Soininvaara on kirjoittanut älykkyydestä ja lahjakkuudesta paljon ja aiemminkin. Vuoden 2007 loppupuolella hän kommentoi Helsingin Sanomissa Tatu Vanhasen tutkimusta kansojen lahjakkuuseroista, josta seurasi valtava ryöpytys. Itse asiassa Soininvaarasta on – itse siihen kyllästyen – tullut kuin kansakunnan virallinen älykkyyden kommentaattori.

Jos komitean mietinnön lopputulokset yhteiskunnan kehittämiseksi eivät olleet odotetun veroisia, niin myönnettäköön tilanteen haastavuus: hyvinvointivaltion ylläpitäminen tilanteessa, jossa sosioekonomiset erot ihmisryhmien välillä kasvavat, työllistymisessä ja työnteossa on ongelmia, ja – Soininvaara linjaa haastattelussa – puolueista erityisesti kokoomukselta puuttuu syvällinen poliittinen ymmärrys tilanteesta ja tarvittavista ratkaisuista. Lisäksi käsityksiä laman seurauksista ei vuoden 2009 alkupuolen haastattelussa kyetä vielä hahmottamaan.

Tässä tekstissä kommentoidaan lahjakkuuslausuntojen lisäksi Soininvaaran haastattelussa ja muualla esittämiään näkemyksiä (työ)väestöstä ja suomalaisesta työnteosta ja niin sanotusta ihmiskuvasta. Laajempi, jatkuvasti esillä pitämäni pyrkimys on tarkastella päättelyn ja selittämisen tapoja. Näitä pyrin selventämään muun muassa post-ideologian käsitteen avulla.

I Vaje ja tilastollinen tieto

Haastattelun alussa todetaan, että Soininvaara ei selitä työttömyyttä yhteiskunnan rakenteista mutta ei myöskään yksilöstä ja perheistä johtuvaksi, vaan “liikkuu näiden kahden maailman välillä.” Mitä tämä tarkoittaa?

Soininvaara näkee työllistymisongelmien kumpuavan henkilökohtaisista heikkouksista, joita hän kutsuu erilaisiksi vajeiksi. Yksilölliset kyvyttömyydet ovat Soininvaaran mukaan suomalaisen hyvinvoinnin kannalta vakava ongelma. Vähälahjaiset ihmiset eivät tuota tarpeeksi kognitiivisen kapitalismin aikana. Kaiken lisäksi huono-osaisuus vieläpä kasautuu: köyhät ovat Suomessa sairaita, sairaat köyhiä, mikä kertoo Soininvaaran mukaan suomalaisen yhteiskunnan rappiosta ja julmuudesta ”enemmän kuin mikään tulonjakotilasto”.

Selvennetään keskustelua hieman. Soininvaara ei syytä köyhiä hyvinvointivaltion rapauttamisesta (!), vaan pyrkii tarkastelemaan objektiivisen linssin läpi sitä, miksi eräät hyvinvointivaltion kansalaiset ovat muuttuneet köyhiksi. On monia vakavia köyhyyden, terveyden, koulutuksen ja työllistämisjärjestelmän, jne. ilmiöitä, jotka Soininvaara tuntee ja tunnistaa. Kuitenkin näihin liittyvät ratkaisut ja tulkinnat eivät ole yksiselitteisiä. Lukijasta voi tuntua omituiselta Soininvaaran suhtautuminen esimerkiksi köyhyyteen, joka on silmäänpistävästi jopa alentuva.

Suoraviivaisesta asetelmasta ”inhimillinen tekijä” vs. ”kiristyvä työelämä” Soininvaara ei ole valmis luopumaan, kuten hänen myöhemmistä kommenteistaan blogista oli luettavissa. Liikkuminen “kahden maailman välillä” tarkoittaa jotakuinkin sitä, että hyvinvointivaltiossa köyhyys selittyy kahden prinsiipin avulla, yhtäältä kovenevan työelämän ja toisaalta inhimillisten ominaisuuksien. Tässä ei sinänsä ole mitään epätodenmukaista, tulkinta vain ei vaikuta järin syväulotteiselta: se millaisia ihmiset ovat ominaisuuksiltaan, kyvyiltään ja taidoiltaan, asettaa markkinatalouden toiminnalle perustan. Näinkö se menee?

Tämä on kuitenkin ymmärrettävä päätelmä sikäli, että jos katsomme olemassa olevan vain yksilöitä, – jotka voivat kyllä muodostaa ryhmiä tilastollisesti – yksittäisten ihmisten piirteet ja ominaisuudet todella tulevat merkittäviksi. Ja tilastotieteilijänä Soininvaara tietenkin osaa lukea tilastoja. Toinen kysymys on, kuinka laajasti tilastojen tuloksia tulkitaan. Kuinka perusteltua ylipäänsä on yhdistää köyhien ihmisten ominaisuudet (varsinkin kun joukko ei ole homogeeninen – Soininvaaran yksi suurimmista huolenaiheista on joukon ominaisuuksien tarkka selvittäminen) ja yhteiskunnallisten rakenteiden toiminta? Syntyykö tästä hyvä poliittinen analyysi? Minkälaisia ratkaisuvaihtoehtoja tästä on johdettavissa?

Ei voi välttyä ajatukselta, että sivistysporvarille yhteiskunnan köyhät ovat aivan hätkähdyttävä anomalia, joka on saatava lokeroitua ja käsiteltyä nopeasti.

Haastattelun ilmestymisen jälkeen Soininvaara joutui siis “tarkentamaan” sanomisiaan blogissa. Hän kirjoitti: “työttömien määrä on yhteiskunnallinen ilmiö ja johtuu olosuhteista”, mutta sen sijaan “todennäköisyys joutua työttömäksi on henkilökohtainen ominaisuus.” [2] Toistetuksi tulee se, että ihmiset ja markkinatalouden vaatimukset eivät osu yhteen, ja tästä kärsivät eräät. Olisiko Soininvaara tästä asiasta edelleen samaa mieltä, nyt kun laman myötä tarjolla on ajankohtaisia, räikeitä esimerkkejä siitä, millä tavalla työn tuottavuus ja siis työpaikkojen kannattavuus ei liity yksilöiden ponnistuksiin tai muihin ominaisuuksiin? Vai ei kai oleteta, että lama aiheuttaa poikkeustilan, jossa yritykset joutuvat toimimaan periaatteidensa vastaisesti ja irrationaalisesti – sen sijaan, että niiden toiminta noudattaisi edelleen samoja yrityksen toimintaperiaatteita työllistämisessään mutta muuttuneissa olosuhteissa?

Hyvinvointivaltiota alas ajettaessa moniulotteisempi ja syvällisempi rakenneanalyysi yhteiskunnan kehityksestä on tarpeen. Soininvaara ei joko tunne tai hyväksy keskusteluja uudesta työstä, prekarisaatiosta – tai lyhyesti sanottuna kapitalismista, työnteosta ja sen muodoista nykyisessä maailmassa. Sen sijaan hän toistaa sitä työn ideologian mantraa, jossa (tuottavan) työn tekeminen on yksilön välttämätön hyvä ja toisaalta yhteiskuntasopimukseen sitoutumista ”yhteisen hyvän” nimissä.

Psykologiseen keskusteluun vietynä Soininvaaran tulkinnat lahjakkuudesta ja kyvykkyydestä olisivat luonnollisesti myös epäpäteviä ja kapeita. Vaikkei poliittisen korrektiuden sanavarastoa välittäisikään pitää yllä, on silti hieman vaivaannuttavaa puhua ihmisten älyllisistä ”ominaisuuksista” – pelkästään sanavalintaa voi pitää sekä kuvaavana että arviointikyvyn sumentumisena. Soininvaaran käsittelemissä lahjakkuuden kysymyksissä voi katsoa sekoittuvan keskenään muun muassa koulutuspoliittinen keskustelu Suomessa, älykkyystutkimuksen historia (erityisesti Yhdysvalloissa), ja psykologis-lääketieteelliset kysymykset sairauksista, niiden diagnostiikasta ja tautiluokituksista. Tieteellinen tarkastelu älykkyydestä ja lahjakkuudesta on hyvin monialaista, moniulotteista ja avoimia kysymyksiä on paljon. Myös itse älykkyys-käsitteen merkitys ja tarpeellisuus on asetettu kyseenalaiseksi, eikä ole olemassa yhtä, hyväksyttyä älykkyyden teoriaa. Mutta jonkunhan ja jotenkin on selitettävä se, miksi jotkut ovat leipäjonossa.

Soininvaara kehottaa nimittäin käymään katsomassa leipäjonoja vähälahjaisten ihmisten noteeraamiseksi. Aiheena on nykyajan köyhyys ja sen ominaispiirteet, mitä onkin tärkeä analysoida. Keskustelu kuitenkin lipsahtaa keskittymään ”tuottavuusvaje-” ja ”lahjakkuusvaje-” ihmisiin. Soininvaaran mukaan tilastollisen datan nimissä pitäisi köyhiä ihmisiä alkaa kategorioida oikein, sillä ”erittäin vaikeasti hoidettava joukko tässä porukassa [köyhissä] ovat ne, joilla on mielenterveys- tai lahjakkuusongelmia. Kun ne oikeastaan ovat vammaisia, mutta heillä ei ole lääketieteellistä diagnoosia, niin he eivät pääse mihinkään järjestelmiin sisään.” Erityisesti kun tiedämme, että Suomessa jo koulutusinstituution puitteissa alkaa tehokas, ja jatkuvasti laajeneva ja tarkentuva sairaus-, oppimis- ja kehityshäiriöiden kartoittaminen, voi kysyä, mitä tällaisella tarkennuksella haetaan ja kuinka suuresta kansantaloudellisesta ongelmasta on kyse. Hyvinvointivaltion eräänä perusprinsiippinä on ollut ”tasajaon” periaate, jossa ihmisiä ei luokitella mitä moninaisimpien nimikkeiden ja merkintöjen alle, vaan päinvastoin rakenteiden osalta pyritään takaamaan yhtäläiset mahdollisuudet, eikä sen sijaan valikoida ihmisiä eri rakenteisiin. Koulujen tasoryhmät ovat tästä hyvä esimerkki. Niin sanotut sekaryhmät takaavat opetuksen laadun tasaisuuden ja eritasoisten opiskelijoiden tehokkaan oppimisen, mutta vähentävät luonnollisesti myös erilaisten sosiaalisten kuilujen kehittymistä.

Soininvaara ei kuitenkaan näe uudelleen tilastoinnissa mitään kummallista, päinvastoin, eikä juurikaan avaa käsittelemiään tyhmyyden ja lahjattomuuden kysymyksiä yhteiskunnallisina kysymyksinä, vaikka samalla esittää ne merkittävinä siinä viitekehyksessä. Haastattelijat yrittävät tätä kyseenalaistaa ja purkaa, mutta tilastotieteilijälle ne ovat yksilöpsykologisia tiloja, jotka ovat johtaneet huonoon asetelmaan yhteiskunnassa.

Kun Soininvaara tulkitsee köyhtymisen jyrkän kasvun ja syöksykierteen Suomessa johtuvan yksilön kyvyttömyydestä vastata yhä kilpailevampaan ja kovempaan työelämään – tai tämän olevan hyvin merkittävässä asemassa tässä syöksykierteessä -, tällöin yhä suurempi joukko ihmisiä on tilastollisesti tyhmiä, ja suhteellisesti tyhmempiä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tämä ei ole kovin uskottavaa. Ja joka tapauksessa, muotoili tilastollisen arvion hieman eri tavalla tai ei, jää selittämättä tai edes nostamatta esiin, miksi yhtäaikaisesti terävin kärki rikastuu suhteettoman paljon ja nopeasti ja erot ylipäänsä kärjistyvät. Ratkaisuksi tarjotaan ainoastaan ihmisten uudelleen luokittelua ja sopeuttamista koveneviin ehtoihin. Itse ehdot, koveneva työelämä ja epätasa-arvoistuminen, otetaan surkutellen ja muodollisesti paheksuen vastaan.

II Saisinko kahvia kofeiinini kanssa – it’s more honest!

Kyseistä politiikan tekemisen tapaa voidaan tarkastella, nyt jo tosin edesmenneen, kuopatun ja unohdetun, post-ideologisuuden valossa. Slavoj Žižek on kuvannut post-ideologiseksi länsimaisten liberaalien yhteiskuntien elämäntapaa. Näissä kulttuureissa tuotetaan yhä enemmän eräänlaista lumekulttuuria tai virtuaalitodellisuutta ja itsesensuuria, ja lista tarjonnasta on lähes loputon: “….kahvia ilman kofeiinia, kermaa ilman rasvaa, olutta ilman alkoholia […] nykyaikainen politiikan uudelleenmäärittely asiantuntijahallinnon taitona, toisin sanoen politiikkana ilman politiikkaa […]“. (Žižek 2004, 46). Parhaan esimerkin post-ideologiseksi väännetystä kulttuurista tarjoaa kuitenkin Žižek itse:

Žižekin mukaan siis, yksinkertaisesti sanottuna, nykyajan ideologian ideologisuus paljastuu näennäisessä epäideologisuudessa. Post-ideologia esittää, että on olemassa aika ja tila “ideologian jälkeen”, jolloin ideologia on kadonnut. Toisin sanoen, yksinkertaisimmillaan post-ideologisuus on mainoskikka. Meille tarjotaan kyllä politiikkaa ilman politiikkaa, ja kahvia ilman kahvia edelleen, mutta tämä pikemminkin alleviivaa näiden valintojen ideologisuutta, kuten Žižek huomauttaa. Ideologia ei katoa (eikä inhimillinen tieto hävitä sitä), eikä se ole ”virhe”:

If our concept of ideology remains the classic one in which the illusion is located in knowledge, then today’s society must appear post-ideological: the prevailing ideology is that of cynicism; people no longer believe in ideological truth; they do not take ideological propositions seriously. The fundamental level of ideology, however, is not of an illusion masking the real state of things but that of an (unconscious) fantasy structuring our social reality itself. And at his level, we are of course far from being post-ideological society. Cynical distance is just one way – one of many ways – to blind ourselves to the structuring power of ideological fantasy: even if we do not take things seriously, even if we keep an ironical distance, we are still doing them. (Žižek, 33)

Tässä ei tarkastella Žižekin teoriaa pidemmästi tai tarkemmin, sillä aiheen kannalta tärkein on todettu: post-ideologisuus on eräänlaisen ideologisen maskin muoto.

Hyvä esimerkki post-ideologisesta mediamuotoilusta, tai mainoskikasta, on kokoomuksen vuoden 2006 vaalikampanja. “Vastakkainasettelujen aika on ohi” -mantra jäi elämään, ja kokoomus on jatkanut menestyksekkäästi työväen sanaston käyttöä myöhemmissäkin mainoksissaan. 2006 vaalien alla julistus tulkittiin suurten kertomusten ja suurten ideologioiden näivettymisenä – tämä on todellinen aikakausi jona ideologioita ei enää ole, eikä niitä tule. Kokoomuksen vaalikampanja ilmensi ristiriitaa, jossa kulminoituu rautalankamallinen ideologia ja propaganda: yhteiskunnallisten ristiriitojen, tuloerojen ja sosiaalisen eriarvoistumisen ilmiselvä räjähdys mitätöitiin kampanjassa toteamalla, että itse asiassa kaikki suomalaiset ovat samassa veneessä, että vastakkainasettelujen aika on ohi.

On vaikea sanoa, kuinka sisällöllisesti uskottavia mainos ja sen sanoma olivat. Kuinka moni 90-luvun loppua kohden ja edelleen 2000-luvulla ajatteli, että ideologioiden aika absoluuttisessa mielessä olisi ohi? Oliko kannatuksen syynä aito usko post-ideologisuuteen, siihen että on olemassa yhteisiä hyviä, joiden toteuttamista oikeisto-vasemmisto -jako estää? Tuskin kokonaan. Oikeiston kannatus on oikeiston kannatusta, ja mainostoimistot ovat osanneet asiansa, vasemmisto ei.

Nyt, muutama vuosi myöhemmin, ideologia-sanan käytetäänkin jo aivan arkisesti oikeiston puolelta. Eräs keskisuomalainen yritys julistaa nettisivuillaan levittävänsä yrittäjyysideologiaa sekä Keski-Suomessa että Pohjois-Karjalassa. Yrityksen visiona on “tehdä Keski-Suomesta maailman yrittäjäaktiivisin maakunta”. Ideologian leviämisen varmistamiseksi yrityksellä on myös erityinen Y4-neuvottelukunta, johon kuuluu keskisuomalaisia yritysten, kauppakamarin, yrittäjien, yliopiston ja ammattikorkeakoulun, jne. edustajia. [3] Yrittäjyyden suunnitelmallinen tukeminen ja synnyttäminen on oikeistolaisen politiikan eräs osa-alue, ja vastaavia kokoonpanoja ja synergialiittymiä löytää mistä tahansa. Olennaista on ideologia-sanan käyttö. Missä vaiheessa se muuttui post-ideologian olettamasta alennustilasta normaaliksi käyttösanaksi – ja parin vuoden sisällä oikeiston hylkäämästä oikeiston omimaksi?

Eurovaaleissa 2009 keskustan ehdokas hehkutti vaalivalvojaisissa, kuinka vihdoin on mahdollisuus tehdä aitoa, ideologista politiikkaa. Ei valeita, ei peittelyä, vaan rehellistä, ideologista oikeistopolitiikkaa. Onko tämä post-post-ideologiaa?

Ehkä Žižekiin tukeutuminen auttaa. Ideologia-sanan käyttö on ideologiaa, ja sitä voi käyttää tarpeen mukaan aivan miten haluaa.

Vihreät eivät oikein puhu ideologiasta, eivät enää ainakaan. Sen sijaan puolue on muuttunut eräänlaiseksi sivistyneen hyve-etiikan järkipuolueeksi. Soininvaara esiintyy suomalaisista politiikan toimijoista kenties selkeimmin asiantuntijana, kuten vihreät muutenkin, erotuksena ideologiselle tai joskus myös poliittiselle toimijuudelle. Hän on laskennallisesti parhaan argumentin asiantuntija. Ja kuten eräs äidinkielen opettajani on todennut, suomalaisten luottamus tilastokeskukseen on rajaton. Jos on olemassa taulukko, on toissijaista miten taulukko tulkitaan ja mitä taulukko jättää sanomatta, kunhan siinä on numeroita ja parametrejä.

Voiman haastattelussa Soininvaara moittii kovin sanoin juuri kokoomusta poliittisen analyysin ja uskottavuuden puutteesta. (Valitettavasti Soininvaara ei ole oikeassa kokoomuksen uskottavuuden suhteen. Kokoomuksen mainostus voi olla härskiä ja silkkaa valehtelua, mutta se menee läpi. Kannatusluvut ovat tässä uskottavuuden mittari.) Soininvaara itse eivätkä vihreät käytä karkeita mediatemppuja ja ympärikäännöksiä kuten kokoomuslaiset. (Ellei koko vihreiden hyppyä puolueen synnyn syväekologisista lähtökohdista markkinatalouden kehittäjiksi lasketa tällaiseksi ympärikäännökseksi.) Toisin sanoen Soininvaaran puoluepolitiikan kritiikki kieltää etupolitikoinnin mutta säilyttää tietyt kansalaisten yhteisen hyvän maksimoimisen periaatteet. Nämä periaatteet puhutaan läpi järjen äänellä, numeroilla, tiukasti, ja mikä tärkeintä, luokkanäkökulman ja siihen liittyvän historia-analyysin puuttuessa melko rajatusta horisontista

“- – järjestelmämme on hyvin julma”, Soininvaara toteaa haastattelussa, siinä köyhät ovat sairaita ja sairaat köyhiä. Seikkaa ei voi kieltää. Koska järjestelmä on julma, on tunnistettava ne tilastolliset ja käytännölliset tiedot ja toimenpiteet, jotka auttavat suoraan lieventämään köyhyyttä, siis käyttää laskimia varallisuuden jakamisessa ja hyvinvointipalvelujen järjestämisessä.

Tällainen ei kuitenkaan tietenkään riitä, kenellekään. Soininvaaran luettelemat ongelmat ja tulkinnat yhteiskunnallisesta todellisuudesta ovat, ilmiselviä. Järjestelmä on julma, köyhien määrä on jatkuvassa nousussa, ja juuri heillä ongelmat kasaantuvat. Tämä hädin tuskin riittää vastaamaan kysymykseen “mitä”, mutta lähellekään ei päästä kysymyksiä “miten” tai “miksi”.

Seurataan edelleen Soininvaaran tulkinta- ja ratkaisuapparaattia. Tämä kuulostaa jo aiemmin käsitellyn perusteella tutulta:

“- – tiedon taso sosiaalipolitiikasta on huono. Meillä ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi dataa. Osittain syy on tietosuojavaltuutetun, joka on sitä mieltä, että mitään dataa ei saa kerätä.”

Alkaa kuulostaa siltä, kuin yhteiskunnassa vallitsisi ikään kuin entropian laki: partikkelit etenevät ja “leviävät” kohti epäjärjestystä, kuten materia maailmankaikkeudessa. Poliitikkojen tehtävänä on tasapainottaa ja korjata tilannetta kohti tasapainoa. Korjausliikkeet itsessään eivät ole poliittisia saati ideologisia, vaan rationaalisia. Ne perustuvat dataan: yksilöiden liikkeisiin, ominaisuuksiin, todennäköisyyksiin. Resepti on pettämätön, sillä jokaisen ekonomistin tavoin niin ongelma, ratkaisun prosessi kuin lopputulos ovat aina numeroissa ja tilastollisessa analyysissä. Ne eivät valehtele. Ekonomisti pystyy kalkyloimaan parhaan tuloksen mistä tahansa, kunhan hänellä on laskukyvyn lisäksi numeerista tietoa ihmisistä, rahan liikkeistä ja rahan liikuttamisen mekanismeista. Epäilen, että vaikka Soininvaara onkin tukenut perustuloa yksinkertaisimpana sosiaalipoliittisena ratkaisuna, [4] hän varmaankin näkee unia mitä monimutkaisimmista, pikkutarkemmista, lähes lonkeromaisista verojärjestelyistä, joilla taataan, että jokainen köyhä varmasti saa tarpeensa mukaan, ja vain tarpeensa. Ja tehän tiedätte, miten vähällä ekologinen ihminen pärjää…

III Työn samuus

Jos haastattelun kommentoiminen tuntuu kuin piru lukisi raamattua, niin on tärkeää ottaa esimerkki haastattelun ulkopuolelta, Soininvaaran omasta tuotannosta.

Alkuvuonna 2007 ilmestyneessä Vauraus ja aika -teoksessa Soininvaara keskittyi kysymykseen varakkuuden ja ajan epätasaisesta jakautumisesta nyky-yhteiskunnassa. Kiteytetysti ratkottavana oli ristiriita, miksi jakautuminen ei ole tasaista. Miksi joillain on rahaa muttei aikaa, ja joillain on liikaa aikaa muttei rahaa? Vastaus on työn määrä. Soininvaara ei teoksessa kajoa epätasaisen jakautumisen syihin, vaan tarjoaa lähinnä epäideologisina näyttäytyviä korjausehdotuksia.

Soininvaara päätyy analyysin lopputuloksena ehdottamaan kirkkain silmin muun muassa sellaista työn uusjakoa, jossa köyhät ja kouluttamattomat voivat tehdä korkeasti koulutettujen naisten kotityöt. Tämä on itse asiassa kirjan tärkeimpiä päätelmiä. Niinhän, toden totta, työtä saadaan jaettua. Sinänsä kotityön jakaminen ei ole historiallisesti uusi eikä nykyään tuntematon käytäntö. [5] Sen sijaan rajanveto siihen, missä systemaattinen työnjako muuttuu yksilöitä aidosti hyödyttävästä käytännöstä ideologiseksi yhteiskuntaluokkia tukevaksi hierarkkiseksi mekanismiksi, on mahdoton. Kyse ei ole työn vastakohdista vaan päällekkäisyyksistä.

Mieleen muistuu useamman vuoden takainen Barbara Ehrenreichin kirjaksi muokattu raportti Nälkäpalkalla (2003), jossa dokumentarisoitiin vastaavaa, ainoastaan äärimmilleen vietyä työn järkeistämisen – jos niin voi sanoa – järjestelmää. Toimittaja Ehrenreich asettuu raportissa yhdysvaltalaisen köyhän työntekijän kenkiin ja vaatteisiin, kirjaimellisesti, ja koettaa ansaita matalapalkkatöissä ruoan ja vuokran. Ehrenreichilla on huomattavia sosio-ekonomis-psyykkis-fyysisiä resursseja matalapalkkatyöläisiin verrattuna, vaikka hän monesta resurssistaan hankkiutuukin varta vasten eroon. Eduista riisuuntumisen jälkeenkin hänellä säilyy monia avuja, kuten hyvä kunto ja terveys, sujuva natiivin kieli, vaalea ihonväri, tietoa työntekijän oikeuksista, tieto raportin tekemisen päättymisestä ja palaamisesta omaan hyvään asemaan ja elämäntilanteeseen työrupeaman jälkeen. Silti hänellekään, pelkästään itseään elättäessään, edes kolme työpaikkaa ei aina riitä selviytymiseen. Luksuskoteja siivotessa kameravalvonnan alla ja fysiikan pettäessä huonon ravinnon ja työolojen vuoksi voi toistella, ettei rationaalisoidussa piikajärjestelmässä ole mitään ideologista, työtä yhtä kaikki.

Muun muassa Ehrenreichin tärkeän raportin, ja Suomessakin käydyn ja käytävän siirtolaiskeskustelun [6] myötä tuntuu karulta, miten yksipuolista, jopa ajattelematonta, työnjaon linjausta tärkeä mielipidevaikuttaja kirjassaan ehdottaa. Kuvatun kaltainen työn jakaminen hyödyttäisi ja helpottaisi yksiselitteisesti varakkaita, keski- ja ylempiluokkaisia, on omiaan lisäämään sukupuolten välistä työjakaumaa ja palkkakuilua, ja edelleen on osa globaalia halpatyövoiman hyväksikäyttöä, jossa hoiva- ja kotityöt osoitetaan mm. siirtolaisille. Soininvaaraa on kritisoitu toisaalla samankaltaisten etukysymysten puoltamisesta. [7]

Vihreä rationaalinen politiikka, karrikoituna post-ideologisuuden kautta, näyttää Soininvaaran kohdalla puhtaasti porvarillisen yksilöpsykologian logiikalta, jossa työn ja tuotannon järjestäminen tapahtuu (“vihreän”) markkinatalouden ja yläluokkaisen työntekijän näkökulmasta ja hyväksi.

IV Homo economicus

Haastattelussa tulee esiin myös ihmiskuva. Tarkastellaan sitä.

Soininvaaran mukaan ihmiset ovat käytännössä rationaalisia homo economicuksia. Tämä kuulostaa intuitiivisesti järkevältä: ihmiset tekevät erilaisia, itselleen hyödyllisiä valintoja, ja tässä subjektiivisessa todellisuudessa hyödyllä on yhtä monta tulkintaa kuin subjektia, mutta rahalla, taloudellisella tilanteella on painava merkitys tässä hyödyn ja elämäntavan valintaprosessissa. Mutta suhtautuuko Soininvaara kuitenkaan vakavuudella ja harkitsevaisuudella itsestään määrääviin homo economicus -ihmisiin? Ei, rationaalisuus tarkoittaa Soininvaaralle ainoastaan sitä, että:

“[s]uurena joukkona [ihmiset] käyttäytyvät niin kuin heidän kannattaa käyttäytyä. Jos se on oikeutettua hyväosaisille, jotka optimoivat verotustaan, niin se on yhtä oikeutettua huono-osaisille, jotka haluavat optimoida sosiaaliturvansa. Heidän osaltaan se on jopa pakollista, koska jos he eivät optimoi sitä niille käy huonosti.”

Siinä määrin tästä voi olla samaa mieltä, että omien etujen maksimointi todellakin on oikeutettua köyhimmille jos se kerran on oikeutettua hyväosaisille. Köyhillä on intressi maksimoida omia etujansa – mutta soininvaaralaisen näkemyksen mukaan juuri tätä köyhän ominaisuutta on käytettävä hyväksi hänen tehokkaassa työllistämisessään, ja pakottamisessaan tiettyihin tuottaviin tai hallittaviin toimintamalleihin. Joissain piireissä näitä tapoja kutsutaan kannustimiksi. Toisissa yhteyksissä nämä muodot saavat tarkkarajaisempia termejä kuten “karenssi”. Pelin sääntöjä ei ole mahdollista eikä sallittua muuttaa, ja jos näin tekee, eli on epärationaalinen ja ylittää oman taloudellis-poliittisen lokerikkonsa rajat joko tietoisesti tai tahtomattaan, Soininvaaran tulkinta on selvä. Aiemmin mainitussa linjauksessa (ks. viite) nuorten työttömien ja työhön- tai kouluunhakijoiden sanktioimisesta, Soininvaara kutsuu niiden nuorten, jotka eivät siirry koulutuksesta suoraan koulutukseen tai työelämään, jatkuvasti “bilettävän” anteliaan sosiaaliturvan kustannuksella. Bilettelijä ei ole ymmärtänyt, mitä homo economicukselta edellytetään.

Toisaalla Soininvaara toteaa ihmiskuvastaan päinvastaista. Se on “semmoinen, että ihmisellä on ihmisarvo, vaikka hän ei ole taloudellisesti hirveän tuottava. Mutta nyt tähän systeemiin pääsee vain ne jotka ovat taloudellisesti tuottavia ja nimenomaan niin, että työnantajat saavat määritellä sen”. Kauniit sanat kuulostavat tutulta idealismilta. On periaatteessa ihmisarvo, mutta käytännössä usein ei. Kysymys kuuluu, millä tavalla ihmisarvo silloin on olemassa? Perinteinen materialismin kritiikki idealismia vastaan pätee edelleen. Mitään sinänsä itsekseen ja “etukäteen” ei ole olemassa, vaan materiaaliset mahdollisuudet ja todelliset käytännöt osoittavat asianlaidan. Jos työhön kannustamisen tai ohjaamisen järjestelmät asettavat ihmiset systemaattisesti erilaisiin kyky-, lahjakkuus-, varakkuus- ja sukupuolijakaumiin, niin silloin nämä järjestelmät toteuttavat edustamaansa ihmiskuvaa. Soininvaara, määritellessään sellaisen nuoren “bilettelijäksi”, joka ei optimoi taloudellista tilannettaan oikealla tavalla, tuomitsee tämän samaan tapaan hylkiöksi ja vääränlaiseksi ihmiseksi, kuin mainittu työnantajakin.

Tällä kritiikillä ei olisi suurta merkitystä (syytellä käsitteellisestä ja loogisesta ristiriidasta), ellei itse asiayhteys olisi kieroutunut. Homo economicus ei ole ideaali tai itsestäänselviö, vaikka ihmiset osaavatkin laskea. Niin myös näkemykset taas vähälahjaisista ihmisistä (saati lahjakkuusvajeesta), ja ihmisten luokittelu heidän niin kutsuttujen ominaisuuksiensa mukaan hyödyttömiksi ja jopa hyvinvointivaltion taakaksi, ovat kestämättömiä eikä niitä voi hyväksyä – sellaisenaan eikä varsinkaan yhteiskunnan rakennemuutosten selittäjänä.

Asian painokkuutta lisää se, että Soininvaara on saamasta kritiikistään huolimatta pitäytynyt näkemyksissä. Tatu Vanhasen tutkimusten myötä Soininvaaran blogissa käytiin varsin kiivasta keskustelua siitä saako, tai pikemminkin kuka uskaltaa, käydä keskustelua tyhmyydestä, eli siitä että on vain olemassa ihmisiä, jotka ovat tyhmempiä kuin muut. Olkiukkona keskusteluissa oletettiin jonkinlaisten hyssyttelijöiden hegemonia, jossa väitetään ihmisten olevan “samanlaisia” (vaikka siis osa on tyhmiä). Syy tyhmyyteen keskustelijoiden piirissä katsottiin geneettiseksi, tai yhdistelmäksi sosio-ekonomisesta ja geneettisestä perinnöstä, minkä taas oletettu hyssyttelijöiden joukkio haluaa kieltää keskustelijoiden mukaan. Soininvaara ja keskustelijat itse olivat suunnattoman kiinnostuneita biologia- ja tilastotieteellisistä faktoista ja tutkimustuloksista, ja päättelyn tavoista, ja se, mikä keskusteluissa kiellettiin tai jätettiin huomiotta, oli itse keskustelun merkitys poliittisena ja ideologisena. Biologiatieteellä ja geneettisillä todistuksilla ei kuitenkaan – kun ei yksittäisiä, subjektinkaan ominaisuuksia tai tekoja selitetä – perustella poliittista keskustelua tai linjauksia, ja pelkästään niiden tuominen samaan keskusteluunkin on käsittämätöntä. Keskustelut kulkevat aivan eri tasoilla, tieteelliset teoriat inhimillisestä toiminnasta tai aivojen fysiologiasta, ja toisaalta poliittisen, sosiaalisen maailman tarkastelu, ja hyvinvointipalvelujen, kuten koulutuksen, suunnittelu.

IV Sananen kritiikistä

“The man who succeeds proves himself an expert puzzle-solver, and the challenge of the puzzle is an important part of what usually drives him on.” (Kuhn, 1970, 36)

Yhteiskunnallinen ja poliittinen kritiikki on hankala asia. Keskenään erilaisten (vastakkaisten) poliittisten toimijoiden toisilleen esittämä kritiikki on parhaimmillaan ristiin puhumista politiikan ideologisesta ja käytännöllisestä kuilusta. Joko kaikki pitäisi pystyä korjaamaan tai ottamaan huomioon kerralla, yhdessä systemaattisessa esityksessä, tai päinvastoin pienistä ja konkreettisista teoista koostuva politiikka torjuu tulevan kritiikin vain abstraktina. Miten tarkastella tämänhetkisen poliittisen elämän reunaehtoja, kurkotella jopa utopioihin, sortumatta naiiviin yleisyyteen ja yliolkaisuuteen keinojen ja mahdollisuuksien suhteen?

Kuilun ylittämiseksi on kenties vain yritettävä suhteuttaa tasoja toisiinsa jatkuvasti. On välttämätöntä kyseenalaistaa ja pyrkiä purkamaan aikakauden historiallisia reunaehtoja – tämä kuulostaa idealistiselta, mutta käytännössä tarkoittaa toimintatapojen, väitteiden ja pyrkimysten ideologisuuden ja poliittisuuden eksplikoimista. Se, miten toimintamahdollisuuksien kehikko ja siten keskustelun ehdot päätetään rakentaa, määrittävät kysymysten asettelua ja ratkaisuvaihtoehtoja.

Thomas Kuhn on käyttänyt ilmaisua “puzzle-solver” tieteentekijästä, joka toimii niin sanotun normaaliparadigman sisällä. Kuhnin paradigmateorian normaaliparadigma tarkoittaa tiedeyhteisön ja tieteellisen tiedon stabiilia tilaa tai vaihetta, joka mahdollistaa ja helpottaa tieteen harjoittamisen, tutkimustulosten hiomisen ja välineistön kehittämisen, tiedon kumuloitumisen; siis edistymisen. Paradigmaattinen toiminta on erilaisten palapelimaisten ongelmien ratkaisua, äärimmillään teknistä ja tehokasta (mikä ei yksiselitteisesti tarkoita typeryyttä, yksiulotteista ajattelua tai epätieteellisyyttä). Tehokas normaaliparadigma kuitenkin rajaa ulkopuolelle valtavan määrän kysymyksiä ja anomalioita:

“[a] paradigm can, for that matter, even insulate the community from those socially important problems that are not reducible to the puzzle form, because they cannot be stated in terms of the conceptual and instrumental tools the paradigm supplies.” (Kuhn 1970, 37)

Analogiaa Kuhnin paradigmateoriasta ja politiikasta on turha yrittää viedä loppuun asti, jokainen ymmärtää metaforan. Usein meidän on muutettava pelin sääntöjä voidaksemme kritisoida institutionalisoitua, paradigmaattista puhetapaa ja esittää vaihtoehtoja. Palapelin kokoaminen ja ”data” eivät aina riitä. Soininvaaraa, ja vihreitä yleisemmin, pitää nimenomaan kritisoida heidän paradigmansa ulkopuolelta. He ovat paikkansa valinneet.

Kun EU-vaalien ja vasemmiston tappion jälkeen muun muassa Satu Hassi totesi vihreiden ottavan vasemmiston tehtäviä itselleen, ja oikeisto sanoo jo nyt tekevänsä näin, niin voi kysyä, että mitä ihmettä silloin on vasemmistolainen politiikka? Jos emme hyväksy oikeistolaista poliittista hegemoniaa, on diskurssi revittävä auki ja luotava omaa.

Pamela Himanen

Kirjallisuutta:

Ehrenreich, Barbara (2003), Nälkäpalkalla, Helsinki: WSOY.

Kuhn, Thomas (1970), The Structure of Scientific Revolutions, Chicago: University of Chicago Press.

Soininvaara, Osmo (2007), Vauraus ja aika, Helsinki: Teos.

Žižek, Slavoj (2004), Tervetuloa reaalisen autiomaahan!, Helsinki: Apeiron.

Žižek, Slavoj (1989), The Sublime Object of Ideology, London: Verso.


[1] Haastattelu on luettavissa myös verkossa http://www.voima.fi/content/view/full/2912

[2] http://www.soininvaara.fi/2009/02/28/tyottomyys-yhteiskunnan-vai-yksilon-ominaisuus/#more-1434

[3] http://www.y4.fi/index.php?page=1

[4] http://www.soininvaara.fi/2008/09/15/perustulo-olisi-yksinkertaisin/

[5] Ajankohtaisesta esimerkistä ks. esim. feministisen tutkimusryhmän Precarias a la derivan kirjoittama Hoivaajien kapina. Kirjaesittely http://www.like.fi/kirja.php?detail_id=5934

[6] ks. mm. http://vapaaliikkuvuus.net/

[7] http://www.megafoni.org/megablogi/?p=64 Voiman haastattelussa Soininvaara kannattaa erilaisia sanktioita työn ja koulutuksen väliin sijoittuvissa työttömyysturvaoikeudellisissa kysymyksissä sen mukaan, onko tyhmä ja laiska vai lahjakas ja ahkera. Megablogi kirjoittaa: “Nythän laki on sentään sama kaikille luokkataustasta riippumatta”, mutta nyt sen sijaan “Soininvaara ehdottaa, että porvarinuorille ja tuleville porvareille on saatava eri säännöt kuin (tuleville) työväenluokkaisille nuorille”.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *