Vuosi eurovaaleihin

"Rajat ovat kuin verot... köyhiä varten."

”Rajat ovat kuin verot… köyhiä varten.”

Olemme alle vuoden päässä eurovaaleista ja samanaikaisesti keskellä yhteiskunnallisten liikkeiden viimeisintä laajenemisen aaltoa. Löydämme itsemme nyt kontekstista ja konjunktuurista, jossa mantereen laajuinen interventio on tarpeellinen useista syistä. Tärkein syy on vastustaa systeemistä kriisiä – joka on niin taloudellinen, sosiaalinen kuin poliittisten instituutioiden kriisi. Kriisi näyttäytyy Troikan hallinnan, ryöväyksen ja prekarisoinnin dispositiivina. Samaan aikaan se kuitenkin merkitsee myös mahdollisuutta eurooppalaisen liikkeen luomiselle.

Kriisin taloudellista ulottuvuutta määrittävät pääoman kasautuminen haltuunoton kautta talouden finansialisaation prosessissa, jossa velasta on tullut Troikalle väline Euroopan periferian valtioiden ja kansojen alistamiseen ja kontrolliin. Sosiaalisessa ulottuvuudessa seuraukset näkyvät yhteishyödykkeiden ja yhteisen varallisuuden ryöväyksenä – pakkolunastuksena, joka toteutetuu yhtäältä väestön harteille sysätyn julkisvelan korkojen vääristelyssä, toisaalta finanssijärjestelmän pelastamisessa leikkausohjelmilla ja yksityistämisellä. Tästä seuraava epätasa-arvon kasvu on ollut huomattava: kyseessä on II maailmansodan jälkeen saavutetuille lukuisille hyvinvointivaltion malleille ominaisten yhteiskunnallisten oikeuksien “peruuttaminen” ja tuhoaminen.

Politiikan instituutioiden kriisin tasolla on eriteltävä kaksi tasoa: Euroopan ja kansallisvaltioiden taso. Euroopan tasolla huomaamme, että velan demokratiaa tuhoavat mekanismit ovat muodostaneet autoritaarisen velkahallinnan muodon. Se näyttäytyy pelastuspakettien kautta harjoitettuna shokkidoktriinina. Rinnakkain tämän kanssa politiikan instituutioiden kriisi kehittyy kansallisvaltioiden tasolla edustuksellisuuden kriisinä. Tyytymättömyys poliittisia instituutioita kohtaan kasvaa ja muuttuu “institutionaaliseksi pattitilanteeksi” kun hallinnon kyvyttömyys vastata kansalaisten pienimpiinkään perusvaatimuksiin paljastuu kokonaisuudessaan. Tämä on osittain seurausta Euroopan alueellistamisen ja uusliberalisoinnin prosessin lujittamisesta, jolle luotiin pohja Maastrichtin sopimuksessa. Sopimuksen institutionaalinen arkkitehtuuri muodostuu kahdesta demokratiaa tuhoavasta siirtymästä: ensinnäkin, siirtymästä ylöspäin, valtiosta ylivaltiollisiin instituutioihin; toiseksi ulospäin, valtiosta markkinoille.

Tämä kaksitasoinen siirtymä johtaa muutoksiin suvereniteetissa ja kyvyssä kontrolloida politiikan instituutioita demokraattisesti. Hallintamuoto muuttuu tavalla, joka tyrehdyttää sen legitimiteetin kaksi lähdettä, suvereniteetin ja liberaalin demokratian.

Tämä legitimiteettikato ja kaikkialla Euroopan alueella toimeen pantavat kriisidispositiivin mekanismit todistavat antagonististen yhteiskunnallisten liikkeiden poliittisen ja sosiaalisen konfliktin ensisijaisen tilan olevan Eurooppa. Näin ollen myös poliittisen intervention tarve on eurooppalainen. Vallankumous tulee olemaan Euroopan laajuinen tai sitä ei tule. Mutta kuinka luoda todellinen eurooppalainen liike? Kuinka luoda liike, joka ei enää olisi ainoastaan Euroopan kansallisvaltioiden tilassa toimivien liikkeiden federaatio, vaan liike joka ajattelee ja toimii yhdessä Euroopan poliittisessa tilassa? Tämän kysymyksen – joka on monille tuhannen taalan kysymys – pohtimiseksi kaksi kysymystä ovat perustavaa laatua. Ensinnäkin: minkä ympärille ja mitä varten tämä liike voisi rakentua? Toisekseen: millaiset ovat sille välttämättömät ja riittävät olosuhteet?

Näitä kysymyksiä on käsitelty erilaisissa kokoontumisissa: Euroopan Sosiaalifoorumissa, Alter Summitissa, Hubmeetingeissä (2011 ja 2012, 2013) ja Agora99:ssa lähestymällä niitä SWOT-analyysin ja strategisen pohdinnan metodologisella yhdistelmällä. Kummatkin näistä keinoista ovat hyödyllisiä analysoidessamme Euroopan laajuisen liikkeen muodostamisen mahdollisuuksia ja rajoja sekä tällaisen liikkeen kykyä mantereen laajuiseen poliittiseen interventioon. Eräät ensisijaisista heikkouksista liittyvät sosiaalisen konfliktin alueellisena säilyttävien kansallisvaltioiden rajallisen viitekehyksen ylittämiseen; analyyttisten ja käsitteellisten viitekehysten moninaisuuteen; pohjoisen ja etelän väliseen katkokseen, joka todistaa kriisin muotojen taipuisuudesta ja olemassaolevista valtasuhteista kunkin liikkeen toimialueella – alueellisesta ja materiaalisesta singulariteetista; jokaisen henkilön erityisistä kokemuksista ja halusta – subjektiivisesta singulariteetista; tai organisatiivisen ja kommunikatiivisen infrastruktuurin puutteen aiheuttamasta jatkuvuuden puutteesta. Näiden heikkouksien ylittämiseksi on keskeistä rakentaa yhdessä analyyttinen viitekehys, joka lähtee liikkeelle jaetusta kielestä ja pyrkii luomaan yhteisen narratiivin ja kuvittelumon, yhteisen poliittisen mielikuvituksen tilan. Näiden avulla, ja pyrkimällä ymmärtämään vallan strategiaa, on mahdollista ylittää konfliktin alueellisen rajauksen mekanismit, jotka merkitsevät eskalaation nykyisiä rajoja. Näiden avulla tulee mahdolliseksi jakaa kokemuksia ja käsittää subjektiviteetin muodonmuutos osallistumisena ja yhteistyönä. Tulee mahdolliseksi organisoida telemaattinen infrastruktuuri, joka sallii yhteisen poliittisen työn jatkuvat ja hajautetut muodot.

Uhkista puhuttaessa täytyy erottaa toisistaan Euroopan ja kansallisvaltioiden tasolta lähtöisin olevat uhkat. Euroopan tasolla uhkia ovat ensisijaisesti pankki- ja finanssiunionin malli, joka uhkaa täydellistää velkahallinnan mekanismit sekä toisaalta Euroopan unionin uusi ylhäältä–alaspäin tapahtuva perustuslaillinen tai konstitutiivinen prosessi. Kansallisvaltioiden tasolla uhkana ovat toisiaan seuraavat rikoslain uudistukset, jotka merkitsevät yhteiskunnallisten liikkeiden kriminalisointia ja pyrkivät tekemään vaarattomaksi niiden ilmaiseman sosiaalisen konfliktin – tapahtui tämä sitten median ja lainsäädännön kautta “julkisrauhan ongelmien” ratkaisuna tai väkivaltaisen ja kaikkiin kohdistuvan poliisirepression avulla. Ei tule myöskään unohtaa teknopoliittisesta näkökulmasta relevantteja hyökkäyksiä yksityisyyttä, anonymiteettiä ja ilmaisunvapautta vastaan: nämä hyökkäykset ilmenevät verkkoturvallisuuden ja tietoliikenteen säätelyn muodossa, jättääksemme tässä yhteydessä käsittelemättä suorat valtiollisten tiedustelupalvelujen hyökkäykset.

Kun puhutaan vahvuuksista, jotka ylittävät yksinkertaisen solidaarisuuden ja koordinoinnin halun tason, on painotettava koko globalisaationvastaisen taistelun syklin ja sen aikaisten kokeilujen merkitystä. Mutta vielä sitäkin keskeisempää on painottaa vasta avautunutta uutta sykliä, jota luonnehtii radikaalin demokratian vaatimus, kenen tahansa politiikka, uudet teknopoliittiset kyvyt (jotka näkyvät erityisesti uusissa organisoinnin, kommunikaation ja toiminnan tavoissa ja muodostavat liike-järjestelmä-verkon) ja uusi toiminnan ja vastarinnan repertuaari. Tämän vuoksi on syytä painottaa vuoden 2012 mobilisaatioita 14. marraskuuta (14N). Silloin vaikutti siltä kuin uusi eurooppalainen subjektiviteetti olisi ilmaantunut uuden taistelun muodon, metropolilakon kokeiluissa.

Ja niinpä, lopultakin, erityisesti mantereen periferisiä valtioita koskeva kasvava sosiaalisten konfliktien ja mobilisaatioiden määrä näyttäytyy Euroopan demokratiaa tuhoavissa ja legitimiteettinsä kadottaneissa kansallisvaltioissa mahdollisuutena määritellä pelin säännöt uudestaan alhaalta käsin, kriisidispositiivia vastaan. Vallan uusjako on toteutettava vallan käytön radikaalin demokratisoinnin kautta. Yhteisresurssien, -hyödykkeiden ja yhteisen varallisuuden uusjako on toteutettava niiden suoran haltuunoton kautta. Tämä takaa kansalaisille elämänlaadun, tasa-arvon ja henkilökohtaisen autonomian suhteessa markkinoihin ja kulloinkin vallan kahvassa olevaan valtiolliseen hallintoon.

Tältä näyttää kriisin uusi ulottuvuus, jota voisi pitää suurimpana mahdollisuutena sellaisen eurooppalaisen liikkeen muodostamiseksi, joka sekä syrjäyttää että luo uutta, siis konstitutiivis-destitutiivisen liikkeen muodostamiseksi. Liikkeen, jota luonnehtii identiteettien moninaisuus ja komposition eri osien sekä niiden affektiivisten verkostojen autonomian monimuotoisuus, mutta myös niiden halu yhteiseen kuvittelumoon, strategioihin ja kamppailuihin, jotka tähtäävät kaksitasoiseen syrjäyttävään (destitutiiviseen) ja uuden perustan luovaan (konstitutiiviseen) prosessiin.

Tämän kaksiosaisen prosessin voisi niveltää neljäksi akseliksi:

1. Materiaalinen/sosiaalinen akseli: perustuu yhteisen haltuunoton ja uudelleenjaon prosessiin ja tuotannon demokratisointiin kriisin finanssitaloudellista ulottuvuutta vastaan.

2. Subjektiivinen/oikeuksia koskeva akseli: tekee mahdolliseksi kaikkien pääsyn yhteisresurssien ja -hyödykkeiden uudelleenjaon piiriin sekä turvaa yhteisten oikeuksien harjoittamisen mahdollisuuden jokaiselle, taaten näin elämänlaadun, tasa-arvon ja kansalaisten henkilökohtaisen autonomian suhteessa markkinoihin ja kansallisiin hallituksiin.

3. Demokratian/hallinnan akseli: avoin, jaettu ja yhteinen hallinta, joka perustuu kenen tahansa politiikan radikaaliin demokraattisuuteen, ylittää edustuksellisuuden kriisin ja poliittisten instituutioiden legitimiteettivajeen. Yhteisen hallinta, joka vaatii uusia instituutiomuotoja, demokratiaa Euroopan tasolla ja uutta yhteiskuntasopimusta: eurooppalaista “commonfarea”.

4. Alueellinen/kulttuurinen akseli: uuden eurooppalaisen alueellisuuden rakennus federaalisten, mutta ei valtiokeskeisten kytkösten avulla. Alueiden ja yhteisöjen ei-keskitetty verkko, joka kunnioittaa ja vahvistaa kulttuurista ja identiteettien moninaisuutta.

Huolimatta merkittävistä heikkouksista ja uhkista, havaitut kyvyt ja tilanteen rajat sallivat harkita eurooppalaisen konstitutiivisen liikkeen ilmestymiselle ja luomiselle ja kansallisvaltiollisen tason ylittämiselle välttämättömien olosuhteiden olevan olemassa. Se, ovatko nämä välttämättömät olosuhteet vielä riittävät mantereen laajuisen tason interventiolle Troikan harjoittamaa demokratian tuhoamista ja ryöstöretkiä vastaan riippuu ainoastaan meistä, Euroopan väestä. Varmaa on, että eurooppalainen liike tulee olemaan konstitutiivinen, tai sitä ei tule olemaan.

 

Aitor Tinoco i Girona

Teksti on alun perin julkaistu Periódico Diagonalissa. Kirjoittaja toimii Espanjan nomadiyliopistossa Universidad Nómadassa ja Barcelonan Observatorio Metropolitano -tutkijakollektiivissa

Facebook-kommentit
One Comment

Vastaa käyttäjälle Feeliks Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *