Walter Benjamin ja kapitalismi

religionen1

1. On aikojen merkkejä (Mt. 16, 2-4)¹ joita, vaikka ne ovat ilmiselviä, taivaalta merkkejä lukevat ihmiset eivät onnistu havaitsemaan. Niissä kristallisoituvat tapahtumat, jotka ilmoittavat ja määrittävät tulevan aikakauden, tapahtumat, jotka voivat kulkea ohi huomaamatta ja muuttamatta mitään tai melkein mitään todellisuudesta, johon ne tuovat oman lisänsä. Kuitenkin juuri tästä syystä ne toimivat merkkeinä, historian osoittimina, aikojen merkkeinä, semeia ton kairon. Yksi näistä tapahtumista oli elokuun 15. päivä vuonna 1971, kun Yhdysvaltain hallitus Richard Nixonin presidenttikaudella julisti luopuvansa toistaiseksi dollarin vaihdettavuudesta kultaan. Vaikka tämä julistus merkitsi tosiasiallisesti rahan kultaan sitomisen pitkäaikaisen järjestelmän loppua, uutinen, joka kuultiin kesälomien aikaan, herätti paljon vähemmän keskustelua kuin olisi ollut luvallista odottaa. Kuitenkin tuosta hetkestä lähtien kirjaus, joka edelleen löytyy monista seteleistä (esimerkiksi punnasta ja rupiasta, mutta ei eurosta): ”I promise to pay the bearer on demand the sum of…” keskuspankinjohtajan allekirjoittamana, oli menettänyt täysin merkityksensä. Fraasi merkitsi nyt, että lipuketta vastaan keskuspankki antaisi sitä vaativalle (sikäli kuin joku olisi niin typerä sitä pyytääkseen), ei vastaavan määrän kultaa (dollari = 1/35 unssia kultaa), vaan täysin samanlaisen lappusen. Raha oli menettänyt kaiken muun arvonsa ja se oli muuttunut puhtaan itsereferentiaaliseksi. Sitäkin hämmästyttävämpää on se helppous jolla amerikkalaisen hallitsijan teko, joka merkitsi samaa kuin rahan omistajien kultaomaisuuden mitätöiminen, hyväksyttiin. Ja jos, kuten on sanottu, valtion rahasuvereenisuus muodostuu sen kyvystä pakottaa markkinatoimijat käyttämään velkaansa rahana, nyt myös tuo velka oli menettänyt kaiken todellisen sisältönsä ja siitä oli tullut pelkkää paperia.

Rahan dematerialisoituminen oli alkanut monta vuosisataa aiemmin, kun markkinoiden vaatimukset pakottivat tuomaan välttämättä niukan ja tilaa vievä metallirahan rinnalle vaihtokirjeitä, pankkiseteleitä, juros, goldsmith’s notes jne. Kaikki nämä paperirahat ovat todellisuudessa velkaosakkeita, ja siksi niitä sanottiin luottorahaksi. Sen sijaan metalliraha kävi – tai sen olisi pitänyt käydä – sisältämänsä arvokkaan metallin arvosta (vaikka, kuten tunnettua, epävarmasta – Fredrik II:n painamat hopearahat, jotka heti käytettäessä toivat näkyviin kuparin punertavan värin, ovat eräänlainen rajatapaus). Kuitenkin Schumpeter (joka eli aikakaudella, jona paperiraha oli jo syrjäyttänyt metallirahan) kykeni vielä sanomaan, eikä syyttä, että viime kädessä kaikki raha on vain luottoa. Vuoden 1971 elokuun 15. päivän jälkeen voitaisiin lisätä, että raha on vain luottoa, joka perustuu pelkästään itseensä ja joka ei vastaa muuta kuin itseään.

2. Kapitalismi uskontona on yhden Walter Benjaminin kenties kaikkein kaukonäköisimmän postuumin fragmentin otsikko.

Sen, että sosialismi on jotain uskonnon kaltaista, on sanonut moni (muiden muassa Carl Schmitt: ”sosialismi yritti antaa elämän uudelle uskonnolle, jolla olisi 1800- ja 1900-luvun ihmisille sama merkitys kuin kristinuskolla ihmisille kaksi tuhatta vuotta sitten”). Benjamin mukaan kapitalismi ei edusta pelkästään protestanttisen uskon sekularisaatiota, kuten Weberillä, vaan se on olennaisesti uskonnollinen ilmiö, joka kehittyy loismaisessa suhteessa kristinuskoon. Sellaisena, siis modernisuuden uskontona, sitä määrittää kolme eri piirrettä:

a. Se on kulttiuskonto, kenties kaikkein ankarin koskaan olemassa ollut sellainen. Kaikella siinä on merkityksensä vain välittömässä suhteessa kulttiin, eikä sillä ole mitään erityisiä dogmeja, minkäänlaista teologiaa.

b. Tämä kultti on jatkuvaa, se on ”kultin harjoittamista sans rêve et sans merci”. Siinä ei ole mahdollista erottaa arkipäiviä ja juhlapäiviä, vaan se on yhtä ja keskeytyksetöntä juhla-työtä, jossa työ samaistuu kultin juhlintaan.

c. Kapitalistinen kultti ei tähtää pelastukseen tai synnin, velan sovitukseen, vaan syyllisyyteen itseensä. ”Kapitalismi on luultavasti ensimmäinen kultti, joka ei pyri anteeksiantoon vaan velallisuuteen… Hirvittävä velallinen tietoisuus, joka ei tiedä miten saisi anteeksi, turvautuu kulttiin, ei saadakseen syntinsä anteeksi vaan universalisoidakseen ne, moukaroidakseen tietoisuutta velalla ja ennen kaikkea sisällyttääkseen itsensä jumalan tähän velallisuuteen, jotta jumala itse lopulta alkaisi tavoitella… Mutta jumala ei ole kuollut, hänet on sisällytetty ihmisen kohtaloon.”

Juuri siksi, että kapitalismi pyrkii kaikin voimin ei pelastukseen vaan syyllisyyteen, ei toivoon vaan epätoivoon, se ei uskontona tavoittele maailman muuttamista, vaan sen tuhoamista. Ja sen hallinta on meidän aikakaudellamme niin täydellistä, että myös kolme modernisuuden profeettaa (Nietzsche, Marx ja Freud) ovat jollakin tavoin, Benjamin mukaan, sen liittolaisia, solidaarisia epätoivon uskonnolle. ”Tämä ihmisen kulku planeettana läpi epätoivon talon ratansa täydellisessä yksinäisyydessä on luonteenomaista Nietzschen eetokselle. Tällainen ihminen on yli-ihminen, joka alkaa ensimmäisenä tietoisesti toteuttaa kapitalistista uskontoa”. Mutta myös freudilainen teoria kuuluu kapitalistisen kultin papistoon: ”Torjuttu, syntinen mielikuva on mitä syvällisimmässä ja perusteellisimmassa mielessä analogia pääomalle, jolle tiedostamattoman helvetti maksaa korkoa”. Ja Marxilla, ”peruuttamattomasta kapitalismista tulee sosialismia korolla ja koronkorolla, jotka ovat velallisuuden (–huomatkaa tämän käsitteen demoninen kaksoismerkitys–)² funktioita”.³

3. Yrittäkäämme ottaa vakavasti ja kehittää edelleen Benjaminin hypoteesia. Mikäli kapitalismi on uskonto, kuinka voimme määritellä sen uskon termeillä? Mihin kapitalismi uskoo? Ja mitä implikoi, suhteessa tähän uskoon, Nixonin päätös?

David Flüsser, kuuluisa uskontotieteilijä – on todellakin olemassa oppiaine, jolla on näin outo nimi – oli juuri työskentelemässä sanan pistis merkityksen kanssa. Tämä sana on Jeesuksen ja apostolien uskosta käyttämä kreikankielinen termi. Sattumalta, eräänä päivänä hänen ollessaan yhdellä Ateenan aukioista hän yllättäen, luotuaan katseensa ylöspäin, näkee suurin kirjaimin kirjoitettuna Trapeza tes pisteos. Yllättyneenä sattumasta hän katsoo tarkemmin ja muutaman sekunnin kuluttua tajuaa, että hän seisoo pankin edessä: trapeza tes pisteos tarkoittaa kreikaksi ”luotonantopankkia”. Siinä oli sanan pistis merkitys, jota hän oli kuukausia yrittänyt ymmärtää: pistis eli ”usko” on yksinkertaisesti luottoa, josta nautimme Jumalan luona ja jota Jumalan sana nauttii luonamme uskoessamme siihen. Siksi Paavali voi kuuluisassa määritelmässään sanoa, että ”usko on toivottujen asioiden ydinaines, todistus näkymättömistä”. Usko on sitä, joka antaa todellisuuden sille, mikä ei vielä ole olemassa, mutta johon uskomme ja luotamme ja johon olemme panneet peliin luottamuksemme ja sanamme. Creditum on latinan credere-verbin passiivin partisiippi: se on sitä, mihin uskomme, johon panemme uskomme hetkellä, jona vahvistamme luottamussuhteen jonkun kanssa ottamalla hänet suojelukseemme tai lainaamalla hänelle rahaa, antautuessamme hänen suojelukseensa tai lainatessamme häneltä rahaa. Paavalin käyttämässä sanassa pistis elää siis edelleen tuo vanha indoeurooppalainen instituutio, jonka Benveniste rekonstruoi termiksi ”henkilökohtainen luottamus”: ”Se, jolla on hallussaan fides, jonka joku ihminen on hänelle luovuttanut, pitää tätä ihmistä vallassaan… Primitiivisessä muodossaan tämä suhde edellytti vastavuoroisuutta: sijoittamalla oma fides johonkuhun sai tuloksena vaihdossa tämän apua ja suojelusta/takausta”.

Jos tämä on totta, niin silloin Benjaminin olettamus kapitalismin ja kristinuskon suorasta yhteydestä saa lisävahvistuksen: kapitalismi on uskonto, joka perustuu kokonaisuudessaan uskoon, se on uskonto, jonka seuraajat elävät pelkästä uskosta. Ja kuten, Benjaminin mukaan, kapitalismi on uskonto, jossa kultti on vapautunut jokaisesta tavoitteestaan ja syyllisyys jokaisesta synnistä, siis kaikesta mahdollisesta pelastuksesta, siten uskon näkökulmasta kapitalismilla ei ole mitään kohdetta: se uskoo pelkän uskomisen puhtaaseen tosiasiaan, puhtaaseen luottoon (”believes in the pure belief”) – siis: rahaan. Kapitalismi on siis uskonto, jossa usko, siis luotto, on korvannut Jumalan: toisella tavalla sanoen, koska raha on luoton puhdas muoto, kapitalismi on uskonto, jonka Jumala on raha.

Tämä merkitsee, että pankki, joka ei ole mitään muuta kuin kone luoton luomiseen ja hoitamiseen (Braudel, 368), on ottanut kirkon paikan ja hallinnoimalla luottoa manipuloi ja hoitaa uskoa – niukkaa ja epävarmaa luottamusta – jota ajallamme on vielä itseensä.

4. Mitä tälle uskolle merkitsi päätös luopua kultakannasta? Varmasti jonkinlaista oman teologisen sisällön selkiyttämistä, joka on verrattavissa Mooseksen suorittamaan kultaisen vasikan hävittämiseen tai pyhän kolmiyhteyden dogmin asettamiseen – joka tapauksessa ratkaisevaa askelta kohti uskon puhdistumista ja kristallisoitumista. Usko – rahan ja luoton muodossa – vapautuu nyt kaikista ulkoisista viittauksistaan, katkaisee pakanallisen sidoksensa kultaan ja vahvistuu kaikessa absoluuttisuudessaan. Luotto on täysin aineeton olio, täydellisin parodia termille pistis, joka ei ole muuta kuin ”toivottujen asioiden ydinaines”. Usko – niin lausui Heprealaiskirjeiden kuuluisa määritelmä, on ydinaines – ousia, kreikkalaisen ontologian olennainen tekninen termi – toivotuille asioille. Se, mitä Paavali tarkoittaa on, että se, joka uskoo ja joka on pannut uskonsa (pistis) Kristukseen, ottaa Kristuksen sanan ikään kuin se olisi asia, oleva, substanssi. Mutta juuri tämän ”ikään kuin”-huomautuksen kapitalistisen uskonnon parodia pyyhkii pois. Raha, uusi pistis, on nyt välittömästi ja jäännöksettä substanssi, ydinaines. Kapitalistisen uskonnon tuhoisa luonne, josta Benjamin puhui, näyttäytyy tässä täysin selvästi. ”Toivottua asiaa” ei enää ole, se on hävitetty ja pysyy hävitettynä, koska raha on asian, olion olemus, teknisessä mielessä sen ousia. Tällä tavoin vietiin viimeinen este rahamarkkinoiden luomiselta, rahan täydelliseltä muuntamiselta tavaraksi.

5. Yhteiskunta, jonka uskonto on luotto ja joka uskoo vain luottoon, on tuomittu elämään luotolla ja luotosta. Robert Kurz on kuvannut vielä 1800-luvulla vakuuksille ja epäluottamukselle luottoa kohtaan perustuvan kapitalismin muutosta nykyiseksi finanssikapitalismiksi: ”1800-luvun yksityiseen pääomaan henkilökohtaisine omistuksineen ja perheklaaneineen pätivät edelleen kunnioituksen ja vakuuden periaatteet, ja niiden näkökulmasta kasvava turvautuminen luottoon näytti lähes säädyttömältä, kuin lopun alulta. Aikakauden jatkokertomuskirjallisuus on täynnä tarinoita, joissa suurtilat kaatuvat velkoihinsa. Thomas Mannin Buddenbrookeissa teemasta tulee Nobelin palkinnon arvoinen. Korkotuloja tuottava pääoma oli luonnollisesti alun alkaen välttämätön järjestelmälle, joka oli muotoutumassa, mutta sillä ei ollut vielä ratkaisevaa osaa kapitalistisen kokonaisuuden tuottamisessa. ’Kuvitteellisen’ pääoman liiketoimia pidettiin tyypillisenä huijareiden ja epärehellisten ihmisten ympäristössä todellisen ja varsinaisen kapitalismin reuna-alueilla… Vielä Henry Ford kieltäytyi pitkään turvautumasta pankkiluottoon ja halusi itsepäisesti rahoittaa investointinsa vain omalla pääomalla” 4.

1900-luvun kuluessa tämä patriarkaalinen ajattelutapa on kokonaisuudessaan haihtunut ja yrityspääoma turvautuu kasvavassa määrin rahapääomaan, joka otetaan lainana pankkijärjestelmästä. Se merkitsee, että yritysten, voidakseen jatkaa tuotantoaan, on niin sanotusti pantattava edeltä yhä suurempia määriä tulevaisuuden työtään ja tuotantoaan. Tavaroita tuottava pääoma ruokkii itseään kuvitteellisesti omalla tulevaisuudellaan. Kapitalistinen uskonto, johdonmukaisesti Benjaminin teesiä seuraten, elää jatkuvassa velkaantumisessa, josta se ei voi eikä sen pidä päästä eroon. Mutta eivät ainoastaan yritykset elä tällä tavoin, pelkästä uskosta, luotolla (tai velaksi). Myös yksilöt ja perheet, jotka turvautuvat yhä suuremmassa määrin velkaan, ovat yhtä lailla uskonnollisesti velvoitettuja tähän jatkuvaan ja yleiseen uskontekoon tulevaisuudesta. Ja pankki on ylipappi, joka ohjaa uskovaisia kapitalistisen uskonnon ainoaan sakramenttiin: luotto-velkaan.

 

Giorgio Agamben

___

1  Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois. Evankeliumi Matteuksen mukaan, 16.

2  ’Schuld’ tarkoittaa saksaksi sekä velkaa että syyllisyyttä.

3 Sitaatit Eetu Virenin Benjamin-suomennoksesta ”Kapitalismi uskontona”.

4 R.Kurz, Die Himmelfahrt des geldes, ”Krisis”, 16,17, 1995.

 

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *