Katso videoreportaasi yhdeltä päivän mielenosoituksista. Kaikkialla kaupungissa mielenosoittajat vaativat perustuslaillista kokoontumis- ja mielenosoitusoikeuttaan. Goethe Universitätin lähellä poliisi ympäröi mielenosoittajat, tunnistaa ja tutkii jok’ikisen ja pidättää useita.

Click here to view the embedded video.

Blockupy Frankfurtin toisen päivän aamun sarastaessa Frankfurtin keskusta on jaettu kiellettyihin ja sallittuihin alueisiin. Tiesulut estävät pääsyn alueelle, jolla kaupungin pankkipilvenpiirtäjät, EKP:n lisäksi mm. Deutsche Bank ja Commerzbank, sijaitsevat. Poliisit kutsuvat aluetta red zoneksi ja ilmoittavat, että siellä käveleminen ilman asianmukaista syytä voi johtaa välittömään pidätykseen. Nyt, pukumiesten sijaan, poliiseja on kaikkialla: ne ajavat valot välkkyen ja torvet ulisten pitkissä jonoissa ympäri kaupunkia. Ne röyhistelevät rintaansa kaikilla julkisilla paikoilla sekä kaupungin, littovaltio Hessenin että Saksan liittotasavallan väreissä. Heti aamulla poliisi aloittaa erityisesti ulkomaalaisiin ja nuoriin kohdistuvat rajatarkastukset punaisen alueen tarkastuspisteillä ja rautatieasemalla. Tarkastukset kohdistetaan myös tiettyjen vaatetustyylien ja yleisolemuksen mukaan. Kaupungissa on liikkeellä yli 5 000 mielenosoitusta varten työllistettyä poliisia.

Näillä taktiikoilla Frankfurtin kaupungin esivalta valmistautuu aiemmin kieltämänsä mielenosoituksen estämiseen. Pohjatyötä tapahtumaviikon poliisitoimille on tehty jo viikkoja: siitä on kysymys perustuslaillisen mielenosoitusoikeuden mitätöinnissä, liikkeen avainhahmojen uhkailussa kirjeitse ja keltaisen median sarkastisessa propagandassa joka vuoroin demonisoi ja vuoroin infantilisoi liikettä. Linja on ollut yksiselitteinen: mielenosoitusta ei tule. Samaa taktiikkaa noudatettiin toimintaviikon toisen päivän poliisitoimissa.

Motti

Vain viikko Barcelonan laajasti keskustelua herättänyttä EKP-kokouksen vuoksi julistettua poikkeustilaa myöhemmin myös Frankfurt ryhtyy suojelemaan keskuspankkiaan estämällä pääsyn, hidastamalla, rajaamalla ulos tai – kuten Frankfurtissa olemme tänään joutuneet huomaamaan – rajaamalla sisään.

Jo ennen yhtätoista Frankfurtin poliisi oli pysäyttänyt ainakin kolme tai neljä Berliinistä tullutta bussia (yli 200 henkilöä) sekä busseja Hampurista ja Italiasta. Bussien matkustajien pelättiin aikovan osallistua mielenosoituksiin ja heitä kiellettiin saapumasta kaupunkiin. Poliisi valokuvasi matkustajat ja tutki heidän matkatavaransa, ja halusi sitten lähettää bussit poliisisaattueessa takaisin lähtökaupunkiin, mutta matkustajat kieltäytyivät ja jäivät tienvarteen. Myös kaupungin metroverkosto on osittain suljettu ja rautatieasema raskaasti vartioitu. Sekä asemalle pyrkivät että sen ohi kulkevat joutuvat tutkittavaksi. Italialainen tutkija Katerina, joka saapui Frankfurtiin valokuvaaja Jeromen kanssa, joutui tutkittavaksi mennessään tapaamaan ystäväänsä rautatieasemalle.

– Kävelin rautatieaseman ohi kun minulta vaadittiin henkilöpapereita. Sitten poliisit tutkivat laukkuni ja tavarani. Minulle sanottiin, että on oma ongelmani jos en tiedä, että kaupungissa on poikkeustila ja että jos menen punaiselle alueelle, minut voidaan pidättää ilman eri varoitusta, hän kertoo.

Samaan aikaan Goethe Universitätin pihalta lähti liikkeelle noin 200 hengen kulkue huolimatta siitä, että bussien kulun evääminen teki joukosta ainakin viisi kertaa ajateltua pienemmän. Tämä kulkue oli kuitenkin vain yksi kulkueista, joiden oli määrä tavata Pauls Platzilla. Kulkue joutui vastakkain 30 poliisista koostuvan muurin kanssa heti ensimmäisen kulman takana. Poliisi ilmoitti, ettei mielenosoitusta tule. Kulkue muutti suuntansa ja pakeni juosten kampusalueen läpi kadulle, jossa poliisit ympäröivät sen.

Poliisi toimi mottitilanteessa preussilaisen byrokraatin kaksinaamaisuudella: se ilmoitti mielenosoittajien saavan poistua, mikäli he lähtisivät pienissä ryhmissä puolen tunnin tai tunnin aikana. Tämän kompromissin (ja, tietenkin, mahdollisuuden kokoontua uudestaan toisaalla) tarjottuaan poliisi antoi kolme varoitusta ennen kuin veti tarjouksensa pois. Poliisitiedottaja vastasi kysymyksiin poistumis-kompromissista ja kolmen varoituksen protokollasta:

– Annettiinko mielenosoittajille mahdollisuus poistua rauhassa?
– Kyllä, kolmesti peräkkäin.
– Paljonko aikaa oli ensimmäisen ja kolmannen ilmoituksen välillä?
– En tiedä, varmasti ihan tarpeeksi. Emme voi olla täällä koko päivää. Ja sitä paitsi tämä mielenosoitus oli kielletty alun alkaenkin.

Varoitukset annettiin kaikki kolme alle 10 minuutin sisällä. Suurin osa mielenosoittajista ei ollut saksalaisia tai puhunut saksaa, kieltä, jolla viesti välitettiin. Suomesta mieltään osottamaan saapuneen Dan Koivulaakson kokemukset näyttävät tarjouksen olleen pelkkä muodollisuus:

– Olin sisällä motissa kun varoitukset annettiin. Kysyin jokaisen varoituksen jälkeen vieressäni olevalta poliisilta, voinko poistua. Joka kerta minulle vastattiin kieltävästi, hän sanoo.

Poliisin muodollisesti protokollalle uskollinen toiminta ja epämääräiset huhut “virkailijasta, joka tulee pian paikalle päättämään mielenosoitusoikeudesta tänään” saivat tilanteen muistuttamaan lähinnä Kafkan Rangaistussiirtolaa. Ei, poliisi ei pamputtanut ketään, ainakaan vielä. Sen ei tarvitse, sillä sillä on tällä erää vahva rintama yhdessä poliitikkojen ja median kanssa ja se saa hoitaa perustuslain vastaiset toimensa yleisen mielipiteen suomen julman hyväksynnän turvin.

Katoamistemppu (ehkä tänään, ehkä huomenna)

Sillä hetkellä, jolla 200 mielenosoittajaa juoksi ulos Goethe Universitätin piha-alueelta löytääkseen kadun ilman poliisia uskoin hetken, että tapahtumassa oli spontaani deterritorialisaation, hajaantumisen hetki. Vaikutti mahdolliselta, että sillä hetkellä olisi syntynyt tarpeellinen muutos aiemmin laadittuun suunnitelmaan, joka ei enää toiminut. Vaikutti siltä, että mahdottomien muurien edessä ryhmä oli lähellä hajota palatakseen toisaalla yhteen ja jättääkseen taakseen onnistunutta joukkojen hajauttamista juhlivat kytät.

Näin ei käynyt. Sen sijaan seurasi ensin yli kolmetuntisen shown ensimmäinen näytös, jossa esitettiin neuvottelua liikkeen asianajajien ja poliisijohtajien välillä sekä koitettiin solmia erilaisia sopimuksia mielenosoittajien tulevasta käyttäytymisestä. Koska aiempi käyttäytyminen oli ollut niin villiä kuin kävelyä, laulua, keskusteluja ja videointia, haluttiin mielenosoittajat muun muassa velvoittaa tällä viikolla liikkumaan kaupungissa ainoastaan alle 10 hengen ryhmissä.

Ensimmäisen näytöksen päättyessä kävi selväksi, että mitään kompromissia tai vapaata poistumista tietyin ehdoin ei ollut tulossa. Poliisi oli pelannut aikaa ja täyttänyt protokollaa. Kun vapaan poistumisen epätosi tarjous kolmen varoituksen jälkeen vedettiin pois, poliisi ilmoitti siirtävänsä mielenosoittajat yksitellen tutkittaviksi ja pidättävänsä osan.

Shown toinen näytös: kaikki 150 mottiin jäänyttä tunnistettiin, valokuvattiin ja tarkastettiin. Ainakin ne, joista poliisilla oli aiempia merkintöjä mielenosoituksista, pidätettiin. Yleisin syyte vaikutti olevan mielenosoituskiellon rikkominen.

– Kaikissa Euroopan maissa ihmisillä on oikeus kokoontua ja osoittaa mieltään. Tuo oikeus ei toteutunut täällä tänään, sanoo suomalainen opiskelija, jota syytettiin mielenosoituskiellon rikkomisesta.

Oli tapauksia joissa mielenosoittaja pidätettiin, koska hänellä oli näyttää henkilöpapereina ainoastaan ajokortti (ei siis EU-henkilökorttia tai passia) tai koska laukusta löytynyt nuuskapussi johti huumetutkintaan. Varmaa tietoa Goethe Universitätillä pidätettyjen kokonaismäärästä ei annettu, mutta silmämääräisen arvion mukaan pois kuljetettiin ainakin 30 ihmistä – merkittävä osuus 150–200:sta mielenosoittajasta, jotka halusivat vain kävellä keskustaan.

Yhteensä koko kaupungin mielenosoituksissa on viranomaisten mukaan torstain aikana pidätetty yli 150 mielenosoittajaa. Todennäköisesti luvut ovat kuitenkin korkeammat, sillä esim. italialaiset arviot jo pelkästään pidätetyistä italialaisista vaihtelevat lähteestä riippuen 45–150 välillä. Saksan poliisi käyttää pidätettyjen säilyttämiseen messutelttojen alle sijoitettuja suuria häkkejä ja on ilmoittanut voivansa pitää pidätetyt lukittuna jopa neljä päivää. Goethe Universitätin luona pidätetyt päästettiin kuitenkin vapauteen puolen yön jälkeen.

Yleisin sanktio tunnistetuiksi joutuneille mielenosoittajille joita ei pidätetty oli Saksan lain sallima henkilökohtainen karkotus. Kyseessä on poliisin määräys pysyä poissa tietyltä alueelta tai tietystä kaupungista poliisin määrittämän ajan. Aikaraja ja kielletyn territorion laajuus vaihtelivat suuresti eri pidätettyjen välillä – erot vaikuttavat mielivaltaisilta, sillä niillä ei ole mitään perustetta edes pidätettyjen mahdollisessa aiemmassa rikosrekisterissä tai mielenosoituksen aikaisessa käytöksessä.

Blockupy Frankfurtin kiellosta on tiedetty jo jonkin aikaa. Kielto on ollut selvä ja järkähtämätön ja säilynyt aina maan korkeimmassa oikeudessa asti. Kuinka vapaa on maa, jossa kiellot ovat tätät luokkaa? Alammeko pian pitää näitä kieltoja arkena? Ainakin opimme, että meidän on opittava katoamaan nopeasti ja löytämään toisemme uudestaan. Jo seuraavana päivänä lähdemme liikkeelle Twitteriä seuraten, emme ennalta tehtyjen suunnitelmien mukaan.

Video: Lasse Poser
Teksti: Lotta Tenhunen

Jälkihuomio: Poliisi suhtautui toimittajiin yhtä epäasiallisesti kuin mielenosoittajiin aina kun toimittaja oli tavalla tai toisella identifioitavissa mielenosoittajiin tai teki yhteistyötä vain tai liikaa heidän kanssaan. Italialainen valokuvaaja kertoo, että näyttäessään pressikorttinsa poliisille, vastaus oli: minua ei kiinnosta, lähde menemään tai pidätän sinutkin. Toimittajista mielenosoituksissa, toimittamisesta ja (vastarinta)median legitiimiydestä tiedossa toivottavasti oma artikkelinsa toimintaviikon jälkeen. Mukana myös mainitun italialaisen valokuvaajan haastattelu, jonka julkaisu vasta toimintaviikon jälkeen johtuu hänen halustaan “pystyä jatkamaan työtään huomenna ja ylihuomenna”.

Mitä tämä kohkaaminen tarkoittaa? Nykypolitiikan prioriteetit kuuluvat: talouskuri ja pankkien biljoonatuet, vitut työttömyydestä, vitut itsemurha-aalloista, vitut nälänhädästä, jota roskiksia tonkivat ihmiset kokevat eri puolilla EU:ta!

Euroopan on saatava prioriteettinsa kohdalleen! Vaikka skarppailu on aina jonkun perseennuolemista, yksinkertainen esimerkki kertoo mitä vasemmisto voi tehdä. Otetaan tarkastelun kohteeksi kapitalismin kotimaan, Ison-Britannian, taloushistoria.

Ison-Britannian valtio oli ankarasti velkaantunut toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945. Julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli noin 240 prosenttia. Ison-Britannian valtio oli siis velkaa koko kansantalouden kahden ja puolen vuoden tuotannon arvosta rahaa!

Ison-Britannian valtion velka oli tietysti seurausta kahdesta maailmansodasta. Kuten aina, vasta sota vetää valtion kassannyörit äärirajoilleen. Mutta tilanne oli myös reaalinen: toisen maailmansodan jäljiltä Lontoo oli raunioina ja ilman Yhdysvalloista tullutta ruoka-apua kansa olisi nääntynyt nälkään.

Miten kriittisessä tilanteessa valtaan noussut työväenpuolueen hallitus toimi? Julistiko se, että valtion säästettävä, jotta sotavelat voidaan maksaa takaisin? Vaatiko se tasapainoista tai ylijäämäistä budjettia, jotta markkinavoimia ei pelotettaisi? Ei missään tapauksessa!

Valtaan noussut työväenpuolueen hallitus vaatii tuotantovoimat kansan enemmistön haltuun, panee rikkaat verolle, jakaa kansaeläkkeen vanhoille, luo maksuttomat terveyspalvelut kaikille, aloittaa laajamittaiset teiden ja asuntojen rakennushankkeet sekä varmistaa, että töitä riittää kaikille. Näitä vaatimuksia ei ainoastaan esitetä, vaan ne myös toteutetaan. Markkinavoimat haistakoon pitkän paskan!

Ja kas kas… valtionvelka alkaa laskea! Ison-Britannian sodanjälkeisillä hallituksilla oli prioriteetit kohdallaan, vaikka yksityiskohdista voidaan toki kiistellä. Mutta miten on nyt? Miten Euroopassa nyt pannaan asioita tärkeysjärjestykseen? Mitkä ovat nykyiset prioriteetit Euroopassa?

EU:n komission tuella Euroopan hallitukset allekirjoittavat täysin fantastisen talouskurisopimuksen, jolla ei ole mitään toiveita toteutua ja jota vielä utooppisemmalla ja surrealistisemmalla tavalla kutsutaan vielä vakaussopimukseksi. VAKAUS = KYYNELKAASUA, VESITYKKEJÄ JA TUHANSIA MELLAKKAPOLIISEJA KADUILLA HAKKAAMASSA NUORIA. Tähän ollaan tultu EU:ssa:

Click here to view the embedded video.

Vakavammin puhuen: Euroopan nykyisten prioriteettien mukaan vakaus tarkoittaa yli 50 prosentin nuorisotyöttömyyttä ja nuorison alistamista velkavankeuteen opintolainojen avulla. Ja sitten joku idiootti kysyy, miten nykypäivän nuoret maksavat nykysukupolvien ottamat velat…

Oikea kysymys olisi, kenen helvetin työllä vanhenevan väestön tarvitsemat eläkkeet ja palvelut tullaan maksamaan. Työttömänä olevan nuorison? Parilla tukipaketilla, vakausmekanismeilla ja talouskurisopimuksella? No ei varmasti makseta!

Onneksi Kreikan äänestäjät ovat kirjoittamassa suurta vastalausetta koko tälle hulluudelle! Tämä vastalause voidaan tulkita joko Euroopan demokraattisten kansannousujen alkusoittona tai Björn Wahlroosin mallin mukaan kreikkalaisten kyvyttömyytenä ymmärtää markkinatalouden pelisääntöjä.

Euroopan on saatava prioriteetit kohdalleen. Tämä on eurokriisin ratkaisemisen ensimmäinen edellytys!

Oikeat prioriteetit ovat: työtä kaikille, toimentulo turvattava, köyhyys ja pankkiirit vittuun! Tämä ohjelma on toteutettava! Muuten ei hyvä heilu!

Näinkö käsitellään Eurooppaa?

Katso toimitettu ohjelma Frankfurtin torikokousleirin häädöstä. Video sisältää tilannekatsauksia häädön alusta loppuun saakka sekä häädettyjen haastatteluja (yht. 24 min). Häädön yhteydessä pidätettiin 13 henkilöä yhdeksääntoista maalilitraan liittyvästä jupakasta. Arvaa, kuka sai maalia päälleen… Video sisältää haastatteluja: kysymme muun muassa kuinka häätö vaikuttaa Blockupy-toimintaviikon tapahtumiin ja miltä kaupungin viranomaisten strategia häädetyistä vaikuttaa.

Click here to view the embedded video.

Kadun varressa on mainosteline, jossa lukee: “Tämän päivän ideat ovat huomispäivän rahaa.” Kaikkialla näkyy pukumiehiä, pukumiehiä pyöräilemässä, kiirehtimässä, syömässä, polttamassa Marlboroa, puhumassa älypuhelimeen. Frankfurt on Saksan talouden helmi ja sekä Saksan että koko euroalueen suurin finanssitoiminnan keskus. Frankfurt on nuori, pankkitoiminnasta syntynyt kaupunki, johon “ei kannata mennä, ellei halua opiskella sijoittamista tai ostaa kalliita vaatteita ja designia”. Näin sanoi vierustoverini lentokoneessa matkalla kaupunkiin.

Frankfurtissa sijaitsee lukuisten muiden pankkien päämajojen lisäksi Euroopan keskuspankin pääkonttori yhdessä kaupungin tunnelmaa voimakkaasti määrittävistä pilvenpiirtäjistä. Kun torivaltaukset saapuivat Eurooppaan, Frankfurtissa päätettiin leiriytyä puistoon juuri EKP:n edustalle. Jättiläismäinen kiiltävä torni kohoaa leirin ylle. Kuinka se vaikuttaa ajattelun ja toiminnan ehtoihin leirissä? Myös koko puistoalueen EKP:n pihamaaksi määrittelevä €-patsas tietää, etteivät leiriytyjät ole tervetulleita tänne, vaikka onnistuivatkin saartamaan symbolin seitsemän kuukauden ajaksi omiin tarkoituksiinsa. Kaikki täällä huokuu nopeutta, kilpailua, kasvua ja suoraviivaisuutta.

Pilvenpiirtäjät eivät ole ainoa finanssivaiheen kapitalismin tuottama ilmestys kaupunkitilassa. Uusliberaali politiikka on viime vuosikymmeninä johtanut myös huomattavaan segregaatioon eri asuinalueiden välillä. Joissain Euroopan suurkaupungeista on jopa mahdollista vetää jakoviiva rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välille (kuten Madridissa) tai vähintäänkin jakaa kaupunki osiin, joista toisissa vilisee golf-kenttiä, yksityiskouluja ja -sairaaloita, leikkikenttiä ja nurmialueita, toisissa keskitulot putoavat edellämainituista runsaasti ja alueen infrastruktuuri on silminnähtävästi huonommassa kunnossa, sosiaalipalvelut ylikuormittuneet ja rikosluvut korkealla.

Suurkaupungin keskusta muodostaa kuitenkin poikkeuksen vastakkaisia ääripäitä kohti kehittyville alueille. Keskustassa käydään jatkuvaa kamppailua siitä, mitä kaupunkitilassa saa tehdä tai kuinka siellä voi elää. Kenties yleisin esimerkki tämän sodankäynnin menetelmistä on gentrifikaatio, prosessi, jossa seksikkäästi boheemien, siirtolaisten ja muun roskasakin eksoottisiksi tekemien keskusta-alueiden vuokrat ja muu hintataso nousevat (koska seksikäs boheemius kiinnostaa myös ylempiä luokkia) ja ajavat vanhat asukkaat pois uusien ja rikkaampien tieltä. Toisella puolen ovat valtaukset ja muut tavat käyttää tilaa epäkaupallisiin tarkoituksiin. Monet tämän taistelun muodoista eivät näy päälle päin vaan kytkeytyvät arkisiin toimiin, näyttävät siltä oman elämän järjestelyltä, jota opetetaan pitämään kunkin omana asiana. Mutta kuten feministit 1970-luvulla: henkilökohtainen on poliittista, kapitalismissa elämän ehdot todella asettaa kapitalismi ja suurkaupungeissa välittömät seuraukset elämään näkyvät kenties kirkkaiten. On aika nostaa olosuhteet pöydälle ja tajuta, ettemme ole yksin.

Frankfurtin keskusta todistaa kaupunkitilan jatkuvan poliittisen järjestelyn puolesta. Sen keskusta on taistelutanner, jossa vain muutamia vuosikymmeniä vanhoja rakennuksia tyhjennetään ja puretaan uusien pilvenpiirtäjien tieltä; jossa finanssipankkiirien maailma sijoittuu vierekkäin narkkarien ja prostituoitujen maailma (Elbe Straße ja muut punaisten lyhtyjen kadut kivenheiton päässä EKP:n tontista) ja finanssipankkiirien maailma. Tämä ei ole auvoista rinnakkaiseloa, vaan jatkuvaa kiistaa oikeudesta alueeseen. Poliisi toimii neuvottelijana, mutta suosii aina voittajatahoa, eikä tämän hetkisestä niskan päällä olijasta ole Frankfurtissa epäilystä.

16M: Torikokousleirin häätö

Frankfurtin torikokousleiri EKP:n edessä määrättiin häädettäväksi muutamaa päivää ennen Blockupy Frankfurtin alkua ja häädettiin aamulla 16.5. Frankfurtin kaupungin ja sen harjoittaman tilapolitiikan näkökulmasta torikokousleiri on mätäpaise. Se on ruma läiskä kaupungissa, joka haluaa olla pelkkä monumentaalinen ja lasisen kiiltävä skyline (symboli jatkuvalle vilkkaalle bittien siirrolle, rahaliikenteelle, jolla ei todellisuudessa ole kotipaikkaa). Kun poliisit tulivat tuhatpäin tyhjentämään noin 200 hengen leiriä, kyse oli vain siitä, että paise piti puhkaista ennen pahinta: tulehduksen leviämistä, bakteerien moninkertaistumista. Sillä juuri sitä toimintaviikkojen ohjelma ja leiri sen kokoontumispaikkana Frankfurtin kaupungille merkitsee.

Blockupy Frankfurt -toimintaviikon tarkoitus on osoittaa, etteivät saksalaiset ole hallituksensa ja pankkiiriensa kanssa samaa mieltä eurokriisin hoidosta. Lupaus etelä–pohjois-akselin solidaarisuuden kasvattamisesta ja taistelujen yhteiseksi muuttumisesta on läsnä. Väkeä Kreikasta, Italiasta ja Espanjasta on ollut mukana toimintaviikon suunnittelussa ja toteutuksessa. Frankfurt ei ota heitä vastaan mielellään: koko toimintaviikko kaikkine ohjelmineen kiellettiin vain reilu viikkoa ennen tapahtumien alkua.

Alun perin toimintaviikon ohjelma oli kolmiosainen. Ensimmäisen päivän suunnitelmaan kuului leiriytyminen kaupungin finanssikeskuksen puistoihin, lähelle Frankfurtin pysyvää torikokousleiriä. Toinen päivä muodostui pankkitoiminnan ja kaupungin keskeisten kauppakatujen liikenteen pysäyttämisestä useilla eri suunnista saapuvilla kulkueilla. Kolmas päivä, lauantai, oli varattu suurmielenosoitukselle. Samalla viikolla kaupungissa aiottiin myös järjestää reivit: “Rave against the Troika”.

Yllä mainittujen, kaupungin viranomaisten yhdessä poliisin kanssa julistamien kieltojen lisäksi lähes 500 saksalaista sai kirjeen, jossa heitä kiellettiin saapumasta tiettyjen rajojen sisäpuolelle toimintaviikon aikana. Uhkaus, joka vahvistettiin 2 000 euron sakkouhalla, lähti sekä kuukautta aiemmin pidetyssä mielenosoituksessa pidätetyille ja tunnistetuille että useampien järjestöjen ja liikkeiden avainhahmoina pidetyille. Kirjeessä kaupungin karttaan oli piirretty punaiset rajaviivat, joita vastaanottaja ei saisi ylittää koko toimintaviikon aikana.

Kiellot toimivat pelokkeena: strategia sotkee suunnitelmat, työllistää lisää, harhauttaa osallistujia ja tekee spontaanista mukaan lähtemisestä lähes mahdotonta. Lisää hajoita ja hallitse -kikkoja lupaa Frankfurtin poliisin lehdistötilaisuuksissaan esittämä vahva halu jakaa mielenosoittajat “hyviin” ja “huonoihin”. Hyvät mielenosoittajat tekevät mitä poliisi sanoo, huonot eivät. Nähdäkseni tämän jaottelevan diskurssin kritisoimisessa kysymys ei ole kivien heittelyn tai väkivallan puolustamisesta vaan siitä, että mikäli tarpeeksi ihmisiä tyytyy olemaan “hyviä mielenosoittajia”, tilanne on antanut poliisille määrittelyoikeuden protestien kulkuun, laatuun ja kestoon. Sen sijaan olisi sanottava: Me osoitamme mieltä kun haluamme. Me kokoonnumme missä haluamme, niin pitäkän kun on tarvetta ja meitä tulee koko ajan lisää kriisin vaikuttaessa yhä useamman elämään sietämättömällä tavalla. Sanoisin, että nyt meidän on aika ryhtyä sietämättömiksi.

Lopulta, päivää ennen toimintaviikon ohjelman virallista alkua, oikeus tuomitsi valituksen jälkeen kielloista kaksi lainvoimattomiksi. Lauantain suurmielenosoitus luettiin perustuslaillisen kokoontumisvapauden alaiseksi ja sallittiin. Tästä johtuen edellä mainittujen lähes 500 kirjeen sisältämä uhkaus jouduttiin mitätöimään. Kaikki muu ohjelma, reivikemut mukaan lukien, säilyivät Frankfurtissa kiellettyjen asioiden listalla. Perusteena voimassa säilyneille kielloille on viranomaisten mukaan liiallinen häiriö EKP:n työntekijöille ja alueen yrittäjille. Lehdistötilaisuudessa poliisit totesivat EKP:n olevan instituutiona rinnasteinen valtion virastoihin ja laitoksiin ja nauttivan sen vuoksi samasta valtiollisesta suojelusta. Eli ei vittu nyt mitään mielenosoituksia, kun pankkiireita ärsyttää.

Liike jatkuvassa poikkeustilassa

Viime kuukaudet ja vanhojen eurooppalaisten instituutioiden politiikka talouskriisin edessä on tehnyt kirkkaasti selväksi, että Eurooppa tarvitsee uuden perustuslaillisen prosessin. Prosessi, jonka tarvetta ja mahdollisuuksia on aiemmin käsitelty Revalvaatiossakin, vaatii Euroopan laajuisen liikkeen, mikäli se aikoo ylittää ne kansallisvaltiollisen politiikan rajat, jotka on globaalin finanssikapitalismin toiminnan logiikassakin ylitetty jo ajat sitten.

Mitä sitten vaaditaan tällaisen perustavan, perustuslaillisen, konstitutiivisen prosessin syntymiseksi? Lähtökohta, jota ei voida ohittaa, on riittävästi tilaa ja aikaa. Koska prosessi on Euroopan väen, eikä minkään itseriittoisen etujoukon työ, tarvitaan kaupungista paikka, jossa monet voivat kokoontua. Madridin Puerta del Sol muuttui 15-M:n leiriksi, koska se on ainoa paikka keskustassa kymmenille tuhansille samaan aikaan. Liike vaatii saada jäädä yöksi, koska se tarvitsee aikaa keskustella ja järjestäytyä. Samasta syystä Frankfurtin torikokousleiri oli tärkeä lähtökohta, jota ympäröiville viheralueille Blockupy halusi levittäytyä.

Juuri tila ja aika ovat käytännössä valtaa, jota ei tietenkään jaella ylhäältä alaspäin, poliitikoilta ja pankkiireilta tavallisille (pätkä)duunareille, nuorille, maahanmuuttajille, vanhuksille. Tilan ja ajan valta keskittyy Frankfurtissa muiden suurten kaupunkien tavoin harvoille (kuka saa puiston tai torin käyttöönsä, ketä siedetään kaupungin kaduilla päissään, kuka häädetään, keneltä halutaan tarkastaa paperit, kenen täytyy maksaa, kuka voi maksaa, milloin täytyy poistua). Viime aikoina tilan ja ajan käyttöä on alettu Euroopassa vaikeuttaa käskyin, jotka muistuttavat diktatuureista ja sotilasjuntista: kotiinpaluu iltakymmeneltä! Muista pitää henkilökorttisi mukana! Ei kankaita tai naruja toreille! Ei istuskelua! Ei ryhmiin juuttumista!

Walter Benjamin sanoo, että alistettujen historia on jatkuvan poikkeustilan historiaa. Näyttää siltä, että myös tämän syntymässä olevan liikkeen historia on pelkkää poikkeustilaa Espanjan väkivaltaisista torien tyhjennyksistä Moskovan joukkopidätyksiin ja Iso-Britannian anarkistijahtiin. Torikokousleirin häädön jälkeen Frankfurtissa syötiin hyvin vanhalla työväentalolla ja iloittiin siitä, että päivän ajan Frankfurtissa vallitsi poikkeustila, jonka huomasivat myös kurjuuden tuottajat. Kaupunki joutui pysähtymään päiväksi. Kaaootit¹ valtasivat itselleen tilaa ja aikaa kaupungissa.

Video: Lasse Poser
Teksti: Lotta Tenhunen
Valokuvat: Eric G.H.

1 Saksan iltapäivälehdistö kutsuu mielellään antikapitalististen mielenosoitusten osanottajakuntaa “kaaooteiksi”, kaaoksen lähettiläiksi pejoratiivisessa mielessä: kyse on liikkeen demonisoinnista ja kuvitellun “tavallisen kansalaisen” pelottelemisesta (vaihtoehtoijen ajattelu ei ole sallittua, se on pelottavaa ja sitä harjoittavat vain väkivaltaiset kaootit). Liittäessämme käsitteen Hakim Beyn kaaosnäkyihin käsitteestä tulee kenties meidän.

Solin aukio 12.5. kello 00:00. Taustalla 15M:n kiinnittämä valkokangas, joka toimi audiovisuaalisena bannerina.

Vuosi Madridin Puerta del Solin ja muiden kaupunkien kuukausia kestäneiden yhtäjaksoisten torikokousleirien purkamisen jälkeen 15M palasi Madridin kaduille ja toreille lauantaina 12.5.2012 yli 100 000 hengen voimin. Pääkaupungin lisäksi mielenosoituksia syntyi yhteensä 80:ssä kaupungissa.

Kaikki maan sanomalehdet kirjoittivat 15M-liikkeestä aamun painoksessaan, lukuun ottamatta madridilaista konservatiivilehteä ABC:tä, joka on viime vuosina kunnostautunut lakkojen mustamaalaamisessa ja yhteiskunnallisten liikkeiden demonisoinnissa. La Razón julkaisi kansilööpin, jossa liikkeen nimestä on tehty sanaleikki “15-Mentiras”: 15 valetta. Populistipuolue PP:n kansanedustaja ja ministeri Francisco Marhuendan johtama lehti lyttäsi liikkeen kansisivun jutussa kehnoin argumentein: “He kapinoivat vain kun se heille sopii!” Tietenkin, Paco, mitä sitten kuvittelit… Me kapinoimme, kun se meille sopii.

Lehdistön lisäksi myös poliitikot harjoittavat massiivisen liikkeen edessä taktiikoita, joista yleisimpiä näyttävät olevan mitätöinti ja isiäidillinen toruminen. Vuoropuhelua liikkeen ja vakiintuneiden puolueiden välillä ei ole ja poliitikot saavat lähinnä jännittää “nuorisolevottomuuksien leviämistä (huolta esiintyy jopa Pohjois-Euroopassa). Kuitenkin, kun neljä marssia lähti liikkeelle Madridin neljästä ilmansuunnasta kello 12:00 lauantaina, kyse ei ollut nuorten rettelöinnistä: mukana oli opiskelijoiden lisäksi pätkätyöläisiä, eläkeläisiä, alipalkattuja, siirtolaisia, äitejä, isiä, pikkulapsia, työttömiä, vanhuksia, myös sairaita, joiden elämään leikkaukset vaikuttavat, ja niin edelleen. Yli 7-tuntisen matkansa aikana kulkueet kasvoivat suuriksi: eteläisten alueiden kulkueen arvioidaan jo puolessa matkassa keskustaan käsittäneen 5000 mielenosoittajaa. Suunnitelmana oli yhdistää kaikkien asuinalueiden väki keskustorille kulkemalla todella kaikkien näiden alueiden läpi.

Suunnitelma toimi, ja keskustaan saavuttaessa eteläinen kulkue, jossa kuljin, mahtui vain vaivoin Atochan pääkadulle ja täytti sen tunnin ajaksi aina kadun alusta Solille saakka. Solille saavuttaessa monet kulkueet olivat jo saapuneet, ja sekaan sukeltaakseen täytyi olla valmis tiiviiseen tunnelmaan. Myös läheiset kadut ja pienemmät aukiot täyttyivät laitojaan myöten. Poliisilla ei ollut mitään sanottavaa sen pääluvussa moninkertaisesti lyövälle väkijoukolle.

Madridin kaupungin julistama kello 22:00:n takaraja ylittyi juhlatunnelmassa, lukuisten poliisiparkojen vilkuillessa kellojaan. Twitterissä kysyttiin: “Eikö valtion pitänyt leikata? – Miksi siis 3 000 kyttää ja 3 helikopteria tyhjän panttina?” Kellon lyödessä puolta yötä poliisi ei vieläkään tehnyt elettäkään. Väki hiljensi musiikkia solidaarisuudesta alueen asukkaita kohtaan ja vaihtoi huudot ja taputukset hiljaiseen huutoon (nostaen kädet ilmaan, sormet heiluen). Torilla elettiin vielä tunti tai pari samaa euforista juhlatunnelmaa.

Kello 01:30 torille pystytettiin katos tilannekatsausta ja yleiskokousta varten. Poliisit sallivat tämän leiriytymiskiellosta huolimatta. Mutta kun ihmisjoukko kokouksen jälkeen ja yön laskeuduttua pieneni, poliisit (noin 3 000 henkilöä) saartoivat nukkuvan joukon (noin 200 henkilöä) autoin ja aidoin. Keskusaukion ympäröivät kadut suljettiin liikenteeltä ja Solille jalan pyrkiviltä kysyttiin henkilöpaperit. Joidenkin ihmisryhmien annettiin habituksesta riippuen kulkea alueen läpi, toisten ei. Ympäröivillä alueilla, ainakin Tetuánissa ja Gran Víalla, pysäytettiin ja aidattiin paikoilleen muutamia 10–30 hengen ryhmiä epäiltyinä aikomuksesta auttaa Solilla olevia. Tällä aikaa, aamulla kello 5:00 alkaen, Sol tyhjennettiin: 18 pidätettiin, ja Madridin sairaalat raportoivat 3 loukkaantunutta. Aamuseitsemältä, kahden tunnin glooriansa jälkeen, poliisi raportoi televisiossa onnistuneensa estämään leiriytymisen kaikissa Espanjan kaupungeissa.

Kuva: rtve.es – Poliisin strategia: autot sulkevat pakoreitit patsaan kautta ja valkoiset mellakka-autot odottavat oikean alanurkan ihmisjoukon siirtoa selliin.

Poliisin otteet olivat kovia, ja ennen kaikkea huomiota herätti poliisien määrä suhteessa paikalla olleisiin mielenosoittajiin. Verkkolehti 20Minutos.es twiittaa toimittajan nähneen, kuinka poliisi lyö nyrkillä kasvoihin nuorta naista, joka kysyy häneltä “Mitä oikein teette?”

Toimittajat pyrittiin poistamaan paikalta yhtä voimallisin keinoin kuin kaikki muutkin: hyvin osunut öinen valokuva näyttää läheltä tunnetun espanjalaisen valokuvaajan poliisikäsittelyn, ja myös 20Minutos.es:in toimittajat sanovat tulleensa poistetuksi torilta keskellä kirkasta päivää mielenosoituksen toisen päivän aamuna sunnuntaina.

Ne 18, jotka pidätettiin nukkumasta lauantain vastaisena yönä, ovat edelleen pidätettyinä. Syytteet virkavallan vastustamisesta ja tottelemattomuudesta johtavat pahimmillaan 2–5 vuoden vankeuteen. Tänään sunnuntaina klo 17:00 väki palasi Solin torille vaatiakseen pidätettyjen syyttämättä jättämistä ja jatkaakseen oman kestonsa itse määrittelevää konstitutiivista yleiskokousta. Liikkeen verkostoissa kulkee viesti: tänä vuonna ei enää riitä, että on vihainen (indignado). Koska kaikki on tehtävä itse, on ryhdyttävä työhön.

Eteläisten asuinalueiden kulkue saapuu keskustaan.

"Yli 30 miljoonaa espanjalaista ei äänestänyt populistipuolutta ja on täysin kyllästynyt..."

Solin metroaseman kupolia koristellaan.

Parhaat näkymät.

Täyttynyt tori.

Puolen yön "mykkä huuto".

Voiton suhdeluvulla tarkoitetaan tässä kirjoituksessa nettovoittoa (liikevoittoa, josta on vähennetty mm. poistot yritysten kiinteästä pääomakannasta) jaettuna uuden kiinteän pääoman (koneiden, liiketilojen, ohjelmistojen ym.) hankintakustannuksilla ja työntekijöiden palkoilla ja muilla työntekijäkorvauksilla. Kaavana tämä on esitetty tässä kirjoituksessa siten, että ROP = S/(C+V), jossa ROP = voiton suhdeluku (rate of profit), S = nettovoitto eli nettokansantuote, C = kiinteän pääoman uusien hankintojen kustannukset eli kiinteän pääoman bruttomuodostus ja V = työntekijöille maksetut korvaukset heidän työstään eli palkat ja palkkiot. Saatu tulos, vaikkapa 14,4 vuonna 1990, tarkoittaa ROP:n prosentuaalista osuutta nettokansantuotteesta. Toisin sanoen ROP osoittaa sen, miten suuri osa nettokansantuotteesta voidaan jakaa kapitalistien kesken osinkoina ja muina yrittäjätuloina. Lisäksi ROP asettaa rajan yrittäjän tai kapitalistin omalle elintasolle ja niin sanotulle yrittäjäpalkalle. Loppuviimeksi ROP määrittää myös sen, pystyvätkö kapitalistit jatkamaan tuotantoaan vai onko heidän poistuttava markkinoilta liian matalan kannattavuuden vuoksi.

Voiton suhdeluvun ohessa toinen tärkeä teoreettinen tekijä on pääoman elimellisen koostumuksen K = C/V määrittäminen. Marxin mukaan vain V eli työvoima luo uutta arvoa ja lisäarvoa, joten mikäli V:n osuus K:sta pienenee, heikkenee talouden kyky tuottaa uutta arvoa ja lisäarvoa, joista lisäarvo on voiton lähde. Kirjoituksessa on laskettu myös pääoman elimellisen koostumuksen tasoja ja muutoksia annettuna tarkastelujaksona 1975-2011.

Miksi voiton suhdeluvun laskeminen näiden lukujen pohjalta on sitten tärkeää? Siksi, että voiton suhdeluvun mahdolliset muutokset voivat olla yhteydessä Suomen valtion harjoittamaan talouspolitiikkaan tai Suomen talouden omaehtoiseen, talouspolitiikasta riippumattomaan kehitykseen. Mikäli voiton suhdeluvulla on mahdollista selittää talouden kehitystä mm. ennen 1990-luvun lamaa, ja sen kautta saadut selitykset ovat parempia kuin muut, on marxilaisella taloustieteellä edessään tulevaisuus myös Suomen taloutta tutkittaessa.

Tässä kirjoituksessa on pyritty ottamaan tasapuolisesti huomioon niin harjoitettu talouspolitiikka kuin talouden omaehtoinenkin kehitys. Kirjoitus pyrkii osoittamaan, että voiton suhdeluku on Suomenkin talouden taustalla vaikuttanut tekijä, joka on asettanut rajansa paitsi harjoitetulle talouspolitiikalle myös niille tuhansille yrittäjille, jotka joutuivat lopettamaan 1990-luvun lamassa. Ohessa kirjoitus pyrkii myös hahmottamaan suuntaviivoja Suomen talouden tulevaisuudelle, sillä vaikka mitään ei olekaan lopullisesti valettu betoniin, on voiton suhdeluvun kehityssuunnan kautta mahdollista pohtia ainakin niitä rajoja Suomen talouden kehitykselle, jotka suhdeluku asettaa.

Kirjoitus on pdf-muotoinen, jotta siinä olevat kaavat, kuviot ja taulukot näkyvät kunnolla: “Minne menet, Suomi”

Alkoholiveroa nostetaan jatkuvasti ja terveysviranomaiset vainoavat iloista juomakansaa, koska tuliliemi heikentää työkykyä ja aiheuttaa kansantaloudelle liiallisia kustannuksia. Jos joku erehtyy ottamaan muutaman liikaa ja saa maksakirroosin tai jonkin muun vaivan, saa tuo laiska paskiainen vähintään maksaa itse omat terveydenhuoltokulunsa ja mieluiten tappaa itsensä, jotta ei aiheuttaisi lisäkustannuksia jo valmiiksi liian kireän verotuksen rasittamille yrityksillemme.

Siitä huolimatta koko rahoitus- ja talousjärjestelmämme on annettu alkoholistien käsiin, ja kun he kännipäissään pistävät kaiken päreiksi, tulevat valtiot apuun ja ottavat kaikki tappiot veronmaksajien kannettavaksi. Finanssimarkkinoiden euforiasta ja ailahtelevaisuudesta on syytetty kokaiinia, mutta ehkä syynä onkin liikelounailla nautittu samppanja.

Sillä miten koko finanssimarkkinat rahoituksen ja tuotannon organisoinnin järjestelmänä ovat oikeuttaneet itsensä? Uusklassinen markkinoiden täydellisen tehokkuuden teoria väittää, että markkinat saavuttavat pitkällä tähtäimellä aina tasapainotilan, koska kysynnän ja tarjonnan laki tasapainottaa kaikki heilahtelut. Siis: jos jonkin hyödykkeen kysyntä kohoaa liiaksi, silloin sen hinta kohoaa, hinnan nousu johtaa kysynnän vähenemiseen ja lopulta markkinat palautuvat tasapainotilaan. Oletuksena on, että toimijoiden preferenssit ovat täysin markkinoiden toiminnasta ja toisista toimijoista riippumattomia: jokainen toimija tekee yksin omassa päässään pelkän hinnan perusteella rationaalisen arvion hyödykkeen tuottamasta hyödystä ja hänen kulutuspäätöksensä perustuu täydellisen informaation prosessointiin. Jos jonkin hyödykkeen hinta nousee liian korkealle, niin että sen lisäkulutus ei enää aiheuta tarpeeksi suurta hyötyä hintaan nähden, hän vaihtaa johonkin muuhun. Koko uusklassinen teoria markkinoiden luonnollisesta tasapainosta perustuu, preferenssien eksogeenisuuden ja konveksisuuden kautta, rajahyödyn käsitteeseen (uusklassista teoriaa nimitetään yleisesti ”marginalistiseksi”). Rationaalinen yksilö kykenee hahmottamaan, milloin kannattaa ottaa vielä yksi ja milloin täytyy lopettaa. Kuten Deleuze ja Guattari huomauttavat Mille plateaux’ssa, juuri tämä on alkoholistin logiikka: otan vielä yhden, mutta osaan lopettaa ajoissa. Alkoholistille, kuten uusklassisen teorian rationaaliselle ostajalle, jokainen lasillinen on aina toiseksi viimeinen. Kun subprime-lainojen johdannaisten kurssit nousevat, sijoittaja uskottelee aina itselleen, että ne voivat nousta vielä vähän, vielä vähän, mutta osaan kyllä lopettaa ajoissa.

Uusklassisen taloustieteen (ja finanssimarkkinoiden toimintaa ohjanneen tehokkuusteorian) asenne on siis sama kuin alkoholistin hybriksessä. Uusklassisen teorian mukaan kuluttaja tekee päätöksensä aina olosuhteista riippumatta, pelkästään hintojen sisältämän informaation perusteella, ja aina rationaalisesti. Alkoholisti taas väittää aina, kuten Gregory Bateson kuvasi, että hän kykenee lopettamaan, hän on ”sielunsa herra”, täysin riippumaton yksilö, joka kykenee kontrolloimaan omaa toimintaansa ja ”pulloa”. ¹ Länsimaisen filosofian käsitys riippumattomasta yksilösubjektista, puhtaasta ”mielestä” tai ”hengestä”, joka kykenee hallitsemaan ruumistaan ja sen houkutteita, on siis alkoholistin metafysiikkaa.

Mutta miten juopoillemme aina käykään. Entä kun kantapöydän ”markkinoilla” on aina joku tarjoamassa? ”Otetaan vielä yhdet…”. Kun sijoittaja uskoo, että ”kurssit voivat nousta vielä vähän”, voimme nylkeä säästöt ja varastaa tulevaisuuden vielä vähän paskemmassa jamassa olevilta lähiöiden mustilta työttömiltä. Homma hanskassa, no problem. Finanssimarkkinoiden logiikka poikkeaa täysin olennaisesti uusklassisen teorian kuvaamista markkinoista siksi, että siellä ”hyödykkeitä” ei osteta kulutusta ja henkilökohtaista hyötyä varten vaan spekulaatiota, siis jälleenmyynnistä saatavaa tuottoa varten. Siksi hintojen nousu johtaa ainoastaan kysynnän kasvuun, koska sijoittaja olettaa, että hän voi hintojen noustessa edelleen myydä ostamansa osakkeen tai johdannaisen kallimmalla, on sen suhde ”reaalitalouteen” (siis yrityksen tuleviin tuottoihin) mikä tahansa. Finanssimarkkinoiden logiikka on mimeettistä: koska kukaan ei voi varmasti tietää, mikä pörssikurssien tuleva kehitys on, on turvauduttava ainoastaan jäljittelemään muita markkinatoimijoita. Koska finanssimarkkinoiden toimijat eivät ole toisista riippumattomia yksilöitä, ja koska finanssituotteiden arvo riippuu itse markkinoista ja siellä tapahtuvista vaihdoista eikä perustu mihinkään niitä edeltävään ”fundamentaaliarvoon”, ”kysynnän ja tarjonnan laki” ei yksinkertaisesti päde ². Hintojen kohoaminen lisää eikä vähennä kysyntää siihen asti, kunnes kupla puhkeaa. Koska tavoitteena ei ole ”hyöty” vaan likviditeetti, ja myymällä saavutettu voitto, ei tasapainomalleilla ole enää mitään tekemistä markkinoiden toiminnan kanssa. Siksi näiden finanssideekujen preferenssit eivät ole ”konveksisia”: alkoholiveron nostaminenkaan ei ole saanut juuri ketään vaihtamaan keskiolutta Coca-Colaan, koska tavoitteena ei ole ”rajahyöty” vaan känni.

Jos finanssialkoholistit voidaan pelastaa, miksi ei sitten meitä prekaareja valkoviinin nautiskelijoita. Jos pankkien pelastamiseen voidaan luoda miljardeja euroja, miksei näillä voitaisi rahoittaa perustuloa. Eikä mallista ole epäselvyyttä: tonni käteen…

Suomessa havaittiin 1970-luvun alkuvuosina Timo Vihavaisen mukaan kulttuurissa totalitaristisen romantiikan piirteitä, jotka muistuttivat 1930-luvun oikeistolaista vastinettaan. 1960-luvun puoluepoliittisesti sitoutumaton uusvasemmistolaisuus, jossa oli sijansa esimerkiksi anarkismilla ja maolaisuudella, oli julistautunut pasifistiseksi, mutta 1970-luvun alkuvuosina radikaali vasemmisto hylkäsi pasifismin ja alkoi ihannoida vallankumousromantiikkaa. Suomen kommunistisen puolueen moskovalaismielinen siipi sai yhä enemmän kannattajia opiskelevasta nuorisosta. Niin kutsuttu taistolaisuus ei kuitenkaan muodostunut poliittiselta menestykseltään merkittäväksi. Taistolaisuuden viehätys oli siinä, että se kykeni tarjoamaan nuorisolle sosiaalisen toiminnan lisäksi täydellisyydellään viehättävän oppirakennelman, jolla oli paljon yhteistä aikakauden yleisten kulttuurivirtausten kanssa. Ylioppilaskuntiin puoluepoliittiset järjestöt tulivat 1960-luvun lopulla. Porvarilliset puolueet olivat jatkuvasti enemmistönä ylioppilaskuntien vaaleissa, mutta johtopaikat olivat käytännöllisesti katsoen kaikkialla innokkaasti junttaavan taistolaisnuorison käsissä.¹ Taistolaisten eli vähemmistökommunistien johtohahmona pidetään Taisto Sinisaloa, jonka mukaan liike on nimetty. Demokraattisempaa linjaa kannattaneet enemmistökommunistit ryhmittyivät Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtajan, Aarne Saarisen, taakse.²

Vihavainen siis mieltää taistolaisuuden vallankumousromanttiseksi liikkeeksi. Vesa Oittisen mukaan julkisuudessa esitetty kuva, että taistolaiset olisivat halunneet välitöntä vallankumousta, on täydellisen harhainen. Hänen mukaansa vallankumousromantiikka oli kaukana. Keskiössä oli päinvastoin antimonopolistisen taistelun jatkuva korostaminen. Monopolit, suuret pääomakeskittymät, nähtiin yhteiskunnallisina subjekteina, jotka käyttivät valtiota ja hallitusta välikappaleinaan pyrkien alistamaan ne omien etujensa palvelijoiksi ja kaventamaan demokratiaa. Monopolien vastustamisen ja demokratian laajentamisen välille asetettiin yhtäläisyysmerkit.³

Artikkelini tavoite on selvittää, millainen käsitys taistolaisliikkeellä oli ihanteellisesta kulttuurista. Havainnollistan myös hieman heidän kielenkäytöllään luomia merkityksiä systeemis-funktionaalisen kieliopin avulla. Heti alkuun on todettava, että aihetta on jo tutkinut Virve Raittinen Turun yliopiston pro gradu -työssään. Valitettavasti tämän artikkelin rajallisten mahdollisuuksien takia en kyennyt lukemaan kuin Työväentutkimus-vuosikirjasta Raittisen itsensä kirjoittaman tiivistelmän työstään⁴. Sen perusteella olen päätynyt samanlaisiin tuloksiin kulttuuri-ihanteista kuin Raittinen pro gradu -työssään.

Aineistona käytän tutkimuksessani Kulttuurityöntekijäin liitto ry:n julkaisemaa Kulttuurivihkot lehteä, joka ilmestyy edelleen (vuonna 2012), mutta julkaisija on vaihtunut useaan kertaan vuosien saatossa. Kulttuurityöntekijäin liitto ry julkaisi lehteä vuoteen 1991 saakka. Liitto tunnusti marxilais-leninistä ideologiaa, mikä tietenkin heijastuu lehden teksteihin ja kytkee sen väistämättä taistolaiseen liikkeeseen. Aineistoksi olen valinnut vuosina 1973–1974 ilmestyneet lehdet, koska lehti alkoi ilmestyä vasta vuonna 1973, ja taistolaisuus mielletään yleensä 1970-luvun alkupuolen liikkeeksi (varsinkin opiskelevan nuorison keskuudessa). Kulttuurivihkot ilmestyi vuonna 1973 kaksi kertaa koeluontoisesti, minkä jälkeen se alkoi ilmestyä säännöllisesti. Myös tämän artikkelin suppean luonteen vuoksi on aineistolle syytä tehdä melko suppea aikarajaus.

Vasemmiston suhteesta suomalaiseen populaarikulttuuriin on kirjoitettu ainakin jonkin verran. Melkein kaikki kriitikot haukkuivat 1950-luvun alussa Reino Helismaan käsikirjoittamat ja Esa Pakarisen tähdittämät rillumareielokuvat, mutta vasemmistolehdistössä suhtauduttiin niihin vielä muitakin kriittisemmin. Vasemmistolehdistössä syytettiin kapitalismia suurelle yleisölle tarkoitetusta halpaelokuvatuotannosta.⁵ Toisaalta Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto nojautui porvarilliseen kansanvalistuksen perinteeseen opastaessaan nuorisoa tanssiaisten sijaan terveellisempien harrastusten pariin.⁶

Kuten jo totesin, liittyy oma tutkimukseni osittain 1970-luvun taistolaisten kielenkäyttöön. Matti Hyvärinen on kirjoittanut taistolaisten retoriikasta. Hän on tutkinut taistolaisten vaikutuskeinoja Chaim Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytegan kehittelemän uuden retoriikan kautta. Näen uudessa retoriikassa tiettyjä yhteneväisyyksiä käyttämääni teoriaan, systeemis-funktionaaliseen kielioppiin. Sellaisena mainittakoon esimerkiksi ajatus, että argumentaatio konstruoi sosiaalisia suhteita – ei pelkästään heijasta niitä. Hyvärinen on esimerkiksi havainnut taistolaisten konstruoineen omaa ryhmäänsä me-retoriikalla, mikä on hänen mukaansa kaikissa poliittisissa liikkeissä, mutta varsinkin työväenliikkeessä, hyvin perinteinen tapa. Vastustajat taas suljettiin ulos puhumalla heistä, mikä samalla vahvisti taistolaisten yhteenkuuluvuutta.⁷

Toisessa luvussa esittelen historiallista kontekstia, johon artikkelini aihe liittyy, mutta paneudun siinä myös yhteen tutkimuskysymyksistäni: millaista oli taistolaisille ihanteellinen kulttuuri. Ennen toista lukua selvitän vielä johdannossa tutkimuksessani käyttämäni kulttuurin ja populaarikulttuurin käsitteet sekä tutkimuksessa käyttämäni teorian, joka on M. A. K. Hallidayn kehittelemä systeemis-funktionaalinen kielioppi. Lähtökohtani voi sanoa olevan melko kielitieteellinen.

Keijo Virtanen pitää kulttuurihistorialliselle tutkimukselle sopivan metodologian löytämistä hankalana. Hänen mukaansa myös hankaluuksia tuottaa kulttuurihistorialle asetetun kokonaisvaltaisuuden vaatimus. Koska kyse on subjektin ja häntä ympäröivien struktuureiden välisistä suhteista, on hankalaa kokonaisvaltaistaa kokemusta kulttuurista koko yhteiskunnan jäsenistöä koskevaksi. Eri yhteiskuntaluokkien kokemus kulttuurista on erilainen. Virtasen mukaan eliitti- ja populaarikulttuurin suhteeseen liittyvällä metodologialla voidaan ratkaista tällaisia ongelmia.⁸

Virtasen mukaan kulttuurin määritelmä on hyvin vaihteleva. Tutkimuksen alueen ja metodologian kannalta kulttuurin määritteleminen on kuitenkin tärkeää, mutta kokonaisvaltaista määrittelyä ei kannata edes tavoitella. Kulttuuri ja luonto voidaan rajata toisistaan erillisiksi, mutta ongelmia kulttuurin määrittelemisessä tuottaa myös suhde yhteiskunnan määritelmään. Yhteiskunta voidaan nähdä yksilöiden muodostamaksi organisoiduksi kokonaisuudeksi, jossa välttämättömät toiminnot tapahtuvat, ja kulttuuri toiminnan tasona, jossa yksilö pystyy toimimaan autonomisesti. Herbert Marcuse määrittelee kulttuurin yhteiskunnassa vaikuttavina arvoina ja tavoitteina, joilla on yhteiskunnallista relevanssia. Kulttuuri ilmentää siis vapautta yhteiskunnan väistämättömyyttä vastaan.⁹

Jos kulttuuri siis nähdään Marcusen tapaan erilaisina arvoina ja tavoitteina, on mielekästä käyttää teoriaa, joka kertoo jotain arvoista ja tavoitteista. Systeemis-funktionaalinen kielioppi vastaa kysymykseen, millaisin kielellisin keinoin kuvaa ympäröivästä todellisuudesta rakennetaan. Samoin se voi vastata jo aiemmin esitettyyn kysymykseen eliitti- ja populaarikulttuurin suhteesta. Tässä yhteydessä siis siihen, millaista kuvaa kulttuuritaistolaiset kulttuurista loivat ja millaisin kielellisin keinoin.

Dominic Strinatin mukaan jokainen populaarikulttuurin määritelmä väistämättä myös analysoi ja arvottaa populaarikulttuuria, joten on vaikeaa määritellä populaarikulttuuri irrallaan teoriasta, jonka on tarkoitus selittää sitä. Strinati kuitenkin määrittelee populaarikulttuurin karkeasti: se on esimerkiksi yhteiskunnan tietyssä historiallisessa vaiheessa olemassa olevia elokuvia, äänitteitä, vaatteita, TV-ohjelmia ja liikennevälineitä.¹⁰ Koska minäkään en tutki populaarikulttuurin olemusta sinällään vaan tietyn ryhmän näkemystä siitä, tyydyn määrittelemään populaarikulttuurin yhtä karkeasti kuin Strinati.

Systeemis-funktionaalinen kielioppi on kokonaisvaltainen teoria kielestä, mutta tässä tutkimuksessa on mielekästä esitellä vain metafunktiot, jotka jaetaan kolmeen luokkaan. Ne ovat ideationaalinen, interpersonaalinen ja tekstuaalinen. Niitä yhdistelemällä tekstit saavat merkityksensä. Ideationaalinen metafunktio rakentaa ihmisen kokemusta ympäröivästä ekososiaalisesta maailmasta Ideationaalinen metafunktio tarkoittaa siis asioiden nimeämistä ja kuvaamista sekä niiden jäsentelyä erilaisiin kategorioihin ja taksonomioihin. Ideationaalisesta metafunktiosta tutkitaan ns. transitiivisuussysteemiä leksikaalis-kieliopillisella tasolla. Kielen interpersonaalisen metafunktion kautta teksteihin kirjoittautuu tekstin tuottajan asenteet oletettua vastaanottajaa ja käsiteltävää aihetta kohtaan. Interpersonaalinen metafunktio realisoituu leksikaalis-kieliopillisella tasolla esimerkiksis modaaliteettina, pyyntöinä tai käskyinä. Tekstuaalinen metafunktio rakentaa tekstistä koherentin kokonaisuuden järjestämällä diskurssia ja luomalla tekstiin koheesiota ja jatkuvuutta. Kaikki kolme metafunktiota kulkevat tekstissä rinnakkain rajoittamatta toisiaan.¹¹ Tekstuaaliseen metafunktioon en kiinnitä huomiota tässä artikkelissa.

Taistolaisuus ja kulttuuri

Vasemmistolla on ollut erilaisia näkemyksiä populaarikulttuurista ja kulttuurista ylipäätään. Karl Marx ja V. I. Lenin kirjoittivat kulttuurista ja taiteesta melko vähän. Siksi tuntuukin, että näiden auktoriteettien suomaa oikeutusta omalle kulttuurikäsitykselle taistolaisliikkeessä hakemalla haettiin. Kulttuurivihkojen numerossa 1/1974 julkaistiin artikkeli suurten vallankumouksellisten, Marxin ja Engelsin, suhteesta taiteeseen. Osaltaan tämäkin seikka kertoo Marxin asemasta auktoriteettina Kulttuurityöntekijäin liitto ry:lle.

Marxin mukaan aineellisen tuotannon historiallisesta kehitysvaiheesta määräytyy tietynlaiset yhteiskuntarakenteet ja ihmisten suhde luontoon. Nämä kaksi seikkaa määräävät ihmisten hengenlaadun.¹² Tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnallisen perustan, jonka päälle poliittinen ja henkinen elämä rakentuu.¹³ Engels kirjoittaa, että poliittiset ja filosofiset teoriat, uskonnolliset dogmit yms. on luokkataistelun voittaneen luokan ideologian tulosta. Engels ei kuitenkaan ajattele, että talous olisi ainoa aktiivinen toimija. Hänen mukaansa esimerkiksi politiikka vaikuttaa suojatulleina talouden kehitykseen.¹⁴

Marxilaiset Frankfurtin koulukuntalaiset kirjoittivat 1900-luvulla kulttuurista, mutta he suhtautuivat kapitalismin lisäksi kriittisesti myös neuvostososialismiin. Heidän kirjoituksistaan esimerkkinä mainittakoon Max Horkheimerin ja Theodor W. Adornon teoksessa Valistuksen dialektiikka julkaistu essee Kulttuuriteollisuus. Kulttuurin massatuotanto latistaa kaiken kulttuurin samaan muottiin tehden ihmisistä passiivisia, mikä palvelee kapitalistisen yhteiskunnan etua. Massakulttuuri toimii siis yhtenä yhteiskunnallisen kontrollin välineenä.¹⁵ Frankfurtin koulukunnan teoreetikkoja ei lehdessä juurikaan mainita tai siteerata. Tosin Kulttuurivihkojen numerossa 6/1974 on S. Gershkovitshin 17 sivun mittainen artikkeli Massakulttuurin yhteiskunnallinen olemus¹⁶. Siinä mainitaan Herbert Marcuse ja Max Horkheimer jo kahdella ensimmäisellä sivulla. Frankfurtin koulukunnan ajatuksiin suhtaudutaan tekstissä paljon kriittisemmin kuin Marxin, Engelsin tai Leninin.

1960-luvulla oppikoululaiset ja akateemiset nuoret alkoivat tehdä populaarikulttuuria. Vasemmistolaiset modernistit hyödynsivät populaarikulttuuria poliittisten mielipiteidensä esiintuomisessa. Eri alojen taiteilijoilla oli yhteinen pyrkimys luoda uudenlainen kulttuuri. Populaarimusiikkiin politiikka tuli ulkomailta Bob Dylanin kaltaisten protestilaulajien kautta. Politiikka näkyi lauluissa pasifismina sekä pyrkimyksenä tasa-arvoon ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Vietnamin sotaa vastustettiin, ydinsotaa pelättiin ja siirtomaiden vapautumispyrkimyksiä tuettiin. Toisaalta Suomessa politiikkaa ja populaarimusiikkia 1960-luvulla alkoi yhdistää Kaj Chydenius saksalaisen kabareen perinteen pohjalta. Kaj Chydenius toi teoksillaan modernistisen runouden suurten joukkojen tietoisuuteen. Myös Muksut-yhtye äänitti esimerkiksi Pentti Saarikosken runoja.¹⁷ 1960-luvun suomalainen akateeminen vasemmisto siis tuotti eliitti- ja populaarikulttuuria yhdistävää taidetta.

Kustaa H. J. Vilkunan mukaan 1970-luvun taistolaisuus kumpusi 1960-luvun kaikkeen kriittisesti suhtautuvan vasemmiston kritiikistä, jossa oloaan ei voinut tuntea turvalliseksi. Leninismissä sen sijaan korostuivat taantumuksellinen historia ja edistyksellinen tulevaisuus. Taistolaiset näkivät itsensä historiassa välttämättömänä yhteiskunnallisena liikkeenä, joka edesauttoi sosialistisen yhteiskunnan syntymistä. 1960-luvun arvotyhjä vasemmistolaisuuskin nähtiin välttämättömänä edeltäjänä tieteelliseen sosialismiin perustuvan marxilais-leninistisen vasemmistoliikkeen synnylle.¹⁸ Tällaisesta ajattelutavasta kertoo myös Kulttuurivihkojen ensimmäisessä numerossa julkaistu teksti Kulttuurityöntekijäin Liitto – marxilais-leniniläinen kulttuuripoliittinen järjestö, joka on liiton vuosikokouksessa hyväksytty päätöslauselma.

“Kaikelle 1960-luvun radikalismille oli tyypillistä, ettei ymmärretty demokratian luokkaluonnetta. Aivan samoin oli kulttuuriradikalismille ominaista se, ettei tiedostettu kulttuurin luokkaluonnetta.”¹⁹

Taistolaisten mukaan todellista kansankulttuuria oli työväenkulttuuri. Myös perinteisen kansanrunouden merkitystä kansankulttuurina korostettiin. Kalevalaa pidettiin työväenluokan ihanteiden mukaisena ja humaanina, mutta sen porvarillisista tulkinnoista oli päästävä eroon. Akateemisessa maailmassa vaadittiin kansanrunoustieteen historiallistamista ja yhteiskunnallistamista.²⁰ Tähän liittyen huomattavaa on, että KOM-Teatteri ja Agit Prop esittivät erilaisten taistelulaulujen lisäksi perinteisiä kansanlauluja. Agit Prop esitti esimerkiksi laulua Pääskölintu, päivälintu ja KOM-Teatteri laulua Kalliolle, kukkulalle.

Koska Kulttuurityöntekijäin liitto ry. ja taistolaiset laajemmin tunnustivat marxilais-leninististä ideologiaa, lienee syytä selvittää Leninin näkemystä kansallisista kulttuureista. Seuraava lainaus antaa marxilais-leninistiselle vasemmistolle oikeutuksen kansallisten kulttuurien ihannointiin, mutta niistä on nostettava esiin piirteitä, jotka kertovat sorretusta kansasta. Tämä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että kansanrunoutta on tarkasteltava ja tulkittava marxilaisen teorian läpi.

“Jokaisessa kansallisessa kulttuurissa on, vaikkapa kehittymättöminäkin, demokraattisen ja sosialistisen kulttuurin aineksia, sillä jokaisessa kansakunnassa on työtätekevien ja sorrettujen joukko, jonka elämänehdot synnyttävät kiertämättömästi demokraattista ja sosialistista ideologiaa. Mutta jokaisessa kansakunnassa on olemassa myös porvarillista (ja useimmissa vielä mustasotnialaista ja klerikaalista) kulttuuria – ja sitä paitsi ei ainoastaan »aineksina», vaan vallitsevan kulttuurin muodossa. Siksipä »kansallinen kulttuuri» yleensä on tilanherrojen, pappien ja porvariston kulttuuria. […] Bundilainen on todellisuudessa esiintynyt kuin porvari, jonka koko etu vaatii levittämään uskoa luokkien yläpuolella olevaan kansalliseen kulttuuriin.“²¹

Lenin siis ajatteli, että kansallisissa kulttuureissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta taantumukselliset voimat ovat yleensä omineet ne itselleen, koska porvariston, papiston ja tilanherrojen etu vaatii saada työväenluokka uskomaan yhtenäiseen kansaan, jotta ajatus yhteiskuntaluokkien välisestä ristiriidasta hämärtyisi. Kansallisesta kulttuurista on siis valjastettava internationalistisen työväenkulttuurin palvelukseen ainoastaan heikompien sorrosta siihen syntyneet sosialistiset ainekset.

Ymmärtääkseni Lenin näki siis taantumuksellisen merkityksen saaneen kansallisen kulttuurin uhan jokseenkin samanlaisena kuin Horkheimer ja Adorno massakulttuurin uhan myöhemmin: luokkaristiriitoja hämärtävänä. Mainittakoon myös, että Kulttuurivihkojen numerossa 2/1974 julkaistiin artikkeli suuren vallankumouksellisen, Leninin, suhteesta taiteeseen. Siinä lainataan myös edellä siteeraamaani kohtaa ja esitellään sen pohjalta hänen suhteensa kansallisiin kulttuureihin²². Numerossa 3/1974 oli vielä artikkeli yhden suuren vallankumouksellisen, Otto Wille Kuusisen, suhteesta taiteeseen²³. Ainakin vuoden 1974 esittelyt suurista vallankumouksista loppuvat Otto Wille Kuusiseen. On siis selvää, että taistolaisten auktoriteetteja olivat nimenomaan marxilais-leninistiset ajattelijat. Se tuodaan hyvin suoraan ilmi lehdessä.

Oikeistohyökkäys ja EEC-vapaakauppasopimus

Suomen presidentti, Urho Kekkonen, allekirjoitti 5. lokakuuta 1973 Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen. Se astui voimaan vuonna 1974. Vapaakauppasopimuksen solmimisen aikaan Suomessa istui 4. syyskuuta 1972 aloittanut Kalevi Sorsan I hallitus, jonka muodostivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue, Suomen ruotsalainen kansanpuolue ja Liberaalinen Kansanpuolue. EEC-sopimuksen haitallisuus toistuu jatkuvasti Kulttuurivihkoissa joko irrallisina mainintoina muuta aihetta käsittelevissä teksteissä tai kokonaan siihen paneutuvina teksteinä. Tarkastelen tässä luvussa, miksi ja miten taistolaispiireissä EEC-sopimuksen nähtiin edistävän massakulttuuria sekä massakulttuurin leviämiseen liittyviä näkemyksiä ja sen kytkeytymistä kaikkeen politiikkaan.

Ensimmäisessä Kulttuurivihkojen numerossa 1/1973, jolloin Suomi ei vielä ollut allekirjoittanut EEC-sopimusta, on teksti Kulttuurityöntekijäin liitto – marxilais-leniniläinen kulttuuripoliittinen järjestö, joka on myös Kulttuurityöntekijäin liitto ry:n vuosikokouksessa 3.3.1973 hyväksytty päätöslauselma. Tekstissä mainitaan oikeiston voimistuneen hyökkäyksen kulttuurin alalla olevan kiinteässä yhteydessä suurpääoman pyrkimyksiin sitoa Suomi EEC:hen ja NATO:on. Kulttuurin alalla tapahtuvan hyökkäyksen nähdään myös olevan yhteydessä työväenluokan lamauttamiseen tulopoliittisin kokonaisratkaisuin ja integroimiseen luokkasovun tielle.²⁴

Numeron 2/1973 tekstissä Lukijalle Suomen liittämisen EEC:hen mainitaan merkitsevän maamme tiivistä sitomista imperialistiseen järjestelmään, pyrkimystä ulkopolitiikan muuttamiseen ja iskua YYA-sopimuksessa määriteltyä ystävyyspolitiikkaa vastaan. Seuraavassa kappaleessa EEC-sopimuksen kerrotaan olevan uhka kansalliselle kulttuurille. Se avaa kanavat EEC:n imperialistisen kulttuurin vyörylle ja vaarantaa Suomen ja sosialististen maiden välisen kulttuuriyhteistyön.²⁵ Myös tässä tekstissä kulttuuripolitiikan tarkoitetaan olevan osa laajempaa poliittista kokonaisuutta. Kulttuuripolitiikka on alisteinen suurille päätöksille, joita tehdään valtion johdossa. Tällainen on esimerkiksi EEC-vapaakauppasopimus.

EEC-sopimusta käsitellään Kulttuurivihkojen numerossa 1/1974 kahdessa tekstissä. Sopimus oli lehden julkaisun aikaan ajankohtaisimmillaan, koska lehti on vuoden 1974 ensimmäinen numero, ja sopimus allekirjoitettiin loppuvuodesta 1973. Ensimmäinen teksteistä on pääkirjoituksenomainen lehden aloitusteksti Lukijalle. Toinen teksti on kommenttiosastolla julkaistu Kulttuuripolitiikan akanvirta.

Numeron 1/1974 Lukijalle alkaa rauhankulttuurin saavuttaman kehityksen esittelyllä: esimerkiksi kiinnostus sosialististen maiden kulttuurisaavutuksia kohtaan on lisääntynyt ja yhä useammat taiteilijat ja kulttuurityöntekijät pyrkivät jatkamaan työssään demokraattisen taiteen ja taistelevan työväenkulttuurin parhaita perinteitä. Kirjoituksen mukaan kulttuurityöntekijöiden keskuudessa myös laajenee ja voimistuu kiinnostus tieteellistä sosialismia kohtaan ja halu liittyä työväenluokan rinnalle taistelemaan imperialismia, suurpääomaa ja taantumusta vastaan.²⁶

Kun myönteiset saavutukset on esitelty, siirrytään siihen, miten oikeistovoimat ovat käyneet vastahyökkäykseen. Kulttuuria ei ole kirjoituksen mukaan erillinen saareke yhteiskunnassa, joten taistelu kulttuurista on myös osa luokkataistelua. Kulttuuripolitiikassa voimistunut oikeistohyökkäys kytkeytyy suurpääoman pyrkimyksiin kaventaa demokratiaa ja eristää demokraattiset voimat. Oikeiston kulttuurihyökkäyksen nähdään voimistuvan rinta rinnan tulopoliittisen pakkosovittelumenetelmän ja ”yhteiskuntavaarallisen lakon” määrittelyn laajentamisella koskemaan yhä laajempia työntekijäpiirejä. Suurpääoman turvaksi perustetaan uutta suojeluskuntaa, alueellisia reserviläisjärjestöjä, ja kasvatetaan poliisikoneistoa. EEC-sopimuksen nähdään innoittaneen oikeistopiirit kiihdyttämään Neuvostoliiton vastaista propagandasotaa, mikä ilmenee paitsi pyrkimyksenä muuttaa ulko- ja talouspolitiikan suunta länsimielisemmäksi myös kansallisen kulttuurin kaventamisena.

Suurimmaksi syylliseksi nimetään toinen opetusministeri, keskustalainen Marjatta Väänänen. Toinen sosialistipuolue ja SKDL:n potentiaalinen liittolainen, SDP, saa tekstissä arvostelua Väänäsen politiikan tukemisesta ja hallituksen yleisen linjan hyväksymisestä.²⁷ SDP:tä arvostellaan myös Kulttuurivihkoissa 3/1974 artikkelissa Oikeistovaara, joka alkaa oikeistovaaran juurien, tavoitteiden ja keinojen analysoinnilla. Tämän jälkeen SDP nimetään yhdeksi pääsyylliseksi, koska se ei ole hallituksessa olevana työväenpuolueena tehnyt mitään oikeiston järjestäytymisen pysäyttämiseksi²⁸. Katkeruus juuri SDP:tä kohtaan johtunee siitä, että Josif Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliiton virallisen ulkopoliittisen doktriinin, rauhanomaisen rinnakkaiselon, mukaan vallankumousta levitettiin kapitalistisiin maihin luomalla suhteita niiden kommunistisiin ja sosiaalidemokraattisiin puolueisiin ja edistämällä kansanrintamapolitiikkaa²⁹. Kansanrintama ei toteutunut Sorsan I hallituksessa.

Tekstissä toistuvat hieman eri sanoin samat ajatukset kuin numeron 1/1973 tekstissä Kulttuurityöntekijäin liitto – marxilais-leniniläinen kulttuuripoliittinen ja numeron 2/1973 tekstissä Lukijalle. Asioiden toistaminen tasaisin väliajoin näyttäisi siis olevan käytetty keino lukijoiden mielipiteiden vahvistamisessa. Toistaminenhan ei ole mitenkään harvinaista vasemmistolaisessa retoriikassa. Omasta aineistostanikin on havaittavissa tiettyjen sanavalintojen jatkuva toisto: esimerkiksi sellaisten epiteettien kuin imperialistinen, taantumuksellinen ja edistyksellinen vakiintunut käyttö pääsanan kulttuuri edellä.

Ensimmäisen tarkemman analyysin kohteeksi valitsemistani teksteistä, Kulttuuripolitiikan akanvirta, julkaistiin siis myös Kulttuurivihkojen numerossa 1/1974 – kommenttiosastolla. Kirjoittaja on nimetön, mikä ei sinällään vähennä kirjoituksen luotettavuutta, koska tarkoituksenahan ei ole selvittää faktoja. Käsittääkseni kommenttiosion tekstit ovat yleisönosastokirjoituksia, eli tavallaan kyseessä on toimituksen ulkopuolisen henkilön näkökulma asiaan. Kulttuurivihkot on kuitenkin selvästi suunnattu samanmielisille lukijoille, ja tekstin sisältö vastaa hyvin lehden linjaa. Tuskin tekstiä olisi edes julkaistu, jos se olisi ristiriidassa toimituksen linjan kanssa. Se, että teksti ei liene toimituksen kirjoittama, kertoo kaiken lisäksi mielestäni vain siitä, että lehden lukijat jakoivat toimituksen kanssa saman käsityksen populaarikulttuurista. Tämä tukee sitä, että lehden linjan voidaan yleistää koskemaan laajemminkin liikettä, johon se oli sitoutunut.

Tarkastelen ensimmäisenä transitiivisuussysteemiä: millaisin kielellisin valinnoin ideationaalinen metafunktio kirjoittautuu teksteihin. Lause jaetaan systeemis-funktionaalisessa kieliopissa osallistujiin, jotka ovat eri tavalla läsnä. Ne ovat toimija, prosessi, kohde ja olosuhteet.³⁰ Kulttuurivihkojen teksteissä esitetään hyvin abstrakteja käsitteitä itsestään leviävinä ja tilaa valtaavina toimijoina – aivan kuin niillä olisi oma tahto. Esimerkki on tekstinsä pätkitty aloituskappale.

“Valtaosa maassamme levitettävästä kulttuurista on imperialistista, useimmiten ylikansallisella pääomalla tuotettua massakulttuuria, joka leviää joukkotiedotusvälineiden, kioskien ja levyautomaattien välityksellä syrjäisimpiinkin kyliin. […] se pyrkii vieraannuttamaan ihmiset myönteisistä, inhimillisistä arvoista […]. Lännestä tuotava massakulttuuri esittää väkivallan normaalina käyttäytymismuotona […]. Elokuvien ja kioskikirjojen avulla pyritään antamaan sosialistisista maista valheellinen kuva kylmän sodan oppien mukaisesti.”³¹

Ensinnäkin on huomattava, että ensimmäisessä lauseessa on kyllä perinteisen kieliopin mukainen subjekti. Systeemis-funktionaalisen kieliopin mukaan siinä ei kuitenkaan ole toimijaa – henkilöä tai organisaatiota, joka levittää imperialistista kulttuuria. Tämä on omiaan luomaan kuvaa hallitsemattomasta ja uhkaavasta leviämisestä. Myöhemmin samassa virkkeessä tätä uhkaavaa kuvaa vahvistetaan toteamalla, että se leviää itsestään syrjäisimpiinkin kyliin. Toiminnan kohteen superlatiivisuudella ja siihen liitetyllä liitepartikkelilla -kin luodaan vahva kuva siitä, että imperialistinen kulttuuri levittäytyy todellakin ihan kaikkialle – sinnekin, missä kansallisella kulttuurilla voisi vielä olettaa olevan jotain jalansijaa. Kolmannen virkkeen alussa toistuu jälleen toimijattomuus: ei kerrota, kuka massakulttuuria lännestä tuo. Sen sijaan massakulttuuri esitetään siinäkin toimijana, jolla on itsenäinen kyky esittää negatiivisia asioita. Toisessa virkkeessä massakulttuurilla näyttäisi olevan vielä tätäkin suurempi itsetietoisuus, koska siinä sen esitetään pyrkivän tekemään jotain. Sillä on siis omia intentioita.

Olosuhteista todettakoon sen verran, että nekin ovat epämiellyttävät: kulttuuri on ylikansallisella pääomalla tuotettua, ja valheellinen kuva pyritään antamaan elokuvien ja kioskikirjojen avulla. Ensimmäisessä lausekkeessa olosuhteet ovat jonkin suuren ja hallitsemattoman tuottamaa ja jälkimmäisessä jonkin niin halpamaisen kuin kioskikirjallisuuden auttamaa. Ensin olosuhteena esitetään massakulttuurin alkuun paneva voima, suurpääoma ja viimeiseksi suurpääoman synnyttämät tuotteet, elokuvat ja kioskikirjat. Väliin kuitenkin sijoittuvat välineet olosuhteina, joita suurpääoma käyttää hyödykseen saattaakseen tuotteet kansan ulottuville. Tekstissähän siis massakulttuuri leviää joukkotiedotusvälineiden, kioskien ja levyautomaattien välityksellä. Massakulttuurin leviämisen olosuhteet näyttäytyvät lukijalle sellaisina, että suurpääoma ikään kuin alkaa valua alaspäin kaikkialle tuottaen erilaisten välineiden avulla lopulta ihmismielelle haitallista saastaa. Tekstien olosuhteet luovat yhdessä toimijoiden ja kohteiden kanssa kuvaa massakulttuurin tunkeutuvasta pysäyttämättömyydestä.

Tekstin toinen kappale jatkuu samalla tavoin kuin ensimmäinen. Abstraktiot kuten kansainväliset monopolit ja imperialistinen kulttuuri ovat edelleen tahtova toimijoita, joilla on pyrkimyksiä ja kykyä tehdä asioita.

“[…] Kansainväliset monopolit näkisivät mielellään kulttuuriperinteen katkeavan ja yrittävät korvata sen massakulttuurilla – voidakseen levittää haluamiaan näkemyksiä ja muokatakseen ihmiset politiikkansa välikappaleiksi. Koska imperialistinen kulttuuri takaa liikeyrityksille myös suuremmat voitot, on selvää että ne ovat kiinnostuneita kansallisesta kulttuurista vain poikkeustapauksissa.”³²

Tekstissä ilmenee sama ajatus kuin aiemmin esittelemässäni tekstissä Lukijalle: massakulttuuri muokkaa ihmiset kapitalismin välikappaleiksi. Massakulttuurin leviäminen siis vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan alueilla, eikä kulttuuri täten ole erillinen saareke yhteiskunnassa. Mielenkiintoista on, että kansainvälisten monopolien todetaan olevan kiinnostuneita kansallisesta kulttuurista vain poikkeustapauksissa. Olisiko siis kansallinen kulttuuri hyvää, vaikka se olisi suurpääomalla tuotettua? Itse olen ymmärtänyt, että kansallinen kulttuuri olisi ollut kommunisteille enemmänkin väline luokkatietoisuuden kasvattamiseen kuin lopullinen päämäärä. Aivan kuin he näkivät massakulttuurin välineenä työväenluokan sokaisemiseksi ja passivoimiseksi luokkataistelulta.

Tarkastelun kohteena oleva teksti on tavallaan jatkoa numeron 1/1974 aloitustekstille Lukijalle, jossa kritisoidaan hallituksen kulttuuripolitiikkaa ja erityisesti ministeri Väänästä. Kulttuuripolitiikan akanvirta -teksti nimittäin siirtyy käsittelemään samaa päivänpoliittista aihetta, kun uhkakuva massakulttuurista on maalattu. Ministeri Väänäsen väitetään Sorsan hallituksen siunaamana toimineen hallitusohjelman vastaisesti. Hallitus ei siis ole jatkanut työtä kulttuuripalvelujen jakelun tasapuolistamiseksi. Sen sijaan Teatterikeskuksen teattereiden toiminta-avustuksia supistettiin vuonna 1973 13,3 % edellisvuodesta ja laitosteattereiden valtionapua nostettiin samanaikaisesti 28 %.³³ Tekstin mukaan hallituksen toimet ovat vaikuttaneet negatiivisesti kotimaiseen elokuvaan ja teatteriin. Syynä Väänäsen toimiin nähdään hänen antikommunisminsa ja oikeistolaisuutensa sekä pyrkimyksensä tukahduttaa edistyksellinen kulttuuri. Ministeri Väänäsen hyökkäyksiä ei voi ymmärtää, ellei niitä näe osana oikeistohyökkäystä tukevan hallituksen kokonaispolitiikkaa. Kirjoituksen lopussa vielä kulttuuripolitiikka niputetaan yhteen EEC-sopimuksen ja muun politiikan kanssa.³⁴

“Hallituksen toimenpiteet kulttuuripolitiikan alueella heijastavat hallituksen yleistä demokratian kaventamiseen tähtäävää ja työväen etujen vastaista talous- ja yleispolitiikkaa. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeteltävää, onhan kysymys samasta hallituksesta, joka oikeistovoimien tuella on sitonut Suomen työtätekevien etujen vastaiseen EEC-sopimukseen ja näin avannut maamme rajat selälleen imperialistiselle massakulttuurille. […] Äärioikeistolaista hyökkäystä ei pystytä lyömään kulttuurin alueella, ellei taistelua kulttuurista kytketä taisteluun demokratiaa kaventavaa tulopolitiikkaa, EEC:tä ja muita työtätekevän väestön kuristusyrityksiä vastaan.”³⁵

Jälleen huomattavaa on, että kertaus on opintojen äiti – melkeinpä samoin sanoin kuin aiemmin.

Kansallisen kulttuurin puolustaminen

Edellisissä luvuissa olen selvittänyt, että taistolaisten mielissä kansallisen kulttuurin paremmuus imperialistiseen massakulttuuriin verrattuna pohjautuu Leninin kirjoituksiin. On myös käynyt ilmi, että kansallinen kulttuuri on puolustuskyvytöntä, kun massakulttuuri levittäytyy joka kolkkaan hallitsemattomasti. Kulttuuripolitiikan akanvirta -tekstissä kirjoittaja väittää ainoan keinon kansallisen kulttuurin suojelemisessa olevan valtion puuttuminen kulttuuriasioihin, mikä ei tietenkään ole mitenkään erikoista sosialismissa.

“Riittävän voimakas ja suunnitelmallinen taloudellinen tuki kansalliselle kulttuurille on mahdollista ainoastaan valtiovallan avulla. Tavoitteeksi valtion kulttuuripolitiikassa olisi asetettava taiteen ja kulttuurin syventäminen ja rikastaminen rajoittamalla myönteisten vaihtoehtojen etsimistä rappeuttavalle massakulttuurille. Valtion olisi tuettava kansallisen kulttuuriperinteen piirissä sellaisia pyrkimyksiä, jotka tähtäävät inhimillisen kärsimyksen poistamiseen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteamiseen.”³⁶

Lainauksesta käy ilmi myös jo aiemmin kuvailemani leniniläinen ajatus jokaisessa kansallisessa kulttuurissa olevista sosialistisista aineksista, jotka ovat syntyneet siihen heikompien sorrosta. Valtion ei siis saa tukiessaan kansallisesta kulttuuria nostaa esiin taantumuksellisia aineksia tai tulkita kansallista kulttuuria taantumuksellisesti.

Kuten johdannossa mainitsin, marxilainen Herbert Marcuse määritteli kulttuurin erilaisiksi arvoiksi ja tavoitteiksi, joilla on yhteiskunnallista relevanssia. Yhteiskunta taas on väistämättömyyttä. Edellisen katkelman perusteella näyttäisi siltä, että taistolaiset eivät jakaneet kovinkaan paljon Marcusen kulttuurikäsitystä, mikä ei tietenkään ole yllättävää siinä valossa, että 1960-luvun uusvasemmistolaisten teoreetikkojen ajatukset eivät olleet suuressa arvossa 1970-luvun marxilais-lenininiläisen vasemmiston keskuudessa. Edellisen katkelman perusteella taistolaisten pyrkimys näyttää olevan saattaa myös kansallinen kulttuuri yhteiskunnallisen väistämättömyyden piiriin.

Katkelmassa silmiinpistävää on se, että valtion olisi tuettava tietynlaisia kansallisen kulttuurin piirissä ilmeneviä pyrkimyksiä. Kun otetaan huomioon se, että jopa taistolaisten käsitys itsestä oli olla historian välttämätön osa matkassa kohti sosialistista yhteiskuntaa, tuntuu konditionaalin käyttö omituiselta ratkaisulta, kun puhutaan siitä, mitä on tehtävä. Kokemus omasta liikkeestä historian välttämättömänä osana näkyy teksteissäkin – Kulttuurivihkoissa se ilmenee demokraattisen eli kansallisen kulttuurin puolustustaisteluna.

“Viime vuosina on maamme edistyksellisten taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijäin yhteiskunnallisessa tiedostuksessa tapahtunut voimakasta kehitystä. Edistyksellisen taiteen tehtävä on selkiytynyt. […] KTL:n 2. liittokokouksen keskustelussa […] osoitettiin ne konkreettiset tehtävät, jotka taidepoliittisen ohjelman pohjalta nousevat demokraattisen kulttuurin puolesta käytävälle taistelulle.”³⁷

Kun asiat, jotka ovat todellisuudessa ideologisia valintoja, esitetään pakkoina, on kyse Hallidayn & Matthiessenin mukaan modaalisuuden objektiivisesta eksplisiittisyydestä³⁸. Kuten johdannossa totesin, modaliteetti on osa interpersonaalista metafunktiota ja se ilmenee esimerkiksi pyyntöinä ja käskyinä. Teksteissä esiintyy kyllä välttämättömyyden kaapuun puettuja ideologisia vaatimuksia.

“On yhdistettävä voimat taiteilijajärjestöissä ja koko laajalla kulttuurikentällä yhtenäiseen demokraattiseen kulttuuririntamaan taantumuksen estämiseksi, yhteisten ammatillisten etujen ajamiseksi ja edistyksellisen, kansallisen kulttuuriperinteen jatkamiseksi ja kehittämiseksi rauhan ja kansanvallan hyväksi.”³⁹

“Välitön tehtävä on vaatia päättäviä toimia ja riittäviä määrärahoja kansalliselta pohjalta lähtevän, edistyksellisen kulttuurin tukemiseksi, sen elinehtojen turvaamiseksi.”⁴⁰

Lukijaa siis ohjataan näillä pakkoon viittaavilla kielellisillä valinnoilla omaksumaan tietynlainen kanta puheena olevaan asiaan ja liittymään taisteluun kansallisen kulttuurin puolesta. Mielenkiintoista esimerkissä on myös pitkä luettelo asioista, joiden puolesta on kamppailtava ja mitä hyvää niiden puoltaminen palvelee. Se muistuttaa Sosialistisen opiskelijaliiton vuonna 1973 julkaiseman kirjan otsikkoa Opiskelijoiden etujen puolesta – demokratian ja tieteen puolesta imperialismia vastaan!: opiskelijoiden joukkovoimalla – työväenluokan rinnalla suurpääomaa ja oikeistoa vastaan!

Päätäntö

Olen pyrkinyt antamaan kuvan siitä, mihin kulttuuritaistolaisten käsitys kulttuurista pohjautui: mikä oli hyvää, mikä huonoa kulttuuria. Pahaa on imperialistinen massakulttuuri, joka levittää saastaiset lonkeronsa pienimpiinkin käpykyliin. Puolustamisen arvoista taas on kansallinen kulttuuri, jonka puolesta Kulttuurivihkojen lukijat kutsutaan taistelemaan. Massakulttuurin ja kansallisen kulttuurin vastakkainasettelua olisi voinut selventää vielä tekstuaalisen metafunktion kautta analysoimalla systeemis-funktionaalisen kieliopin näkökulmasta konjunktiota ja konnektiiveja, jotka luovat jatkuvuutta ja vastakkainasettelua tekstiin. Tällainen analyysi olisi kuulunut tekstuaalisen metafunktion piirin, jonka jätin pois artikkelistani. Ehkäpä massakulttuurin ja kansallisen kulttuurin välinen vastakkainasettelu tulee lukijalle selväksi ilman yksityiskohtaista kielitieteeseen pohjautuvaa analyysia yksittäisistä vastakkainasettelua ilmentävistä sanoista.

Kulttuuritaistolaisten käsitys hyvästä kulttuurista oli dogmaattisen leninistinen. Se pohjautui pitkälti Leninin katkelmaan jokaisessa kansallisessa kulttuurissa ilmenevistä edistyksellisistä elementeistä. Katkelmaa lainattiin Marja-Leena Mikkolan suurta vallankumouksellista, Leniniä, esittelevän tekstin yhteydessä, mutta sen sisältämä dogmi oli implisiittisesti läsnä myös silloin, kun kansallisen kulttuurin puolustamiseksi vaadittiin toimenpiteitä.

Mielenkiintoista 1970-luvun marxilais-leninistisessä vasemmistolaisuudessa on 1960-luvun uusvasemmistolaisuuden tyrmääminen harhaoppisena, vaikka molemmat tuomitsivat massakulttuurin. Suurin ero lienee siinä, että Leninin oppeihin nojaavien menetelmät massakulttuurin torjumiseksi olivat hyvin autoritaariset. Uusvasemmistolaisuuden, joka näki kulttuurin vapauden valtakuntana ja yhteiskunnan välttämättömyyden valtakuntana, ei koettu ratkaisevan ongelmaa.

Matti J. Mantila

Viitteet:

1. Vihavainen 1987, 885–886.

Lähteet:

Alkuperäislähteet:

Kulttuurivihkot 1973–1974.

Tutkimuskirjallisuus:

Haakana, Merja (1996). ”Rillumarei-elokuvat ja aikalaiskritiikki”. Teoksessa: Peltonen, Matti (toim.), Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: SHS, 43–68.

Halliday, M. A. K & Matthiessen, Christian M. I. M. (2004). An Introduction to Functional Grammar. 3. painos. Lontoo: Arnold.

Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W. (2008). Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Tampere: Vastapaino.

Hyvärinen, Matti (1994). Viimeiset taistot. Tampere: Vastapaino.

Kallenautio, Jorma (2005). Suomi kylmän rauhan maailmassa. Helsinki: SKS.

Lenin, V. I. (1974). Kulttuurista ja kulttuurivallankumouksesta. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Marx, Karl & Engels, Friedrich (1974). Kirjallisuudesta ja taiteesta. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Oittinen, Vesa (2011). ”Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat?”. http://sosialismi.net/blog/2011/09/20/mita-taistolaiset-oikeasti-ajattelivat/. Viitattu 19.4.2012.

Olkkonen, Tuomo (2009). ”Pop, modernismi ja politiikka”. Teoksessa: Vasara, Erkki (toim.), Työväentutkimus vuosikirja 2009. Helsinki: Työväenperinne-Arbetartradition ry., 54–57.

Pesola, Sakari (1996). ”Tanssikiellosta lavatansseihin”. Teoksessa: Peltonen, Matti (toim.), Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: SHS, 105–126.

Raittinen, Virve (2001). “Taisteluun taiteen puolesta”. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2001/3_raittinen.htm. Viitattu 29.3.2012.

Strinati, Dominic (1995). An introduction to theories of popular culture. Lontoo: Routledge.

Vihavainen, Timo (1987). “Hyvinvointi-Suomi”. Teoksessa: Zetterberg, Seppo (toim.), Suomen historian pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 847–915.

Vilkuna, Kustaa H. J. (2005). ”Nuortaistolainen historia”. Teoksessa: Ahonen, Kalevi. Halmesvirta, Anssi. Nummela, Ilkka & Sihvola, Juha (toim.), Historia ja herrasmies. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 193–205.

Virtanen, Keijo (1987). Kulttuurihistoria – tie kokonaisvaltaiseen historiaan. Turku: Turun yliopisto.

Revalvaatio kävi haastattelemassa maanpäälliselle estradille paluutaan odottavaa Vapahtajaa ihmiskunnan ja erityisesti talouden tilasta sekä mahdollisesta talouden uudelleenjärjestelystä. Haastateltavalla on – toisin kuin niin sanotuilla ekonomisteilla – ollut aina hyvin selkeitä käsityksiä taloudesta, koronkiskonnasta ja sosiaaliturvasta.

Hyvää pääsiäisen aikaa, vaikka edellisestä vierailustanne ei teillä ehkä ole hyviä muistoja, voisimmeko kysyä muutaman kysymyksen?

Kaikin mokomin, ihan vapaasti, kukaan ei pitkään aikaan olekaan kysynyt minulta mitään, enemmän on vaadittu, aneltu ja rukoiltu. Aikaa tosin on vähän.

Niinhän meillä kaikilla. Siis minua kiinnostavat eräät lausuntonne, jotka vaikuttavat hieman ristiriitaisilta tai kryptisiltä, jos sallitte.

Taisin hämmentää edellisellä kerralla oikein kunnolla.

Aivan, hämmentävistä asioista ottaisin ensin esiin verot ja kenties sen jälkeen rahateorianne, siis nuo kolmekymmentä kultarahaa, koska meidän on vaikea enää ajatella kultakannan termein. Mutta siis: on annettava Keisarille mitä Keisarille kuuluu. Oliko tämä sitä teidän kuuluisaa ironiaanne?

Oi, oi! Sehän oli vain tilanteen pakottama lausunto. Miksi taas kerran taloutta, politiikka ja uskontoa sekaisin?

Kuten aina: kysymys on rahasta, tuloista, rahoituksesta, finansseista. Tiedämme, että suhtauduitte rahaan vähintäänkin varauksellisesti, mutta meillä on – jos sallitte – helvetisti velkaa ja jotkut sanovat, että pitää säästää ja olla elämättä ja jotkut että velat on jätettävä maksamatta. Tämä voi kuulostaa röyhkeältä, mutta olemme teille velkaa ikuisen elämän ja pelastuksen, koska maksoitte syntimme uhraamalla itsenne, pitäisikö meidän julistaa itsemme konkurssiin ja jättää velkamme maksamatta vai säästää itsemme hengiltä maksaaksemme velkamme teille?

Jaha, kirjanoppineita siis! No, elin itse samassa maailmassa, ihmisen poika kun olin, Rooman valtakunnassa, jossa piti jatkuvasti miettiä pitäisikö totella, kapinoida vai tehdä kompromisseja. Yritin olla tottelematta ja tekemättä kompromisseja, yritin olla politikoimatta, ja nyt mun pitää puolustella itseäni. Vai? Faijan kanssa oli kuitenkin sopimus, että maksan teidän velat, siis Aatamin ja Eevan jälkeläisten velat korkoineen, tai siis, että pannaan maailma konkurssiin, mitätöidään velat, kun saatte tappaa mut. Se kai meillä oli idea, mutta halusitte vaan jatkaa tota syyllisyys ja velkajuttua… Tajusin sen kyllä sillon ristillä, tuli epäilyksen hetki, et niinku silloin kun astuu lavalle ja unohtaa, mitä piti sanoa ja sylkäsee vaan jotain, ja kuitenkin jengi taputtaa… Siitä tää alko ja siks tässä nyt joutuu selitteleen tätä juonta.

Aina kuitenkin kysymys rahasta. Miksi?

Koska raha on monta asiaa, monta eri asiaa yhdessä: Isä, poika ja pyhä henki, avain ja portti, taivas ja helvetti, este ja etu, roska ja aarre.

En vain uskaltanut kysyä tuota. Se pelastaa ja tuomitsee?

Taidat tosiaan olla farisealainen, kirjanoppinut, ekonomisti, sanon vielä kerran, että en ole tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en mä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään, antamaan rahaa kaikille.

(Vittu mikä nihilisti) Ette siis sano mitään?

Ongelmia tiedonkulussa?

Mutta lukijamme haluavat tietää?

Haluavat suuria tunteita. Kirjoita seksistä, rahasta ja uskosta, mieluummin sekaisin, niin ovat tyytyväisiä. Niille raha, seksi ja usko on samoja juttuja, kuten isä, poika ja pyhä henki. Mieti vähän, aika turhauttavaa. Mun elämässä niitä oli aiemmin aika vähän, pesin Marian jalat, rahaa ei juuri ollut eikä temppeliinkään ollut asiaa. Voisit kirjoittaa otsikolla Jeesuksen salattu elämä apostolien homoyhteisössä: kalasymboliikan syvin olemus seksuaalisen tyydytyksen metaforana. Tai tee samantien elokuva.

Ja minut kivitettäisiin.

Jos selviät jatka samalla linjalla, kovenna panoksia! Perisynnistä perustuloon: paratiisin avaimien pakkoluovutus!

Pitäisikö taas kerran viedä rahat rikkailta ja rahanvaihtajilta?

Munat, pääsiäisen kunniaksi.

Mutta keskeytin teidät, anteeksi, olitte sanomassa jotain farisealaisista ja kirjanoppineista.

Ne eivät tulleet koskaan illalliselle, eivät halunneet syödä ja juoda meidän kanssa. Vakoilla ja kytätä ja juoruta ne kyllä osasivat. Ehkä ne oli vaan saitoja. Haukkuivat mua ahmatiksi ja juopoksi, kun Matteus ja Luukas kerto meidän syömisistä ja juomisista. No, oltiin köyhiä, kaikki pyöri ruuan ympärillä. Kumma juttu, oltiin kuitenkin kaikki nuoria. No oli silloin tällöin bileitä ja joskus joku aina anto jotain, lahjotti ja just ne joilla ei mitään ollut, tai siis ne ei jakanut sitä ei mitäänsä vaan vielä enemmän itseään, siis sitä, että niille kaikki se mitä ne oli hankkinut, myymällä itseään, välittämällä huumeita, kauppaamalla aasin silloin tällöin, oli niille jotakin, jota ne ei pitänyt omanaan ja halusivat jakaa sen. En tiedä oliko se syyllisyyden jakamista, mutta se oli helppo antaa anteeksi, koska ne oli kuitenkin viattomia eikä ne olleet tehneet mitään syntiä, siis ajatelleet, että se, mitä ne käytti olisi vaan niiden omaa.

Vielä rahasta, vaikka kuulostankin jankuttavalta A-Studion juontajalta: pitäisikö Keisarille maksaa vai ei?

Todella ovela kysymys, olen ihan hämmentynyt, vaaditko suoraa vastausta, vienkö pohjan pois kirkolta? Ajatus oli kai, että velat on jo maksettu.

Ansaitsette sen. Toistitte jatkuvasti tuota ”taivasten valtakuntaan…”, voin kuvitella rikkaan tunkemassa itseään neulansilmän läpi – nykyäänhän asia on toisin, helpompi on rikkaan, hyvin kuntoilleen tunkea itsensä neulansilmän läpi kuin lihavan köyhän. Kumpi on enemmän syntinen?

Tiesin, että tämä on tulossa. Aina, kun Barabbas, kundi oli vähän aktivisti ja vähän konna, on mukana kuvioissa, kysymys rahasta nousee pintaan. Bara ei pelkästään jättänyt antamatta Cesarille, vaan varasti Cesarilta ja kaikilta muilta. Ristillä, rinnalla kahden samanlaisen ryövärin, jouduin sitten riippumaan, kun se pääs takaisin duuneihinsa. Se, jos kuka luikahti kuin kameli neulansilmästä.

Toinen niistä kuitenkin katui.

No, houraili ainakin. Toinen haukkui, toinen kehui, toinen pakeni, toinen seurasi, yritin rauhoitella: “Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” Unohdin, että mun täytyy vielä palata tänne. Toivottavasti pääsi perille. Tilanne oli tosi outo, toinen yritti paeta ja toinen seurata, mutta kumpikaan ei liikuttanut eväänsäkään, roikkuivat vain kädet levällään kuin mitkäkin poliitikot, toinen suri paskaa elämäänsä ja toinen haaveili taivaallisesta ryöstösaaliista. Rahasta puheen ollen, kolikolla on aina kaksi puolta eikä mulla ole kumpaakaan.

No, oliko ne sit vaan yksinkertaisia varkaita?

Ei pidä paikkaansa. Konnuus vaatii aivoja. Konna on aina yrittäjä, yrittäjä aina konna. Pientä viilausta pyhien kirjoitusten tulkinnassa, kuten kirjanoppineet tekevät, riittää kun ollaan vähän erikoisia, muutetaan vähän vaikka kulttimenoja, ja uusi seurakunta on pystyssä, uusi soittoääni ja rahaa tulee, vähän kiiltoa pintaan. Kysynnän ja tarjonnan laki, kato. Täytyy osata pelata vaihtokursseilla, vaikka kiire onkin huono isäntä.

Olette kuitenkin aina seuranneet näitä asioita. Puhuneet sijoituksista, tuloista, viiniköynnöksistä, kylvämisestä ja sadonkorjuusta, varkaista ja muusta.

Myönnän, olen syntynyt pienessä kylässä, keskellä köyhiä, joiden ainoa ajatus oli säästää, että saisivat hankittua jotain ja jotka huomasi aina uudestaan, että joku vie niiden säästöt. Itse asiassa Faija, siis ei toi Joosef, yritti koko ajan opettaa näille urpoille – sori, käytän vaan kieltä, jota isäukko teistä käyttää, kun se ei oo tutustunut teihin lähemmin – että säästämisen sijaan on tuhlattava, investoitava, yritettävä, lähdettävä liikkeelle, riskeerattava tulevaisuuden ja kaikki tämä pelastuksen takia. Luulen, että se lähetti mut tänne ikään kuin tuhlaripoikana… No mulla oli toi Matteus sit opetuslapsena. Älykäs ja rohkea sijoittaja, jolle riski oli haaste, intohimo ja huume eikä mikään pelkotila. Silloin siellä Genesaretin järven rannoilla oli hyvä meininki. Jengi oli tyytyväinen kun saatiin pari kalaa ja jonkun verran leipää aperitiiville.

Voin kuvitella. Vaikka happoa ja kokaa ei kai ollut.

Viiniä, naisia ja homoja kyllä. Muistatko, mä olin tosi hyvässä kunnossa sillon, kävelin vetten päällä, tai sit apostolit oli tosi pihalla.

Matteus taitaa olla ainoa, joka on Evankeliumeissa kirjoittanut huonoista naisista ja publikaaneista, jotka pääsee meitä ennen taivaaseen. Oliko ne tosiaan niin taivaallisia?

Enmä tiedä, musta Matteus vähän niinku ajatteli omaa paikkaansa taivaassa ja mietti, että olis kiva jos siellä olis jo joku tuttu järven rannalta odottamassa. Se kai ajatteli eläkepäiviään.

Maria Magdaleenaa on pidetty aina huorana. Mitä siihen sanotte?

Mummos oli! Se ei ollut tyytyväinen elämäänsä, tunsi itsensä yksinäiseksi, sillä oli rahaa säästössä eikä perillisiä pakottamassa tekemään mummon lihapullia. Nämä rouvat joko matkustavat ympäri maailmaa tai alkavat ajaa jotain aatetta tai molempia yhtä aikaa. Lähetystyötä, vapaaehtoistyötä… Ja ajattele vähän, meitä nyt oli kuitenkin toistakymmentä kundia, viini virtasi, meikäkin hiippaili leirille vettä pitkin joskus aamuyöstä, ilmaannuin millon mihinkin yllättäen, rukoilemasta, joo tietty. Mä en tajuu, mitä pahaa siinä oli, tai varmaan se, että kirjanoppineet ja fariselaiset ei saanu piparia, niin ne teki omasta kyvyttömyydestään toisten synnin.

Mutta olemme eksyneet aiheesta, palataanpa rahaan ja maailman tilaan: Mikä on teidän arvionne?

Mä tiedän, että mun pitäis astua stagelle, eikä tää oo jännitystä tai muuta, kädet ei tärise eikä tunnu siltä, että repliikit unohtus, mutta suoraan sanoen, oon alkanu epäillä koko juttua, kun se eka käynti meni niin reisille. Idea oli, että mä maksan velat ja jengi voi alkaa hengittään vähän vapaammin ja ilman jatkuvaa syyllisyyttä, siis elään, mutta mitä nää tekee, alkaa ottaa hulluna velkaa, potea syyllisyyttä siitä, että maksoin niitten velat. Sitten on siitä vihaisia mulle, keksii, et tän vihan voi muuttaa uskonnoksi ja rakentaa sille jonkun kirkon, joka yrittää selittää, että tää viha onkin rakkautta, ja taas ne kokee siitä syyllisyyttä ja alkaa inhota mua entistä enemmin ja kätkee inhonsa huolehtimiseen ja hoitamiseen. Toi kirkkohan on tommonen omaisuudenhoitoyhtiö, eläkevakuutuslaitos vai mitä ne on? Alun perin pointsi oli myös, että Aatamin ja Eevan laina olis lopullisesti maksettu ja siitä olis opittu jotain. Mutta ei, tää kasvatuksen ja opastamisen ajatus on kyllä perseestä… Jos mä meen nyt tonne, mitä mä sanon, huudan et eräpäivä on tullut ja alan jonkun velkojen auditoinnin vai? Mä en oo lainkaan varma, et haluan noiden elämän, en ainakaan ikuisena elämänä, enkä mä tiedä mihin mä sijoittasin ne kuolleina, siis loppusijoituspaikkoja on vaikea löytää.

Tuota, en ymmärrä?

Mieti vähän, seisoskele ite täällä backstagella pari tuhatta vuotta odottamassa sanoman perille menoa, niin sitä alkaa kelata kaikenlaista.

Mutta rahasta?

Mulla ei sitä juuri ollut, joten tiedän mistä puhun. Ehkä toi Juudaksen touhu kertoo jotain: jäbä oli piensijoittaja, ensin se sijoitti muhun, mutta sille valkeni, että tuotot saattaa lyhyellä tähtäimellä jäädä vaatimattomiksi ellei peräti negatiivisiksi. Alko pelata varman päälle, muuttaa ystävyyttä rahaksi ja myi sijoituksensa saadakseen likviditeettiä, kultaa, jonka se ajatteli ikään kuin yleiseksi pääsylipuksi kaikkeen. No, Faija tietysti, jota on aina ottanut pattiin noi piensijoittajat ja niiden kuvitelma, et rahan takana on jotain oikeata ja todellista, jota ne voi ite arvioida, piti Juudas-paralle pienen sisäisen puhuttelun ja Iskariot totesi, että elämäntyö oli kadonnut ilmaan finansseilla leikkiessä ja olis parempi kadota näyttämöltä – ja kun tuliaseita ja korkeita kerrostaloja ei ollut, joutu yrittää itsensä hirttämistä, mutta eihän siitä tullut mitään, niinku ei mistään sen touhuista, ku oksa katkes ja se suistu alas ja pakahtu keskeltä, niin että kaikki sisälmykset valu ulos. Kaikki toi vaan siksi, että se usko et raha on jotain jonka takana on se kuuluisa todellisuus. Mä en tajuu, se oli kai lukenu jotain kreikkalaista metafysiikkaa ja ajatteli, et jos sopeutuu todellisuuteen, kuuntelee sen vihjeitä ja käskyjä, niin kaikki menee ok. Mä olin yrittänyt opettaa sille vähän realismia, et tää homma on vähän niinku meistä kiinni, mut eihän se tajunnu, se vaan usko – tää usko on mun mielestä kyllä uskomatonta, ja et ne jaksaa jankuttaa siitä – et täytyyhän tässä olla järki, syy ja pitäähän kaiken lopulta selvitä ja tulla palkinto. Työstä kato palkka! Ei kai me nyt aleta maksaan mitään, jos jengi on valmis tekeen duunia loputtomasti. Faija on nimittäin motiivipalkkauksen mestari: jos nyt teet tän ja tän, niin huomenna pääset kenties vakituiseen duuniin, ikuiseen elämään. Toisaalta musta olis kyllä ollu parempi, että Juudas olis perustanut ton kirkon ja uskonnon, olis tullut selkeempi pankkilaitos, Pietari kun oli semmonen ihme sekoilija, jotenkin lutunen, kuten naiset sano siellä järvellä, semmonen kansan mies, kalliona vähän tommonen vierivä kivi, joka ei tienny mitä se lopulta halusi ja jos halusi jotain niin sitten katui kun sai. Lopputulos oli sit tää laitos, jossa halutaan taivaspaikka, mutta sijoitetaan maalliseen tai oikeestaan kun halutaan maallista niin sijoitetaan taivaalliseen. Eihän se toimi ku autokaupassa ja sielläkin vaan hetken.

Mitä mieltä olette siitä, että kapitalismin synty ja kehitys on pantu teidän syyksenne?

No Faija sano, että kun se aikoinaan lepäs sen yhden päivän ja sillä oli aika kova darra ja morkkis, ku se oli riehunu kuus päivää sekona, se mietti, että keksiskö sipsipussin, kylmän kaljan ja huonon elokuvan vai meniskö lenkille luomaansa maailmaan, se valitsi kuitenkin levon, kaljan ja sipsit ja alko tuottaa elokuvaa. Ei kai halunnu nähdä heti mitä oli tehnyt. Sille tuli mieleen, että olis hyvä idea, kun se nyt hallitsi tätä hommaa, kaikkivaltias kun oli, että jos kokeilis mitä tulee jos jengi saisi vähän vapautta. No, ekaks tietysti Eeva halus tehdä eron tuottavan ja tuottamattoman työn välillä ja valitsi pahan tiedon puun hedelmän, muistan kun Faija sano ajatelleensa, että mielenkiintoinen juonenkäänne, jota pitää kehitellä. Sitten Kain tappo Aabelin jollain sumuiselle satamalaiturilla, tuli vähän takaa-ajoa ja muuta toimintaa, ja sitä alko kasaantua koko ajan lisää. Homma alko karata käsistä. Leffa alko elää omaa elämäänsä. Ajatus oli viheltää peli poikki lähettämällä mut maan päälle. Mut niinku sanoin se vaan kiihotti niitä lisää, kun ne keksi velan ja syyllisyyden. Mä en ota niskoilleni tätä touhua.

Onko teillä jotain konkreettista sanottavaa?

Siis, kapitalismista. No, kapitalismi perustuu lupaukselle, siis mä lupaan maksaa sulle, jos sä toimit näin ja näin ja saat aikaan ton. Mulla ei varsinaisesti ole rahaa, mutta menen vaikka pankkiin ja sanon, että aion tehdä tänä, tartten rahaa kamoihin, joilla tuotan ja jos ja kun saan kamat tehtyä ja myytyä maksan takaisin, lunastan siis velkani, pelastun. No pankkiiri antaa mulle lupauksen, kirjallisena esimerkiksi, ja näytän sitä muille ja ne suostuu tekemään duunin. Tai niinku Faija sano: alussa oli sana, ja sitten sana tulee lihaksi, raha toimii just näin kun se muuttuu pääomaksi. Mut kuten sanoin, meillä oli tarkotus päästä tästä eroon, siis kun mä tulin maailmaan, niin tän luottosysteemin piti loppua, kun ei enää tarttenu luvata ja odottaa lunastusta. Kuten näät, ei toiminut. Kaikki vaan yrittää maksaa velkaansa, jota ei ole.

Miten näätte ihmiskunnan tulevaisuuden?

Näillä näkymin siitä tulee aika pitkä, sillä aion skipata maailmaan palaamisen ja maailmanlopun.

Hyvää pääsiäistä!

Päästäänhän täältä ilman aasiakin.

Revalvaatio julkaisee UniNomade-kollektiivin ¹ manifestin Eurooppa takaisin!

Kyseessä on yksi niistä julistuksista, joiden analyysin perusteella Euroopalla on edessään kurjas ja ruma tulevaisuus. Mahdollisuudet ratkaista velkaongelmat ja eurokriisi Euroopan poliittisen eliitin valitsemilla keinoilla on kaluttu loppuun. Kriisin varjolla Euroopasta rakennetaan synkkää goottilaista labyrinttia, jossa raivoaa verenjanoinen jumala – markkinavoimat. Valittu politiikka merkitsee kaikkien “maksukyvyttömien” eristämistä Euroopan sosiaalisesta tilasta. Kansallisvaltiot ovat epäonnistuneet ja vastarinnan on kyettävä luomaan uutta, yhteinen kansainvälinen sosiaalinen tila, josta käsin vastustaa leikkaus- ja kurjistamispolitiikkaa.

Toinen syy julkaista teksti on sen sisältämä ensimmäinen yhteiseurooppalainen mielenosoituskutsu. Tekstissä kutsutaan kaikki eurokonsensusta vastustavat voimat Frankfurtiin toukokuun 15. päivänä, joka on espanjalaisen 15M-torikokousliikkeen vuosipäivä. Keskiviikkona 16. päivänä Frankfurtissa pidetään EKP:n, Euroopan keskuspankin johtokunnan kokous, jonka aikana ja sitä seuraavina päivinä järjestetään mielenosoituksia, kadunvaltauksia ja julkisia keskusteluja ympäri Frankfurtia.

Mielenosoitusten on tarkoitus koota yhteen Occupy-liikettä, työttömiä, siirtolaisia, ammattiyhdistysliikettä, pätkätyöläisiä, ympäristö- ja rauhanliikettä, perustuloliikettä, nuoriso- ja opiskelijajärjestöjä, antirasistisia ja antifasistisia ryhmiä, vihervasemmistolaisia ryhmittymiä sekä muita nykyistä leikkauspolitiikkaa vastustavia ryhmiä.

Revalvaatio kehottaakin myös Sinua lähtemään Frankfurtiin toukokuussa – sinnehän lentää Ryanairilla muutamalla kympillä! EKP:n kokous Frankfurt-am-Mainissa tulee muuttumaan mielikuvituksettomasta konkurssilla pelottelevasta politiikasta tarpeekseen saaneiden Euroopan ihmisten kokoukseksi.

Kuvasta puuttuvat sähköjohdot, jotka kulkevat Merkozyn selästä IMF:n ja EKP:n johtokuntiin.

EUROOPPA TAKAISIN!

1. Ei tarvita Mario Draghin lausuntoja sen ymmärtämiseen, että Euroopan kriisi on jo ylittänyt peruuttamattoman kynnyksen. Muutama kuukausi sitten Jean-Claude Trichet luonnehti kriisiä “mittasuhteiltaan systeemiseksi”. Nyt Draghi, Trichetin seuraaja Euroopan keskuspankin johtajana, kertoo meille, että “tilanne on pahentunut” (16. tammikuuta). On kuitenkin vaikea ymmärtää, mitä “mittasuhteiltaan systeemisen” kriisin paheneminen tarkoittaa.

Varmaa on, että tulevien kuukausien näkymät ovat hyvin huonot, eikä tämä koske vain niitä, jotka ovat jo vuosia maksaneet kriisistä ja sen lääkityksestä – säästöistä, tai “selväjärkisemmin” sanottuna, kurista. Jopa yhtenäiset pääomapiirit ja Euroopan johtava luokka ovat alkaneet epäillä, että jättiläismäiset mittasuhteet saaneessa globaalin valtatasapainon uudelleenjärjestelyssä heistä saattaa tulla häviäjiä. Kieltäytymisen aavetta, joka ei ole hyljännyt Amerikankaan metropoleja, on viime aikoina tavattu alituiseen Euroopan toreilla. Ei ole puutetta asiantuntijoista, jotka näkevät luottoluokituslaitosten toiminnan takana sotatilan järkeilyn. Kyseessä ovat ensimmäiset merkit globaalista velkasodasta, jossa dollarin säilyttäminen suvereenina maailmanvaluuttana (ja sen takaama asema finanssimarkkinoiden johtopaikoilla) oikeuttaa euron hajoamisen. Taustalla raikuvat uutiset Hormuzinsalmelta muistuttavat siitä, että kyseessä olevan kriisin syvyys ja laajuus tekevät myös sodasta – eivätkä ainoastaan finanssisodasta ja “suvereenien” valtioiden velkasodasta – mahdollisen kriisin ratkaisuyrityksen.

Selkeästi muotoiltuna: Euroopan Unioni, sellaisena kun olemme sen tähän päivään saakka tunteneet, on mennyttä. Tästä ei ole syytä iloita. Olemme itsekin aika ajoin haaveilleet, että kamppailut ja yhteiskunnalliset liikkeet voisivat löytää kansallisia poliittisia rakenteita vastaanottavaisemman viitekehyksen muodostumassa olevista eurooppalaisista instituutioista. Tämä olisi edellyttänyt tilan luomista, jossa ja jota vasten toiminnan rakentumista ja vakuuttavien poliittisten ohjelmien artikulaatiota oltaisiin voitu kokeilla. No, tätä tilaa ei enää ole, ja se on ensimmäinen kriisin oppitunti tässä maanosassa. Toinen oppitunti on kuitenkin yhtä tärkeä: jokainen hypoteesi demokraattisesta tai sosialistisesta ratkaisusta kriisiin näyttäytyy juuri sinä, mitä se onkin: mahdollisesti vaarallisena, mutta aina yhtä tehottomana harhakuvana. Kaksi vuotta vastarintaa ovat opettaneet tämän, mutta on syytä huomata, että nämä kaksi vuotta vastarinta on ollut rajoitettu kansallisvaltion sisään ja vastustamaan leikkaustoimenpiteitä kriisin pahiten runtelemissa maissa. Kreikka on tästä näkökulmasta hyvä vertauskuva. On vaikea kuvitella radikaalimpaa ja monimuotoisempaa vastarintakamppailun kirjoa kuin Kreikassa: torinvaltauksista päivien ja taas päivien mittaisiin yleislakkoihin, parlamenttitaloon rynnäköinnistä kokonaisiin pysähdystilaan vajonneisiin kaupunkeihin. Kaikesta huolimatta tämän jatkuvan liikekannalla olemisen vaikutus säälimättömiin leikkauksiin ja julkisten palveluiden sekä sosiaalisten oikeuksien lakkauttamiseen on ollut lähestulkoon nolla.

Emme yritä olla ylimielisiä. Kreikassa ja muualla käydyt taistelut oli käytävä. Niihin liittyvä vastarinnan mahdollisuus kohtasi kuitenkin merkittävän rajoitteen yksinkertaisesti viime vuosikymmenien aikana tahkottujen voittojen puolustamisesta juuri niiden instituutioiden toimesta, joissa näiden voittojen tulisi ruumiillistua. Euroopan natistessa liitoksistaan miljoonien Euroopan kansalaisten silmien edessä ovat kaikki kansalliset ratkaisut osoittautuneet kyvyttömiksi luomaan minkäänlaista demokraattista painetta diktaattoreiksi muuttuneiden komissaarien harteille. Rahoitusmarkkinoiden säätelemättömyys sekä niin sanotun keskuksen siirtomaatyylinen ylivalta suhteessa “periferiamaihin” estää kansallisen näkökulman puolustamisen. Tämä kansallisvaltioiden voimattomaksi tekemisen prosessi on mennyt viime vuosina liian pitkälle, sen instituutiot ovat joutuneet tekemään liian suuria kompromisseja uusliberalismin ja finanssimarkkinoiden kanssa, elävän työn rakenne on muuttunut liian paljon ja epäsuhta talouskurista aiheutuvan väkivallan ja edustuksellisen politiikan välillä on käynyt liian räikeäksi minkään kansalliselle pohjalle perustuvan New Deal -politiikan toteuttamiseksi. Kriisin ylittävän, eteenpäin jatkavan ohjelman täytyy olla perustuslaillinen ohjelma. Kaksi jokaista perustuslaillista ohjelmaa kuvaavaa piirrettä ovat uusien, ei neuvoteltavissa olevien periaatteiden säätäminen sekä uusien instituutioiden rakentaminen. Näiden lisäksi on välttämätöntä luoda uusi tila: eurooppalainen tila. Emme kiellä etteikö tämä olisi äärimmäisen vaikea tehtävä. Luokkataisteluiden ja minkäänlaisen kelvollisen eurooppalaisen “vasemmiston” tulevaisuus kuitenkin riippuu kyvystämme toteuttaa tämä työläs tehtävä välittömässä tulevaisuudessa.

2. Monet valtavirtaisetkin asiantuntijat ovat jo tunnustaneet kriisin mullistavuuden ja syvyyden sekä maailmanlaajuisella että Euroopan tasolla: he puhuvat avoimesti lähitulevaisuuden lamasta. Mikäli merkittävää ratkaisua jatkuvuudelle ei ilmesty, on Euroopan tapauksessa vastassa yhä pidemmälle jatkuva hyvin heterogeenisen (poliittisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen) tilan hajoaminen. Euroinstituutiot esittelivät tämän heterogeenisyyden yhtenä EU:n vahvuuksista. Kriisin tuoma paino on pyyhkäissyt tuon retoriikan mennessään, emmekä me tänään edes puhu Euroopasta, joka jatkaisi tästä tilanteesta kahteen tai useampaan suuntaan. Se, mitä Isossa-Britanniassa tapahtuu, ei ole yhtään vähemmän tärkeätä kuin Kreikan putoaminen maksukyvyttömyyteen: City of London toivoo voivansa toimia magneettina, joka vetää puoleensa pääomia ympäri Eurooppaa ja levittää sitä globaaleilla finanssimarkkinoilla syventäen taloudellisen yhteneväisyyden halkeamaa jopa “vahvoissa” maissa, ensimmäisenä Saksassa. Juuri hypoteesit Euroopan rahaliiton luhistumisesta – Saksan irtaantuminen ja uuden ryhmittymän muodostuminen Saksan markan ympärille, kuten Christian Marazzi on usein maininnut – kasvattavat vientituotteiden globaalin kysynnän heikentymistä ja ensimmäisten murtumien syntymistä siihen yhteiskunnalliseen vakauteen, josta Saksan malli on riippuvainen. Ranskan luottoluokituksen lasku ei heikennä ainoastaan “Euroopan valuuttarahastoa” eli Euroopan vakausmekanismia, vaan se katkaisee Pariisi–Berliini-akselin, jolla toivottiin olevan merkittävä rooli eurokriisin hoidossa ja uuden avauksen tekemisessä EU:n institutionaalisessa tilassa. Idässä Romanian kansannousu merkitsee toisen mullistavan epävakauden syntyä, kun taas Unkarin hallituksen ajautuminen kohti fasismia – vaikka sitä vastustaakin kasvava liikehdintä – aiheuttaa reaktion Brysselissä vasta kun Unkarin hallitus yrittää demagogisesti rajoittaa Euroopan Keskuspankin itsenäisyyttä.

Nämä Euroopan tilan hajoamisen prosessit vahvistavat käsitystämme siitä, että EU sellaisena kuin olemme sen tunteneet, on mennyttä. Selkeyden vuoksi sanottakoon, ettei tämä tarkoita EU:n instituutioiden välttämätöntä katoamista tai sitä, ettei niiden “reformia” suunniteltaisi. Jotkut, kuten Étienne Balibar, ovat lähiaikoina puhuneet varsinaisesta “vallankumouksesta ylhäältä päin”, yrityksestä järjestää EU:n instituutiorakenne täysin EKP:n ympärille niin, että sekä materiaalinen että muodollinen perustuslaki muuttuisivat merkittävästi sekä eurooppalaisella että kansallisvaltioiden tasolla (siksi ilmiselvää on tässä suhteessa viittaus budjettitasapainoon). Maaliskuussa hyväksytty talouskurisopimus kuvaa tämän Saksan johtaman yrityksen toimintakehystä. Kyseisellä yrityksellä hallita kriisiä on rajansa – minkä sen tukijatkin tietävät – ja se voi toimia ainoastaan yhdessä jollain tavoin “hallitun”, hitaasti “suvereenia velkaa” syövän laman kanssa. Kuten sanottua Saksalle (eikä ainoastaan Saksalle) vaihtoehtona on eurosta irtaantuminen, ja tämän vaihtoehdon seurauksia Euroopassa ja maailmanlaajuisesti on vaikea ennustaa.

Emme viivy tässä toisessa näkymässä pitempään. Vaikuttaa tärkeämmältä painottaa, että meneillään oleva “vallankumous ylhäältä päin” tyhjentää Euroopan perustuslain sen kaikesta demokraattisesta sisällöstä. Tämän vuoksi tärkeältä tuntuu myös ehdottaa äärimmäisen kiireellistä perustuslaillista ohjelmaa tällä tasolla. “Goottilainen” Eurooppa on syntymässä, hajaantunut ja hierarkkinen Eurooppa, markkina-Eurooppa, jonka sisällä ei käydä mitään merkittäviä demokraattisia keskusteluja. Niiden sijaan Euroopalle on hankittu (ja Eurooppa on mahdollisesti järjestetty uudelleen muuttuvien sommitelmien ja maantieteen mukaan) uusi suvereeni johto, Pankki, eikä pelkästään EKP, vaan jälleen kerran “markkinat”, jotka tulevat ylhäältä päin ja leviävät nopeasti. Euroopan rakentamisen 50-vuotinen prosessi pohjautui hallintatapaan, joka tasapainotti epäsymmetrioita ja ehkäisi perinteisessä valtioiden hierarkiassa mahdollisia poliittisia mullistuksia. Goottilaisessa labyrintissa, joka edessä siintää epämuodostuneine, pankkien ja markkinoiden tarpeille taipuneine arkkitehtuureineen, vallitsee eräänlainen “suunnittelu ylhäältä päin”. Nyt se on sanottu: lähes neuvostoliittolainen suunnitelmatalous, tarkoituksenaan ei tavaroiden vaan velan tuottaminen sekä talous, jossa on automaattiset kuritoimenpiteet kaikkia mahdollisia poikkeamia kohtaan. On helppo nähdä ennalta, kuinka vastoin federalistista unelmaa sopeuttamisvaiheessa suvereniteetit ja nationalismit tulevat ainoastaan lisääntymään osana tätä äärimmäisen funktionalistista suvereniteetin heikentämisen projektia. Yhtäältä näemme “vahvoissa” maissa suojelevaa asemoitumista samalla kun yleisessä keskustelussa maat kuvataan “periferiamaiden” heikon finanssikurin uhkaamiksi. Toisaalta viimeksi mainituissa maissa voimakas antieurooppalainen reaktio on saamassa antisaksalaisen muodon. Kummassakin tapauksessa kyseessä on äärimmäisen vaarallinen ilmiö, joka muuttuu päivä päivältä uhkaavammaksi.

3. Nämä suvereniteetit ja nationalismit ovat nykyään hypoteettisen “goottilaisen” Euroopan kääntöpuoli, siis “jälkiuusliberaalia” vakautusta kriisinhallintana. Puhumme jälkiuusliberaalista vakautuksesta erityisessä merkityksessä. Merkitys perustuu vakuuttuneisuuteemme siitä, että talouskurisopimuksen hyväksyminen merkitsee tiettyjen uusliberalismin perusdogmien vahvistamista. Se ei sisällä tehokasta suunnitelmaa kriisistä pääsemiseksi. Tämä näkymä ei sisällä todellisia neuvottelun mahdollisuuksia, ei muutosta EKP:n toimintamallissa eikä Euroopan vakausmekanismin kehityksessä, eikä varsinkaan suunnitelmia valtioiden velkajärjestelyistä tai pankkien pääomittamisesta. Näkymän pohjalta ideat Euroopan investointisuunnitelmasta työllisyyteen ja suunniteltu enemmän tai vähemmän “reilu” verotusjärjestelmä (joka toisi mukanaan reilut palkkatulot ja varallisuuden) vaikuttaa täydeltä kuvittelulta. “Ylhäältä päin tulevan vallankumouksen” Eurooppa on rakennettu takaamaan taloudellinen tulo ja parhaimmillaankin vain luomaan kompromissi sen oman osuuden ja tiettyjen teollisuuspääoman osuuksien välille. Tämän vallankumouksen arkkitehdit ovat tietoisia siitä tosiasiasta, että kapitalismin tämänhetkinen maailmanlaajuinen järjestys – jossa finanssituotteiden arvo on yli kahdeksankertainen ”reaalitalouden” arvoon verrattuna – ei kestä ja mikään rahapolitiikka ei kykene sitä hallitsemaan, parhaassakin tapauksessa se lisää ainoastaan keinottelua. Pitkällä aikavälillä jälkiuusliberaalin vakautuksen projekti Euroopassa on tuomittu hukkumaan. Toisaalta, pitkällä aikavälillähän me olemme kaikki kuolleita.

Yksi asia on varmaa. Jos joku suunnittelee pääoman eri osien (rahoitus, koneet ja laitteet, työvoima) etujen yhdistämistä goottilaisessa Euroopassa, ei työlle kuulu minkäänlaista tunnustusta. Sielläkin, missä vielä vallitsevat oikeanlaiset olosuhteet (kuten Saksassa), työn tunnustus tapahtuu ainoastaan kansallisen tason neuvottelurakenteen sisällä. Nämä rakenteet ovat kuitenkin jättäneet ulkopuolelle (sekä laadullisesti, että määrällisesti) kasvavan osuuden työntekijöitä, joista on tullut todella prekaareja. Samanaikaisesti itse “varman työn” asema on vaakalaudalla ketään ulossulkemattoman kriisin vuoksi. Suurimmassa osassa Euroopan maista hyökkäyksillä työolosuhteita kohtaan ei ole rajoja. Hyökkäykset kohdistuvat yhtä lailla tietotyöhön kuin tehdastyöhönkin, yhtä lailla siirtolaisten tekemään työhön ja natiivien tekemään työhön, palkkatyöhön ja muodollisesti vapaaseen yrittämiseen. “Suvereeni velka” rojautetaan ikuisesti “yksityisessä” velassa olevien miesten ja naisten niskaan, palkkoja vastaan kohdistuvaa hyökkäystä tukevat hyökkäykset julkisia palveluita vastaan, työttömyys ja suvun säästöjen katoaminen johtavat köyhyyden leviämiseen. Huimaava yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvu on ensimmäinen seuraus ja pääoman finanssivetoistuminen ainoastaan tekee prosessista rajumman.

Toistettakoon alussa sanottu: näiden riistämisen prosessien vastustaminen ei ole ainoastaan “hyvä teko” vaan se on välttämätöntä. Ainoastaan vastarinnan kehittyessä, sen sisällä voimme muodostaa uusia tapoja tehdä yhteistyötä ja luoda alustan poliittiselle toiminnalle, joka yhdistää erilaisia toimijoita yhteiseen taisteluun. Seuraten Tahririn aukion esimerkkiä, jota espanjalaiset indignadosit ja Occupy Wall Street Yhdysvalloissa jatkoivat, täytyy myös eurooppalaisen taistelun vallata oma tilansa Euroopan kriisistä järkyttyneissä kaupungeissa. Erilaisten metropolissa tapahtuvien kamppailun muotojen yhdistyminen ei kuitenkaan riitä, jos kamppailusta halutaan perustuslaillinen kamppailu, joka vihdoin pystyisi avaamaan kriisin ylittämisen mahdollisuuden. Ainoastaan laajemmassa, eurooppalaiseksi määritellyssä tilassa tulee mahdolliseksi muotoilla uusi ohjelma yhteisen (commons) saavuttamiseksi ja sen asettamiseksi uusien elämänmuotojen rakentamisen materiaaliseksi perustaksi. Näin tulee mahdolliseksi uusi tapa elää yhdessä, tehdä yhteistyötä ja tuottaa vapaiden ja tasa-arvoisten kesken.

Tämä laajalle espanjalaisen indignados-liikkeen keskuudessa levinnyt näkemys voi kenties saada tärkeän vahvistuksen tämän vuoden toukokuussa, jolle ehdotamme Euroopan laajuista liikekannalle ryhtymistä, Frankfurtin EKP:n saartamista ja valtaamista 15M:n torikokouksien vuosipäivänä. EUROOPPA TAKAISIN tulee olemaan tuon kansannousun avainsanoja. Koska kriisit uhkaavat luonnehtia elämäämme tulevina vuosina, meidän täytyy valmistautua tilanteeseen.

Emme aloita nollapisteestä. Ihmisten vastarinta on saostanut erityislaatuisen kokemusperinnön monissa Euroopan kaupungeissa. Kansannousut Maghrebissa ja Meshreqissa ovat tunkeutuneet eurooppalaisen liikkeen mielikuvitukseen ja kieleen. Suuri kansainvälinen kampanja, joka vaatii elämää ilman velkaa ja poliittista mielikuvitusta ilman maksukyvyttömyydellä kiristämistä voi merkitä siirtymää kohti koko Euroopan laajuista yhteiskunnallisen liikkeen tilaa. Samalla kun velkaa vastustavat teot ja aloitteet lisääntyvät yksilötasolla, meidän täytyy rakentaa näille kamppailuille eurooppalainen poliittinen tukipilari. Meidän täytyy rakentaa se vastarinnasta ja sellaisista poliittisista aineksista, jotka eivät sisällä tippaakaan nostalgiaa kansallisvaltioiden puolesta tai pienintäkään kompromissia goottilaisen Euroopan kanssa.

UniNomade-kollektiivi

Saatteeksi

Tämä kirjoitus lähestyy kriisin käsitettä marxilaisen talousteorian kulmasta. Sen tarkoitus ei ole seikkaperäisesti käydä läpi nykyisen kriisin tapahtumahistoriaa, vaan se keskittyy yksinomaan, kuten otsikkonsa jo toteaa, pohtimaan marxilaisen taloustieteen ja uusklassisen kriisiteorian suhdetta. Osoitan kirjoituksessa, ettei kriisi ole marxilaisessa taloustieteessä poikkeama markkinatasapainosta, vaan seurausta kapitalismin luontaisesta suhdannevaihtelusta. Edellä mainitun osoittamiseen olen käyttänyt marxilaisen taloustieteen työkaluista taulukkolaskentaa ja yksinkertaista algebraa. Käyttämäni algebra ja merkit ovat varsin yleisiä marxilaisissa piireissä, joten mikäli jokin jää epäselväksi, niin sen selvittäminen googlettamalla ei ole kovin vaikeaa. Vaikka ne eivät taloustieteitä tai muita formaaliin esitystapaan perehtyneitä ihmetyttäne, niin paikallaan lienee pieni avaus siitä, mitä koetan kirjoituksessani sanoa.

Oletan kirjoituksessa lukijalta Marxin teorioiden perusteiden ymmärrystä ja suosittelen varsinkin ensikertalaisille tutustumaan arvon, vaihtoarvon ja lisäarvon kaltaisiin käsitteisiin sekä työnarvoteoriaan laajemmalti. Hyvä esitys aiheesta löytyy osoitteesta http://kapitalism101.wordpress.com.

Tärkein teoreettinen ulottuvuus kirjoituksessani on aika. Aikaa, josta käytän merkkiä t erilaisine alaindekseineen, käsitellään tarkemmin temporalismin käsitteen kautta läpi koko kirjoituksen ja se muodostaa viitekehyksen, jossa kaikki muu teoreettinen todistaminen tapahtuu. Aika liittyy elimellisellä tavalla yhteen työn ja arvon käsitteiden kanssa. Hyvin yksinkertaisesti sanoen, mitä enemmän tehokasta työaikaa jonkin tuotteen luomiseen käytetään, sitä arvokkaampi se on.

Toinen tärkeä teoreettinen ulottuvuus ovat niin sanotut aggregaattitasapainot. Nämä tasapainot ovat hyvin tärkeitä, kun halutaan teoreettisesti osoittaa Marxin arvoteorian ja hintojen välisiä suhteita. Usein esitettävä väite Marxia ja marxilaista taloustiedettä vastaan on, että Marxin väitetään aina johtaneen hinnat suoraan arvoista. Tiedämme kuitenkin kaikki, että hinnat vaihtelevat markkinoilla, eivätkä vastaa tuotteiden arvoja. Näiden aggregaattitasapainojen tarkoitus on osoittaa, ettei hintojen (suora) johtaminen arvoista ole välttämätöntä Marxin teorian paikkansapitävyydelle.

Edellä mainitun pitkällinen osoittaminen on tärkeää sille, että kirjoituksen viimeinen teoreettinen ulottuvuus eli voiton suhdeluvun laskutendenssi voi pitää paikkansa. Aggregaattitasapainojen ja voiton suhdeluvun laskutendenssin osoittamiseen käytän taulukoita I – III, jotka osoittavat varsin selvästi, että Marxin aggregaattitasapainot pitävät paikkansa niiden numeerisissa puitteissa. Suosittelen käyttämään aikaa niiden kanssa, sillä niitä pystyy soveltamaan erilaisiin teoreettisiin tilanteisiin varsin laajalti. Taulukoissa talous on yksinkertaistettu kolmisektorisiksi malleiksi ymmärrettävyyden parantamiseksi (ja laskijan hermojen säästämiseksi!). Periaatteessa sillä, miten monen sektorin taloutta niillä voisi mallintaa, ei ole rajoja.

Kaiken kaikkiaan kirjoitukseni tarkoitus on vastata otsikossa näkyvään kysymykseen. Tämän lisäksi sen on myös tarkoitus osoittaa, ettei marxilainen taloustiede ole pelkkää riiston käsitteen ympärillä pyörivää höttöä, vaan että sillä on edelleen selitysvoimaa abstraktion kautta.

Saska Heino

Teksti julkaistaan poikkeuksellisesti PDF-tiedostona, koska taulukot ja kuviot oli mahdotonta saada toimimaan WordPressillä: Saska Heino – Tunteeko marxilainen taloustiede uusklassista kriisin käsitettä?