Johdannaiset ja Euroopan vakautusmekanismi

Download PDFLataa PDF lukulaitteeseen tai tulostettavaksi

Joululomalla sattumalta katsottu Maija Poppasen Fidelity Fiduciary Bank Sing Along Song, Vallankumouksen hedelmien EKP-sarja ja joululahjaksi saatu Dr. Doomin Kriisitaloustiede kirvoittivat muutaman ajatuksen arvopaperistamisesta.

YouTube Preview Image

Jos jotain haluaisi kuulla vielä nykyäänkin, niin Disneyn selittämässä kaikille maailman lapsille, että pankkiirit kusettaa ja lujaa. Mitä Maija Poppasen varsin todenmukaisessa kuvauksessa pankkiirien epärehellisyydestä jätettiin kuitenkin mainitsematta, on se, että pankkeja koskevat samat pelisäännöt kuin muitakin toimijoita kilpailullisilla markkinoilla: asiakas on aina oikeassa. Markkina-asemaansa kasvattaakseen jokainen pankki joutuu kilpailemaan muiden pankkien kanssa kaiken aikaa halvemmista ja riskittömimmistä, mutta kuitenkin korkeatuottoisemmista talletus-, sijoitus-, lainapalveluista.

Näihin moninaisiin mekanismeihin, joilla pankki pyrkii maksimoimaan omat voittonsa ja ulkoistamaan riskinsä, kriittinen taloustiede, yhteiskuntatiede, kansalaisjournalismi tai blogosfääri eivät voi koskaan uhrata liiaksi aikaansa ja vaivaansa. Ensimmäisessä osiossa pohjustetaan arvopaperistamisen yleinen logiikka ja jälkimmäisessä osiossa tarkastellaan Euroopan vakautusmekanismia osana arvopaperistamista.

I Arvopaperistaminen

1970-luvulla asuntolainamarkkinoilla keksittiin rahoitusinnovaatio – luottojen arvopaperistaminen (securitization).

Arvopaperistaminen on toimenpide, jossa pankit lukuisissa muodoissaan keskuspankkeina, pankkiiriliikkeinä, investointipankkeina jne. yhdessä erilaisten luotonluokittajien kanssa luovat AAA-luokan [1] investointikohteita epämääräisestä määrästä nippuun lyötyjä velkakirjoja. Arvopaperistamisessa on kyse rahoitusmarkkinoiden alkemiasta nykymuodossaan: kaikenlaisen roskalainan ja paskapaperin tislaamisesta kultaakin (joskin jalometallien arvot ovat pörssiromahduksen jälkeen nousseet kohisten) arvokkaammiki sijoituskohteiksi, johdannaisiksi.

Ideaalitapauksessa arvopaperistamisesta hyötyvät kaikki: lainaajat saavat velkansa halvalla, pankki ulkoistaa luottoriskin [2] ja realisoi myöntämästään lainastaan voitot heti, luotonluokittajat saavat tuntuvan korvauksen rahoitusalkemian kannalta välttämättömistä palveluksistaan ja sijoittajat saavat haluamansa korkean tuoton sijoitusinstrumentin. Näin siis jossain Alan Greenspanin märissä iltapäiväunissa, joissa asuntojen hintojen loputtomalta näyttävä hintojennousu saa ihmiset ottamaan loputtomasti lisää velkaa ja keinottelijat keinottelemaan entistä velkavetoisemmin ja vauhtisokeammin.

Kenties modernin taloustieteen piirissä yleisimmin hyväksytty selitys finanssikriisistä kuvaa arvopaperistamista moraalikadon (moral hazard) käsitteen kautta. Yksinkertaistaen moraalikadon voidaan sanoa johtuvan siitä, että vallitsevissa institutionaalisissa rakenteissa pankeilla ei ole minkäänlaista motivaatiota tarkastaa lainanhakijoiden taustoja, sillä arvopaperistamisen ansiosta pankki voi ulkoistaa luottoriskin sijoittajille ja vetää vielä välistä sievoiset palkkiot. Ongelma on siinä, että arvopaperistamisen seurauksena pankeista ja luotonluokittajista eli niistä, joiden piti huolehtia riskeistä, tuleekin riskien suurimpia vähättelijöitä ja aikaa myöten paisuttelijoita.

Keskuspankkien leipälaji on työllisyyden sijaan rahan määrän, hintojen ja ostovoiman kontrollointi. Tarinan mukaan rahan hinta on velasta peritty korko. Kuten minkä tahansa muunkin hyödykkeen kohdalla, rahan hintaan vaikuttaa sen tarjonnan määrä: rahan tarjonnan kasvaessa korko eli rahan hinta laskee ja tarjonnan laskiessa rahan hinta kasvaa. Rahan määrä vaikuttaa myös kaikkien muiden hyödykkeiden hintoihin: kun rahan määrä kasvaa, rahan ostovoima heikkenee ja hinnat nousevat (inflaatio) ja päinvastoin (deflaatio). Näitä molempia vakaan talouskasvun kannalta haitallisia ilmiöitä hillitäkseen keskuspankki pyrkii säätelemään liikkeessä olevan rahan määrää ohjauskorkoaan muuttamalla: ohjauskorko laskee, kun keskuspankki ostaa markkinoilta velkakirjoja ja lisää täten kierrossa olevan rahan määrää ja vastaavasti ohjauskorko kasvaa, kun keskuspankki ottaa myymistään velkakirjoista saadut rahat syrjään kierrosta. [3]

Arvopaperistamisen mahdollistaa perimmiltään hallituksia ja keskuspankkeja ohjaava uusliberaali talouspolitiikka, jossa keskuspankin keskeisimmäksi tehtäväksi on muodostunut inflaation hillitseminen. Arvopaperistamisen mahdollistaa rahoitusmarkkinoilla oleva löysä raha, joka takaa pankkien halvan rahansaannin, minkä seurauksena ne voivat antaa väljillä (mutta petollisilla) lainaehdoilla halpaa rahaa esimerkiksi valtioille, yrityksille ja kotitalouksille arvopaperistaakseen nämä lainat johdannaisiksi myöhemmin

Arvopaperistamisen lähtökohtana on rahoitusinnovaatio nimeltä ABS (Asset Backed Security) eli omaisuusvakuudellinen arvopaperi. ABS:n pohjana on jokin kiinteä määrä pankin myöntämää velkaa, jonka pankki lohkoo eritasoisiksi sijoituskohteiksi. ABS:ien vetovoima piilee niiden jälkimarkkinakelpoisuudessa eli niitä voidaan myydä loputtomasti eteenpäin. Finanssikriisin yhteydessä kenties tunnetuin tällainen omaisuusvakuudellinen arvopaperi on MBS (Morgage Backed Security) eli kiinteistövakuudellinen arvopaperi. Etuliite R (Residential) viittaa RMBS:n yhteydessä siihen, että vakuutena on kotitalouksien asuntoluotot ja etuliite C (Commercial) CMBS:ssä yritysten kiinteistöluottoihin.

Arvopaperistamisen kenties tunnetuin tuote on kuitenkin CDO (Collateralized Debt Obligation) eli suomennuksensa mukaan sanahirviö velkaryväsvakuudellinen velkasitoumus. CDO eroaa ABS:stä siinä, että kun ABS:n pohjana on esimerkiksi asuntolaina, opintolaina, kulutusluotto tai luottokorttilaina, CDO:n pohjana on näistä lainoista arvopaperistetut johdannaiset. Kyseessä on arvopaperistamisen toinen potenssi, jossa jo kertaalleen arvopaperistetuista luotoista luodaan uusia ja taas uusia arvopapereita. CDO-johdannaiset jakautuvat lukuisiksi sijoituskohteiksi, kuten CLO:t (Collateralized Loan Obligation), CBO (Collateralized Bond Obligation), CIO (Collateralized Insurance Obligation) ja SFCDO (Structured Finance CDO) jne. jne. jne. Mikään ei tietenkään estä aloittamasta prosessia alusta ja muodostamasta vanhoista CDO-johdannaisista uusia ännännen potenssin johdannaisia.

Eivätkä rahoitusinnovaatiot tähän lopu. Kenties kohtalokkaimpia näistä ovat CDS:t (Credit Default Swap) eli riskinvaihtosopimukset, joilla vakuutusyhtiöt tulivat mukaan johdannaismarkkinoille. Vakuutusyhtiöt alkoivat tarjota vakuutuksia siltä varalta, että ABS-johdannaisen vakuutena olevan velan takaisimaksussa ilmenee ongelmia. Perimmiltään CDS:ienkin tarkoituksena oli siirtää riski sijoittajille, mutta käytännössä niillä alettiin uhkapelata sen puolesta, mitkä pankit ja yritykset ajautuisivat likviditeettikriisiin ja konkurssiin. ABS:ien tavoin myös CDS:t olivat jälkimarkkinakelpoisia, joten niitä eteenpäin myymällä vakuutusyhtiö kykeni ulkoistamaan riskin sijoittajille, jotka puolestaan kykenivät ulkoistamaan riskiä niin kauan kuin halukkaita vieläkin vauhtisokeampia keinottelijoita löytyi.

Pankki tarvitsee arvopaperistamisessa rikoskumppanikseen luotonluokittajia. Kun pankki on myöntänyt tarpeeksi esimerkiksi asuntolainoja, joiden takaisinmaksuun se ei enää itsekään usko, luotonluotonluokittajat astuvat kuvaan ja ikään kuin “pesevät” nämä korkean riskin lainat (tai jo kertaalleen realisoidut MBS-, CDO- ja CDS-siivut) rahoitusmarkkinoille kelpaaviksi matalan riskin ja korkean tuoton sijoituskohteiksi. Standard & Poor’sin, Moody’sin ja Fitchin suoritettua ongelmaluotoille kallista (mutta välttämätöntä) rahoitusmarkkinoiden suoneniskentää, pankki voi lohkoa nämä luotot riskeiltään ja tuotoiltaan eritasoisiksi arvopapereiksi (yleensä senior, mezzanine & equity).

Kyseessä on silmänkääntötemppu, joka perustuu johdannaissiivujen epäsymmetriseen eriyttämiseen riskiensa ja tuottojensa puolesta useisiin toisilleen alisteisiin kerroksiin: riskit säilötään alempiin mezzanine & equite (yläkuvan esimerkissä junior) -luokkiin, kun ylimpään senior-tason siivuun on tarkoitus ladata ainoastaan hulppeita tuotto-odotuksia. Arvopaperistamisen suoma rahoitusinnovaatio pyrkii yksinkertaisesti tarjoamaan BBB-tason tuottoja AAA-tason riskeillä. Jonkin aikaa ehdittiin uskoa tähän rahoitusmarkkinoiden rahasampoon, joka tuotti tasaisesti huomattavasti korkeampia tuottoja kuin vastaavat strukturoimattomien markkinoiden tarjoamat saman AAA-riskitason sijoituskohteet. [4]

ABS:t, MBS:t, CDO:t, CDS:t jne. olivat pankeille, pankkiiriliikkeille, vakuutusyhtiöille, sijoittajille, keinottelijoille, vipurahastoille ja varjopankeille vuoteen 2007 asti tuottavuudessaan pyramidihuijauksen tasoinen tulonlähde, mutta finanssikriisin alkaessa nämä uuden sukupolven sijoitusinstrumentit käynnistivätkin ironisesti niiden itsensä konkurssiaallot.

Finanssikriisiin asti johdannaiset saivat vapaasti lisääntyä, jakaantua ja multiploitua: vuoden 2003 lopulla CDS:ien määrä oli 3,6 biljoonaa dollaria, 2007 kesäkuussa 42 biljoonaa dollaria ja vuotta myöhemmin jo 62 biljoonaa dollaria. Tätä selittää johdannaistuotteiden jälkimarkkinaoikeus: näiden CDS:iin sijoitetun 62 biljoonan dollarin takana oli ainoastaan 5,7 biljoonan dollarin edestä yritysten ottamia lainoja. Pelkkien CDS:ien määrä ylitti siis koko maailman bruttokansantuotteen (59 biljoonaa dollaria), mutta kaikenlaisten johdannaistuotteiden ja velkasaatavien yhteenlaskettu arvo oli 10-kertaiset 676 biljoonaa dollaria!

II Euroopan vakautusmekanismi – uusi rahoitusinnovaatio?

Rahoitusmarkkinat levittivät johdannaisten mukana taudin tehokkaasti ympäri maailmaa: yli puolet Yhdysvalloissa arvopaperistetuista sijoituskohteista myytiin ulkomaille. Suurin osa näistä päätyi eurooppalaisille pankeille ja sijoittajille. Lisäksi myös eurooppalaiset pankit ovat itsenäisesti harrastaneet arvopaperistamisen mustaa magiaansa jo ennen finanssikriisin puhkeamista.

Vaikka kriisi käynnistyi Yhdysvalloista, se on iskenyt erityisen vahvasti Eurooppaan. Euroalueen valtioiden budjetin alijäämä oli vuonna 2010 keskimäärin 7 prosenttia bkt:sta, kun se vielä 2007 oli 0,6% bkt:sta. Vastaavana aikana julkisen velan määrä suhteessa bkt:hen nousi 66 prosentista 84 prosenttiin. [5] Euroopan unioni ei osannut varautua tämänkaltaiseen tilanteeseen, minkä lisäksi eri kansantalouksien ja samanaikaisesti koko euroaluetta koskevan tehokkaan talouspolitiikan koordinoiminen ylipäätään on erittäin vaikeaa EU:n kansantalouksien välisistä eroista johtuen.

Koska Euroopan unioni ei ole Yhdysvaltain tapaan liittovaltio vaan ainoastaan löyhä valtioiden välinen liitto, se ei kykenekään hallitsemaan omaa rahaliittoaan oikeastaan muuten kuin euron ohjauskorkoa muuttelemalla. Mikä pahempaa, ohjauskorosta päättää EU:n muista päätöksentekoelimistä riippumaton toimija – Euroopan keskuspankki. EKP:n ratkaisuna on toistaiseksi ollut heitellä ainoastaan lisää polttopulloja liekkeihin: löysän rahan politiikkaa on jatkettu pitämällä ohjauskorko prosentissa. [6] Höveliin velkapolitiikkaan perustuneiden johdannaisten aiheuttamat tappiot on paketoitu uusiin velkoihin ja velkasitoumuksiin.

Islanti ei kuulunut euroalueeseen, joten EKP sai kriisin eskaloituessa lyhyen aikalisän miettiä, miten se vastaisi Eurooppaan rantautuvaan pankkikriisiin. Kreikan 110 miljardin euron apupaketti nuijittiin viime tingassa kasaan ja toukokuussa 2010 lanseerattiin kaikkiaan 750 miljardin euron suuruinen Euroopan vakautusmekanismi EFSF (European Financial Stability Facility). Tieto EFSF:stä piti eurokriisin aisoissa muutaman kuukauden, kunnes siihen tarvitsi tarttua ensimmäisen kerran viime vuoden lopulla 85 miljardin suuruisella avustuksella Irlannille.

Islannin, Kreikan ja Irlannin talouden rakenteet poikkeavat toisistaan, mutta näiden maiden rahoituskriisejä yhdistää kuitenkin yksi ja sama tekijä: näiden maiden pankkisektorille lainanneiden pankkien huoli saatavistaan. Tämä huoli syntyy, kun lainaajat alkavat epäillä, ettei ongelmatalous esimerkiksi alijäämästä ja ylivelkaantumisesta johtuen kykene suoriutumaan veloistaan. Seurauksena on ensin rahan kallistuminen eli koron kasvu ja kun valtion liikkeelle laskemien velkakirjojen kysyntä laskee tarpeeksi, luotonluokittaja joutuu laskemaan maan luottoluokitusta. Tässä kohtaa valtion lainansaanti käytännössä pysähtyy kokonaan. Tämä on osoitus Euroopan rahoitusjärjestelmän nurinkurisuudesta: eurovaltiot ovat pakotettuja lainaamaan pääomansa tehokkaan allokaation nimissä yksityisiltä pankeilta ja rahoituslaitoksilta. Koska EKP ei (tukiostoja lukuunottamatta) suoraan voi tukea kansantalouksia, euromaat ovatkin käytännössä markkinaoikkujen vietävissä, mikä on altistanut euromaat ja niiden velkakirjat spekulaatiolle.

Kun sitten ollaan saavutettu piste, jossa vapaat markkinat eivät enää suostu lainaamaan ongelmataloudelle ilman kohtuuttoman korkeaa korkoa, EFSF puuttuu asioiden kulkuun. Tämä on välttämätöntä, koska lainan loppuminen tietäisi ongelmatalouden vararikkoa, eikä se enää kykenisi lyhentämään lainojaan, minkä johdosta myös muiden maiden pankkisektorit olisivat vaarassa ja kriisi voisi helposti levitä dominoefektinä koko muuhun Eurooppaan.

60 miljardia EFSF:stä muodostuu Euroopan hätärahastosta ja 250 miljardia tulee IMF:ltä. Huolestuttavin elementti mekanismissa on kuitenkin jäsenmaiden sitoumus taata ongelmavaltioiden hätälainoja yhteensä 440 miljardin (Suomen osuus 7,9 miljardia) euron edestä:

“EFSF is able to issue bonds guaranteed by EAMS (Euro Area Member States) for up to € 440 billion for on-lending to EAMS in difficulty, subject to conditions negotiated with the European Commission in liaison with the European Central Bank and International Monetary Fund and to be approved by the Eurogroup.” [7]

EFSF on tosiasiassa yritys, joka toimii ongelmatalouksien viimekätisenä luotottajana. EFSF ostaa ongelmatalouksien velkakirjoja jäsenmaiden takauksilla ja laskee vastaavasti liikkeelle luotettavempia sijoituskohteita. Koska näiden velkakirjojen takaajina on yksityisten pankkien sijaan kansantaloudet, Standard & Poor’s, Moody’s ja Fitch ovat voineet hyvällä omalla tunnolla arvottaa EFSF:n myöntämät takuut parhaaseen AAA-luokkaan. Näiden uusien euromaiden takaamien velkakirjojen ja muiden velkainstrumenttien riskit ovat alhaisempia ja tuottoennusteet varmasti korkeampia (ainakin jonkun aikaa) kuin aikaisemmilla Islannin, Kreikan tai Irlannin tarjoamilla valtionvelkakirjoilla. EFSF:ssä on kyse perimmiltään samasta silmänkääntötempusta kuin Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla: riskien ja tuottojen eriyttämisestä toisistaan.

Ei olekaan liioiteltua väittää, että EFSF on uusi, uljaampi ja vaarallisempi johdannainen. Ongelmatalouden pankkisektori (joka tarkoittaa viime kädessä ulkomaisia sijoittajia ja pankkeja) pelastetaan arvopaperistamalla näiden maiden ongelmavelat jälleen joksikin aikaa rahoitusmarkkinat rauhoittavaksi finanssi-instrumentiksi. Nyt johdannainen vain puetaan muiden euromaiden antaman tukipaketin asuun ja apupaketista hyötyvät jälleen kaikki: ongelmatalous saa EFSF:n ansiosta haluamansa lainan, pankkisektorin ylisuureksi kasvanut riski ulkoistetaan kätevästi veronmaksajille, luotonluokittajat kuittaavat taas nätin summan palveluksistaan ja sijoittajat ovat jälleen kerraan saaneet uusia AAA-luokan sijoituskohteita.

Vaikka eurotalouksista ainoastaan Saksa ja Ranska nauttivat parasta AAA-luokitusta, esimerkiksi ongelmataloudet Portugali, Espanja ja Italia olivat takaamassa Irlannin tukipakettia samalla AAA-statuksella. Suurempaa ongelmaa ei ilmene niin kauan kuin ongelmataloudet ovat kooltaan Irlannin ja Kreikan luokkaa, mutta tällä puoskaroinnilla ei selvitetä enää Espanjan, Portugalin ja Italian talousongelmia. Mitä kauemmin eurokriisi jatkuu, sitä epäuskottavammaksi EFSF:n tarjoama rahoitusapu käy, sillä euromaiden talouksien ajautuessa yhä syvemmälle kestävyysvajeeseen ja ylivelkaantumisen murheenkryyniin, se ei voi kovin pitkään jatkaa ongelmatalouksien paketoimista AAA-luokituksella.

Finanssimarkkinat ovat osoittautuneet kerta toisensa jälkeen tehottomiksi, eikä niiden kasvu kulje rinnakkain taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin kanssa – päinvastoin. On ironista, että valtiontalouksien tasapainottamiseksi ja velkakierteen hillitsemiseksi vallankahvassa oleva oikeisto vaatii kuitenkin valtioiden säästökuureja ja veronkorotuksia, jotka eivät edes etäisesti puutu nykyisen rahoitusjärjestelmän rakenteisiin.

Vaikka EFSF:n likviditeettiä jouduttaneen kasvattamaan jo Portugalin, Espanjan ja Italian apupakettien ansiosta hyvinkin pian, EFSF:n keskeisimpiä rakenteita ja suhdetta IMF:ään ollaan selkiyttämässä vasta vuonna 2013. Mikään ei viittaa siihen, että EFSF puuttuisi riskinottoon ja moraalikatoon kannustavan rahoitusjärjestelmän rakenteisiin. Vaikka Euroopan komissio on puhunut jotain epämääräistä jäsenvaltioiden budjettien tarkemmasta syynistä sekä yksityisen sektorin roolin ja vastuun selkiyttämisestä, mikään ei myöskään viittaa siihen, että pankkien sääntelyä tai kontrollia oltaisiin lisäämässä. Pelkkä tehokkaampi sääntely ja kontrolli eivät ylipäätään ratkaise nykyistä kriisiä, sillä uusliberalismi on malliesimerkki siitä, miten pankkien ja pääomien keinot kiertää sääntelyä ovat pakottaneet valtiot sopeutumaan kilpailuun ja avaamaan markkinoitaan.

Pankeilla ei edes olisi tällä hetkellä suurtakaan hätää, mikäli ne olisivat tyytyneet pelkkään arvopaperistamiseen eli riskien ulkoistamiseen. Koska kuitenkin myös ne alkoivat haalia johdannaisia ja keinotella niillä, pankkien taseisiin jäi valtavat määrät arvopapereita, jotka muuttuivat finanssikriisin puhjetessa ongelmajätteeksi. Koska toistaiseksi merkittävistä toimijoista ainoastaan Lehman Brothersin on annettu romahtaa, tämä ydinjäte ei vieläkään ole poistunut rahoitusjärjestelmästä luonnollisesti, eikä kukaan tunnu tietävän, miten tämä arvopaperistamisen rahoitusjärjestelmään hautaama aikapommi tulisi naarata tai purkaa. Korniksi tilanteen tekee se, että ongelmaan, joka alunperin alkoi arvopaperistamisesta, vastataan viemällä arvopaperistaminen jälleen kerran potenssia korkeammalle ja entistäkin hazardimmalle asteelle.

Vuoteen 2013 asti Euroopan ongelmatalouksia autetaan siis kuten tähänkin asti eli yksityisen pankkisektorin intressit vahvasti edustettuina veronmaksajien kustannuksella. Ongelma on poistettu jälleen hetkeksi, jotta se voisi ainoastaan palata voimakkaampana ja härskimpänä. Vaikka juuri rahoitusjärjestelmän kehitys viime vuosikymmeninä on ajanut Euroopan porvariston suitsuttamaan “kestävyysvajeeseen”, porvariston ratkaisuna on julkistalouden, sosiaalihuollon, koulutuksen ja terveydenhuollon alasajo, työurien pidentämiset, työehtojen ja palkkojen polkemiset sekä Euroopan valtioiden entistä härskimpi tukehduttaminen rahoitusmarkkinoilla. [8] Niin kieroa kuin se onkin, Yhdysvaltojen subprime-kusetus on kaatumassa jenkkiläisten pankkien ohella myös eurooppalaisten pankkien, eläkerahastojen ja muiden institutionaalisten sijoittajien – eli viime kädessä eurooppalaisen työväenluokan – niskaan.

Viitteet

[1] Standard & Poor’silla AAA-luokitus tarkoittaa 2:10 000 todennäköisyyttä, että koodia saanutta yritystä kohtaa maksukyvyttömyyden tila. Tämä tarkoittaa 2 yritystä 10 000 yrityksestä.

[2] Riski, ettei velallinen kykene selviämään velkansa takaisinmaksusta.

[3] Keskuspankit eivät yksin kontrolloi rahan määrää, sillä yksityispankit luovat rahaa luottoina keskuspankeista riippumatta. Rahan määrän tehokkaammaksi kontrolloimiseksi tarvitaankin keskuspankin säätämän ohjauskoron lisäksi valtiota ja sen verotusta.

[4] Ks. esim Lordon 2010, s. 79: “Siinä missä keskinkertaisuudet puuhastelevat valtion 3,5 prosentin joukkovelkakirjojen tai yritysten 6 prosentin AAA-luokan joukkolainojen parissa, strukturoidun rahoituksen seikkailijat saavat ABS:ien avulla samalla riskillä 8 prosenttia.”

[5] EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen (VKS) mukaan EMU-maiden budjettialijäämä ei saa kasvaa yli 3 prosenttiin bruttokansantuotteesta, eikä velka yli 60 prosenttiin bkt:sta.

[6] Yhdysvaltain keskuspankki, Englannin keskuspankki, Japanin keskuspankki, Sveitsin keskuspankki, Israelin keskuspankki ja Kanadan keskuspankki ovat sen sijaan pitäneet ohjauskorkonsa kriisin puhkeamisesta lähtien nollan tuntumassa.

[7] Ks. tarkemmin EFSF – Frequently Asked Questions: “The European Financial Stability Facility (EFSF) is a company which was agreed by the 16 countries that share the euro on May 9th 2010 and incorporated in Luxembourg under Luxembourgish law on June 7th 2010. The EFSF’s objective is to preserve financial stability of Europe’s monetary union by providing temporary financial assistance to euro area Member States in difficulty. In order to reach its objective the EFSF can, with the support of the German Debt Management Office (DMO), issue bonds or other debt instruments on the market to raise the funds needed to provide loans to countries in financial difficulties. Issues would be backed by guarantees given by the 16 euro area Member States (see table below) of up to € 440 billion on a pro rata basis, in accordance with their share in the paid-up capital of the European Central Bank (ECB).”

[8] Olen käsitellyt tarkemmin kriisin poliittisia seurauksia velkatalouskriisi-sarjan ensimmäisessä osassa Velka vahvin voitehista.

Kirjallisuus
  • Lordon, Frederic (2010) Rahamyllyt kuriin. Into Kustannus, Helsinki.
  • Manifesto of the Appalled Economists (2010) Crisis and debt in Europe: 10 pseudo “obvious facts”, 22 measures to drive the debate out of the dead end. http://www.paecon.net/PAEReview/issue54/Manifesto54.pdf
  • McNally, David (2009) From Financial Crisis to World-Slump: Accumulation, Financialisation, and the Global Slowdown. Historical Materialism 17, s. 35–83.
  • Roubini, Nouriel & Mihm, Stephen (2010) Kriisitaloustiede. Pikakurssi rahoituksen tulevaisuudesta. Terra Cognita, Helsinki.
  • Seppänen, Esko (2009) Hullun rahan tauti: kapitalismin musta syksy. Tammi, Helsinki.

share this
Download PDFLataa PDF lukulaitteeseen tai tulostettavaksi