Yhdysvaltain imperialismi ja sota Lähi-Idästä

tahrir

Teksti: Corey Oakley
Käännös: Joonas Laine
Lähde: Marxist Left Review
Kuva: AK Rockefeller (CC-lisenssi BY-SA 2.0)

Vaikka Yhdysvallat on edelleen ainoa todellinen maailmanvalta, sen globaali asema on merkittävästi heikentynyt Neuvostoliiton romahdusta seuranneen yksinapaisen maailmanjärjestyksen muututtua, kirjoittaa Corey Oakley. Epäonnistunut Irakin miehitys ja vuoden 2011 arabimaiden kumousliikkeet olivat hyvä osoitus Yhdysvaltain voimien rajallisuudesta, alueellisten suurvaltojen merkityksestä sekä valtioista riippumattomien kansanliikkeeiden voimasta. Vasemmiston kannalta keskeinen kysymys on nyt, miten suhtaudutaan ”arabikevään” jälkeiseen vastavallankumoukseen ja miten sovitetaan yhteen perinteinen imperialismin vastustaminen sortopolitiikkaa vastustavien kansanliikkeiden tukemisen kanssa.

Yhdysvaltain voimapolitiikan rajat, ristiriidat sen lähi-itäpolitiikassa sekä johdonmukaisen strategian puute ovat käyneet ilmiselviksi Islamilaisen valtion (ISIS)[1] vallattua Mosulin kesäkuussa 2014. Obaman suunnitelma vähentää Yhdysvaltain läsnäoloa Lähi-Idässä voimien keskittämiseksi Aasian ei ole enää toteuttamiskelpoinen. Yhdysvallat ei voi vetäytyä Lähi-Idästä ilman vakavaa iskua sen asemalle kansainvälisesti tärkeimpänä suurvaltana. Toisaalta epäonnistuneen Irakin-miehityksen seuraukset ja voimatasapainon huomattavat muutokset vuoden 2011 Lähi-Idän kansannousujen jälkeen ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että Yhdysvaltain mahdollisuudet puuttua tapahtumiin ovat kaventuneet. Obaman kampanja ISIS:n ”heikentämiseksi ja tuhoamiseksi” on parhaimmillaankin toiveajattelua. Julkisuudessa ei ole esitetty uskottavia perusteluita, miten Yhdysvaltain hävittäjät voisivat ilman merkittävää maavoimien panostusta tehdä mitään ISIS:n etenemisen pysäyttämiseksi ja Yhdysvaltain strategisten tavoitteiden edistämiseksi. Obamalla ei kuitenkaan ole uskallusta käynnistää uutta hyökkäystä Irakiin – vastentahtoisuus on seurausta niistä muistoista, joita Yhdysvaltain valtaapitävillä (ja väestöllä yleisemminkin) on vuoden 2003 hyökkäyksestä Irakiin ja sen tuskallisista seurauksista.

Yhdysvallat on ollut haluton suoriin ja päättäväisiin toimiin ja on siksi yrittänyt saada avukseen alueellisia voimia. Mutta Lähi-Idän merkittävimmät valtiot – erityisesti Saudi-Arabia, Turkki ja Iran – eivät juurikaan ole kiinnostuneita toimimaan Yhdysvaltain juoksupoikina, vaan niitä kiinnostaa enemmän keskinäinen taistelu geopoliittisten asetelmien uudelleenmuovaamiseksi omaksi hyväkseen. Saudi-Arabia on vastustanut jyrkästi ulkoministeri John Kerryn yrityksiä lähentää Yhdysvaltoja Iraniin. Israel, jonka pitäisi olla Yhdysvaltain läheisin alueellinen liittolainen, vastustaa niin ikään Iranin kanssa tehtävää sopimusta. Sekä Saudi-Arabia että Turkki ovat vaatineet Yhdysvalloilta toimia ja tukea Syyrian presidentti Bashar al-Assadin syrjäyttämiseksi. Yhdysvaltoja kuitenkin rajoittaa se, että taistelussa ISIS:iä vastaan sen on nojauduttava Iraniin, ja Iran taas kuuluu Assadin keskeisiin tukijoihin.

Nämä ristiriidat ovat saaneet aikaan sekä horjuntaa Yhdysvaltain politiikassa että kiistelyä valtaapitävien keskuudessa lähi-idänpolitiikan perusasioista. Valkoinen talo on hakenut keskusteluyhteyttä Iranin kanssa ja pitää lähivuosina saavutettavaa sovintoa hyvänä tavoitteena, jonka toteutuminen päättäisi vuoden 1979 vallankumouksen myötä alkaneet vihamielisyydet. Toiset tahot taas torjuvat sopimuksen Iranin kanssa ja ovat sitä mieltä, että Yhdysvaltain pitäisi puuttua tapahtumiin ja avustaa Assadin syrjäyttämisessä Syyriassa.

Tämä monimutkainen tilanne heijastaa Yhdysvaltain valtapolitiikan heikentymistä viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Yhdysvallat on edelleen ainoa todellinen maailmanvalta. Vain se pystyy käyttämään voimaansa ympäri maapallon, mutta sen asema ei ole enää kiistaton.

Irakin sota ja Yhdysvaltain heikkeneminen

Neuvostoliiton romahduksen myötä Yhdysvallat nousi valta-asemaan, jollaista sillä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut. Sotilaallisesti se oli ylivoimainen ja käytti aseisiin enemmän kuin muu maailma yhteensä. Taloudellisesti Yhdysvallat oli heikentynyt toisen maailmansodan jälkeisestä valta-asemastaan, mutta vuonna 2003 sen osuus maailmantaloudesta oli edelleen 32 prosenttia, mikä antoi sille huomattavan etumatkan kilpailijoihinsa nähden. Vaikka Yhdysvalloilla ei ollut edessään vakavia lyhyen aikavälin uhkia, keskipitkän ja pitkän aikavälin asetelmat olivat epävarmoja.

Irakin sodan oli tarkoitus toimia ensi siirtona uudessa strategiassa Yhdysvaltain maailmanvallan turvaamiseksi ylivoimaisen sotilasvoiman avulla. Tämän hankkeen keskeiset suunniteljat olivat kokoontuneet vuonna 1997 perustetuksi Plan for a New American Century (PNAC) -ryhmäksi, jonka tavoitteena oli kehittää pitkän aikavälin strategia ”vertaismaiden” joukosta nousevan kilpailun ehkäisemiksi. PNAC:n näkemyksen mukaan ei ollut mitään takeita, että Neuvostoliiton romahduksesta syntynyt yksinapainen maailma säilyisi ennallaan ikuisesti. Yhdysvaltain valta-asema jäisi väliaikaiseksi, jos se ei käyttäisi häikäilemättä hyödykseen hetkellistä etulyöntiasemaansa pitkän aikavälin valta-aseman perustusten laskemiseen.

PNAC:n näkemys kävi ilmi raportista, jota toimittaja John Pilger kuvasi ”suunnitelmaksi, jossa tavoitteet ovat amerikkalaisia muutoin paitsi nimeltään”;[2] Raportin (Rebuilding America’s Defences: strategy, forces and resources for a new Century) mukaan

”Yhdysvaltain tulisi pyrkiä säilyttämään ja laajentamaan asemiaan johtavana maailmanvaltana ylläpitämällä huomattavia asevoimia. Yhdysvalloilla on tänä päivänä ennennäkemätön strateginen tilaisuus, sillä näköpiirissä ei ole välitöntä haastajaa; maalla on vauraita, voimakkaita ja demokraattisia liittolaisia maailman joka kolkassa; se on keskellä historian pisintä taloudellisen kasvun aikakautta; ja sen poliittiset ja taloudelliset periaatteet on tunnustettu lähes kaikkialla. Missään historian vaiheessa ei kansainvälinen turvallisuus tai järjestys ole ollut yhtä suuresti amerikkalaisten ihanteiden ja amerikkalaisten etujen mukainen. Tulevan vuosisadan haaste on turvata ja laajentaa tätä ‘Amerikkalaista rauhaa’, mutta jos Yhdysvallat ei ylläpidä riittäviä asevoimia, mahdollisuus menetetään.”[3]

Suuressa osassa tällaista ajattelua oli messiaaninenkin elementti. ”Kaikenkattavaa sotaa” (total war) kannattava Richard Perle sanoi:

”Ei mitään vaiheita… Taistelemme monia erilaisia vihollisia vastaan. Niitä on paljon. Puhe siitä, että ensin teemme Afganistanissa jotain ja sitten Irakissa… on täysin väärä tie. Jos vain annamme näkemyksemme maailmasta mennä eteenpäin, jos vain hyväksymme sen täydellisesti emmekä koita kursia sitä kokoon pala palalta nokkelan diplomatian keinoin, vaan sen sijaan käymme kaikenkattavaa sotaa (total war)… niin lapsemme laulavat meistä lauluja vielä vuosienkin päästä.”[4]

Terroristihyökkäykset New Yorkiin ja Washingtoniin syyskuun 11. päivänä vuonna 2011 olivat uuskonservatiivien odottama hetki. The New Yorker -lehden tutkiva journalisti Nicholas Lemann kuvaili, miten Condoleezza Rice, George W. Bushin korkein neuvonantaja, kertoi hänelle, että terrori-iskujen jälkimainingeissa

”Hän [Rice] oli kutsunut koolle kansallisen turvallisuusneuvoston (NSC) johdon ja pyytänyt heitä ajattelemaan vakavasti sitä, ’miten näistä mahdollisuuksista otetaan hyöty irti’ Yhdysvalloissa noudatetun opin muuttamiseksi ja maailman uudelleenmuovaamiseksi WTC-iskujen jälkeen. ’Uskon todella, että tämä hetki on samanlainen kuin vuosina 1945–1947’, hän sanoi – tarkoittaen sitä hetkeä, jolloin oppi Neuvostoliiton vaikutusvallan rajoittamisesta (containment) muodostui – ’siinä mielessä, että nämä tapahtumat osoittivat hyvin selvästi, että on olemassa maailmanlaajuinen uhka, joka uhkaa monia sellaisia maita, joita ei tavallisesti mielletä liittoutumamme (the coalition) jäseniksi. Kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat lähteneet liikkeelle. On tärkeää tarttua mahdollisuuteen ja edistää amerikkalaista etua ja amerikkalaisten instituutioiden asemaa, ennen kuin mannerlaatat taas asettuvat paikoilleen.”[5]

Afganistanin ja Irakin sodat esitetään joskus siten, että ne olisivat olleet seurausta siitä, että uuskonservatiivit – eräs Yhdysvaltain hallitsevan luokan ryhmittymä, tai kapeammin republikaanipuolueen eräs ryhmäkunta – kaappasivat Yhdysvaltain ulkopolitiikan hallintaansa. Tämä jättää kuitenkin huomiotta sen, että Irakin sodalla oli vankka kannatus Yhdysvaltain valtapiirien kaikissa instituutioissa. WTC-iskujen ansiosta PNAC onnistui voittamaan keskustelun siitä, onko Yhdysvaltain uusi, sotilaallisempi ulkopoliittinen linja mahdollinen ja välttämätön.

Välittömästi Bagdadin kukistumisen jälkeen Bushin hallinnon haukat olivat voitonriemuisia. Puolustusministeri Donald Rumsfeld uhkaili ylimielisesti Syyriaa sodalla, puhui Pohjois-Korean vastaisesta saarrosta ja uhkaili peitellysti Irania. Osana Rumsfeldin suunnitelmia Yhdysvallat siirsi joukkoja Saksasta Puolaan, Bulgariaan, Romaniaan ja Unkariin Venäjän ympäröimiseksi. Yhdysvaltain puolustuspolitiikan analyytikko John Pike riemuitsi maan sotilasvoiman leviämisestä: ”Jos halutaan puhua imperiumeista, joissa aurinko ei koskaan laske… briteillä ei ollut mitään tähän verrattavaa.” Mutta vain muutama lyhyt kuukausi ehti kulua miehityksen alkamisesta, kun ilmapiiri Washingtonissa oli muuttunut. Yhdysvaltalaisen politiikan oikean laidan johtohahmot alkoivat pelätä katastrofia. William Kristol ja Robert Kagan, kaksi uuskonservatiivien tunnetuinta ideologia, kirjoittivat The Weekly Standardissa syyskuun 1. päivä vuonna 2003:

”Yhdysvaltain ulkopolitiikan tuleva linja, Yhdysvaltain johtoasema maailmassa ja maan turvallisuus ovat vaakalaudalla. Epäonnistuminen Irakissa olisi valtava isku kaikelle, mitä Yhdysvallat toivoo saavuttavansa ja mitä sen on pakko saavuttaa tulevina vuosikymmeninä.”[6]

Pelot toteutuivat tulevina vuosina, kun Yhdysvallat vajosi syvemmälle veriseen miehitykseen ja sai vastaansa määrätietoisen irakilaisen vastarintaliikkeen. Vuoden 2004 elokuussa Robert Fisk kirjoitti:

”Suuri osa Irakista on nyt Yhdysvaltain nukkehallituksen vaikutuspiirin ulkopuolella… Yhdysvaltain joukkoja vastaan tehdään satoja hyökkäyksiä joka kuukausi. Olen matkalla Najafiin. Valtatie 8 on yksi Irakin pahimmista. Se on täynnä palaneita poliisiautoja ja yhdysvaltalaisia kuorma-autoja. Jokainen poliisien vartiopiste 70 mailin säteellä on hylätty. Yhdysvaltain nimittämä ’hallitus’ hallitsee vain osia Bagdadista – ja jopa siellä sen ministerit ja virkamiehet joutuvat autopommien ja murhaiskujen kohteeksi. Baquaba, Samara, Kut, Mahmoudija, Hilla, Falluja, Ramadi – kaikki ne ovat hallituksen vaikutuspiirin ulkopuolella. Iyad Allawi, ’pääministeri’, ei ole paljon muuta kuin Bagdadin kaupunginjohtaja.”[7]

Kun sota jatkui ja Yhdysvaltain tappiot kasvoivat, sodan vastustuskin lisääntyi. Vuonna 2005 eläkkeellä oleva kenraaliluutnantti William Odom kuvasi Irakin sotaa ”Yhdysvaltain historian suurimmaksi strategiseksi katastrofiksi”.[8] Uuskonservatiivien suuret suunnitelmat olivat pirstaleina, ja jäljellä oli vain vetäytyminen tavalla, joka mahdollisimman vähän vahingoittaisi Yhdysvaltain valta-asemaa. On ironista, että Irakin miehityksen suurin voittaja oli Iranin hallitus. Saddam Husseinin syrjäyttäminen poisti alueellisen kilpailijan, jonka kanssa Iran oli käynyt pitkän ja verisen sodan, ja samalla se jätti jälkeensä heikentyneen, jakautuneen Irakin, johon Iran voisi aiempaa helpommin vaikuttaa. Tämän lisäksi epäonnistunut miehitys tuhosi uuskonservatiivien unelmat vallanvaihto-operaatioiden laajentamisesta Teheraniin. Kaiken lisäksi Yhdysvaltojen voimien sitominen Irakiin salli sen kilpailijoiden kuten Kiinan ja Venäjän laajentaa valtapiiriään ilman Yhdysvaltain merkittävää vastustusta; Venäjän tapauksessa Itä-Eurooppaan, Kiinan tapauksessa Kaakkois-Aasiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Vuonna 2008 alkanut kansainvälinen talouskriisi edelleen voimisti maailmanvaltojen mannerlaattojen liikkeitä. Vuosien 2007 ja 2012 välillä kehittyneet taloudet kasvoivat 3 prosenttia, kehittyvät taloudet 31 prosenttia, ja Kiina 51 prosenttia.[9] Kiinan hämmästyttävä nousu näkyy sekä sen talouden kasvuvauhdissa – kuten Ashley Smith on huomauttanut, 30 vuotta sitten sen talous oli pienempi kuin Hollannin,[10], se on nyt maailman toiseksi suurin talous, ja sen arvioidaan ohittavan Yhdysvallat seuraavan 20 vuoden aikana – että sen kasvavassa strategisessa painoarvossa kansainvälisen talouden alalla. Jälkimmäistä tosiasiaa alleviivaa Kiinan tunnustettu merkitys Yhdysvaltain hallituksen pankkiirina.

Barack Obaman vuoden 2008 presidenttikampanjan hallitsevalta luokalta saama merkittävä tuki heijastaa ”Bushin opin” ja amerikkalaisen omavaltaisen, muista piittaamattoman politiikan epäonnistumista. Obaman suunnitelma ”niveltymisestä Aasiaan” (pivot to Asia) oli yritys minimoida Yhdysvaltain tappiot Lähi-Idässä ja koota voimat uudelleen Irak-katastrofin jälkeen. Irakin jatkuva epävakaisuus ja arabimaailman kansannousut vuonna 2011 kuitenkin tekivät näiden suunnitelmien toteuttamisesta mahdotonta.

Suuri murros

Yhdysvaltain imperialismin näennäinen kaikkivoipaisuus vuonna 2003 ei ollut tulosta pelkästään ylivoimaisesta sotilasmahdista, jota se käytti Irakissa. Toinen ratkaiseva tekijä oli, että arabimaailmasta puuttui voima, joka olisi voinut tarjota vaihtoehdon Yhdysvaltain kaavailemalle ”uudelle Lähi-Idälle”. Irakilaiset eivät olleet kiinnostuneita taistelemaan Saddam Husseinin korruptoituneen ja raakalaismaisen hallituksen puolesta. Minkään arabimaan johto ei osoittanut käytännössä havaittavaa vastustusta Yhdysvaltain hyökkäykselle, ja arabiväestön keskuudessa esiintyneet mielenosoitukset olivat vihaisuudestaan huolimatta voimattomia. Tulevina vuosina alueella kuitenkin nousi esiin imperialistista valtaa vastustavia voimia. Irakilainen vastarintaliike – sekä sunni- ja shiiaelementit – oli näistä tärkein, ja kansalaisten mielenosoitusliike yhdistyi siinä joukkomittaiseen aseelliseen vastarintaan. Irakin ulkopuolella Hizbollahin sota Israelin karkottamiseksi Libanonista heinäkuussa 2006 sähköisti ilmapiiriä arabimaissa. Kyseessä oli suurin arabiarmeijan Israelille milloinkaan antama isku. Hizbollah-johtaja Hassan Nasrallahia pidettiin oikeutetusti sankarina kautta arabimaailman.

Nämä miehityksen vastaiset taistelut olivat täysin hyväksyttäviä. Erityisesti irakilaisten vastarinta ansaitsee maailman kunnioituksen, sillä se pysäytti Yhdysvaltain armeijan lähtökuoppiinsa, ja näin tehdessään esti lukemattomia muita sotia, jotka olisivat olleet väistämätön seuraus, jos Yhdysvallat olisi voittanut Irakissa. Mutta vaikutus jäi kaikesta huolimatta rajalliseksi. Ensinnäkin, taistelut sekä Irakissa että Libanonissa olivat välttämättömyyden pakosta sotilasliikkeitä, joissa joukkomittainen mobilisaatio oli vain sivuroolissa. Tämä toisti kaavaa, joka oli syntynyt palestiinalaisten toisen, vuonna 2000 alkaneen intifadan (kansannousun) myötä. Toinen intifada, joka oli vastaus Israelin raakuuksiin, militarisoitui nopeasti, ja tältä osin se muistutti vain vähän ensimmäistä, vuonna 1987 alkanutta intifadaa, jossa joukkomittainen järjestäytyminen oli merkittävässä osassa. Toiseksi, näiden taisteluiden rajoitteena oli myös niiden keskittyminen välttämättömyyden pakosta länsimaisen imperialismin edustamaa ”ulkoista” vihollista vastaan; näin ne eivät suoraan haastaneet korruptoituneita hallitsevia luokkia ja itsevaltaisia hallituksia arabimaissa, vaikka ne olivat ja ovat keskeinen ja monella tapaa merkittävämpikin alueellisen taantumuksen tukipylväs.

Koko kuvio muuttui arabivallankumousten myötä 2011. Miljoonat nousivat kapinaan kaikkialla arabimaailmassa. Niin laajaa ja kattavaa liikettä ei ollut Lähi-Idässä ennen nähty. Kansannousut kukistivat muutamassa viikossa diktaattoreja, suistivat arabimaiden hallitsevat luokat ja niiden imperialistiset tukijat raiteiltaan ja avasivat tien uuteen aikakauteen arabipolitiikassa ja -yhteiskunnissa. Lopullisia seurauksia ei nähdä vielä vuosikausiin. Lev Trotski määritteli tunnetusti vallankumouksen hetkeksi, jolloin ”joukot ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä”. Tammi-, helmi- ja maaliskuussa 2011 maailma sai välähdyksen siitä, mitä tämä tarkoittaa, kun sankarillinen nuoriso lähti kaduille uhmaamaan kyynelkaasua, patukoita ja luoteja hahmotellakseen parempaa tulevaisuutta itselleen ja mailleen.

Arabikumoukset asettivat Lähi-Idässä käytävän poliittisen keskustelun täysin uusiin uomiin. Yhteys imperialisminvastaisen taistelun ja arabidiktatuurien vastaisen taistelun välillä oli aina ollut olemassa. Jopa ne hallitsijat, jotka sanallisesti vastustivat Yhdysvaltain imperialismia ja tukivat palestiinalaisia, tukahduttivat nopeasti kaiken merkityksellisen imperialismin vastustuksen ja palestiinalaisten puolustamisen, koska he tiesivät, että imperialisminvastaiset liikkeet muuttuvat helposti vastarinnaksi myös niitä hallituksia vastaan, jotka ovat sidoksissa imperialistiseen valtaan ja kapitalismiin kautta koko alueen. Arabikumoukset olivat kuitenkin ainutlaatuisia siinä, että niiden tunnuslause oli lähes joka maassa sama – ”kansa haluaa kaataa hallituksen” – ja ne haastoivat suoraan jokaisessa arabimaassa vallitsevan poliittisen ja taloudellisen järjestyksen. Itse asiassa merkitys oli vielä tätäkin suurempi. Kun alueellisesti vastarinta oli tavallisesti liittynyt joko aseelliseen taisteluun tai johonkin arabihallitukseen sidoksissa oleviin poliittisiin ryhmiin, arabikumoukset olivat joukkomittainen liike, kansannousu, kapina, joka yhdisti ihmiset uskonnosta, uskonnollisista ryhmäkunnista, poliittisista katsomuksista tai kansallisista rajoista riippumatta vastustamaan itsevaltaisia hallituksia ja superrikasta eliittiä, joiden etujen hyväksi valtaa käytettiin. Kapina veti mukaansa myös merkittävän osan keskiluokkasta, kuten aidot demokraattiset kansannousut aina vetävät, mutta sitä johtivat nuoret, työläiset, opiskelijat ja köyhät, eikä se vaatinut vain demokratiaa vaan myös yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja varallisuuden uusjakoa.

Kaduilla mieltään osoittavien miljoonien keskuudessa ei ollut puutetta imperialisminvastaisista asenteista tai solidaarisuudesta palestiinalaisten asialle. Kairossa Tahrir-aukiolla presidentti Mubarakin kaatumisen jälkeen liehutettiin tuhansia Palestiinan lippuja solidaarisuuden osoituksena Golanin kukkuloilla ja Länsirannalla oleville nuorille palestiinalaisille, jotka taistelivat Israelin armeijaa vastaan nakban vuosipäivänä. Samalla kuitenkin ihmisten noustessa vastustamaan samoin iskulausein sekä Egyptin, Jemenin ja Tunisian länsimielisiä hallituksia että niin sanotun imperialisminvastaisen rintaman johtajia kuten Syyrian Bashar Al-Assadia, tulivat arabipolitiikan todelliset jakolinjat näkyviin. Enää ei ollut kyse arabiyhteiskuntien huipulla olevien ”riitaisten veljesten” välisistä kamppailuista, veljesten, joista kukin oli suuntautunut yhteen tai toiseen alueelliseen tai maailmanlaajuiseen, keskenään vihamieliseen poliittiseen blokkiin. Kansannousut paljastivat uuden jaon: arabikansojen suuret joukot toisella puolella, toisella puolella taas arabieliitti, rikkaat ja kaiken maailman imperialistit.

Uusi dynamiikka haastoi valtaeliitin lisäksi myös alueen perinteiset vastarintaliikkeet – erityisesti Hizbollahin ja Hamasin, mutta myös muut islamistiset, nationalistiset ja vasemmistolaiset poliittiset voimat, jotka sekä suuntautuivat imperialismin vastustamiseen että olivat kytköksissä johonkin alueelliseen hallitukseen. Israelin vastaisessa taistelussa nämä ristiriitaiset tekijät saattoivat pysyä taka-alalla, mutta koko Lähi-Idän läpäisevä joukkoliike kaikkia valtaeliittejä vastaan pakotti ne näkyville.

Yhdysvaltain vastaus arabikumouksiin

”Arabikevät” – käyttääksemme lännessä suosituinta nimitystä – oli vakava haaste Yhdysvaltain strategisille eduille. Epäonnistuminen Irakissa oli jo vakavasti heikentänyt Yhdysvaltoja, ja nyt se ajautui sekasortoon kapinoiden uskomattoman nopeuden voimasta: muutamassa viikossa ne repivät palasiksi alueellisen järjestyksen, jonka rakentaminen oli vienyt vuosikymmeniä. Kuten Gilbert Achcar kirjoitti:

”Arabikumoukset räjähtivät tilanteessa, jossa Yhdysvaltain hegemonia alueella oli jo merkittävästi rapistunut. Tämän lisäksi ne horjuttivat perusteellisesti muutamia Yhdysvaltain liittolaishallituksia, joista yksi on myös sen pääasiallinen arabikumppani sotilasalalla. Kaksi länsivaltojen vanhinta arabiystävää sortui. Liikkeitä syntyi käytännössä kaikissa alueen maissa, ja kolme muutakin Yhdysvaltain liittolaista sai haasteen: Jemen, Bahrain ja Libya. Yhdysvallat joutui samanlaiseen asemaan kuin kapteeni, joka on menettänyt laivansa hallinnan raivoavalla merellä. Tällaisissa olosuhteissa ei ole hyväksi käydä tuulta ja aaltoja vastaan; on parempi mennä virran mukana kuin vastustaa sitä ja vaarantaa koko laiva.”[11]

Alun epäröinnin jälkeen Obama hallituksineen asettui julkisesti tukemaan vallankumousta. Mutta tilanne oli vaikea. Oli helppoa todeta, että Ben Ali ja Mubarak oli menetetty ja että oli välttämätöntä myöntyä joihinkin uudistuksiin paljon suurempien menetysten välttämiseksi. Tätä vastoin Yhdysvaltain oli vaikeampaa todella sietää aitoa arabidemokratiaa, joka on täysin vastoin Yhdysvaltain etuja Lähi-Idässä. Yksi merkki tästä ongelmasta paljastui arabikevään aikana tehdystä kyselystä, jonka mukaan Egyptissä, Jordaniassa, palestiinalaisalueilla ja Turkissa 3/4:lla vastanneista oli kielteinen näkemys Yhdysvalloista. Tämäkin vähättelee ongelman syvyyttä. Monet arabit ihailevat Yhdysvaltain yhteiskunnan tai sen väestön ominaisuuksia, mutta kun puhe on Lähi-Itään vaikuttavista asioista, lähes kaikki Yhdysvaltain toimet – sota Irakissa, tuki saudimonarkialle, uusliberaalin politiikan pakkosyöttö ja ennen kaikkea vankkumaton tuki Israelille – kohtaavat ankaraa vastustusta. Aidosti demokraattinen hallitus Egyptissä, Libyassa, Tunisiassa, Algeriassa, Jordaniassa, Saudi-Arabiassa, Jemenissä, Syyriassa ja Libanonissa suhtautuisi äärimmäisen kielteisesti Yhdysvaltain ja Israelin harjoittamaan politiikkaan.

Niinpä kun Yhdysvallat sanallisesti tuki mielenosoittajien demokraattisia vaatimuksia ja hyväksyi ainakin joidenkin vanhojen hallitsijoiden syrjäyttämisen, viranomaiset ja poliittiset johtajat painottivat jatkuvasti ”hyvässä järjestyksessä” tapahtuvan, ”vakauden” turvaavan siirtymäkauden merkitystä. Yleisellä tasolla tavoite oli tukea olemassa olevaa järjestystä niin kauan kuin se vain onnistuisi, ja jos se ei onnistuisi, hakea mahdollisimman jouhevaa muutosta, joka säilyttäisi vanhasta valtiosta niin paljon kuin mahdollista, jotta turvattaisiin yhteistyökykyinen hallintojärjestelmä.

On huomattavaa, että Yhdysvaltain lähestymistapa poikkesi merkittävästi sen läheisimmän alueellisen liittolaisen, Israelin, linjasta, joka suhtautui huomattavasti vihamielisemmin demokraattiseen kapinaan ja oli haluttomampi myöntymään muutoksia merkitsevään politiikkaan. Israelin entinen Kairon-suurlähettiläs kuvasi Mubarakin mahdollista kaatumista ”kammottavana mahdollisuutena” ja ”katastrofina Israelille, Jordanialle, Saudi-Arabialle, Persianlahden valtioille, Euroopalle ja Yhdysvalloille.”[12] Israelin kielteinen asenne ei rajoittunut vain niihin liikkeisiin, jotka vastustivat lännelle myötämielisiä hallituksia. Efraim Halevy, Mossadin johtaja vuosina 1998–2002, sanoi Syyriasta, että

”Israel tietää Assadeista yhden tärkeän asiaa: viimeisen 40 vuoden aikana he ovat onnistuneet ylläpitämään jonkinlaista rauhaa rajallamme. Teknisesti puhuen maat ovat olleet koko ajan sodassa – Syyria ei vielä ole virallisesti tunnustanut Israelia – mutta Israel on voinut luottaa Hafez ja Bashar Assadin hallituksiin vuoden 1974 sopimuksen toteuttamisen osalta, missä molemmat osapuolet hyväksyivät tulitauon Golanin kukkuloilla, maiden yhteisellä rajalla sijaitsevalla kiistellyllä alueella. Ja niinpä silloinkin, kun Israelin ja Syyrian joukot taistelivat lyhyen aikaa kiivaasti vuoden 1982 Libanonin sisällissodan aikana, rajalla oli hiljaista.”[13]

Jos on olemassa parempaa todistajanlausuntoa Assadin hallituksen oletettua ”imperialisminvastaisuutta” vastaan, kuulisin sen mielelläni.

Yhdysvaltain rooli Libyan hallitsija Muammar Gaddafin syrjäyttämisessä näyttää päällisin puolin esimerkiltä asioihin puuttumista korostavasta linjasta, jonka Yhdysvallat oli omaksunut Egyptin, Syyrian ja Jemenin tapauksissa. Yhdysvallat ja NATO olivat mukana laajamittaisissa pommituksissa, ja tuloksena oli Gaddafin syrjäyttämisen lisäksi Libyan valtion luhistuminen. Tämän seuraukset Libyassa olivat kuitenkin täysin Yhdysvaltain tavoitteiden vastaisia. Libya oli ollut lännen liittolainen vuodesta 2003, ja länsimaiset öljy-yhtiöt kuten italialainen ENI, brittiläinen BP, ranskalaiset Total ja GDF Suez sekä yhdysvaltalaiset ConocoPhillips, Hess ja Occidental olivat tehneet huomattavia sijoituksia Libyaan. Yhdysvallat myi aseita Libyalle, mahdollisti muidenkin asekauppoja maahan ja oli ollut mukana Libyan hallituksen vastustajien luovuttamisessa Gaddafin kiduttajien käsiin. Yhdysvaltain suhtautuminen libyalaisten kapinaan perustui, kuten muuallakin, väistämättömän hyväksymiseen ja sellaisen siirtymän mahdollistamiseen, joka vahingoittaisi lännen etuja vähiten. Vaikka tähän liittyi sotilaallista toimintaa, toisin kuin Syyriassa, oli Yhdysvaltain kieltäytyminen aseistaa Syyrian kapinallisia osa samaa linjaa, jota noudatettiin Libyassa. Pommituskampanja epäonnistui tavoitteessaan, joka oli Gaddafin syrjäyttäminen ilman valtion keskeisten osien luhistumista, ja tätä on sittemmin käytetty keskeisenä perusteluna Syyrian kapinallisten aseellista tukemista vastaan (ilmatuki mukaanlukien).

Keskeinen poikkeus Yhdysvaltain havittelemasta ”hallitusta siirtymästä” oli Bahrain. Kun mielenosoitukset alkoivat helmikuun 14. päivänä vuonna 2011, ne pyrittiin tukahduttamaan heti kovin ottein. Kuten Egyptissä ja muualla, tämä synnytti lisävastarintaa: aukioita vallattiin ja maaliskuussa järjestettyyn yleislakkoon osallistui 60 prosenttia työvoimasta. Bahrainin kansannousulla oli kuitenkin se merkittävä vaikeus tiellään Egyptiin ja Tunisiaan verrattuna, että se oli arabitaantumuksen keskeisen tukipilarin, Saudi-Arabian läheisyydessä. Saudimonarkia oli valmis tekemään mitä tahansa estääkseen Persianlahden valtioiden vajoamisen alueella riehuvan myrskyn pyörteisiin ja lähetti joukkoja Bahrainiin. Saudijoukot vaikuttivat ratkaisevasti kapinan tukahduttamiseen.

Valkoisesta talosta ei kuultu sanaakaan vapaudesta ja demokratiasta. Obamalle puhe demokraattisten kansannousujen oikeutuksesta sopi vain, jos Yhdysvallat ei voinut tehdä mitään niiden estämiseksi. Kun Yhdysvaltain läheisin arabiliittolainen oli käytettävissä kapinan veriseen tukahduttamiseen, hiljainen hyväksyntä – vuosikymmeniä noudatettu suhtautumistapa arabihallitusten itsevaltaisuuteen – sopi hyvin.

Bahrainin esimerkki paljasti tekopyhyyden ohella myös Yhdysvaltain heikkouden arabikumousten edessä. Kaikesta tulivoimastaan huolimatta Yhdysvaltain armeija ei voinut puuttua tapahtumiin egyptiläisten ja tunisialaisten ystäviensä puolustamiseksi. Maailman mahtavin suurvalta jäi neuvonantajan rooliin ja pystyi vain opastamaan Mubarakin ja Ben Alin taustavoimia, miten väistämättömät tosiasiat hyväksytään. Saudit osoittivat Bahrainissa, että he olivat tätä paljon kykenevämpiä puuttumaan rajojensa ulkopuolisiin tapahtumiin vanhan järjestyksen puolustamiseksi – seikka, jonka he osoittaisivat tulevinakin vuosina.

Arabivastavallankumouksen ääriviivat

Neljä vuotta on kulunut arabikumousten alkamisesta, ja noiden päivien innostus on pelkkä muisto. Vanha järjestys iski takaisin verisin seurauksin. Egyptissä, kapinan symbolisessa keskuksessa, sotilasvalta on palautettu. Syyrian hallitus on toteuttanut karmivan lupauksensa: ”Assad, tai koko maa palaa”. Saudimonarkia on edelleen koskematon ja on käyttänyt valtavia voimavarojaan kapinoiden tukahduttamiseen Persianlahden maissa ja kauempanakin. Yhdysvalloilla oli osa vastavallankumouksessa alusta asti, mutta se ei ollut ainoa eikä edes merkittävin taantumusvoima. Alueellisen vastavallankumouksen kolme keskusta olivat Egyptin armeija, saudimonarkia ja näistä hieman poikkeavalla tavallaan Syyrian hallitus. Kaikkien niiden strategiat yhdistyivät aika ajoin Yhdysvaltain strategisiin tavoitteisiin, mutta olivat pohjimmiltaan niistä riippumattomia. Toisin kuin vasemmiston keskuudessa yleinen linja otaksuu, näyttelivät nimenomaan arabihallitukset, ei Yhdysvallat, pääosaa arabikumousten demokraattisten ja yhteiskunnallisten tavoitteiden murskaamisessa.

Egypti ja Saudi-Arabia

Egyptin armeija on maan poliittisen ja taloudellisen vallan selkäranka. Nasserin ajoista asti se on ollut valtion keskeisin instituutio ja hallitsee noin kolmannesta taloudesta – mukaanlukien sijoitukset sotilassektorin ulkopuolella esimerkiksi turismissa, ruoantuotannossa, lääke- ja kevyessä teollisuudessa. Suurimmaksi osaksi armeija hallinnoi asioita epäsuorasti, mikä on ollut tärkeä tekijä sen ylläpitämässä imagossa itsestään ”kansakunnan suojelijana”. Mubarakin syrjäyttäminen helmikuun 11. päivänä vuonna 2011 oli armeijan johdon kylmästi laskelmoitu siirto Egyptin valtarakenteen säilyttämiseksi. Se lakkautti perustuslain, hajotti parlamentin ja otti vallan käsiinsä armeijan ylimmän neuvoston (SCAF) nimessä julistaessaan itsensä kansan vallankumouksellisen tahdon toteuttajaksi. Se, että teko sai osakseen laajaa hyväksyntää, osoitti armeijan merkityksestä vallitsevien harhakäsitysten syvyyden egyptiläisessä yhteiskunnassa – harhakäsitysten, joiden piirissä oli myös vallankumouksellisen liikkeen etummaisimpia osia. SCAF:n asialista alkoi kuitenkin paljastua heti vallankaappauksen jälkeen, kun se alkoi lietsoa koptikristittyjen vastaisia uskonnollisia ennakkoluuloja, tuomitsi työläisten palkankorotusvaatimukset ja vanhan järjestelmän kannattajien (feloul elements) poistamisen yritysten johtosta sekä hyökkäsi – ensin sanallisesti, sitten kyynelkaasulla, kumiluodeilla ja kovilla panoksilla – kaikkia niitä vastaan, jotka uskaltautuivat Egyptin kaupunkien kaduille ja aukioille vaatimaan vallankumouksen tavoitteiden hyväksymistä.

Armeijan keskeinen liittolainen vallankumouksen tukahduttamisessa oli kuningas Abdullahin johtama saudimonarkia. Kuten marxilainen Adam Hanieh on todennut kirjoituksessaan Lineages of Revolt, saudipääomalla on ollut kasvava merkitys Egyptin taloudessa viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Persianlahden maista tulevan pääoman osuus Egyptiin tehdyistä suorista sijoituksista kasvoi vain 4,5 prosentista vuonna 2005 yli 25 prosenttiin vuonna 2007. Vuosina 2000–2008 Persianlahden maista tulevat sijoitukset käsittivät noin 37 prosenttia kaikkien Mubarakin uusliberaalien uudistusten myötä tehtyjen yksityistämissopimusten arvosta. Vilkaisu valtion omistamien maiden myyntiin yksityisille sijoittajille antaa käsityksen näiden sijoitusten laajuudesta. Yhdessä Egyptin historian suurimmista maahuutokaupoista toukokuussa 2007 myytiin 90 prosenttia kaikkiaan 18,5 miljoonaa neliömetriä käsittävästä alueesta Kairossa saudiarabialaisille, qatarilaisille ja Yhdistyineistä arabiemiraateista kotoisin oleville yrityksille.[14] Hanieh kirjoittaa:

”Yksityistäminen helpotti kaikilla Egyptin talouden avainsektoreilla egyptiläisen pääoman korvaamista Persianlahdelta tulevalla pääomalla, tai sen yhdistymistä siihen. Näin jälkimmäinen sai keskeisen aseman kapitalismin uusintamisessa koko maan mittakaavassa.”[15]

Saudipääoman huimalla lisääntymisellä oli ratkaiseva merkitys Egyptin vastavallankumoukselle. Kuten egyptiläinen marxilainen Sameh Naguib kirjoittaa:

”Saudi-Arabian, Yhdistyneiden arabiemiirikuntien ja Kuwaitin kuninkaiden ja prinssien antama ehdoton tuki Egyptin vastavallankumoukselle ja sen kenttämarsalkalle ei ole osoitus vain vallankumousta yleensä kohtaan tunnetusta vaistomaisesta pelosta; se on tulosta myös Mubarakin uusliberaaleista uudistuksista sekä Persianlahden monarkioiden hallitsevan luokan suorasta puuttumisesta Egyptin hallitsevan luokan ja sen korruptoituneiden liikemiesten ja kenraalien asioihin.

”Kun Saudi–Emiraatit -akseli rahoittaa yli 20 miljardilla dollarilla kenttämarsalkan veristä hanketta Egyptin vallankumouksen tappamiseksi, merkitsee se samalla Mubarakin aikaisen järjestelmän jatkumista. Mubarak avasi Persianlahdelta peräisin olevalle, öljytuloista kootulle pääomalle hyvät voitonsaalistusapajat. Näin sotilasvalta Egyptissä on sekä egyptiläisen että alueellisen hallitsevan luokan etujen mukainen; jälkimmäisessä on Persianlahdelta peräisin olevalla pääomalla keskeinen merkitys.”[16]

”Saudi-Arabian merkityksen arabivastavallankumouksessa ei pitäisi olla mikään yllätys. Aina siitä lähtien, kun kuningas Saud ja Yhdysvallat solmivat toisen maailmansodan jälkeen liiton, joka sinetöi Yhdysvaltain vallan kasvun Lähi-Idässä, on Saudi-Arabia käyttänyt öljydollareitaan puuttuakseen alueelliseen politiikkaan – vaimentaakseen nationalistisia liikkeitä 1950- ja 1960-luvuilla, hillitäkseen palestiinalaisia sekä vastustaakseen mitä tahansa alueellista yritystä radikaalin muutoksen aikaansaamiseksi.

Saudi-Arabian ja Yhdysvaltojen liiton alkuvaiheessa Saudi-Arabian merkitys oli selvästi liittolaistaan pienempi, vaikkakin liiton Yhdysvalloille takaama valtava strateginen etu merkitsi, että Saudi-Arabia ei missään vaiheessa ollut pelkkä alamainen; tämä käy ilmi muun muassa vuoden 1973 öljykriisin yhteydessä. Saudipääoman huikea kehitys viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana, tähän liittynyt öljyriippuvuuden väheneminen sekä vaikutusvallan kasvu arabimaiden taloudessa on kuitenkin merkinnyt sitä, että vaikka liitto Yhdysvaltain kanssa on edelleen tärkeä, voi Saudi-Arabia toimia itsenäisemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.

Arabikumousten vanavedessä Saudi-Arabia pyrki ajamaan omaa linjaansa aggressiivisesti kumousten patoamiseksi ja alueen uudelleenvakauttamiseksi, mikä oli selvästi vastoin Yhdysvaltain strategisia etuja. Tätä valaisee Egyptin muslimiveljeskunnan tapaus. Yhdysvaltain mielestä veljeskunnalla oli sen oppositioaseman antaman uskottavuuden vuoksi tärkeä – ehkä jopa ratkaiseva – merkitys vallankumouksen hillitsemisessä, jotta ennen kumousta vallinnut järjestys voitaisiin olennaisilta osiltaan säilyttää. Saudi-Arabian suhtautuminen muslimiveljeskuntaan taas on muuttunut neljän viime vuoden aikana kielteisemmäksi. Kehitys huipentui kuningas Abdullahin antamaan tukeen veljeskunnan johtaja Mohammed Mursin syrjäyttämiseksi pääministerin paikalta vuonna 2013, mikä johti veljeskunnan jäsenten joukkomurhiin ja kymmenientuhansien pidätyksiin.

Yhdysvaltain ja Saudi-Arabian poikkeava asennoituminen veljeskuntaan on jo vanhempaa perua. Saudimonarkia oli veljeskunnan tukija useiden vuosikymmenien ajan huolimatta vuoden 1979 Iranin vallankumoukseen liittyvistä erimielisyyksistä. Tämän vuoksi myös Yhdysvalloilla on ollut pitkäaikainen suhde veljeskuntaan. Saudi-Arabian tuettua Yhdysvaltain sotaa Saddam Husseinia vastaan vuonna 1991 ja hyväksyttyä maahan tuhansia yhdysvaltalaissotilaita yhteys veljeskunnan kanssa kuitenkin katkesi. Stéphane Lacroix’n mukaan

”Useat veljeskunnan osastot arvostelivat avoimesti kuningas Fahdin vaatimaa Yhdysvaltain joukkojen tukikohtaa Saudi-Arabiassa, kun taas [veljeskuntaa lähellä oleva] Sahwa käynnisti oman kotimaisen kampanjansa radikaalien poliittisten uudistusten vaatimiseksi lähettämällä kuninkaalle epätavallisen suoria avoimia kirjeitä. Vuoteen 1995 mennessä kampanja onnistuttiin kukistamaan, mutta Saudi-Arabian valtaapitävien vastenmielisyyttä veljeskuntaa kohtaan se ei vähentänyt, sillä he sälyttivät sille vastuun tästä ennennäkemättömän julkisesta toisinajattelusta. Vuonna 2002 prinssi Nayef bin Abdul Aziz al-Saud, tuolloinen sisäministeri, syytti harvinaisessa vihanpurkauksessaan veljeskuntaa avoimesti siitä, että tämä oli ”kaiken pahan alku ja juuri kuningaskunnassamme”.[17]

Seuraavan parin vuoden aikana Qatar otti Saudi-Arabian paikan veljeskunnan tukijana. Qatar osaa Persianlahden valtioista taitavimmin pelata pelin molemmilla puolilla. (Qatarissa sijaitsee myös Yhdysvaltain alueellinen sotatoimialueen päämaja, ja lisäksi se on ainoa Persianlahden valtio, jolla on kauppasuhteet Israelin kanssa.) Qatarin välityksellä Yhdysvaltain ja veljeskunnan välit lientyivät huomattavasti 2000-luvun alkupuolella, ja kun Yhdysvallat hyökkäsi (uudelleen) Irakiin vuonna 2003, veljeskunnan organisaatio Irakissa, Irakin islamilainen puolue, oli tärkein sunnijärjestö, joka toimi yhteistyössä miehittäjien kanssa.

Tämä historia antaa osaselityksen sille, miksi Yhdysvallat piti arabikumousten vanavedessä muslimiveljeskuntaa vakauttamisen kannalta tärkeänä tekijänä. Tästä johtuen Obaman hallinnon ja vallan kaapanneen Egyptin armeijan välit olivat huonot, sillä armeija ei missään vaiheessa muuttanut kielteistä suhtautumistaan veljeskuntaa kohtaan. Valkoisen talon edustajat vaativat moneen otteeseen armeijan neuvoston (SCAF) johtajaa, Mohammed Hussein Tantawia, palauttamaan vallan siviilihallinnolle. Marraskuussa 2011 ulkoministeri Hillary Clinton varoitti:

”Jos Egyptin merkittävimpänä poliittisena voimana toimii pitkään joukko vaaleilla valitsemattomia viranomaisia, se kylvää tulevan epävakauden siemenet, ja egyptiläiset ovat hukanneet historiallisen mahdollisuuden… Kun vaaleilla valitsemattomat viranomaiset sanovat haluavansa vetäytyä asioiden hallinnoinnista, [Yhdysvallat edellyttää, että] he laativat selkeän suunnitelman ja noudattavat sitä.”[18]

Kun Mohammed Mursi viimein valittiin presidentiksi kesäkuussa 2012, Yhdysvallat piti asiaa hyvänä. Valkoisen talon edustajien mukaan presidentti Obama oli Mursin kanssa käymässään puhelinkeskustelussa

”alleviivannut, että Yhdysvallat jatkaa Egyptin tukemista tämän matkalla kohti demokratiaa, ja seisoo egyptiläisten rinnalla näiden toimeenpannessa vallankumouksensa vaatimuksia. Hän painotti halukkuuttaan toimia yhdessä presidentti Mursin kanssa molemminpuolisen kunnioituksen pohjalta Egyptin ja Yhdysvaltain monien yhteisten etujen edistämiseksi.”[19]

Yhdysvaltain suhtautuminen veljeskuntaan ei koskenut vain Egyptin veljeskuntaa. Kun Ennada-liike, muslimiveljeskunnan epävirallinen järjestö Tunisiassa, nousi valtaan lokakuun 2011 vaaleissa, ilmoitti Yhdysvallat pitävänsä tätä hyvänä. Aiemmin samana vuonna Ennadan johtajat olivat olleet Washingtonissa tapaamassa Yhdysvaltain ulkoministeriön edustajia ja kongressin puolueiden johtajia, mukaan lukien John McCainia. Wall Street Journalin julkaiseman artikkelin mukaan

”Yhdysvaltain viranomaiset kuvailivat vierailua mahdollisuudeksi rakentaa yhteyksiä maltilliseen islamistipuolueeseen, joka voisi toimia mallina alueen muillekin maille.”[20]

Saudimonarkian suhtautuminen poikkesi tästä merkittävästi. Se ei missään vaiheessa ollut kiinnostunut ”uudistuksista” tai ”hallituista siirtymäkausista”, ja se tuomitsi egyptiläiset ja tunisialaiset mielenosoittajat ”soluttautujina”, jotka ”ilmaisuvapauden nimissä… kylvävät vihaa ja tuhoa… ja yllyttävät levottomuuksiin.”[21]

Kun Mohammed Mursi nousi valtaan vuonna 2012, saudimonarkia ei osoittanut vihamielisyyttään avoimesti – ja Mursin ensimmäinen ulkomaanvierailu suuntautuikin Saudi-Arabiaan. Mutta kulissien takana kiehui. Sahwa-liikkeen agitaatio uudistusten puolesta Saudi-Arabiassa herätti pelkoa siitä, että islamististen hallitusten esimerkki leviäisi Saudi-Arabiaankin, jonka monarkistiset rakenteet ja islamilaisuuden wahhabilainen versio olivat jyrkässä ristiriidassa veljeskunnan kannattaman mallin kanssa. Mubarak oli ollut saudien läheinen liittolainen, mutta Mursi jatkoi ulkomaanvierailuitaan Iraniin, Saudi-Arabian keskeisimpään alueelliseen kilpailijamaahan.

Saudi-Arabia yritti eristää Mursin taloudellisesti ja jouduttaa hänen lähtölaskentaansa. Toukokuussa 2013, vain pari kuukautta Mursin syrjäyttäneen sotilasvallankaappauksen jälkeen, Egyptin valtiovarainministeri valitti saudeille, että Egypti on saanut vain miljardi dollaria apua siitä 3,5 miljardista, joka oli luvattu Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen. Mursin kukistuttua Saudi-Arabia lupasi Egyptille nopeasti uuden 5 miljardin dollarin apupaketin, ja samanaikaisesti Yhdistyneet arabiemiraatit lupasivat 3 miljardia ja Kuwait 4 miljardia dollaria.[22] Saudi-Arabia vastusti julkisesti Yhdysvaltain vaatimusta, että kenraali Sisin tulisi palauttaa valta syrjäytetylle presidentille. Sisi sai kaksi tuntia valtaannousunsa jälkeen onnitteluviestin Saudi-Arabian kuninkaalta, missä tämä huomautti: ”On jo korkea aika juuria tämä outo sekasorto, muutoin mikä tahansa valtio tai kansakunta, joka ei onnistu suitsimaan lainsuojattomia, menettäisi lopulta arvokkuutensa ja kunniansa.” Joitakin viikkoja myöhemmin hän hyökkäsi avoimesti Qataria (ja siten epäsuorasti Yhdysvaltoja) vastaan syyttämällä sitä ”levottomuuksien lietsomisesta ja terrorismin edistämisestä, vaikka niitä muka vastustetaan”.[23] Kaikki tämä aiheutti levottomuuksia itse Saudi-Arabiassa:

”56 sheikkiä, joista joidenkin tiedetään olevan lähellä Saudi-Arabian muslimiveljeskuntaa, tuomitsivat ’laillisesti valitun presidentin syrjäyttämisen’ ja ’kansan tahdon’ sivuuttamisen. He lisäsivät: ’Olemme hämmästyneitä, että jotkut vallankaappauksen tunnustaneet maat ovat valinneet tällaisen tien… ja ovat näin ottaneet osaa syntiin ja syyllistyneet islamin lakien kieltämään tekoon – kaikki kärsivät, jos Egypti suistuu kaaokseen ja sisällissotaan.” Elokuun 14. päivänä 2013 Kairossa toimeenpannun joukkomurhan vanavedessä tuhannet saudit korvasivat Twitterissä kuvansa Rabaa-merkillä ilmaistakseen solidarisuutta muslimiveljille.[24]

Mielenosoitukset vain vahvistivat Saudi-Arabian hallituksen kielteistä suhtautumista veljeskuntaan. Se lupasi heti miljoonia dollareita Sisin hallituksen tukemiseksi, ja maaliskuussa 2014 se julisti virallisesti muslimiveljeskunnan olevan terroristijärjestö – kaksi päivää sen jälkeen, kun kuningaskunta yhdessä Arabiemiraattien ja Bahrainin kanssa määräsi suurlähettiläänsä poistumaan Qatarista, koska katsoi Qatarin tukevan veljeskunnan sekaantumista maan sisäiseen politiikkaan.

Välirikko Qatarin kanssa sai sinetin joitakin kuukausia myöhemmin Israelin Gazan-sodan yhteydessä. Sisi ja Abdullah tukivat voimakkaasti Israelin hyökkäystä, sillä he pitivät Hamasia pelkkänä muslimiveljeskunnan jatkeena. He asettuivat samaan rintamaan Israelin äärioikeiston kanssa, joka vaati täysimittaista sotaa Gazaa vastaan – mihin sisältyy mahdollisuus miehittää Gaza uudelleen. Egyptin kyyninen ”tulitaukoesitys” merkitsi tosiasiassa ehdotonta antautumista ja ylitti takavuosina tehdyt, Israelille kaikkein suopeimmatkin esitykset. Tulitaukosopimuksen sijaan Egyptin esittämän ”suunnitelman” oli tarkoitus antaa Israelille poliittinen peitetarina maajoukkojen hyökkäyksen oikeuttamiseksi, ja hyökkäys etenikin aikataulussa heti kun Hamas – väistämättä – oli esityksen torjunut. Egyptin media tuki Sisia täydellisesti. Hallituksen päivälehti Al-Ahramiin kirjoittava Azza Sami sanoi Twitterissä: ”Kiitos Netanjahu, antakoon Jumala meille lisää sinunkaltaisiasi miehiä Hamasin tuhoamiseksi!” TV-kanava Al-Faraeenin juontaja Tawfik Okasha sanoi: ”Jos gazalaiset olisivat miehiä, he nousisivat kapinaan Hamasia vastaan.” Saudi-Arabia näki paljon vaivaa, jotta muslimiveljeskunta jäisi ilman muiden arabimaiden tukea. Qatar joutui valtavan painostuksen alaiseksi, jotta se olisi lakannut tukemasta veljeskuntaa. Saudi-Arabian lisäksi Qatar sai uhkauksia rangaistustoimista muiltakin naapureiltaan, kuten Arabiemiraateilta, joka myös suhtautuu Hamasiin niin vihamielisesti, että sen on väitetty tarjonneen Israelille rahallista tukea Gaza-hyökkäystä varten. Marraskuussa 2014 tullut tieto Qatarin ja Persianlahden valtioiden suhteiden palauttamisesta merkinnee, että Qatar on nyt antanut paineelle periksi.

Syyrian hallitus

Egyptin armeija ymmärsi, että jos Mubarak kieltäytyisi luopumasta vallasta, maa repeäisi palasiksi. Armeijalla oli kyky tehdä tilannearvio ja toimia sen pohjalta ilman valtiokoneiston hajoamista. Syyrian hallituksella tällaista mahdollisuutta ei ollut. Egyptissä armeija oli instituutio, joka tosiasiassa johti maata ja oli voimakkaampi kuin kukaan yksittäinen henkilö tai ryhmittymä. Syyrian hallitseva luokka oli läheisesti sidoksissa Assadin sukuun ja sen ympärillä olevaan alaviittieliittiin. Se hallitsi maata monimutkaisen ja -kerroksisen järjestelmän (patronage system) avulla, jota ei voinut irrottaa Assadin klaania kohtaan osoitetusta uskollisuudesta. Tästä johtuen Egyptissä käytetty ratkaisu – palatsivallankumous – ei ollut mahdollinen. Valtiokoneisto pysyisi pystyssä tai kaatuisi keulakuvansa Bashar al-Assadin mukana.

Syyrian tapahtumat ovat oiva oppitunti siitä, mitä arabivaltioiden valtaapitävät ovat valmiita tekemään valtansa säilyttämiseksi. Egyptissä ja Tunisiassa tehtiin ensin kaikenlaisia myönnytyksiä (joista suurin osa on sittemmin mitätöity), mutta vain Syyriassa on käynyt ilmi, kuinka pitkälle vanha järjestelmä on valmis menemään asemansa turvaamiseksi. Seuraukset ovat kammottavia. Yli 200 000 on kuollut, lähes jokainen kaupunki Damaskoksen ulkopuolella on raunioina. Miljoonat ovat joutuneet pakolaisiksi Jordaniaan tai Libanoniin tai muihin osiin Syyriaa. Syyrian hallitus ei kuitenkaan ole mikään erityistapaus; sen toiminta vain kuvaa sitä, mihin alueen hallitsevat luokat ovat valmiita suojellakseen itseään joukkomittaiselta kapinalta.

Syyrian hallituksen epätoivo poikkeaa kuitenkin alueen muiden vastavallankumouksellisten hitaammasta ja hienovaraisemmasta lähestymistavasta. Syyrian tapauksessa tärkein esimerkki epätoivosta on Assadin joukkojen raivoisa pyrkimys muuttaa taistelu diktatuurin ja joukkomittaisen kapinan vastaisesta taistelusta sodaksi vakauden ja islamistisen terrorismin välillä. Kapinan alusta lähtien Assad yritti muuttaa käsitystä tilanteesta tähän suuntaan propagandasodan keinoin, mutta hän näki myös paljon vaivaa sen eteen, että todellisuus muuttuisi enemmän hänelle mieluisen kertomuksen kaltaiseksi: Assad vapautti al-Qaidan tukijoita vankilasta kapinan alussa ja keskitti sotatoimet tarkoituksella vapaan Syyrian armeijaan (FSA) sidoksissa olevia, ei-uskonnollisia joukkoja vastaan. Näin Islamilaisen valtion onnistui ottaa suuri osa maasta hallintaansa.

Syyrian hallituksen strategia ei ole täysin onnistunut siinä mielessä, että kapina jatkuu edelleen, ja kymmenet tuhannet vapaan Syyrian armeijan taistelijat taistelevat edelleen lahkokuntaisuutta vastaan ja hallituksen kaatamiseksi. On kuitenkin kiistämätöntä, että vuosia kestäneen sodan aikana FSA:n voima on heikentynyt. Tämä on johtunut niin Syyrian hallituksen myötämielisestä suhtautumisesta kapinassa mukana oleviin islamisteihin, kuin myös siitä, että samalla kun ei-uskonnolliset taistelijat eivät ole saaneet juuri mitään apua lännestä, ovat lukuisat islamistiryhmät voineet luottaa muista alueen maista tulevaan jatkuvaan raha- ja asevirtaan; jälkimmäiset saavat tukea sekä valtiollisilta että ei-valtiollisilta tahoilta, jotka suhtautuvat vihamielisesti Syyrian hallitukseen mutta samalla vastustavat minkäänlaista demokraattista vallankumousta Syyriassa.

Assadin onnistuminen kapinaan liittyvän narratiivin muuttamisessa inspiroi Sisin jäljittelemään samaa taktiikkaa armeijan kaapattua vallan Egyptissä vuonna 2013. Egyptin lehdistö oli kuukausien ajan täynnä mitä hurjimpia syytöksiä, joissa kaikki sotilasvallan vastustajat ja jopa pelkät mielenosoitusyritykset leimattiin islamistiseksi terrorismiksi. Vallankumousta vastaan käyty sota naamioitiin taisteluksi islamistisia ääriliikkeitä vastaan, vakauden ja kansallisen yhtenäisyyden puolustamiseksi. Tässä mielessä Assadin panos vastavallankumoukselle on ulottunut Syyrian rajojen ulkopuolellekin.

Syyrian vallankumouksen arvostelijat väittävät, että Yhdysvallat suhtautuu ratkaisevasti eri tavoin Syyrian kapinaan kuin Egyptin ja Tunisian hallitusten vastaisiin kansannousuihin vuonna 2011; jälkimmäiset olivat Yhdysvaltain liittolaisia. Väitteessä on totuuden siemen. On totta, että läheisten liittolaisten ahdinko arabikumousten alussa vaikutti Yhdysvaltain reaktioihin. Tästä huolimatta perustavammalla tasolla suhtautuminen on samanlaista. Yhdysvaltain suhde Assadin hallitukseen ei ollut yhtä läheinen kuin Mubarakiin, mutta Syyrian hallitus oli alueellinen vakaa elementti, jonka kanssa Yhdysvallat pystyi tulemaan toimeen. Assadin dynastia – sekä isä että poika – ylläpitivät rauhaa Israelin vastaisella rajalla yli 40 vuoden ajan ja kukistivat palestiinalaisten ja vasemmiston yrityksiä haastaa Israel tai saada aikaan radikaaleja tai aidosti palestiinalaisia tukevia hallituksia rajoillaan. Keskeinen ja Syyrian kohdalla ainutlaatuinen tekijä, joka vaikutti Yhdysvaltain suhtautumiseen, oli mahdottomuus erottaa toisistaan Syyrian valtiokoneisto ja sen huipulla istuva, vihattu diktaattori. Tästä johtuen Yhdysvaltain oli pakko valita joko Assadin tukeminen – vastaava valinta tehtiin Bahrainissa – mutta ilman Saudi-Arabian armeijan apua, tai sitten kapinallisten tukeminen koko valtajärjestelmän nujertamiseksi. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut miellyttävä. Ensinmainittu siksi, että se heikentäisi Yhdysvaltain mainetta ja vakiinnuttaisi Venäjän vaikutusvaltaa Lähi-Idässä, jälkimmäinen taas siksi, että se vaatisi joko huomattavaa sotilasoperaatiota tai sitten asetoimituksia sellaisille kapinallisille, jotka eivät kannattaneet Yhdysvaltoja tai Israelia. Vaihtoehtojen hankaluus johti epäröintiin, ja Yhdysvallat tarjosi kapinallisille sanallista tukea mutta ei käytännössä merkittäviä määriä aseistusta tai logistiikkatukea. Näin se lähetti Syyrian hallitukselle viestin, että luvassa oli sanallista arvostelua mutta että todennäköisyys käytännön toimiin vallitsevan tilanteen muuttamiseksi oli pieni. Tätä hoipertelua voi verrata Venäjän suhtautumiseen: maa on koko ajan tukenut Assadia voimakkaasti.

Uudet geopoliittiset asetelmat

Yhdysvaltain vetäytyminen Irakista vuonna 2011 ei ollut läheskään yhtä dramaattinen kuin Saigonin evakuointi vuonna 1975, mutta kyseessä oli joka tapauksessa historiallinen tappio. Hyökkäyksen alkuperäiset geopoliittiset tavoitteet olivat enää kaukainen muisto, unelma, joka oli kuollut Fallujan ja muiden kaupunkien kaduille jo useita vuosia aikaisemmin. Vuoden 2011 vetäytymisestä esitetyt kielteisimmätkään arviot eivät kuitenkaan ennakoineet sitä myrskyä, joka seuraavan kolmen vuoden aikana puhkeaisi, kun Nuri al-Malikin hallituksen lahkolaismielinen politiikka johti sunnimuslimien kapinaan, Islamilaisen valtion (ISIS) nousuun ja Irakin pirstoutumiseen sen joutuessa laajemman alueellisen sodan taistelukentäksi.

Mosulin valtaus oli merkki Islamilaisen valtion noususta kansalliset rajat ylittäväksi sotilasjärjestöksi, joka oli tosiasiassa hävittänyt Irakin ja Syyrian välisen rajan ja hallitsi nyt suurta aluetta Lähi-Idän sydämessä; samalla se osoitti, että Irakin armeija ei pystyisi pitämään hajonnutta maata koossa. Arvioiden mukaan yli 20 000 sotilasta käsittävien armeijan yksiköiden romahdus kertoi maailmalle vain sen, minkä suurin osa irakilaisista jo tiesi – armeija oli enemmän rikollisjärjestö korruptoituneen upseerikerroksen rikastuttamiseksi kuin taistelemaan kykenevä voima. Mosulissa kärsitty murskatappio vahvisti sen, joka oli jo tapahtunut – Irak oli hajonnut eri uskontokuntien ja etnisten ryhmien erillisiksi alueiksi, joista Bagdadia ja etelää hallitsi shiiajohtoinen hallitus, pohjoisessa oli käytännössä autonominen kurdialue, ja maan keskiosassa ja lännessä aina Syyrian puolelle asti oli laaja ja taistelujen kohteena oleva sunnivyöhyke.

Kun Obama ilmoitti Yhdysvaltain sotilastoimenpiteistä Islamilaista valtiota vastaan, se ei ollut – toisinkuin monet uskoivat – merkki uuden sodan aloittamisesta Irakissa. Obaman kanta, että maajoukkojen lähettäminen – ainoa mahdollinen tapa yrittää ottaa tilanne edes jollakin tavalla haltuun – ei tulisi kysymykseen, viestitti, että käynnistetyllä pommituskampanjalla tavoiteltiin lähinnä mielikuvaa siitä, että jotain tehdään kuin sitä, että jotain todella tehdään. Pommituskampanjasta ei muodostunut alueellista voimannäyttöä, vaan sen sijaan se paljasti Yhdysvaltain heikkouden. Suurin osa sotilasstrategian asiantuntijoista Yhdysvalloissa on sitä mieltä, että ISIS:n kukistaminen ja Irakin uudelleenyhdistäminen vaatisi useiden satojentuhansien sotilaiden vahvuisia maajoukkoja, todennäköisesti useamman vuoden ajaksi, mutta kysymyksen asettaminen tällä tavoin paljastaa todellisuuden välittömästi: Yhdysvallat ei pysty käynnistämään tällaista operaatiota. Yksikään Yhdysvaltain presidentti ei pysty saamaan riittävää poliittista tukea laajamittaiselle paluulle Irakiin. Voi olla, että Yhdysvallat lopulta joutuu vedetyksi maasotaan, jossa tarvitaan merkittävä määrä maajoukkoja, mutta jos se tällaiseen lähtee, niin se lähtee haluttomasti ja asteittain, ja siksi tehottomasti.

Kun päättäväinen ja itsenäinen toiminta ei ole ollut mahdollista, on Yhdysvallat joutunut toimimaan ilmatukena niille joukoille, jotka käytännössä taistelevat Islamilaista valtiota vastaan. Näitä ovat kurdit pohjoisessa sekä – mikä Yhdysvaltain kannalta on ongelmallisempaa – Iranin tukemat shiiajoukot ja iranilaiset vallankumouskaartit, jotka puolustavat Bagdadia ja etelää ja jotka yrittävät työntää ISIS:n takaisin Bagdadin länsipuolella sijaitseviin kaupunkeihin. Tämä Yhdysvaltain ja Iranin uusi liitto, joka on välttämätön, jos Yhdysvallat ei aio hylätä Irakia kokonaan, on nostattanut voimakasta vastarintaa Yhdysvaltain alueellisten liittolaisten keskuudessa – erityisesti Saudi-Arabiassa ja Israelissa.

Saudi-Arabia on ollut jo pitkään sitä mieltä, että Iran on ainoa alueellinen valta, joka kykenee haastamaan sen johtoaseman Lähi-Idässä. Saudi-Arabian ulkopoliittista linjaa värittää pelko yhtenäisestä shiia-alueesta, joka puolikuun muotoisena ulottuu Iraniasta Välimereen, jolloin siihen kuuluisivat arabien keskusalueet Mesopotamiassa ja Levantissa. Tästä johtuen se on seurannut huolestuen Iranin vaikutusvallan kasvua Irakissa, joka aikaisemmin on toiminut puskurialueena Irania vastaan. Saudi-Arabia pelkää myös Iranin mahdollista vaikutusvaltaa tyytymättömän shiiaväestön keskuudessa Bahrainissa ja Jemenissä – puhumattamaan Saudi-Arabian omasta, öljyntuotantoalueille keskittyneestä huomattavan kokoisesta shiiavähemmistöstä.

Vastoin joidenkin uskomuksia tämä ei merkitse, että Saudi-Arabia tukisi Islamilaista valtiota. Islamilaisen valtion näkemyksen mukaan saudimonarkia on harhaoppinen valtio, ja se on julkisesti ilmoittanut tavoittelevansa sen kaatamista. Tavoitteen toteutuminen on epätodennäköistä, mutta ei wahhabilaisten jihadistien kapina Saudi-Arabiassa mahdotonkaan ole, varsinkin jos Islamilainen valtio onnistuu jatkamaan laajentumistaan Libanoniin tai – mikä olisi vakavampaa – Jordaniaan. Mutta huolimatta siitä, että Saudi-Arabia vastustaa Islamilaista valtiota, se vastustaa myös shiiavallan kasvua Irakissa, ja siltä osin se vastustaa myös Yhdysvaltain operaatiota Irakin hallituksen puolustamiseksi.

Saudi-Arabian Iranin-vastaisen politiikan keskuksena on kuitenkin Syyria. Vaikka saudihallitus on arabikumouksen vihollinen, näki se Bashar al-Assadin ja häntä vastustavien vallankumouksellisten ryhmittymien välisessä sodassa mahdollisuuden syrjäyttää Iranin keskeinen liittolainen; tämä puolestaan vaikeuttaisi huomattavasti Iranin tukea Hizbollahille Libanonissa. Demokraattinen Syyria ei tietenkään ole saudien tavoitteena, ja heille se olisi itse asiassa pahempi vaihtoehto kuin Assadin jatkaminen vallassa. Tästä syystä saudirahoitus on suunnattu kaikkein lahkolaismielisimmille vastarintaryhmille (vaikkakaan ei ISIS:ille), ja tarkoituksena on saada aikaan tuki- ja riippuvuusjärjestelmä (patronage system), joka maksimoi Saudi-Arabian vaikutusvallan assadinjälkeisessä Syyriassa.

Vuoden 2012 jälkeen saudit ovat olleet yhä turhautuneempia Yhdysvaltain haluttomuuteen antaa tukea Assadia vastaan taisteleville voimille Syyriassa. Ärtymys on kasvanut huomattavasti Yhdysvaltain Irakissa järjestämän pommituskampanjan jälkeen sekä maan lähennyttyä Irania. Jälkimmäinen seikka käy ilmi sekä sotilaallisesta yhteistyöstä Irakissa että keskusteluista Iranin ydinohjelmasta. Kun keskusteluja jatkettiin vuoteen 2015, ilmaisivat Yhdysvaltain viranomaiset ja ulkoministeri John Kerry tavoittelevansa ratkaisua tosissaan. Sopimuksen tiellä oleva este vaikuttaa olevan Iranin usko, että Yhdysvaltain neuvotteluasema heikkenee ja että Iran voi saada omalta kannaltaan paremman sopimuksen odottamalla myöhempää hetkeä.

Turkki suhtautuu Saudi-Arabian tavoin vihamielisesti Assadiin ja sitoutui kapinallisten tukemiseen jo varhaisessa vaiheessa. Turkki on kieltäytynyt tukemasta Yhdysvaltain kampanjaa ISIS:iä vastaan, ellei Yhdysvallat sitoudu taisteluun Assadia vastaan, ja maa on myös kieltäytynyt tarjoamasta mitään tukea Islamilaista valtiota vastaan taisteleville kurdeille, sillä se ei halua autonomista kurdialuetta rajoilleen; mutta laajemmasta näkökulmasta katsoen Turkki myös pelkää ISIS:n vastaisen kampanjan vahvistavan Assadin asemaa ja heikentävän Turkin tukemia maltillisia islamistiryhmiä. Vaikka sekä Turkki että Saudi-Arabia vastustavat Assadia, liitto on huteralla pohjalla. Molemmat maat haluavat kasvattaa omaa vaikutusvaltaansa assadinjälkeisessä Syyriassa, ja Turkki näkee Syyrian mahdollisuutena kasvattaa vaikutusvaltansa muissakin arabimaissa.

Yhdysvallat on hankalassa tilanteessa. Alunperin sen Syyrian-politiikka tavoitteli sopimusratkaisua, jossa Assadin väistyessä toteutettaisiin joitakin demokratiauudistuksia, vaikka suurin osa järjestelmästä jäisikin ennalleen – siis sama tavoite kuin Egyptissä ja Jemenissä. Koska Syyrian hallitsevan luokan rakenne kuitenkin poikkesi vastineistaan Egyptissä ja Jemenissä ja koska se päätti taistella kuolemaan saakka al-Assad johtajanaan, Yhdysvaltain linja osoittautui epärealistiseksi. Lopputuloksena Yhdysvaltain Syyria-politiikassa ei ole kyse siitä, mitä Yhdysvallat maan suhteen haluaa, vaan mitä alueen muut vallat haluavat. Saudi-Arabialla ja Iranilla – mutta myös Turkilla ja jossain määrin Israelilla – on omat Syyria-politiikkansa, jotka myös ovat toteuttamiskelpoisia. Yhdysvallat haluaisi liittoa kaikkien mainittujen valtojen kanssa, mutta ongelma on, että ne kaikki tavoittelevat geopoliittisia etuja toistensa kustannuksella.

Yhdysvaltain valtaapitävien keskuudessa ilmenevät jakolinjat ja Lähi-Idänpolitiikasta käytävät väittelyt ovat seurausta näistä objektiivisista vaikeuksista ja rajoituksista. Muuan muassa senaattori John McCain ja PNAC:n perustajiin lukeutuva Robert Kagan ovat edelleen sitä mieltä, että unelma uudesta Yhdysvaltain voimapolitiikan aikakaudesta voidaan toteuttaa pelkällä tahdonvoimalla ja määrätietoisuudella. Kagan kirjoittaa:

”Jos Yhdysvaltain luoma maailmanjärjestys on romahtamassa, se ei johdu siitä, että Yhdysvaltain voima on vähenemässä – Yhdysvaltain vauraus, valta ja potentiaalinen vaikutusvalta ovat riittäviä nykyisiin haasteisiin vastaamiseksi. Eikä se ole seurausta siitäkään, että maailma on muuttunut monimutkaisemmaksi – maailma on aina ollut monimutkainen. Eikä kyse ole yksinkertaisesta sotaväsymyksestäkään. Kummallista kyllä, kyse on henkisestä ongelmasta, kyse on identiteetistä ja tarkoituksesta.”[25]

Iranin kanssa käytävät ydinaseneuvottelut saavat Kaganin ja McCainin tapaiset henkilöt raivoihinsa, ja he arvostelevat Obaman Ukraina-linjauksia, joita he pitävät liian varovaisina. He kannattavat Syyriassa linjaa, jonka mukaan on aseistettava ei-jihadistisia kapinallisia, ja arvostelevat ankarasti Obaman päättämättömyyttä Assadin hallituksen suhteen. Saattaa olla, että seuraavien presidentinvaalien jälkeen uuskonservatiivit – joita Obama ei missään vaiheessa puhdistanut hallintokoneistosta – nousevat uudelleen. Hillary Clintonilla, todennäköisimmällä seuraavalla presidentillä, on maine ulkopoliittisena haukkana, ja hän nauttii monien uuskonservatiivien luottamusta. Uuden yhdysvaltalaisen militarismin aikakauden kannattajilla on kuitenkin edessään lukuisia ongelmia. Geopoliittisen strategian on perustuttava realistiseen tilannearvioon. Yhdysvaltain voiman vähenemistä – taloudellisesti, sotilaallisesti ja geostrategisesti – ei voida sivuuttaa toiveajattelun keinoin. Ja siinäkin tapauksessa, että Yhdysvaltain asema olisi vahvempi, Irakin sodan tuhoisat seuraukset varjostavat kaikkia keskusteluja toimiessaan esimerkkinä siitä, mitä voi tapahtua, jos voimat eivät riitäkään tilanteen hallintaan. Joka tapauksessa utopistinen haaveilu on paljon helpompaa, kun ei tarvitse itse vastata niiden toimeenpanosta. Ei todennäköisesti ole sattumaa, että vaikka Obama on ollut valmis asettamaan kovaa linjaa edustavia intellektuelleja ja poliitikkoja johtaviin asemiin, on Yhdysvaltain politiikan yleinen suunta – varovaisuus voimankäytössä ja yritys rakentaa Lähi-Idässä liittoa myös Iranin kanssa – perustunut sen tosiasian tunnustamiseen, että Yhdysvaltain voimilla on rajansa.

Politiikan uudelleenarviointi ja luokka uudella aikakaudella

Ennen vuoden 2001 Afganistanin sotaa ja sen aikana käytiin yhdysvaltalaisen ja kansainvälisen vasemmiston keskuudessa kiivasta väittelyä siitä, mitä edistyksellisten aktivistien tulisi ajatella sodasta. Paine mukautua vallitsevaan käsitykseen – että sotilaallinen toiminta terrorismin ehkäisemiseksi on oikein – oli WTC-iskujen jälkimainingeissa suuri. Ne harvat vasemmistolaiset, jotka vastustivat sotaa, leimattiin ”vaistonvaraisiksi anti-imperialisteiksi”, dogmaatikoiksi, joita ideologinen jäykkyys esti sopeutumasta radikaalisti muuttuneeseen maailmaan. Ne, joiden mukaan Yhdysvaltain armeija – kuten Martin Luther King sanoi – on suurin väkivallan käyttäjä nykymaailmassa ja joiden mukaan vasemmiston tehtävä on vastustaa WTC-iskuja seurannutta militarismin riemukulkua, olivat kuin huutava ääni korvessa. Heidän edustamansa näkemykset, niin marginalisoituja kuin ne olivatkin noina aikoina, osoittautuivat sittemmin tulevien vuosien kuluessa paikkansapitäviksi. Vuoden 2003 Irak-hyökkäykseen tultaessa kymmenet miljoonat olivat valmiita lähtemään kaduille ympäri maailman ja ottamaan osaa historian suurimpaan sodanvastaiseen mielenosoitukseen.

Tämä suuri maailmanlaajuinen liike ei onnistunut estämään sotaa, mutta se ilmaisi äänekkäästi sen tosiasian, että Yhdysvaltain militarismi oli keskeinen taantumuksellinen tekijä kansainvälisessä politiikassa. Kuten kaikki sitä edeltäneet ja sen jälkeen seuranneet sodanvastaiset tai antikolonialistiset liikkeet, tämän tosiasian toteaminen sisälsi myös kaikenlaisia ongelmia. Se sai ihmiset vähättelemään muiden imperialististen valtojen taantumuksellista luonnetta – näihin mukaanluettuina suuret valtiot länsimaiden ulkopuolella, tärkeimpinä niistä Kiina ja Venäjä, mutta myös suurvallat kuten Ranska ja Saksa, jotka omista itsekkäistä syistään kieltäytyivät tukemasta Yhdysvaltoja. Keskittyminen Yhdysvaltain imperialismiin päävihollisena oli myös omiaan hämärtämään erään toisenkin keskeisen maailmanlaajuisen jakolinjan, nimittäin kussakin maassa vallitsevan luokkajaon tavallisten ihmisten ja valtaapitävän eliitin välillä sekä sen, että jälkimmäiseen lukeutuvien eri ryhmittymien väliset riitaisuudet ovat aina viime kädessä alisteisia niiden alamaisluokkiaan kohtaan tuntemalle yhteiselle vihamielisyydelle.

Näistä varauksista huolimatta oli silti täysin oikein ja välttämätöntä, että kansainvälinen vasemmisto asettui tukemaan sodanvastaista liikettä ja suuntautui tukemaan ja vahvistamaan sen jyrkintä anti-imperialistista siipeä. Vasemmisto ei, surullista kyllä, ole riittävän voimakas vaikuttaakseen merkittävästi suurten poliittisten kamppailujen lopputulokseen; vielä vähemmän se voi toivoa pystyvänsä määrittämään, mitkä ovat noiden kamppailujen keskeiset vastakkainasettelut ja areenat.

Molemmat ylläkuvatut kokonaisuudet – Yhdysvaltain valta-aseman heikentyminen Irakin sodan jälkeen sekä arabivallankumousten aikaansaama Lähi-Idän poliittinen uudelleenmuovautuminen – ovat kuitenkin muuttaneet vasemmiston tehtävänasettelua. On edelleen olennaisen tärkeää – erityisesti länsimaiden sosialisteille – vastustaa Yhdysvaltain imperialismia, sillä maa on edelleen maailman ainoa globaali suurvalta ja kapitalistisen taantumuksen keskus. Samalla vasemmiston on kuitenkin omaksuttava strategiaansa, taktiikkaansa ja keskusteluihinsa vuoden 2003 jälkeen tapahtuneet dramaattiset poliittiset muutokset. ”Vaistonvarainen anti-imperialismi”, joka aina tarkoittaa ensisijassa Yhdysvaltain imperialismin vastustamista, oli ihailtava ja sankarillinen lähtökohta, kun Yhdysvallat oli valtansa huipulla hyökätessään liberaalin demokratian nimissä Afganistaniin ja Irakiin. Tänä päivänä vanhat kaavat eivät kuitenkaan enää toimi.

Yhdysvallat on ehkä edelleen ainoa globaali suurvalta, mutta se ei ole maailman ainoa imperialistinen voima. Jopa Venäjä – jonka talous on paljon pienempi kuin Yhdysvaltain ja Kiinan, ja pienempi kuin vähäisempienkin valtojen kuten Saksan ja Japanin – on edistänyt etujaan aggressiivisesti Ukrainassa ja Lähi-Idän osalta Syyriassa. Kiina, joka on noussut maailman huipulle samaa tietä kuin kaikki sitä edeltäneetkin suurvallat – taloudellisen vallan kasvattamisen ja vakiinnuttamisen sekä sitä seuraavan diplomaattisen ja sotilaallisen aggressiivisuuden kautta – on muodostunut merkittäväksi haasteeksi yhdysvaltalaisen pääoman maailmanlaajuiselle valta-asemalle. Lähi-Idässä alueelliset vallat Saudi-Arabia, Iran ja Turkki ovat osoittaneet kyvykkyytensä muotoilla suurvalloista riippumatonta ulkopolitiikkaa, ja ne pyrkivät edistämään omia etujaan yhtä suurella määrätietoisuudella ja strategisesti jonkin verran selkeämmin kuin maailman ainoa suurvalta. Näiden maiden lähitulevaisuudessa tekemillä strategisilla valinnoilla tulee olemaan vähintään yhtä tärkeä merkitys Lähi-Idän tulevaisuuden kannalta kuin Washingtonissa tehdyillä päätöksillä. Ja kuten tässä on esitetty, nimenomaan arabivaltiot – tärkeimpinä Saudi-Arabia, Egypti ja Syyria – olivat johtavassa roolissa arabivallankumouksen kukistamisessa, ei suinkaan Yhdysvallat. Huolimatta kaikesta voimasta, joka Yhdysvaltain imperialismilla edelleen on, se joutui suurimmaksi osaksi seuraamaan tapahtumia sivusta.

Pelkästään jo näistä syistä kansainvälinen vasemmisto ei voi ottaa lähtökohdakseen ”anti-imperialismia”, joka tarkoittaa vain Yhdysvaltain vastustamista. Yksinapainen maailma, josta PNAC:n perustajat haaveilivat, on kadonnut – maailmanlaajuinen kapitalistinen järjestelmä koostuu jälleen useista kilpailevista valloista, ja kaikkien motiivit ovat yhtä kyseenalaisia. Mutta on vielä eräs seikka, joka on muuttanut maailmanlaajuisen poliittisen kertomuksen, eikä missään niin perinpohjaisesti kuin Lähi-Idässä. Tämä seikka on uusien, kunkin maan luokkavastakohtaisuuksiin perustuvien joukkoliikkeiden nousu. Arabivallankumoukset tuhosivat ”imperialistit vastaan anti-imperialistit” -tyylisen kuvion nojautuessaan kussakin maassa vallitseviin toiveisiin ja tavoitteisiin. Kävi ilmi, ettei ollut väliä, sattuiko asumaan länsimielisen Hosni Mubarakin tai niin sanotun anti-imperialistisen Bashar al-Assadin hallituksen alaisuudessa. Tyytymättömyydellä oli samat syyt, kumousten syyt olivat samat, ja hallitsevien luokkien reaktiot olivat samansuuntaiset. Arabikumoukset nostivat alueella vallitsevat luokkavastakohtaisuudet ykkössijalle ja asettivat imperialismin vastustamisen sille kuuluvalle paikalleen, ja samanaikaisesti osoittivat voiman – joukkomittaisen kansankapinan – joka voisi toimia vallitsevien olojen kumoajana. Vuonna 2003 vasemmisto etsi turhaan imperialisminvastaista voimaa, joka olisi kyennyt vastustamaan Yhdysvaltain hyökkäystä. Vuonna 2011 tämä voima – arabityöväenluokan ja köyhien kapina – astui itse esiin, voima, joka kykenisi imperialismin syrjäyttämisen lisäksi haastamaan pitkällä aikavälillä myös arabimaiden hallitsevat luokat.

Kansanliikkeet ovat kärsineet tuntuvia tappioita vuoden 2011 jälkeen, mutta tämän hetken keskeisin kysymys ei ole Yhdysvaltain imperialismin tukeminen tai vastustaminen (vaikka vasemmiston tuleekin edelleen vastustaa sitä), vaan se, mikä kanta otetaan arabikumouksiin ja vastavallankumoukseen. Kysymys on yhtä olennainen sekä Lähi-Idän perinteisille anti-imperialistisille liikkeille että länsimaiden vasemmistolle. Arabikumousten vanavedessä Hamas joutui käymään läpi pitkällisen keskustelun siitä, miten Syyrian kansannousuun tulisi suhtautua, koska järjestön ulkomainen päämaja sijaitsi Damaskoksessa ja se sai sotilaallista apua Syyrian lisäksi Iranilta, Assadin keskeiseltä tukijalta. Loppujen lopuksi Hamas hylkäsi Damaskoksessa sijaitsevan päämajansa ja asettui (tosin jokseenkin innottomasti) tukemaan Syyrian kapinaa. Hamas ei muutenkaan nähnyt arabikumouksissa erityistä syytä juhlaan. Egyptiläisten aktivistien yritys vuoden 2011 innon siivittämänä levittää kansannousua Gazaan sai vihamielisen vastaanoton. Hamas teki aktiivisesti yhteistyötä SCAF:n kanssa, jotta Egyptin kumous ei leviäisi Rafahin rajanylityspaikan kautta Gazaan. Hamasilla oli Mubarakin syrjäyttämisen vanavedessä historiallinen mahdollisuus yhdistää palestiinalaisten taistelu laajempaan arabikapinaan, mutta tämän mahdollisuuden hylkääminen on merkki siitä, että puheista huolimatta Hamasin tavoitteena on ensi sijassa vakiinnuttaa oma asemansa eikä suinkaan asettua laajemman arabien kumousliikkeen johtoon. Hamasin kanta arabivallankumouksiin saattoi olla pettymys, mutta Hizbollahin valitsema linja oli pelkästään häpeällinen. Hizbollah asettui alusta lähtien Assadin hallituksen rinnalle ja piti Damaskoksen ja Teheranin kanssa solmimaansa strategista liittoa tärkeämpänä kuin niitä miljoonia ihmisiä, jotka olivat nousseet diktatuuria vastaan. Hizbollah on tukenut Assadia Syyriassa tuhansilla taistelijoilla ja näin vahingoittanut pahoin sekä omaa uskottavuuttaan ja taistelukykyään että Libanonin vastarintaliikkeen kykyä taistella Israelia vastaan.

Arabivallankumous ja samanaikainen Yhdysvaltain valta-aseman heikkeneminen asettavat kansainväliselle vasemmistolle tärkeitä kysymyksiä. Onko vasemmisto vain pelkkä Yhdysvaltain valtapolitiikan vastustaja vai asetummeko niiden rinnalle, jotka taistelevat toisenlaisen maailman puolesta? Kannatammeko järjestelmää, jossa jokainen vastarintaliike on sidoksissa johonkin korruptoituneeseen arabivaltioon, vai kannatammeko uudentyyppistä liikettä? Kannatammeko arabivallankumousta ja sen jatkamista, kumousta, joka muodostaa aineellisen perustan niiden vaatimusten toteuttamiselle, jotka saivat miljoonat nousemaan kapinaan? Vastustammeko imperialismin yhtä erityistä muotoa, yhdysvaltalaista kapitalismia, vai vastustammeko koko imperialistisen kilpailun järjestelmää, osallistuivat siihen sitten vanhan järjestyksen aristokraatit tai uuden, alati kehittyvän järjestelmän uudet taantumusvoimat? Näihin kysymyksiin antamamme vastaukset auttavat määrittämään vasemmiston tulevaisuuden ja sen oikeuden väittää olevansa sortoa vastustavien puolella.

Kirjoitus ’US Imperialism and the War for the Middle East’ on julkaistu alunperin Marxist Left Review’n numerossa 9/2014. Corey Oakley on Marxist Left Review’n toimituskunnan jäsen sekä australialaisen Red Flag -sanomalehden päätoimittaja.

Viitteet:

Achcar, Gilbert. 2013. The people want: a radical exploration of the Arab uprising. Saqi.

Donnelly, Thomas. 2000. Rebuilding America’s defences: strategy, forces and resources for a new century. Project for the New American Century.

Hanieh, Adam. 2013. Lineages of revolt: issues of contemporary capitalism in the Middle East. Haymarket.

Smith, Ashley. 2013. US imperialism’s pivot to Asia, International Socialist Review, 88.

Wolf, Martin. 2014. The shifts and the shocks: What we’ve learned and have still to learn from the financial crisis. Penguin.

[1] Ryhmittymälle annetusta nimestä – ISIL, ISIS, Islamilainen valtio, Daesh – käydään paljon keskustelua. Käytän tässä nimitystä Islamilainen valtio siksi, että järjestöillä on oikeus nimetä itse itsensä, riippumatta siitä, miten loukkaavalta se joistakin saattaa tuntua. Yksinkertaisuuden vuoksi käytän nimitystä Islamilainen valtio myös ajalta ennen Mosulin valtausta vuonna 2014, jolloin järjestö muutti nimensä nykyiseen muotoon.

[2] John Pilger. Pilger reveals the American Plan, New Statesman, 16. joulukuuta 2002.

[3] Donnelly 2000, s. iv.

[4] Pilger, Pilger reveals the American Plan.

[5] Nicholas Lemann, The next world order, The New Yorker, 1. huhtikuuta 2002.

[6] Robert Kagan, Do what it takes in Iraq, The Weekly Standard, 8. syyskuuta 2003.

[7] Robert Fisk, Can’t Blair See That This Country Is About To Explode? Can’t Bush?, The Independent, 1. elokuuta 2004.

[8] Evan Lehmann, Retired general: Iraq invasion was ‘strategic disaster’, The Lowell Sun, 10. maaliskuuta 2005.

[9] Wolf 2014, s. 12.

[10] Ashley Smith, US imperialism’s pivot to Asia, International Socialist Review, 88, maaliskuu 2013.

[11] Achcar 2013, s. 235.

[12] Hanieh 2013, s. 165.

[13] Efraim Halevy, Israel’s man in Damascus, Foreign Affairs, 10 toukokuu 2013.

[14] Tiedot teoksesta Hanieh 2013, s. 137–143.

[15] Hanieh 2013, s. 137.

[16] Sameh Naguib, The king and the field marshall, Socialist Worker (US), 10. maaliskuu 2014.

[17] Stéphane Lacroix, Saudi Arabia’s Muslim Brotherhood predicament”, The Washington Post, 14. maaliskuuta 2014.

[18] David Kirkpatrick, US hones warnings to Egypt as military transition stalls, The New York Times, 16. marraskuuta 2011.

[19] Dave Boyer, Obama congratulates Morsi on winning Egyptian presidency, The Washington Post, 24. kesäkuuta 2012.

[20] Matt Bradley, US reaches out to Islamist parties, The Wall Street Journal, 1. heinäkuuta 2011.

[21] Hanieh 2013, s. 165.

[22] William McCants, Islamist Outlaws, Foreign Affairs, 17. maaliskuuta 2014.

[23] David Hearst, Why Saudi Arabia is taking a risk by backing the Egyptian coup, The Guardian, 21. elokuuta 2013.

[24] Lacroix, Saudi Arabia’s Muslim Brotherhood predicament.

[25] Robert Kagan, Superpowers don’t get to retire, New Republic, 26. toukokuuta 2014.

Facebook-kommentit
5 Comments
  1. Voidaanko nimetä Gaddafia kaatamassa olleita libyalaisia vallankumouksellisia henkilöitä tai ryhmiä, jotka edustaisivat tämän artikkelin edustamaa edistyksellistä toimijaa. Maallikko löytää vallakumouksen nimissä esiintyvän salafistin ja alGaida-johtajan Abdelhakim Belhadjin yhteistyössä USAn ja Nato-joukkojen kanssa Gaddafia kaatamassa. Nykyään hänon Libyan ISISin johtaja. Hänellä on tekemistä myös maalliseski mainitun Syrian Free Armyn kanssa.

    Sama kysymys Syyrian osalta: keitä ovat ne vallakumoukselliset, jota länsi ei suostunut riittävästi tukemaan. Miksi lännessä on ”maltilliseksi” yritetty kuvata sellainenkin salafisti (taas) kuin joulukuussa Damaskoksen lähellä surmansa saanut Zahran Alloush?

    Äskettäin Ylen Ulkolinjalla esitetyssä ranakalaisessa Libya-dokumentissa ranskalainen kommentaattori esitti alGaidaa ja ISIStä tämän päivän arabien valtioiden rajat ylittävänä vastarinnan muotona; vähän samaan tapaan kuin tässä artikkelissa oletetaan imperialismin vastaisten voimien toimivan akuuteissa konflikteissa.

  2. Vasemmalla on ollut tapana ajatella, että kansannousu tyrannien kaatamiseksi on sellainen demokraattinen vaatimus, että sitä pitää tukea. Asiaa ei muuta se, että kansannousun paikallisissa elimissä toimivilla henkilöillä ei ole yleisesti tunnettuja erisnimiä, että liikkeen johdossa ei välttämättä ole tunnettuja bolshevikkeja, tai että kansannousulla ei ole valmiita, selväpiirteisiä elimiä jotka julkaisevat julkilausumia valistuksen hengessä.

    Asiaa ei muuta sekään, että kansannousu saattaa helposti militarisoitua siten että tavallisten ihmisten osallistuminen ajautuu sivuraiteelle tai joutuu muuten alisteiseksi kiväärilinjalle.

    Alla linkki Anand Gopalin kohta 4 vuotta vanhaan raporttiin Pohjois-Syyriasta. Sen jälkeen on paljon muuttunut, mutta artikkelista saa mielestäni jotain käsitystä siitä, mitä vallankumous merkitsi Syyriassa ennen kuin se militarisoitui. Henkilökohtaisesti en usko, että artikkelissa mainitut rakenteet on täysin tuhottu, mutta vaikea sanoa, kuinka paljon niistä on jäljellä.

    ”All around Taftanaz, amid the destruction, rebel councils like this were meeting—twenty-seven in all, and each of them had elected a delegate to sit on the citywide council. They were a sign of a deeper transformation that the revolution had wrought in Syria: Bashar al-Assad once subdued small towns like these with an impressive apparatus of secret police, party hacks, and yes-men; now such control was impossible without an occupation. The Syrian army, however, lacked the numbers to control the hinterlands—it entered, fought, and moved on to the next target. There could be no return to the status quo, it seemed, even if the way forward was unclear.

    ”In the neighboring town of Binnish, I visited the farmers’ council, a body of about a thousand members that set grain prices and adjudicated land disputes. Its leader, an old man I’ll call Abdul Hakim, explained to me that before the revolution, farmers were forced to sell grain to the government at a price that barely covered the cost of production. Following the uprising, the farmers tried to sell directly to the town at almost double the former rates. But locals balked and complained to the citywide council, which then mandated a return to the old prices—which has the farmers disgruntled, but Hakim acknowledged that in this revolution, “we have to give to each as he needs.”
    http://harpers.org/archive/2012/08/welcome-to-free-syria/

    Suurimmalle osalle näistä ihmisistä ei ole mainittu artikkelissa nimiä, mutta mitä sitten? Kun selaa uutisia Suomesta, niin esiin nousee sellaisia nimiä kuin Lauri Lyly ja Antti Palola. He ovat nyt neuvottelemassa työehtojen huononnuksista. Tehdäänkö tästä johtopäätös, että SAK:n ja STTK:n alaisuuteen järjestäytyneiden järjestöjen yksittäiset ammattiosastot ja niiden jäsenet (joiden nimet harvoin esiintyvät julkisuudessa) ovat pelkkää taantumuksellista joukkoa, joka ei ansaitse mitään tukea, koska sen johtajien ajama ja hyväksymä politiikka on huonoa?

  3. Sveitsissä asuva syyrialainen Joseph Daher kirjoitti tänään julkaistussa kolumnissaan mm.:

    ”In the liberated areas of Aleppo, the local council has formed a crisis center to provide and preserve the essential needs of food and fuel at affordable prices. The council has spent most of its funds to secure fuel to support bakery furnaces, hospitals, civil defense groups and water pumps, but expressed doubts the available amount would be enough. Massive popular protests also occurred throughout districts under opposition control in the city of Aleppo demanding that the province’s armed factions to unite under the “Army of Aleppo” and for a free Syria.” […]

    ”We can still find examples of pockets of hope within Syria supporting these initial objectives. The town of Zamalka, in rural Damascus, witnessed new experiences of local democracy with the election by the inhabitants of a new local council. The popular organisation “The Day After” (TDA)’s launched in the past few weeks a Women Empowerment campaign inside Douma, focusing on women’s participation and leadership in Syrian society and the challenges they face, including the effects of siege and war on their life and their ability to work. Another campaign of TDA called “Complain so that you don’t lose your rights,” was led in Daraa, in which TDA activists put ‘complaints box in streets’ to encourage citizens to express any concerns they may have about armed groups in their areas, and initiate action and dialogue to improve interactions between civilians and armed group members. The campaign has previously been launched in Idlib and Douma. Sit ins in Douma, Kafranbel and Saraqeb in solidarity with Kurdish people with slogans such as “From Douma to ‘Amouda Peace (Salutation) and respect” and “The Kurds are a part of the Syrian Revolution” and to reactivate the civil popular movement; the Sarareq Youth gathering in the Idlib Governorate launched a campaign to promote respect for basic freedom of expression called “that’s your opinion”, but had to stop after threats from the local armed groups.

    ”We need to support these pockets of hope and the popular (armed and civilian) resistance still existing in Syria and composed of various democratic and progressive groups and movements opposing all sides of the counter-revolution, the Assad regime and Islamic fundamentalist groups.”
    http://peacenews.org/2016/02/12/all-the-international-powers-want-to-crush-the-syrian-uprising-joseph-daher/

  4. Tässä linkki alunperin ranskalaisessa lehdessä julkaistuun haastatteluun syyrialaisista aktivisteista, heidän toiminnastaan ja vastarintaorganisaatiosta eri puolilla Syyriaa.

    ”Hani, Salma, and Majd are part of one the largest networks still active around Damascus, a network attached to the local coordinating committee and organized around the personality of Rasan Zeitouneh. […] Madj recounts: “I am involved in coordinating local projects, particularly for hospitals and education. With the repression, all public services ended. I participated in the creation of seven educational centers, which serve 200 to 250 children. I have taught children from all backgrounds. We put in place playful pedagogies, very different from the regime’s disciplinary schooling. The local economy is limited but stable in Ghouta’s localities, particularly in clothing manufacture. There are still raw materials and production machinery; idle factories abandoned by their owners are put in the service of the free zone community. Because of the absence of international investors or of NGOs like the Red Cross, other connections were made with the outside and our own financial system was put into place, with occasional backers: a system operating between the flux of people who enter with dollars, that is to say, us or our support networks,2 and those who leave, Syrians who flee and exchange their currency. It’s wartime banking logic.” Oussama confirms this: “Our vision was to aid the civilians.
    We never thought about aiding the soldiers. They have their own financial support. We work in several sectors: health, education, food. We can’t operate in too structured a manner or we risk being discovered by the regime. This has been very difficult: we’ve had problems with transporting money or food, because even when you want simply to talk to somebody on the street, you are observed and controlled. I’ve often carried money from one house to the next, from one person to the next; sometimes I’ve had to walk around with thousands of dollars, which could have cost me my life.””

    ”These activist networks in Douma, as in other zones in Syria, depend more or less upon the local councils, through which the resistance attempted to structure itself across the country. In October 2011, Oma Aziz, an anarchist militant who died in prison in February, 2013, founded the local committee of Berzeh (a municipality north of Damascus). He called upon Syrians to organize themselves into self-governing bodies, independent of the state, by means of horizontal and collaborative practices. Today, every province has a council except Damascus, the heart of the state’s security system.

    Most of our contacts understood organizing at the local level, including the purely humanitarian and survival missions, as a form of resistance to Bashar al-Assad’s scorched earth policy for the besieged zones. In the beginning, it was necessary at all costs to prevent Assad’s policy from carrying everything away in its path and at the same time to create a replacement administration to take over the important public services (justice, water, sanitation). Salma clarifies the importance of these local councils: “In certain towns, the local councils succeeded in persuading public sector employees to remain at their posts, notably in schools and power plants, even after the regime cut the salaries of civil employees in the free zones in order to incite them to quit.” She continues: “Derraya, that’s the most advanced project since the revolution. It has always been the most open city with the first political initiatives starting in 2002­ – 2003, such as the municipal library and organized street cleaning to make up for the state’s shortcomings. It has really frightened the regime. The city has remained mobilized despite the intense bombings undertaken by Maher al-Assad, the president’s brother and commander of the fourth division. Life under the blockade is hard: there is no agricultural land to help withstand the siege. But the residents are not giving into Assad’s pressure, even when he dangles a cease-fire.” Derraya, located in the Rif near Damascus, is considered to have the most experienced local council. While it has become one of the hottest fronts of the conflict, since 2012 armed groups have to submit to the local council’s authority and military operations have to be discussed with the civil authorities.

    Oussama recalls Douma’s local councils: “This city has been under siege for at least two years, but it continues to look for alternatives and to be united without returning to a hierarchical system. The residents have succeeded in creating a civil system, and while they live under exceedingly difficult conditions, it is systematized and organized. We have a democratically elected local council, which ensures municipal work. Military groups remain outside the town; it is forbidden to bring weapons into town.””
    http://www.brooklynrail.org/2016/02/field-notes/syria-the-stolen-revolution

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *