Yliopistouudistus ja naistutkimus

”Naistutkimusta on opetettu Jyväskylän yliopistossa jo yli 20 vuotta. Se on kaikille vapaa sivuaine, jossa voi suorittaa perus- ja aineopintojen kokonaisuudet sekä syventäviä opintoja. Pääaineena naistutkimusta voi opiskella maisteri- ja tohtoriohjelmissa. Maisteri- ja tohtoriohjelmien painopistealueita ovat feministinen teoria, feministinen poliittinen teoria sekä lesbo- ja queer-teoria, joihin voi tutustua jo perus- ja aineopintovaiheessa suorittamalla valinnaisia moduleita näiltä aihealueilta.”

Näin lukee Jyväskylän yliopiston naistutkimuksen oppiaineen esittelysivulla. Mitä esittelystä puuttuu?

Jyväskylän yliopiston naistutkimuksen laitoksen lähihistorian voisi kirjoittaa kertojasta riippuen monella tapaa. Tässä tekstissä käymme läpi vuosien 2008 ja 2009 tapahtumia erittelemällä tiedottamista ja kamppailuja, jotka kytkivät oppiaineen ja yliopistouudistuksen toisiinsa.

Yliopiston sivuilta ei näistä kamppailuista löydy tietoa. Vain tietoisesti etsimällä löytää linkkejä muutamiin puheisiin ja teksteihin, jotka kertovat toisenlaisesta naistutkimuksen tilanteesta ja tulevaisuudesta. Oppiaineen tiedotus on ymmärrettävästi hyvin formaalia ja asiaan perehtymättömän silmin saattaa näyttää siltä, että ”asiat ovat kunnossa”. Hyvä näin.

Takana on kuitenkin hyvin epäselvä ja vaiheikas lukuvuosi. Viralliselta tiedottamiselta piiloon jäävät myös yliopistolaisten henkiset paineet, väsymys, epätietoisuus ja monet koetut konfliktit. Keskustelu ja tiedottaminen yliopistohallinnon päätöksistä ja oppiaineen tulevaisuudesta oli vuoden aikana sekavaa ja hämärää. Tieto naistutkimuksen oppiaineen lakkautusuhasta ei jakautunut hallinnon, henkilökunnan ja opiskelijoiden kesken. Tämä seikka on painoarvoltaan erityisen tärkeä, sillä päätöksissä määriteltiin hyvin kouraantuntuvasti tiettyjen opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia ja oikeutta tietää näistä omaan kouluttautumiseensa mahdollisesti kohdistuvista rajoitteista.

Tekstin pituus rajaa aiheen käsittelyä, emmekä siten käsittele syvällisesti monia vuoden aikana esiin tulleita vallankäytön muotoja, vain ilmeisimpiä. Teksti ja sanottavamme toimikoon näin ollen sysäyksenä, tunnelmien ja tapahtumien ylöskirjaamisena – motiivina on eräänlaisen ”kollektiivisen muistin” kartuttaminen. Vaikka tarkastelupositio ei ole yleispätevä, uskomme kertaamisen resonoivan opiskelijaliikkeeseen ja naistutkimuksen puolustamiseen osallistuneiden kokemusten kanssa.

On odotettavissa, että naistutkimuksen lakkauttaminen tai näivettäminen ei jää uudessa yliopistossa ainutlaatuiseksi. Lakkauttamisia, ”tuotannon supistamista” ja tiedottamisen ongelmia tullaan näkemään lähitulevaisuudessakin. [1] Opiskelijoiden on varauduttava tähän ja ymmärrettävä ne osana yliopistoyrityksen ”luonnollista” toimintamallia. Opiskelijoiden on myös toimittava yhdessä tätä kehitystä vastaan. On kyseenalaistettava toimenpiteiden oikeutus ja opiskelijoiden sivuuttaminen heitä koskevista päätöksistä.

Naistutkimus, uusliberalismi ja yliopistouudistus

Syksyllä 2009 Jyväskylässä järjestettiin naistutkimuksen oppiaineen 20-vuotisjuhlan kunniaksi sekä seminaari että näyttely. Juhlanäyttelyn käsikirjoituksen valossa oppiaineen historia näyttää kiinnostavasti hajanaiselta, ristiriitaiselta, innostuneelta ja jatkuvasti liikkeessä olevalta – kuten naistutkimus tänäänkin. Tätä historiaa esitellään käsikirjoituksen pohjalta ja muutamien verkkolähteiden avulla. Tarkoituksena ei ole kartoittaa koko historiaa, eikä tässä pystytä tarkastelemaan oppiaineen sisäistä kehitystä, paradigmojen muutoksia ja jännitteitä. Todettakoon, että ne kuitenkin ovat kiinnostavia ja opiskelijoiden kannalta relevantteja kysymyksiä. Lisää tietoa löytyy muun muassa Eeva Jokisen blogista, jossa käsitellään samoja aiheita. Lisäksi Revalvaatiossa julkaisemme Mikko Jakosen juhlaseminaarissa esittämän puheen. Muut juhlaseminaarin julkaistut puheet löytyvät täältä.

Naistutkimuksen oppiaine syntyi 80-luvulla spontaanin innostuneisuuden, vapauden ja tekemisen tunnelmassa. Oppiaine syntyi useiden eri alojen risteykseen, ja tarpeesta kehittää eri aloja tuomalla esiin niistä puuttuva naisnäkökulma. Lista perustajien aloista on vaikuttava: yhteiskuntapolitiikka, englannin kieli, liikunnan sosiaalitieteet, sosiologia, yleinen historiatiede ja kasvatustiede. Perustajat ovat nykyään alojensa asiantuntijoita ja merkittäviä yhteiskunnallisia keskustelijoita.

Oppiainetta luomassa ollut, ja myöhemmin Jyväskylässä myös professorina toiminut Eeva Jokinen kuvaa akateemisen maailman muutosta useassa bloginsa kirjoituksessa. 1990-luvulla uusliberalismi ulottui yliopistoon samoin kuin muillekin yhteiskunnan sektoreille. Sen vaikutukset, kurinalaistuminen ja hyödyn ja tehokkuuden arviointi, näkyivät Jokisen mukaan myös naistutkimuksessa energian loppumisena.[2] Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli koventunut ja samalla aseet kehitystä vastaan vähentyneet.

Jokinen kuvaa blogissaan naistutkimuksen ominaislaatua tieteiden kentällä ja akatemiassa seuraavasti:

”[feminismin historiallinen] emansipaation ja eroamisen toisiinsa poimuuntunut sisään ottamisen ja ulkoisuuden jännite ei ole […] koskaan korjaantunut, ja se on tehnyt feminismistä käytäntöjen, teorioiden ja kielten jatkuvan taistelun kentän. Feminismiä ei olisi enää ehkä olemassakaan ilman tuota jännitettä muunnelmineen. Konfliktit ovat rikkaus, riitely olennaista (vaikka onkin rasittavaa).”

Sen sijaan Jokisen mukaan ”[n]ykyinen akateeminen ilmapiiri arvostaa liikaa konsensusta ja yksiäänisyyttä.” Oppiaineen ominaislaadun ja akateemisen kulttuurin muutokset eivät Jokista seuraten sovi yhteen.

Kuvaus naistutkimuksen sisäisestä luonteesta sopii myös muihin tieteisiin. Erityisesti yhteiskuntatieteiden kohdalla on selvää, että sisäiset paradigma- ja painotuserot vaihtelevat tieteiden sisällä ja siten myös tulkinnat ilmiöistä ja todellisuudesta. Tieteilijöillä on myös erilaisia tavoitteita ja näkemyksiä tieteen tekemisestä. Jokisen kommentti on siis syytä pitää mielessä yleisemminkin. Yliopiston ja hallinnon tulkinta kannattavasta ja ”oikeasta” tieteestä on välttämättä ristiriidassa useiden tieteentekijöiden näkemysten kanssa.

Naistutkimuksen 20-vuotinen historia kertoo osaltaan muutoksista tietokapitalismissa. ”Tieto” ja oppiminen, tai oppimiskyky, saavat tietokapitalismissa oman, painottuneen ja värittyneen merkityksensä. Tieto tarkoittaa kapitalistiseen tuotantoon sidottua ainesta, kyseessä ei ole niinkään ilmiselvästi itseisarvo. Samoin historia kuvastaa uudehkon tieteenalan organisoinnin, perustelemisen ja instituutioitumisen haasteita ja ongelmia. Kolmanneksi historia kertoo myös siitä, millä tavalla jännitteet ja liikkumatila instituutioiden ja subjektien, yliopiston ja sen oppiaineiden ja opiskelijoiden välillä määrittävät keskustelun ja toiminnan mahdollisuuksia. Kiteyttävä esimerkki on oppiaineen perustamisen työryhmän puheenjohtajan, Raija Julkusen kommentti oppiaineen perustamisesta: ”Mä muistan sen, kun [rehtori] (Antti) Tanskanen kysy, että mikä tässä on ongelma. No ei mikään. No, me vaan alotettiin sitten se opetus.”

Vuoden 2009 ilmapiirissä vastaava tilanne kuulostaa utooppiselta. Ja kun vuonna 1988 aloitteen ensimmäisen peruskurssin aloittamisesta teki ylioppilaskunta, ei oppiaine vuonna 2009 saanut tukea myöskään ylioppilaskunnalta. Tuki oli koottava hajanaisista palasista, yksittäisistä aktiiveista ja naistutkimuksen opiskelijoista. Ja nykyään rehtorin puheille mennään hyvin erilaisissa tunnelmissa.

Historiansa aikana oppiaine on ollut aiemminkin lakkautusuhan alla. Tätä käytettiin keväällä halpana selityksenä tämänkertaiselle lakkautusuhalle. Paine lopettamiseen oli kuitenkin kytköksissä yliopistouudistukseen ja raskautunut muusta kuin vaikkapa ”naistutkimuksen sisäisistä” syistä. Pikemminkin on niin, että yliopistouudistuksen yhteydessä naistutkimus osui monella tavalla sopivaan saumaan – ja että uusliberalistiseen hegemoniaan väsyneeltä yliopistoväeltä puuttui voima vastarintaan.

Lyhykäisyydessään lopettamisen syyt voi tiivistää kahteen. Ensiksi naistutkimuksen taloudellinen tuottavuus ei ole suurta eikä varsinkaan suoraviivaista. Tämä talouspuoli on tuttua yliopistohallinnon ja oikeistolaisen hallituksen välttämättömyyden diskurssia. Toiseksi naistutkimus voi parhaimmillaan tarjota niin sanotun ”kriittisen lisän” opintoihin. Kriittisyys tai kritiikki – eräs yhteiskuntatieteiden ideaali – ei yritysyliopiston yhteydessä ole yksiselitteistä. Uudistusprosessin ja sen vastustuksen myötä saatiin huomata, ettei missään nimessä ole selvää, mikä yliopistolla on hyväksyttävää ja sallittua kriittisyyttä. Keväällä kritiikkiin ja debatointiin vastattiin jopa uhkailulla ja painostamisella.

Uskoaksemme myös mitä enemmän vastakkainasettelua yliopistolla tullaan tulevaisuudessa näkemään, sitä enemmän keskustelua myös hillitään ja kielletään. Kritiikin minimointi tulee välttämättömäksi yliopistobyrokratian ja hallinnon esteettömyyden ja sujuvuuden kannalta – mutta myös hyvän julkisuuskuvan ylläpitämiseksi. Näitä rakenteellisia pakkoja ja rangaistuskäytäntöjä on jo kaavailtu esimerkiksi opetusministeriön Sora-työryhmässä.

Laitoksen tapahtumat ja vastarinta kuvastavat toimintatapojen kehitystä muuttuvassa yliopistossa. Vuoden aikana esitettiin esimerkiksi olevan hyvin kuvaavaa, että uudesta yliopistosta potkitaan ensimmäiseksi pihalle ”naiset ja lapset”.[3] Sen lisäksi, että taloudelliset vaatimukset tarkoittavat joitain leikkauksia, ”yllättäen” ensimmäiset leikkaukset osuvat sellaiseen oppiaineeseen kuin naistutkimukseen.

Kuitenkin jossain vaiheessa ei ole enää merkityksellistä, mikä sisältö milläkin leikattavalla oppiaineella on. Euromääriksi palautettu oppiaine on euromääriksi palautettu oppiaine, ei tietty oppiaine. Tässä vinksahtaneessa mielessä raha tekee oppiaineista tasa-arvoisia. Se mikä ei tuota rahaa, saa lähteä.

Siitä huolimatta, tai ennen tuota täydellisen tasa-arvoistumisen vaihetta, on reflektoitava tapahtumien kulkua. Oletettavasti opiskelijat eivät halua kokea samanlaista tilannetta uudelleen. Naistutkimusta opiskelleiden intressissä lienee myös kysyä, mitä oppiaineelle tarkoittaa tuottamattomien sivuaineopiskelijoiden katoaminen ja opiskelijamäärien putoaminen yleensä. Mitä käy opetuksen laadulle? Kuka tulevaisuudessa opiskelee naistutkimusta, kuka tutkii? Mikä on naistutkimuksen merkitys ylipäänsä yliopistossa mutta myös yleisemmin yhteiskunnassa? Ja miksi oikeutus tiputtaa eri oppiaineita opiskelutarjonnasta ylipäänsä esitetään melko ongelmattomana – aivan kuin kyse ei olisi merkittävästä ideologisesta päätöksestä ja opiskelijoiden ja henkilökunnan oikeuksien ohittamisesta.

Huhuja ja propagandaa

Konkreettisesti huhut oppiaineen lakkautuksesta lähtivät liikkeelle kampuksella – ja saman tien myös ympäri maata – toukokuun lopulla 2008. Lakkautusuhasta ei ollut päätöstä, mutta Tuija Pulkkisen huippututkimusyksikön muuttaminen Helsinkiin asetti skenaarion oppiaineen tulevaisuudelle.

Kohumylly pyörähti käyntiin netissä useilla eri palstoilla, blogeissa ja keskusteluissa. Huhut ja puheet kuitenkin pysyivät huhuina ja puheina, mutta mitä tapahtui syksyllä, kun paikkansapitävyydet olisi ollut aiheellista selvittää?

Ei mitään. Syksy ja opiskelu alkoivat niin sanottuun normaaliin, tasapainoiseen tapaan. ”Wissenarbeit macht frei” -teksti puhdistettiin vähin äänin Mattilanniemen sillasta, johon se oli keväällä ilmestynyt. Se oli, yhdessä Polaarin valtauksen kanssa, ensimmäisiä yliopistoliikehdinnän orastavia merkkejä Jyväskylässä. Yliopiston käytävillä puhuttiin arasti naistutkimuksesta, yliopistouudistuksesta ja mietittiin josko jotain pitäisi sanoa, kenen, ja mitä. Muutamia mielipidekirjoituksia tuli maakuntalehti Keskisuomalaiseen. Yliopistohallinto piti syksyllä säännöllisesti muodollisia tiedotustilaisuuksia yliopistoallianssista ja yliopistomuutoksista – tiedotus oli mautonta, hajutonta ja minimaalista, eivätkä opiskelijat tai henkilökuntakaan olleet tietoisia muutoksen laadusta.

Kiinnostavaa on myös, ettei ylioppilaskunta informoinut syksyn aikana merkittävästä yliopistouudistuksesta juuri minkäänlaisella intensiteetillä. Keskustelu oli kuollutta. Toisaalta paradoksaalisesti siellä sun täällä myös ihmeteltiin sitä, miksi kaikki oli täysin kuollutta. Näyttikin siltä, että yliopistolla vaikutti ainoastaan yksi yhtenäinen joukko: yliopistohallinto joka ei keskustellut vaan saneli.

Syksyn lopulla muutosvastarinta alkoi vahvistua. Vuoden vaihteen jälkeen opiskelija-aktivismin aalto yltyi Helsingin lisäksi muissakin yliopistokaupungeissa, Tampereella, Turussa, Oulussa, Rovaniemellä, Joensuussa. Jyväskylässä ensimmäinen kaikille yliopistolaisille järjestetty yleiskokous pidettiin 18.2. Tämän jälkeen verkosto alkoi kokoontua säännöllisesti, julkaista materiaalia netissä, kirjoittaa mielipidekirjoituksia ja järjestää aktioita.

Maaliskuussa puhe naistutkimuksesta nousi jälleen pintaan Jyväskylässä pitkän ja epämääräisen hiljaisuuden jälkeen. Aivan huhtikuun alussa Yhteinen Yliopisto -nimeen päätynyt verkosto kokoontui naistutkijoiden opiskelijoiden, Nasta Ry:n kanssa. Myös Nasta oli alkanut nostaa uudelleen profiiliaan ja tiedotti omia opiskelijoitaan tilanteesta. Ryhmien tarkoituksena oli yhdistää voimat, ja hankkia sekä saada tietoa ja ymmärrystä asioiden kulusta – mitä ei edelleenkään herunut. Tunnelmat olivat kaiken kaikkiaan hyvin hektiset koko Suomessa. Yliopistoliike toimi kansallisesti ja paikallisesti, ja kokonainen valtava liike oli rakennettava poikkeuksellisen nopeasti. Sama koski naistutkimuksen tilannetta, jossa opiskelijat joutuivat pitkän hiljaisuuden ja tiedon puutteen jälkeen kasaamaan palasia yhteen varsin sekasortoisessa tilanteessa.

Ryhmät päättivät järjestää mielenilmauksen oppiaineen säilyttämisen puolesta. Mielenilmaus pidettiin kansainvälisen yliopistoliikkeen toimintaviikon yhteydessä 21.4. Viikon tarkoitus oli sitoa yhteen koulutuspolitiikan muutoksia globaalilla ja lokaalilla tasoilla, ja avata nyt tapahtuvien muutosten laajempia merkityksiä ja syitä. Mielenilmaus sai paljon tukea muilta naistutkijoilta ympäri Suomea, ja mm. Helsingissä järjestettiin vastaava mielenilmaus. Nasta Ry keräsi yli 1100 allekirjoitusta addressiin, ja järjesti kirjekampanjan. Molempien tulokset ojennettiin rehtori Aino Salliselle 16.6. Sallinen oli vakinaistanut viran viisi vuotta aiemmin.

Huhtikuun alussa Nasta Ry julkaisi tiedotteen, jossa todettiin:

”Naistutkimuksen perus- ja aineopintoja ei voi enää ensi syksystä eteenpäin suorittaa Jyväskylän yliopistossa. Tätä tulee esittämään yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos ensi keskiviikon TTS-kokouksessaan. Syyslukukaudella 2009 naistutkimuksen oppiaineen henkilökuntaa vähennetään kahdella henkilöllä. Oppiaineesta jää vastaamaan yksi henkilö, jonka vastuulle jää maisteriopintoja suorittavien opiskelijoiden graduohjaus. Yhden työntekijän voimin perus- ja aineopintokokonaisuuksista vastaaminen on mahdotonta.”

Mutta kuten tultiin näkemään, kaikki tämä tieto on myöhemmin kielletty. Näin asia ei ole. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miten asia on. Yliopistohallinnon uuskieli tekee täysin mahdottomaksi sanoa tarkasti, mistä on kyse ja mitä tulee tapahtumaan. Vuoden aikana kuultiin harvinaisen moneen kertaan ja monelta suunnalta lauseet ”mitään ei lakkauteta” ja ”mitään ei ole päätetty”.

Jostain kumman syystä päätös kuitenkin jossain vaiheessa tulee eteen, ja yhtäkkiä jokin on muuttunut – vaikka kukaan ei ole tehnyt päätöstä.

Ennen Jyväskylässä ja muissa kaupungeissa pidettyjä mielenosoituksia, tarkalleen ottaen 3.4., myös Ylen A-Studio tuli Jyväskylään tekemään raportin yliopistouudistuksesta. Raportti tarkasteli uudistusta, joka ”jakaa yliopistoyhteisön”. Vaikka raportti esitteli siis lain vastustajia [4] ja maakuntayliopiston tulevaisuutta, sillä oli seuraus myös naistutkimuskeskusteluun Jyväskylässä.

Raportissa oli yllättäen myös naistutkimuksen lopettamista koskeva kommentti. Jyväskylässä todettiin koettavan ennakkotapausta pienten oppiaineiden tulevaisuudesta. Haastattelussa yksikön lopettamisen kerrottiin olevan myös esimerkki toimintatavasta, joka asettaa opiskelijat erittäin hankalaan asemaan. Kun tiedotus kokonaisen oppiaineen lopettamisesta tai lopettamisen uhasta on epäselvää, ja opiskelija kuulee ainoastaan lopettamispäätöksen, jää opiskelija pahimmillaan tyhjän päälle tutkintosuunnitelmansa kanssa. Opiskelijalla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen missään kehityksen vaiheessa. Tämä on opiskelijan oikeusturvan kannalta kestämätön asetelma.

Tässäkin mielessä on paljon puhuvaa ylioppilaskunnan täydellinen hiljaisuus aiheesta. Ylioppilaskunta ei katsonut tarpeelliseksi tukea naistutkimuksen säilymistä yliopiston opiskelutarjonnassa, muttei myöskään suoraan naistutkimuksen opiskelijoita. Jos tukea oli, se jäi yksittäisen symboliselle hymyn tasolle. Tämä ei riitä.

Epäilemättä kommentti televisiossa ja Nasta Ry:n tiedote, ja näistä levinneet puheet olivat syynä siihen, että seuraavilla viikoilla tunnelma yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella oli vähintäänkin kiristynyt. Nasta Ry:n mainitsemassa TTS-kokouksessa dekaani kieltäytyi yksikantaan kommentoimasta lopettamiseen liittyviä kysymyksiä, koska ”mitään ei ole vielä päätetty”. Kokoukseen osallistui parikymmentä opiskelijaa, mikä aiheutti hallintoelimissä hammastenkiristelyä, ja pienessä huoneessa tilan ahtautta.

Tämän melko kaoottisen tilaisuuden jälkeen seurasi julkisia, varta vasten järjestettyjä keskustelu- ja tiedotustilaisuuksia naistutkimuksen tilanteesta. Kysymyksiä ja epätietoisuutta oli ilmassa paljon: jatkuuko oppiaine, lakkaako se, kuka on tiennyt, miten asia on edennyt, mitä opiskelijat tekevät nyt, miten tutkinto suoritetaan loppuun, missä ja miten? Kommentit, ohjeistukset, tiedotukset ja mielipiteet vaihtuivat tiuhasti päivästä toiseen.

Tiedotustilaisuuksissa, jotka nekin tulivat osalle opiskelijoista yllättäen, henkilökunta esitti suorasukaisesti muita vaihtoehtoja ja käytännön ratkaisuja naistutkimuksen opiskelemiseen. Nekin vaihtoehdot ja ”vinkit” olivat epäselviä. Maisteriopiskelijat ilmeisesti hoidettaisiin jotenkin. Sivuaineopiskelijoita taas oli yksinkertaisesti liikaa, jos henkilökunta koostuisi yhdestä ihmisestä, kuten oli suunnitteilla. Yliopistoallianssin nojalla suositeltiin Tampereelle lähtemistä, mutta toisena hetkenä painotettiin myös Tampereen laitoksen heikkoa asemaa ja resursseja, jolloin Tampereella ei ”varmasti olla valmiita ottamaan vastaan Jyväskylän opiskelijoita”.

Rivien välistä ja tilannetta tulkiten oli selvää, että pitkään päällä ollut tilanne paukautettiin ääneen – painostuksen ansiosta – vasta nyt, kun opiskelijoilla ei varmasti ollut enää merkittävästi aikaa eikä mahdollisuuksia osallistua prosessiin.

Toukokuun lopulla Nasta Ry julkaisi blogissaan yhteenvetoa kevään kampanjoinnista. Tekstistä kuultaa läpi se, että suoranaisia johtopäätöksiä tilanteesta ei edelleenkään virallisesti haluta tehdä. Yliopiston käytännöllinen ratkaisu on pitää yllä epämääräistä tilannetta, ja sitoa opiskelijoiden kädet ja tukkia suu.

”Yfi-laitos kokousti 18.5. Naistutkimuksen oppiaineesta paikalla oli lehtori Jaana Kuusipalo ja Nastasta varapuheenjohtaja Reija Katainen. Kokous ei ollut päättävä kokous, vaan siellä käytyjen keskustelujen pohjalta laaditaan laitoksen talous- ja toimintasuunnitelma, joka vahvistetaan kesäkuun kokouksessa. Kesäkuussa vahvistettava TTS esitetään syksyn tulosneuvottelukokouksessa, jolloin sille voi vielä käydä mitä tahansa. Eli mitään varmaa rahoituksesta tai sen puuttumisesta ei voida sanoa ennen syksyä.”

Syksyllä 2009 naistutkimuksen opiskelu on jäsentynyt hajanaiseen uomaansa. 20-vuotisen oppiainetaipaleen kunniaksi järjestettiin yliopistolla naistutkimuksen 20-vuotisseminaari ja Kriittisen ajattelun puolesta -näyttely, joka oli nähtävillä yliopiston pääkirjastossa. Opetus jatkuu minimaalisilla resursseilla, ilman professuuria. Allianssi-yhteistyöstä neuvotellaan. Nasta Ry jatkaa omaa toimintaansa järjestämällä muun muassa keskusteluiltoja.

Miten kampanjointia perusteltiin sisällöllisesti?

Kun siis maalis-huhtikuussa opiskelijoilla alkoi olla tietoa, ja asialla mediajulkisuutta, tilanteen epämääräisyydestä pystyttiin puhumaan. Ongelmana olivat siis professuurin täyttö ja yleisempi resurssipula. Yleisesti ottaen professuuria tarvittaisiin lisäksi väitöskirjojen ohjaukseen, henkilökunnan opetusresurssien jakautumiseen ja yleiseen rahan keruuseen yritysyliopistossa, jossa huippuvirkojen asema edelleen korostuu. Samoin ongelmana oli se, että yliopistolle rahaa tuovia maisteritutkintoja oppiaineesta suoritettiin liian vähän.

Kun professori Tuija Pulkkisen mukana moni tohtorikoulutettava lähti Helsinkiin ja kirjautui Helsingin yliopistoon, jäi Jyväskylän naistutkimus ilman näitä väitösrahoja. Käsikirjoituksessa Pulkkinen kehuu omaa professorikauttaan, opiskelijoita ja tilannetta professuurin jälkeen. Kehut eivät vaikuta aivan perustelluilta. Rahat menivät muualle, eikä tutkimusparadigmakaan kerännyt yksiselitteisesti ainoastaan suosiota laitoksella.

Nasta Ry laati omana vastatoimenaan addressin, jossa vaadittiin professuurin virantäyttöprosessin jatkamista. Professuurin täyttö oli edellisenä syksynä ”rauennut”. Perustelua raukeamiselle ei tosin ole ilmaistu, tähänkään mennessä. Naistutkimuksen historiikin valossa tuntuu myös omituiselta, että ongelma professuurista saatiin sanottua selvästi ääneen vasta tässä vaiheessa – ongelmiahan sen kanssa oli ollut aiemminkin. Yleinen resurssipula taas oli ikään kuin itsestäänselvyys. Rahat olivat lopussa, ja kuten kuultiin, talous tulisi olemaan seuraavina vuosina vieläkin pahempi. Tästä toki heräsi myös uusi kysymys siitä, mitkä muut aineet olivat liipasinsormella.

Mutta mitä professuurista? Sitä siis tarvittaisiin, käytännössä. 20-vuotisseminaarissa Tampereen naistutkimuksen oppiaineen edustaja linjasi, että Allianssi-yhteistyö naistutkimuksien välillä toimii ainoastaan, jos molemmat osapuolet ovat vahvoja ja autonomisia yksikköjä. Tämä on ilmiselvää, samoin kuten se, että ilman professuuria Jyväskylän oppiaine ei säily autonomisena. Mutta kuten itse YFI-laitoksen johtaja Mikko Mäntysaari kirjoitti, professuurin täyttö on hyvin epätodennäköistä (Tasa-arvo 3/2009). Negatiivisiin uutisiin voimme luottaa. Toisin sanoen tilanne on kiinnostava. Allianssi-yhteistyön on tarkoitus jatkua, mutta professuuria ei tule. Käytäntöä on varmaankin ”sovellettava”.

Nähtäväksi siten jää kuinka opiskelijoille pystytään takaamaan laadukasta opetusta, kun seminaarit ja kontaktiopetus järjestetään Tampereella. Videoluennot ja kirjatentit eivät ole naistutkimuksen oppiaineen vahvuusalue. Pienryhmäopiskelu on koettu hyväksi ja tehokkaaksi. Tosin videoluennot eivät ole houkutteleva saati hyvä opiskelumuoto muutenkaan, eikä missään oppiaineessa. Niitä nähtäneen yliopistolla kaikissa oppiaineissa enemmän tulevaisuudessa.

Kaikkea tätä resurssipulaa ja byrokratiamyllyä yritettiin keväällä kuitenkin vielä paikata. Tämä tarkoitti naistutkimuksen tärkeyden perustelemista. (Lue Mikko Jakosen puhe aiheesta ja katso myös seminaarin käsikirjoituksen lopusta opiskelijoiden kommentit.) Keskustelussa nostettiin esiin, että Jyväskylän yliopistossa naistutkimus on ollut tärkeä ja suosittu sivuaine. Se on esittänyt tärkeän lisän muihin opintoihin, eikä tämä lisä ole jotain, jonka voi ”ujuttaa” muiden oppiaineiden sisään. Oppiaine ei ole opettanut ainoastaan jonkin ”naisnäkökulman artikuloimista”, vaan ajattelemisen taitoja, siis kyseenalaistamaan, kritisoimaan, analysoimaan ja reflektoimaan – niitä taitoja, joita korkeakouluopiskelijan kuuluukin opetella. Naistutkimuksen lopettaminen asettuu etujoukkoihin osaksi kehitystä, jossa akateemisen ja kriittisen ajattelun taso välttämättä laskevat. Tätä kritiikkiä monet yliopistouudistusten kriitikot painottivat jo useita vuosia aiemmin.

Nämä sisällöllisesti, akateemisesti ja tiedepoliittisesti tärkeät analyysit ja perustelut kuitenkin välttämättä jäävät huomiotta, kun kysymys palautetaan ongelmaksi rahoituksesta. Tätä talousvajetta eivät naistutkijat eivätkä opiskelijat pysty paikkaamaan. Sivuaineopiskelijoiden määrän ja suoritettujen opintopisteiden laskeminen ei juuri kiinnostanut yliopistohallintoa, sillä pelkät opintopisteet eivät tuo lisärahaa yliopistolle. Tässä valossa tuntui vähintäänkin epäreilulta ja karulta, että opiskelijat joutuivat mainostamaan itseään ja perustelemaan tärkeyttään hallinnolle, joka tiesi budjettivajeista jo aikoja sitten. Mieleen tuli myös Jyväskylän ylioppilaskunnan edustajiston puheenjohtajan suorapuheinen kommentti yhteistyöstä yliopistohallinnon kanssa lakiuudistuskeskusteluissa: ”rehtori pyyhki opiskelijoilla lattiaa”. [5]

”Naistutkimus ei ole oppiaine samalla tavalla kuin ne oppiaineet, joissa on oma kandin sisäänotto. Meillähän on sisäänotto vasta maisteriopintoihin. Ja se tarkoittaa sitä, että me ei olla oppiaine siinä, missä muut. Mutta me ollaan enemmän kuin maisteriohjelma, koska me kuitenkin tarjotaan sivuaineopetusta niille, jotka suorittavat kanditutkintoa tai maisteritutkintoa, nimenomaan perus- ja aineopintojen tasolla. Me ollaan tämmöinen hankalasti määriteltävä hybridimuoto systeemissä, joka tuntee vain joko-tai-järjestelmiä ja me ollaan sekä että. Se tekee tästä naistutkimuksen asemasta Jyväskylän yliopistossa kovin vaikean.” Tuula Juvonen

Vaikuttaakin siltä, että hybridikyborgimme kohtaloksi tulee käpertyä alun uomaansa: opintopisteettömiin opintoihin, itsensä sivistämiseen vailla virallista tukea ja vailla pedagogista ja akateemista ohjaistusta, ja tunnustetusta oppiaineesta yliopiston reunoille hämärään. Erotuksena on se, että 1980-luvun innostuksen ja avoimen tulevaisuuden sijaan nyt naistutkimus ja sen opiskelijat joutuvat kantamaan viime vuosien historian painolastia. Toiminnan mahdollisuudet on rajattu etukäteen.

Yliopiston sivuilta voi tarkastella tämän lukuvuoden opetustarjontaa. Ulkopuolisen silmin opetusohjelma näyttää kestämättömältä, joskin todellista tilannetta on mahdotonta tulkita tarjonnan perusteella. Käytännöt ovat muuttuneet niin tiuhaan, ettei mihinkään informaation uskalla luottaa. Opetuksesta näyttää kuitenkin tällä hetkellä vastaavan ensisijaisesti yksi henkilö, Jaana Kuusipalo. Muutamia kursseja toteutetaan harjoittelijoiden ja opiskelijoiden (halpatyö-)voimin, osa videoluentoina. Koska informaatiota ei edelleenkään ole tarpeeksi, ei selkeitä kantoja ole mahdollista esittää. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että yliopisto jatkaa viivytystaktiikkaa, jossa oppiaine kuolletetaan vähitellen. On selvää, että yksi henkilö ei voi vetää opetusta a) isolle joukolle, eli siten sivuaineopiskelijoille, joita naistutkimuksessa on ollut runsaasti, eikä b) pitkään. Epäselvää on myös, mitä tapahtuu opetuksen, mutta myös tutkimuksen laadulle.

Kuitenkin, kaikkinensa asetelma asettaa opiskelijoille myös kiinnostavia käytännöllisiä ja teoreettisia kysymyksiä tarkasteltavaksi. Vuosi 2009 pakottaa avaamaan yliopistokapitalismin rakenteellista puolta ja naistutkimuksen osaa siinä. Se pakottaa kysymään opiskelijoiden ja toimijoiden kykyä ja mahdollisuuksia osallistua itsensä ja oman toimintaympäristönsä määrittelyyn – eli hyvin perustavia, feminismille läheisiä kysymyksiä vallankäytöstä. Se pakottaa organisoitumaan ja kehittymään. Lisäksi se johtaa meidät myös tarkastelemaan naistutkimuksen teoriaa – ja teoriaa kohtaamiemme tapahtumien valossa. Eräskin feenikslintu voisi nyt nousta tuhkasta.

Mihin suuntiin keskustelua halutaan viedä? Miten oppiaine kehittyy ja mikä tulee olemaan naistutkimuksen osa yliopistoissa? Entä yliopiston ulkopuolella? Mikä tekee naistutkimuksesta kriittistä?

Kamppailu vai kampanjointi – ja mitä nyt?

Loppukevään tiedotustilaisuuksissa tehtiin opiskelijoille hienovaraisen selväksi se, että puhe lakkautuksesta tai sen uhkasta ei miellyttänyt. ”Puhua saa, mutta ei huhuta”, sanottiin. Viesti mietitytti monia. Mikä näiden kahden ero on, kun varmaa tietoa ei kertakaikkiaan ollut saatavilla? Käytännössä viesti tarkoitti, että oli oltava hiljaa – kuten edellisenä syksynä. Häiriöt yliopiston arjen pyörittämisessä eivät sovi yrityksen pirtaan, ja yliopistokamppailut todella aiheuttivat häiriötä, skismaa, stressiä, painostusta. Ne vaativat reagoimaan ja ottamaan kantaa.

Toisenlaisiakin näkemyksiä puhumisen tavoista oli. Monet yliopistolaiset olivat sitä mieltä, että opiskelijoiden ei pitäisi huhuta siinäkään mielessä, ettei aiheuteta ”kyynistä mielialaa”. Tämä oli yleisemminkin yliopistokamppailuissa eräs linjanvedon kiistakapula. Kampanjoinnin nimissä ei pitäisi siis puhua lopettamisesta, ei olla pessimistinen, ei epäillä yliopistolain menevän läpi. Sen sijaan oli uskottava hyviin asioihin, siihen, että lopulta käy parhain päin. Piti jaksaa markkinoida itseään ja todistaa olevansa hyvä ja tärkeä, kannustaa, olla iloinen, hymyillä… Tämä on 2000-luvun prekaarin ulkoisten eleiden tunnus; sopia mihin tahansa ja pitää yllä positiivista asennetta. Miksi? Kenelle?

Jossain mielessä kuvaavaa nähdäksemme on, että mitä pidemmälle ja vaikeammaksi toiminta keväällä kävi, sitä enemmän alettiin puhua ”kampanjoinnista” kamppailun sijaan. Kampanjointi kuitenkin olemuksellisesti soveltuu hyvin linjaan yritysyliopiston kanssa. ”Kamppailu” sen sijaan viittaa antagonistisempaan, ja kokonaisen rakenteen logiikan kyseenalaistavaan toimintaan. Kamppailu ei ole ”reilua”. Se ei ”keskustele” sellaisten elinten kanssa, jotka eivät, kuten hallinnon ja opetusministeriön julkilausumista oli mahdollista jatkuvasti lukea, edes itse esiinny demokraattisesti toimivana. Rehtori tähdensi useaan kertaan uudistusta valmistellun jo vuosia. Sekaantuminen siihen olisi täysin mahdotonta, ja muuttaisi tarkasti mietittyä kokonaisuutta väärällä tavalla, kuten rehtori Sallinen Ylen haastattelussa totesi. Uusliberalistisen käytännön mukaisesti hallinto on esiintynyt lähinnä rationaalisena ja hallinnollisena elimenä. Tämä on tietenkin täydellisessä ristiriidassa sen seikan kanssa, että rehtorin suora ja välitön valta faktisesti kasvaa lain myötä.

Todennäköisesti ainoat jotka itse asiassa kuvittelivat keskustelevansa hallinnon ja yliopistouudistuksen läpirunttaavien tahojen kanssa, olivatkin yliopistolain vastustajat. Vaikutuskanavat olivat todella vähissä. Suoraa pääsyä päätöksentekoprosessiin ei ole. Miten siis tuoda keskustelu yleisölle tutuksi ja samaan aikaan saada aikaan konkreettisia muutoksia, tai edes horjuttaa valtaakäyttävien asemaa?

Lakimuutosten kannattajille ja rehtorille kampanjointi sen sijaan oli julkisen lausunnon mukaan ”asiaankuuluvaa kritiikkiä”. Niinpä Sallinen, joka kritiikistä huolimatta, mutta ei järin yllättäen, valittiin syksyllä uudelleen yliopiston rehtoriksi, on jo ehtinyt etukäteen kertomaan, mistä tulevissakin kritiikeissä on kyse. Syksyn toisessa Jylkkärissä hän totesi kevään liikehdinnästä:

”Debatti kuuluu yliopistoon, ja neuvottelemalla olemme löytäneet sovittelevia ratkaisuja. Jokainen ryhmä on voittanut jossain, mutta jokainen on myös joutunut antamaan jollain lailla periksi ja tulemaan vastaan.”

Rehtori siis todella väittää, että yliopistolain tulos oli kannattajien ja vastustajien kompromissi. Jos joku diskurssianalyytikko jaksaisi, saisi rehtorin lausunnoista komean kokoelman toisensa poissulkevia väitteitä. Näitä voitaisiin käyttää vaikkapa logiikan peruskurssien aineistona. Haastattelussa rehtori ennakoi myös mahdollista tulevaa kritiikkiä samaan tapaan: ”Tiedän kyllä, että minua myös kritisoidaan, mutta se kuuluu asiaan”.

Voimmekin siis odottaa, että yliopiston johto yrittää imeä kaiken kritiikin kuin pehmeä pesusieni, koska sen ei todella tarvitse välittää kritiikeistä. Vakuutukseksi siitä ettei todellista vaikutusta ole, riittää liberaali ”kuuluu asiaan”.

Itsekritiikkikin on meille toimijoille aiheellista. Jälkikäteen on syytä miettiä, olisiko toiminnassa voinut tehdä jotain toisin. Olisiko tapahtumien kulkuun voinut vaikuttaa vahvemmin ja selkeämmin?

On selvää, että monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin. On selvää, että opiskelijoiden ja muun yliopistoväen järjestäytyminen epäonnistui – vaikka siinä oli paljon hyvääkin. Muutamat ainejärjestöt ilmaisivat sympatiansa loppukeväästä, mutta ehkä erilaisten addressien kerääminen ja hyväksyvä nyökyttely liian myöhään kuvastaa, mitä epäonnistuminen tarkoitti: yhteistä rintamaa eikä selkeää näkemystä pystytty asemoimaan. Tämä ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti vain ”epäonnistumista”, sillä haaste on melkoinen tilanteessa, jossa opiskelijat, ainejärjestöt ja ylioppilaskunta olivat keskenään ja sisäisesti hyvin pirstoutuneita.

Aivan eri kysymyksensä onkin siis, olisiko toisin tekemiseen ollut kykyjä, mahdollisuuksia, uskallusta ja tietoa. Eräs perustava elementti kaikessa vastarinnan, vaatimisen ja yhteisen rintaman luomisessa ovat näkymät ja uskomukset, jotka perustuvat tietoon ja konkreettisiin mahdollisuuksiin. Vain tieto ja intressien paljastaminen mahdollistavat voiman kohdistamisen, ja konkreettisten, vahvojen vaatimusten eksplikoimisen. Mutta kuten on käynyt selväksi, juuri yhteisesti ymmärretty tieto vuoden aikana puuttui. Kaikki ”tiedetty” oli jonkin ja jonkun tietämää, mikä oli omiaan tekemään säröjä toimijoiden välille.

Entä olisiko naistutkimusta voitu puolustaa, ja uudistuksia kritisoida yleisemmin opiskelijoiden oikeusturvan heikentymisellä? Tiedottamisen puutteethan asettivat selkeästi oikeusturvan tason ja hallinnon toimintatavat kyseenalaiseksi. Itse asiassa tällaista kritiikkiä esitettiinkin, mutta on eri asia näkyvätkö vaikutukset millään lailla käytännössä.

Vuoden mittaan nähdyt ja koetut tapahtumat paljastivat yliopistoyhteisöstä asioita, jotka myös osaltaan selittävät kritiikin puremattomuutta ja organisoitumisen vaikeutta. Yliopistohallinnon ja reformien ei tarvitse hajottaa rivejä opiskelijoiden, henkilökunnan ja hallinnon välillä, sillä alut tähän ovat jo olemassa. On yhä selvempää, että intressit eri tasojen välillä ovat ristiriidassa keskenään, ja että jokaisen on itse huolehdittava oman etunsa – jotka nekin voivat olla moninaisia – puolustamisesta.

Se että akateemiset, taloudelliset, henkilökohtaiset, yhteisölliset, historialliset, ideologiset, ja niin edelleen, päämäärät ja tavoitteet eivät käy yhteen, ei sinänsä ole kummallista. Kuitenkin viime kevään toiminta oli luonteeltaan ”hajota ja hallitse”. Kaikilla ryhmillä ja yksilöillä tuntui olevan motiivi toimia määrätyllä tavalla, ja motiivi pitää tieto omanaan. Niinpä se että ihmiset näyttivät toimivan yhdessä, piti sisällään ristiriidan, että itse asiassa kaikki tavoittelivat lopulta eri asioita. Tavoitteista ei ollut yhteistä ymmärrystä. Tämä oli kamppailun suurin kipupiste. Niinpä ne, joilla ei ollut tietoa, eikä ryhmää, eikä viitekehystä – parhaimpana esimerkkinä sivuaineopiskelijat – yrittivät setviä ristiriitaista, värittynyttä, välittynyttä ja alati vaihtuvaa tietoa ja päättää, keneen ja mihin luottaa – hallintoon, dekaaniin, hyvään tahtoon, demokratiaan, opettajaan, opiskelijaan vai johonkin muuhun.

Kuten todettua, tämä teksti toimikoon sysäyksenä, kollektiivisen muistin kartuttamisena. Opiskelijoiden on tarkasti pohdittava, mikä on se reitti ja mikä on se vastarinnan muoto, joka tuottaa tulosta:  siis voimaa, oman aseman – niin yksilön kuin ryhmien – artikuloimista. Mistä löydämme yhteistyön mahdollisuuksia, miten kehitämme autonomiaamme?

Yhteistä tietoa, ymmärrystä ja kokemuksia on alettava jakaa enemmän. Opiskelijoiden ja yliopistolaisten on kehitettävä uusia solidaarisuuden muotoja toisiaan kohtaan! Keskustelun on jatkuttava. Keskustelua on täsmennettävä.

Niinpä, jos lopuksi palaamme vielä keskustelun tapoihin, on selvää ettei puhumista ja huhuamista pidä erottaa. ”Huhua” ei ole olemassa yksiselitteisenä vastakohtana ”totuuden puhumiselle” sellaisessa instituutiossa, jonka lakipykälään kirjattu tarkoitus on siirtää sekä tieto että vaikutusmahdollisuudet rehtorille ja hallitukselle. Tämän huomioiminen on opiskelijoiden kannalta tärkeää jatkossakin. Jos me uskomme ja hyväksymme tällaisen erottelun, ja jos siis hyväksymme sen, että ainoastaan tietyistä asioista ja tietyllä äänenpainolla on sallittua puhua, mitä jää jäljelle? Miten voi olla mahdollista jakaa kokemuksia, tietoa ja epätietoa, kyseenalaistaa, suunnitella, pohtia ja arvioida omaa asemaamme yliopistoyhteisössä, jos keinot keskustella on sulkeistettu etukäteen?

Patti Smithin sanoihin:

Baby was a black sheep. Baby was a whore.
Baby got big and baby get bigger.
Baby get something. Baby get more.
Baby, baby, baby was a rock-and-roll nigger.
Oh, look around you, all around you,
riding on a copper wave.
Do you like the world around you?
Are you ready to behave?

Outside of society, they’re waitin’ for me.
Outside of society, that’s where I want to be.

Revalvaation toimituskunta

Viitteet

[1] Loppusyksyn uutisoinnit ovat paljastaneet yliopistouudistuksesta sellaisia ”outoja” asioita, joita yliopistoliike ennakoi: Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen, joka henkeen ja vereen puolusti uudistusta, ei ”voi muuta kuin ihmetellä, miten tässä näin kävi.”. Kansan uutiset ja Kaleva. Maakuntayliopistojen tilanne näyttää surkealta, ja Aalto yliopisto kerää rahat, kuten jopa Keskisuomalaisen pääkirjoituksessa kirjoitettiin 10.11. Oulussa uusin supistumisuhka koskee musiikkikasvatusta.

[2] Tästä lähtien sitaatit ovat käsikirjoituksesta, ellei toisin mainita.

[3] Perhetutkimuksen oppiaine on nykyään ulkoistettu avoimeen yliopistoon, siis maksulliseksi opiskeluksi, ja muuten se toimii lähinnä muiden perhetutkimusyksiköiden ”koordinoijana”. Oikeistolainen agendan on lisätä ”rahakkaita” maisteritutkintoja kandin opintojen kustannuksella. EVAn raportti.

[4] Sallittakoon tässä huomio, että yliopistoliikkeen sisällä oli näkymyseroja siinä, miten suhtauduttiin lakiin ja mikä liikkeen tehtäväksi katsottiin.

[5] Kommentti esitettiin yksityiskeskustelussa. Tilanne oli kuitenkin sikäli tapetilla, että Aino Sallinen itse asiassa esitti keväällä käytöksestään opiskelijoita kohtaan ylioppilaskunnan vuosijuhlissa julkisen anteeksipyynnön. Sillä tosin ei ole konkreettisia seurauksia.

Facebook-kommentit
One Comment
  1. Ai, minä kun olin siinä käsityksessä että naistutkimus lakkautettiin koska se ei ollut tiedettä nähnytkään ja yliopiston mahdollisuudet tukea joutavaa poliittista mielipidekirjoittelua olivat sidoksissa ehtymättömään julkisrahoitukseen.

Vastaa käyttäjälle acabaca Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *