Žižek – Miksi pelätä arabien vallankumouksellista spirittiä?

Žižekin kolumni on julkaistu alunperin Guardianissa, käännös Tapani Kaakkuriniemi

Länsimaisten liberaalien reaktiot Egyptin ja Tunisian kansannousuihin osoittavat usein tekopyhyyttä ja kyynisyyttä.

On silmiinpistävää, että niin Tunisian kuin Egyptinkin kumouksissa islamilainen fundamentalismi on loistanut poissaolollaan. Parhaan maallisen demokraattisen perinteen mukaan ihmiset yksinkertaisesti kapinoivat sortohallituksia ja niiden korruptiota ja yleistä köyhyyttä vastaan sekä vaativat vapautta ja taloudellista toivoa. Länsimaisten liberaalien kyyninen viisaus, jonka mukaan arabimaissa aito demokraattinen arvomaailma olisi hyvin kapean liberaalisen eliitin omaisuutta, kun taas laajan enemmistön voi mobilisoida uskonnollisen fundamentalismin tai nationalismin avulla, on osoittautunut vääräksi. Suuri kysymys on, mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja kuka selviää poliittisena voittajana?

Kun Tunisissa nimitettiin uusi väliaikaishallitus, siihen ei otettu islamisteja eikä radikaalimpaa vasemmistoa. Omahyväisten liberaalien reaktio oli: okei, nehän ovat periaatteessa ihan samaa; kaksi totalitaarista äärisuuntausta – mutta onko asia näin yksinkertainen? Eikö islamistien ja vasemmiston välillä pitkään vallinnut antagonismi olekaan totta? Ja jos ne tilapäisesti yhdistyvätkin hallitusta vastaan ja saisivat vallan käsiinsä, niiden yhtenäisyys hajoaa ja ne ajautuisivat leppymättömään taisteluun, joka on julmempaa kuin niiden yhteistä vihollista vastaan käymä taistelu.

Emmekös nähneet Iranissa juuri sellaisen taistelun viime vaalien jälkeen? Sadat tuhannet Mousavin kannattajat halusivat kansan suosimaa unelmaa, joka tuki Khomeinin vallankumousta, vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Ja vaikka tämä unelma oli utopistinen, se johtikin poliittisen ja yhteiskunnallisen luovuuden huikeaan räjähdykseen, organisatorisiin kokeiluihin sekä väittelyihin opiskelijoiden ja tavallisen kansan kesken. Tämä aito avaus, joka päästi valloilleen ennenkuulumattomat yhteiskunnalliset muutosvoimat, hetki jolloin kaikki näytti mahdolliselta, tukehtui asteittain, kun islamistinen establishmentti otti politiikan kontrollin haltuunsa.

Fundamentalistisimmissakin liikkeissä ei ole syytä unohtaa yhteiskunnallista komponenttia. Taliban esitetään aina fundamentalistisena islamistiryhmänä, joka vahvistaa valtaansa terrorilla. Kuitenkin kun se otti valtaansa Swatin laakson Pakistanissa, New York Times kertoi, että Taliban oli puuhaamassa ”luokkakapinaa, joka käyttää hyväkseen erimielisyyksiä rikkaiden suurmaanomistajien pienen ryhmän ja heidän maanvuokraajiensa välillä”. Jos Taliban on maanviljelijöiden ahdinkoa hyväkseen käyttämällä luomassa, kuten New York Times sanoo, ”pelkoa niistä riskeistä, jotka liittyvät pääasiallisesti feodaalisena pysyvään Pakistaniin”, mikä esti Pakistanin ja USA:n liberaaleja demokraatteja samalla tavalla käyttämästä hyväkseen tätä ahdinkoa ja yrittämästä auttaa maattomia viljelijöitä? Onko siis niin, että Pakistanin feodaalivoimat ovat liberaalien demokraattien luonnolliset liittolaiset?

Tästä voi väistämättä päätellä, että radikaalin islamismin nousu on aina muodostanut toisen puolen muslimimaiden maallisen vasemmiston katoamisessa. Kun Afganistan kuvataan ääri-islamistisena fundamentaalimaana, harva muistaa, että se 40 vuotta sitten oli maa, jossa oli vahva maallinen perinne, voimakas kommunistinen puolue, joka sai vallan käsiinsä ilman Neuvostoliiton apua. Mihin tämä sekularismi katosi?

Tätä taustaa vasten on mahtavaa lukea tapahtumista Tunisiassa ja Egyptissä ja kenties Jemenissä ynnä muualla, mutta myös toivottavasti Saudi-Arabiassa. Jos tilanne viimein vakiintuisi niin, että vanha regiimi säilyisi, mutta ilman mitään liberaalista kauneusleikkausta, tämä aiheuttaisi ylivoimaisen fundamentalistisen vastaiskun. Jos keskeinen liberaalinen perinne halutaan säilyttää, liberaalit tarvitsevat veljesapua radikaalivasemmistolta.

Mitä Egyptiin tulee, häpeällisin ja vaarallisen opportunistinen reaktio oli Tony Blairin sanoma CNN:lle, että muutos on välttämätön, mutta sen pitäisi olla vakaata. Vakaa muutos Egyptissä tänä päivänä tarkoittaisi vain kompromissia Mubarakin joukkojen kanssa laajentamalla himpun verran vallassa olevien piiriä. Tämän vuoksi puheet rauhallisesta siirtymästä nyt ovat kerrassaan hävyttömiä: nitistämällä opposition Mubarak on itse tehnyt sellaisen mahdottomaksi. Kun hän lähetti armeijan protestoijia vastaan, valinta tuli selväksi: joko kosmeettinen muutos, jossa jotakin muutetaan niin että kaikki pysyy samana, tai todellinen katkos.

Tässä on nyt totuuden hetki: ei voi väittää, niin kuin Algeriassa 10 vuotta sitten, että todella vapaiden vaalien salliminen tarkoittaisi vallan siirtämistä islamilaisille fundamentalisteille. Toinen liberaalien huolenaihe on, ettei maassa ole mitään organisoitua poliittista voimaa, joka ottaisi vallan Mubarakin jälkeen. Tietenkään sitä ei ole, koska Mubarak piti siitä huolen ohentamalla kaiken opposition marginaalisiksi koristeiksi, niin että tulos on kuten Agatha Christien kuuluisan romaanin otsikko: ’Eikä yksikään pelastunut’. Argumentti Mubarakin puolesta on argumentti häntä vastaan, koska voi olla vain joko hän tai kaaos.

Länsimaisten liberaalien hurskastelu on henkeä salpaavaa. He ovat julkisesti tukeneet demokratiaa, ja nyt kun kansa kapinoi tyranneja vastaan maallisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, ei uskonnon puolesta, he ovat kaikki syvästi huolestuneita. Miksi pitäisi huolestua, miksi he eivät iloitse siitä, että vapaudelle annetaan mahdollisuus? Nykyisin enemmän kuin koskaan Mao Zedongin motto on relevantti: ”Taivaan alla on suuri kaaos – tilanne on loistava.”

Mihin sitten Mubarakin pitäisi mennä? Tässä vastaus on myös selvä: Haagiin. Jos voidaan nimetä johtaja, joka on ansainnut istumisen siellä, se on Mubarak.

Facebook-kommentit
5 Comments
  1. Pingback: Tweets that mention Žižek – Miksi pelätä arabien vallankumouksellista spirittiä? -- Topsy.com

  2. Pingback: Uudet hedelmät arabimaissa: “Vallankumous herättää toivoa maailmassa” | Vallankumouksen hedelmiä

  3. AA,

    ”henki” olisi ollut liian hegeliläistä, spiritti on enemmän zizekiläistä diskurssia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *