Zizekin "Pehmeä vallankumous"

I

Viime syksynä Suomessa julkaistiin kaksi slovenialaisen filosofin Slavoj Zizekin teksteistä koostettua kirjaa. Kevyempi, mainiona poliittisena taskukirjana toimiva pamfletti Politiikkaa, idiootti! on erinomainen johdatus Zizekin poliittiseen ajatteluun. Se toimii Pienen punaisen kirjan kaltaisena inspiraationlähteenä vasemmistolaisuuteen ja zizekiläiseen uuskommunismiin. Pamfletissa Zizek, tuo ”kulttuurikritiikin Borat”, lausuu totuutensa niin vasemmistosta, Fukuyamasta kuin Rammsteinistakin.

Toinen viime syksyn Zizek-kirjoista, Pehmeä vallankumous on astetta teoreettisempi jööti. Teoksen toimittaja Janne Porttikivi on jakanut teoksen alaotsikkoa ”Psykoanalyysi, taide, politiikka” mukaillen kolmeen laajahkoon kokonaisuuteen: ensimmäinen osa ”Teoria” käsittelee ensisijaisesti lacanilaiseen psykoanalyyttiseen teoriaan liittyviä teoreettisia ongelmia, toinen kokonaisuus ”Elokuva” puolestaan käyttää tätä teoriaa muun muassa Hitchcockin ja Matrixin analysoimiseen. Kolmas kokonaisuus ”Politiikka” puolestaan keskittyy pohtimaan muuan muassa eettisen väkivallan problematiikkaa.

Olennaista Porttikiven toimittamassa kirjassa on se, etteivät nämä kolme kategoriaa toimi toisistaan eristettyinä saarekkeina, vaan ne ovat voimakkaasti kietoutuneina toisiinsa: elokuvat ja taide toimivat esimerkkeinä ja ajattelun inspiraationa sekä teoreettisissa että poliittisissa teksteissä, lacanilainen teoria puolestaan tarjoaa pohjan niin taiteen kuin politiikankin analysointiin. Politiikka puolestaan lävistää Zizekin kaltaiselle kommunistille tyypillisellä tavalla kaikki tekstit tavalla tai toisella. Esimerkiksi Matrix-analyysinsa lopuksi Zizek päätyy pohtimaan vasemmistolaisuuden problematiikkaa, sekä sitä, mitä vasemmiston tulisi oikein tehdä:

”Ilmaistuna vanhan hyvän ajan marxilaisen ala- ja ylärakenne-käsiteparin avulla pitäisi yhtäältä ottaa huomioon ’objektiiviset’ ja aineelliset todellisuudessa tapahtuvat yhteiskunnallis-taloudelliset prosessit ja toisaalta myös varsinaiset poliittis-ideologiset prosessit. Entä jos politiikka on sisäisesti ’steriiliä’, pelkkää varjoteatteria, mutta silti olennainen asia todellisuuden muuttamisessa? Vaikka talous on siis reaalista ja politiikka varjoteatteria, tärkein taistelu käydään kuitenkin politiikan ja ideologian alueella. Otetaan esimerkiksi kommunistivallan romahtaminen 1980-luvun lopussa. Vaikka päätapahtuma oli se, että kommunistit menettivät otteensa valtiovallasta, olennaisin tapahtui aivan toisella tasolla – niissä taianomaisissa hetkissä, jolloin kommunistien vielä ollessa vallassa ihmiset yhtäkkiä lakkasivat pelkäämästä eivätkä enää ottaneet uhkaa vakavasti. Joten vaikka ’oikeat’ taistelut poliisia vastaan vielä jatkuivatkin, kaikki jotenkin jo tiesivät, että ’peli oli jo pelattu’ … Nimi The Matrix Reloaded on siis varsin osuva: jos ykkösosaa hallitsi yritys päästä pois Matrixista, vapautua sen otteesta, kakkososa teki selväksi, että kamppailu täytyy voittaa Matrixissa, sinne on palattava.” (Zizek 2009, 170.)

Tätä kirjan kategorioiden keskinäistä kytkeytyneisyyttä varmasti ilmentää tavalla tai toisella se, että vaikka kirjan sisällysluettelossa nämä kategoriat esiintyvätkin, loistavat ne poissaolollaan varsinaisessa tekstissä, ja eri teoksista poimitut tekstit soljuvat huolettomasti toinen toisensa perään kuin muodostaen kokonaan uuden teoksen.

Mutta vaikka Zizekin tekstissä nämä kaikki kolme tasoa yhdistyvätkin, muodostaa mielenkiintoisimman ja äkkisilmäykseltä käyttökelpoisimman kategorian näistä kolmesta Zizekin politiikkaa käsittelevät tekstit. Tarkastelen seuraavassa Zizekin poliittista ajattelua pitäen kuitenkin jatkuvasti mielessä (vähintäänkin implisiittisesti) sen lacanilaisen perustan.

II

Zizekin suosio nykyvasemmiston keskuudessa perustuu kahteen tekijään: toisaalta hänen vilpittömänoloiseen, neuroottiseen (suorastaan mekastavaan) esiintymiseensä, sekä toisaalta hänen virkistävään tapaansa esittää ja ratkoa nykyvasemmistolle esiintyneitä haasteita. Olen poiminut ”Pehmeän vallankumouksen” sivuilta yhden perusajatuksen, joka jollain tavalla ilmentää Zizekin ajattelun logiikkaa ja liikettä.

Tekstissä ”Nauti kansasta niin kuin itsestäsi!” Zizek lähtee analysoimaan modernin yhteisöllisyyden ongelmia muukalaisvihan tematiikan kautta. Zizekin mukaan yhteisön perustava koossapitävä voima ei pelkisty pelkkään symboliseen samaistumiseen, vaan olennaisempaa on yhteisön jaettu suhde yhteiseen Asiaan. Kun yhteisön ulkopuolelle jätetty Toiseus pyrkii tunkeutumaan osaksi yhteisöä, silloin kun Toisen koetaan uhkaavan elämäntapaamme, on Zizekin mukaan kyse juuri siitä, että Toinen tulee tavalla tai toisella häiritsemään suhdettamme yhteisöllisesti jaettuun asiaan. Kun esimerkiksi ksenofobinen ”maahanmuuttokriitikko” haluaa esittää painavan sanansa ”uppoavasta lännestä”, on kyse nimenomaan siitä, että kriitikon suhde Asiaan on vaarassa ja estetty. Asia on jotain, mihin vain meillä on pääsy; jotain, mitä Toinen ei voi ikinä ymmärtää. (Zizek 2009, 210-211.)

Yhteisön yhteisesti jaettu Asia ei kuitenkaan ole palautettavissa vain niihin erityisiin piirteisiin, mistä kulloinenkin elämäntapa koostuu. Asiassa on aina jotain enemmän, jotain elämäntavan piirteisiin nähden ylimääräistä. Asialla on tautologinen luonne, siihen on vain uskottava. Asia on olemassa vain niin kauan kuin siihen uskotaan. Tähän uskoon puolestaan liittyy uskomus siitä, että myös toiset yhteisön jäsenet uskovat Asiaan. Olettamus siitä, että kaikki muut jakavat Asian, näkyy hyvin myös jo Perussuomalaisen puolueen nimivalinnasta: ei voi olla perussuomalainen, jollei oleta ja koe jakavansa tilastolliseksi keskiarvoksi typistetyn kansan tabloidimaisia mielipiteitä. Asiaan liittyy uskon ohella olennaisesti myös nautinto: usko Asiaan on pohjimmiltaan yhteisestä Asiasta nauttimista. Asia on reaalisen ylijäämää, jonka vaikutuksesta ”Kansa diskursiivisena vaikutusoliona saisi ontologisen yhtenäisyytensä” (Zizek 2009, 212). Kansa on olemassa kansana vain kun sillä on yhteinen nautinnon Asia.

Rasistisessa, tai ”maahanmuuttokriittisessä” diskurssissa Kansallinen Asia on viime kädessä tapa, jolla yhteisön jäsenet järjestävät nautintonsa kansallisten myyttien avulla. ”Maahanmuuttokriittisyys” perustuu pohjimmiltaan haluun omistaa kansallinen Asia: Toisessa ”maahanmuuttokriitikko” näkee vain nautintovarkaan, jonka tapa nauttia on aina tavalla tai toisella väärä. Toinen nauttii aina liikaa tai väärin, Toisen pelätään varastavan meiltä meidän nautintomme lähteen, meidän nautinnollisen Asiamme. Toisen pelätään aina varastavan nautintomme tai hänen uskotaan salaavan meiltä perverssin nautintonsa kokonaan. Jotain epäilyttävää Toisen tavassa nauttia todellakin on. Toisen tavassa järjestää nautintonsa meitä kiusaa tämän nautinnon ylettömyys: ”oudolta haiseva ruoka, liian äänekäs musiikki, tanssi, kummat tavat, vääränlainen asenne työhön” (Zizek 2009, 213). Erityisesti viimeinen on suomalaisessa ”maahanmuuttokritiikissä” ollut tyypillistä: somalit ovat likaisia paskiaisia vaikka he tekisivätkin töitä (”Somalit vievät alkuperäissuomalaisten työt!”), mutta erityisen pahoja he ovat silloin kun he eivät tee töitä (”Somalit perkele hilluvat vain steissillä ja nostavat sossusta rahaa!”). Zizekin mukaan tällaisessa asetelmassa ”onkin varsin huvittavaa seurata sitä kiirettä, jolla siirrytään syyttämästä toista työn välttelystä sen varastamiseen” (Zizek 2009, 213). Rasismin tai ”maahanmuuttokritiikin” perusparadoksi onkin Zizekin mukaan siinä, että vaikka toisaalta Toisen uskotaan olevan kykenemätön tavoittamaan rasistien jakamaa Asiaa, koetaan se myös samanaikaisesti Toisen uhkaamaksi.

Zizekin ajatusta voidaan kenties jatkaa seuraavasti: siinä missä rasisti ei salli Toisen nauttia omalla tavallaan, ja pyrkii rasistin vastapooli, suvaitsevainen liberaali, sallimaan kaiken muun nautinnon, paitsi omansa. ”Suvaitsevaisto” (jota voidaan tässä pitää jonkinlaisena weberiläisen ideaalityypin kaltaisena teoreettisena entiteettinä, jonka ei tarvitse olla olemassa empiirisesti) ihailee vieraita kulttuureja, Toisen luonnonläheistä ja juurevaa elämäntapaa, hakee inspiraatiota itämaisesta viisaudesta, mutta samalla kiistää oman nautintonsa moraalisen oikeutuksen. Tästä syystä liberaali ei voi uskottavasti sanoa mitään rasistia vastaan: siinä missä rasisti ahdistuksen sekaisessa kouristuksessa kieltää kaikilta muilta oikeuden nauttia ja pitää lähes hysteerisesti kiinni omasta Asiastaan, jää liberaalilta sen sijaan näkemättä Toisen elämäntavan kyseenalaiset puolet: monet julman barbaariset tavat ja alistavat kulttuuriset rakenteet liberaali jättää huomioimatta, koska näiden Toisen kyseenalaisten puolten tunnustaminen merkitsisi liberaalin fantasian eksoottisesta Toisesta murenemista. Voidaan kenties väittää, että liberaali maailmoja syleilevä ”sallivuus” ja ”suvaitsevaisuus” (mistään todellisesta suvaitsevaisuudesta ei ole kyse: Toinen on ihana ja lutuinen vain, jos tämä toimii liberaalin fantasian mukaisesti tanssien leirinuotiolla eksoottisia ja juurevia tanssejaan [1]) tulee ymmärtää lähinnä ”maahanmuuttokritiikkinä” esiintyvän rasismin rivona kääntöpuolena, ja toisaalta rasismi tulee ymmärtää liberaalin ”suvaitsevaisuuden” rumana äpärälapsena. Jussi Halla-ahonkaan maahanmuuttokriittisyys ei ole mahdollista ilman sen vastinparia, ”monikultturalistia”. Molemmat, sekä ”maahanmuuttokriitikot” että liberaalit ”monikultturalistit”, rakentavat maahanmuuttajista itselleen sopivan fantasian niin, että nämä fantasiat itseasiassa päätyvät tukemaan toisiaan, sen sijaan, että kumpikaan aidosti voisi toimia toistensa kritiikkinä.

Konkreettisemmin kaikki tämä voisi tarkoittaa sitä, että liberaali vasemmisto on ollut aivan liian kiinnostunut maahanmuuttajien kulttuurisesta taustasta (eksoottisista ja rikastuttavista tavoista), eikä heidän konkreettisesta elämästään työmarkkinoilla. Koko maahanmuuttokeskustelua on aivan liian usein käyty niin vasemmiston kuin populistisen oikeistonkin taholta kulttuurisena identiteettikysymyksenä, eikä konkreettisena taloudellis-poliittisena kysymyksenä. Miksi vasemmiston piirissä ei keskusteltaisi pikemminkin siitä, kuinka paskaduuneissa ahertavien maahanmuuttajien työoloja voitaisiin parantaa, kuin siitä, millainen kulttuurinen tausta maahanmuuttajalla sattuu olemaan? Keskustelu maahanmuutosta on aivan liian usein ollut löysää arvo- ja identiteettikeskustelua, ja aivan liian harvoin keskustelua siitä, kuinka prekarisoituneiden maahanmuuttajien mahdollista vastarintaa voisi tukea. Lisäksi olisi korostettava paskaduuneissa toimivien maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten prekaarien yhteisiä intressejä, heidän yhteistä Asiaansa. Vanhan kunnon marxilaisen internationalismin on aika nostaa päätään.

Se mitä Zizekin analyysin pohjalta voidaan sanoa, on jotakuinkin seuraava: tosiasioihin ja dialogiin pohjautuva järkiperäinen argumentointi ei maahanmuuttokriitikoidenkaan kanssa auta. Maahanmuuttokriitikolle on aivan sama mikä on tosiasioiden aito tila, hänelle olennaisempaa on torjua Toisen mahdollisuus nauttia Asiastaan. Viime aikoina esimerkiksi Suomessa maahanmuuttoa tutkineet koulutetut asiantuntijat ovat saaneet osakseen uhkauksia ja pelottelua kun ovat tuoneet esille tiettyjen tahojen kannalta epämiellyttäviä faktoja. ”Sen pahempi tosiseikoille!”, saattaisi rasisti huutaa. Ja näin hän huutaakin, minkä vuoksi huutoon ei missään nimessä kannata vastata. Pikemminkin olisi tutkittava tällaisen rasismiin taipuvan tietoisuuden muotoutumistapoja ja sen sosiaalipsykologisia ehtoja, ja esitettävä näiden tutkimusten pohjalta arvio sille, kuinka tällaisen toiminnan synty voitaisiin ehkäistä. Mutta koska tieteen tekeminen on hidasta ja epävarmaa, on vasemmiston luultavasti parempi keskittyä kehittämään omaa poliittiikkaansa ja taktiikkaansa sekä pyrkiä välttämään kaikenlaista ”dialogia” maahanmuuttokriitikoiden kanssa.

Kenties näiden kaikkien dilemmojen ratkaisuksi voidaankin nähdä ”sopiva taloudellinen reduktionismi” (kuten Zizek on teoksessaan Tervetuloa reaalisen autiomaahan! esittänyt), joka painaa villasella kulttuurisia eroavaisuuksia sekä kulttuurista identiteettipolitiikkaa, ja joka lähestyy etnisiä ja kulttuurisia konflikteja ennen kaikkea taloudellis-poliittisina kysymyksinä.[2] Esimerkiksi koko terrorisminvastaisessa sodassa ei ole kyse mistään ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” vaan kylmästi ja banaalisti Lähi-idän öljyresursseista. Fundamentalistisen islamin nousu on taloudellis-poliittisen kontekstinsa seuraus, ei sen syy. Tämän vuoksi puhe islamilaisen ja länsimaisen kulttuurin konfliktista on koko asetelman nurinpäin kääntämistä, sen mystifiointia. Se täyttää kaikki Marxin ja Engelsin Saksalaisessa ideologiassa idealismille antamat määreet: idealismi laskeutuu ideoiden maailmasta (islamilainen fundamentalismi) tarkastelemaan ja selittämään reaalitodellisuutta (taloudellis-poliittiset konfliktit) (kts. esim. Marx & Engels 1970, 18). Idealismi etenee tässäkin tapauksessa perse edellä puuhun.

III

Zizekin Pehmeä vallankumous on kirjana parhaimmillaan valaiseva ja inspiroiva, mutta pahimmillaan vain sekava. Pointti ei tunnu millään pysyvän kasassa kun Zizek ampuu filosofisella käsitekoneistollaan niin Wagnerin, Matrixin kuin Hitchocockinkin suuntaan. Teksti hajoaa käsiin, mikä tekee kirjasta paikoin äärimmäisen rasittavaa luettavaa (sama ongelma koskee lähes kaikkia ns. mannermaisen filosofian edustajia). Paikoitellen on äärimmäisen vaikea uskoa Zizekiä, joka elokuvassa Zizek! (2005) väittää uskovansa selkeisiin väitelauseisiin (”I believe in clear statements!”). Zizekin puolustukseksi tosin on myönnettävä, että suurin osa epäselvästä tekstistä johtunee jo sinänsä raivostuttavan (ja tarpeettoman) koukeroisesta lacanilaisesta käsitteistöstä.

Kaiken kaikkiaan Zizekin Pehmeä vallankumous on kuitenkin tervetullut lisä suomalaiseen yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja tieteelliseen keskusteluun. Kaikki arvostus on annettava kirjan ja sen sisältämien tekstien esiintuomiselle: Zizekiä tarvitaan!

Viitteet:

[1] Kts. Esim. Zizek 1997: ”[M]ulticulturalism is a disavowed, inverted, self-referential form of racism, ’a racism with a distance’ – it ’respects’ the Other’s identity, conceiving the Other as a self-enclosed ’authentic’ community towards which he, the multiculturalist, maintains a distance rendered possible by his privileged universal position. Multiculturalism is a racism which empties its own position of all positive content (the multiculturalist is not a direct racist, he doesn’t oppose to the Other the particular values of his own culture), but nonetheless retains this position as the privileged empty point of universality from which one is able to appreciate (and depreciate) properly other particular cultures – the multiculturalist respect for the Other’s specificity is the very form of asserting one’s own superiority.”

[2] Tämä ei tarkoita sitä, että konfliktit ja sodat tulisi redusoida taloudellisiin tekijöihin kokonaan. Tässä on kyse pikemminkin painopisteen valinnasta: mikä olisi paras lähtöpiste kun konflikteja tarkastellaan teoreettisesti? Selvästikään maailmankatsomuksista lähtevä ”Sivilisaatioiden yhteentörmäys”-teoria ei käy, joten ainakin painopisteen siirtäminen taloudellis-poliittisiin seikkoihin helpottaa ilmiön ymmärtämistä.

Kirjallisuus:

Hommawatch (2010): Maahanmuuttoa tutkivat eivät enää halua esiintyä julkisuudessa. http://www.hommawatch.org/?p=2146

Marx, Karl & Friedrich Engels (1970): Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan vastakkaisuus. (”Saksalaisen ideologian” 1 luku). Teoksessa

Karl Marx & Friedrich Engels, Valitut teokset 1. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Zizek, Slavoj (1997): Multiculturalism, Or, the Cultural Logic of Multinational Capitalism. New Left Review I/225 [online]. [Lainattu: 31.3.2010]. Saatavilla: http://www.newleftreview.org/?view=1919

Zizek, Slavoj (2004): Tervetuloa reaalisen autiomaahan! Helsinki: Apeiron.

Zizek, Slavoj (2009): Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa. Helsinki: Into.

Zizek, Slavoj (2009): Pehmeä vallankumous. Psykoanalyysi, taide, politiikka. Helsinki: Gaudeamus.

Facebook-kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *